Lucy Pawlen tapaus

Tiedätkö kuka on Lucy Pawle? Etpä varmaan - ja lähinnä mietit, että miksi sinua pitäisikään kiinnostaa? Mitäs jos sanoisin, että Lucy Pawle on joutunut viimeisen viikon aikana katomaan Twitteristä, poistamaan yhteystietonsa julkisilta sivuilta ja ilmeisesti muuttamaan facebookissa sukunimensä internetvihan vuoksi?

Mitä hän teki - ihmettelet varmaan? Lucy Pawle oli se epäonninen toimittaja, joka uutisoi CNN:llä Lontoon Pride juhlan ISIS-dildolipun. 

Tämä juttu oli 20 minuutin ajan internetin hauskin asia. Iso uutiskanava kuvittelee dildolipun olevan oikea Isiksen lippu. Hah hah hah end of story, eikö niin?

No ei, ei se mennyt ihan niin. Ihmiset eivät tyytyneet vain naureskelemaan hauskana pitämälleen jutulle, vaan myös twiittailivat siitä. Eikä tietenkään kestänyt aikaakaan, ennen kuin massat tajusivat myös toimittajan itsensä olevan aktiivinen twitterin käyttäjä.

Jutussa itsessään oli nimittäin kaksi ongelmaa. 1. Dildot, mikä lienee ilmiselvää, mutta myös 2. Lucy väittää huomanneensa lipun itse kotimatkallaan töistä, vaikka hänen profiilissaan oli todisteet siitä, että joku vinkkasi hänelle lipusta. Tämän jälkeen Twitter, kaikkien vihamedioiden äiti, repesi. 

Internetin vihakampanjat kohdistuvat lähes pääsääntöisesti naisiin. Niissä yleensä hyökätään sukupuolta kohtaan ja katalyyttinä on milloin mikäkin naurettavan pikkumainen syy. Yksi tapaustyyppi on Lotta Aarikan tapaus, jossa hän perustellusti puolusti naisten oikeuksia ja nosti esiin olemassa olevan epäkohdan – ansaiten tietenkin valtaisan viharyöpyn tästä.

Sitten on nämä Justine Sacco –kampanjat, jossa sattumanvarainen tyhmä tokaistu saa valtavat mittasuhteet internetin myllyssä. Suosittelen lukemaan Saccon tapauksesta loistavan NY Timesin jutun, sillä se kuvaa hyvin sitä, miten vihakone satuttaa tavallisia ihmisiä hetken hauskuuden vuoksi.

Mutta Lotta Aarikan ja Justine Saccon tilanteissa molemmissa on yksi perustavanlaatuinen ero verrattuna Lucy Pawleen: nimittäin vihaajat. Sacco sai niskaansa amerikkalaisen perinteisen vihamedian, joka etsii syitä pöyristyä jonkun sanomisista. Tämän tällaisen Buzzfeed-kansan, joka elää vain seuraavasta shokista. Aarikan niskaan taas hyppäsivät teekkarimiehet, miesasiamiehet ja perinteinen naisviha.

Mutta mikä on se taho, joka eniten Pawlelle ilkkuu? No on siinä normi-internetvihaakin, mutta valitettavan paljon myös sitä ihmisosaa, jonka voisi kuvitella marssivan Pridessa. Eli meitä koulutettuja kaupunkilaisia, jotka normaalisti kauhistelemme internetin sadismia. Yhtäkkiä myös meidän joukoistamme on rakentunut vihakoneen rattaita, eikä se tunnu olevan kenenkään mielestä edes mitenkään outoa.

Toki, juttu oli tyhmä ja toimittaja teki ilmeisen virheen. Mutta tarviiko siitä tweetata hänelle vielä viikko tapahtuman jälkeen? Internetin mielestä pitää. En edes halua kuvitella, millaista materiaalia hän on saanut yksityisviesteinä tai sähköpostissa.

The question is: is Pride really the context in which you want to spew internet-hate on another human being? She made a mistake, and I’m pretty sure she knows it already. Move along Hate Machine.

Jääkiekon fanikulttuuri (ja miksi se ei muutu)

Tiesittekö muuten että jääkiekon fanittaminen on välillä todella vaikeaa? Ei sen takia, että peli olisi jotenkin erityisen vaikeaa, tilastoinnin tulkitseminen hankalaa tai asetelmat tunteettomia. Ei, jääkiekko pelinä on viihdyttävää ja mahtavaa seurattavaa. Mikä taas ei aina ole mahtavaa, itseasiassa jopa suurimman osan ajasta se on aivan järkyttävän – sanotaan kerrankin suoraan – perseestä, on fanikulttuuri.

Internetissä on levinnyt tässä viimepäivinä niin sanottu Koff-gate. Tässä tapauksessa suomalaisen Sinebrycoffin panimon markkinointiosasto päätti käyttää vanhaa ”neiti-mielikuvaa” Facebookissa ja puki hupimielessä Suomen miesten jääkiekkomaajoukkueen seuraavan vastustajan Venäjän supertähden Jevgeni Malkinin päälle fotarilla balettitutun. Huono vitsi, josta seurasi täysin ymmärrettävä kohu.

Yksi tämän kohun alle jääneistä on kampanjasta alunperin kirjoittanut Sini Korpinen (teksti täällä). Korpisen ovensuulle on kerääntynyt internetin naisviha, joka on ilmeisemmin pikkuhiljaa unohtamassa Lotta Aarikan, (linkki) koska telkkarista tulee jääkiekkoa ja onhan se nyt jännempää kuin joku teekkarikulttuuri.

Vuonna 2011 kun Suomi voitti edellisen kerran jääkiekon maailmanmestaruuden Slovakian Bratislavassa, muistan käyneeni erään politiikassa vaikuttavan tuttavani kanssa vähän vääntöä sosiaalisessa mediassa aiheesta jääkiekkofanit. Hän ja silloinen tyttöystävänsä olivat nimittäin hankkineet jollekin idiootille häädön ratikasta, kun idiootti oli rasistisessa voimantunnossaan uhkaillut muutamaa tummaihoista poikaa ja maininnut ”Suomen jääkiekkojoukkueen näyttävän kaikille”.

Idiootti, kuten sanoin. Siitä nousi aikanaan pieni kohukin. (linkki)

Olin tietenkin hänen kanssaan täysin samaa mieltä idiootin toiminnasta, mutta yritin peräänkuulutta aktiivisuutta 50 viikkona vuodessa, eikä vain MM-kisojen aikaan. Nimittäin jääkiekon fanikulttuuri on pahimmillaan ihan hirvittävää. Isät vievät poikiaan katsomaan otteluita, missä nämä sitten oppivat jo nuorella iällä että on ihan OK huutaa toiselle ihmiselle että ”kuole” tai hurrata tappeluille. Ja kyllä, isät vievät poikiaan. Seison tuon kliseen takana täysin.

Eikä tässä ole todellakaan kaikki. Esimerkkejä on niin paljon, että tällaista sovinnaista humanistia usein suorastaan oksettaa. Otetaan esimerkkeinä vaikka kaikki jotka vihaavat Vancouver Canucksin ruotsalaiskaksikkoa Henrik ja Daniel Sediniä. Rapakon molemmilla puolilla heitä puhutellaan Sedinin siskoksina. Ihan poikkeuksetta ja ilman että siitä syntyy mitään kohua. Sitten on Juhani Tammiset jotka kutsuvat homoja pikku hiirulaisiksi ja kuitenkin MM-kisojen studioissa herättävät puhetta vain puvustuksillaan. Tai sitten fanisivujen wag-osastot, joissa arvostellaan pelaajien vaimoja ja tyttöystäviä ulkonäön perusteella (en edes laske leikkiä). Tai maailman kuuluisimman kommentaattorin Don Cherryn kommentit siitä, kuinka naistoimittajat eivät kuulu pukuhuoneeseen. Tai, tai tai…

Televisiokuvaan sattuu tuurilla kuumia söpiksiä.

tai että jään putsaaminen on kätevintä juuri tuossa asussa

Tai että leijonakaupassa tiedetään, että mikä on minkäkin sukupuolen värimaku

Minulla on terveisiä teille, jotka pöyristyitte Koffin kampanjasta: nää ihmiset elää näin ihan joka päivä. Maskuliinisuuden viimeisessä linnakkeessa, eli suomalaisittain jääkiekossa, ei ole ammattilaistasolla vielä yhtään julkihomoa. Ei yhtään. Nada. Nolla. Zip. Eikä se muuten ole sattumaa. Se puhekulttuuri ja toimintamalli jonka mekin hyväksymme päivästä ja vuodesta toiseen, elää ja voi hyvin jääkiekossa. Sini Korpisen kommentit herättivät kohun ja närää pääasiassa siksi, koska hänen käyttämiään sananvalintoja ja kritiikin kohteita nähdään jääkiekossa tasan sen kaksi viikkoa vuodessa. Muulloin idiootit jyräävät.

Tämä on nyt vähän hätähuudon kaltainen haaste: jos ette pidä jääkiekon fanikulttuurista, niin tulkaa katsomaan jääkiekkoa. Muuten te olette vain kerran vuodessa kisoja katsovia ulkopuolisia, joiden kritiikki lajin toimintamalleihin on vain pelkkää ulkopuolisten äimistelyä. Niin kauan kuin meitä fiksuja jääkiekkohulluja on vain vähän, voivat idiootit aina väittää kritiikin tulevan vain ulkopuolisilta, jotka eivät ymmärrä lajista mitään.

Vaikka kyllä me ymmärrämme! Ymmärrämme että joukkueurheiluun kuuluu olennaisena osana fanikulttuuri. Omia saa ja pitää kannustaa. Joukkueurheiluun kuuluu myös otteluissa vastustajan pelin häiritseminen. NHL:ssä esimerkiksi kotijoukkueen kannattajat saattavat alkaa huutaa vastustajan etunimeä, tarkoituksenaan häiritä tämän suoritusta. Esimerkkejä fiksusta ja toimivasta häirinnästä on niin paljon, etten viitsi alkaa niitä tähän kirjoittamaan, vaan laitan toisen pienen kuvasarjan.

Anaheim Ducksin kapteenilta lähti hiukset jo nuorena

Ehkä paras häirintäkeino ikinä!

Jos joukkuettasi haukutaan kieliryhmän kautta, niin fiksu markkinointitiimi käyttää sitä mielikuvaa hyväkseen

Ja arvatkaas mitä? Se Koffin kuva olisi voinut olla ihan tosi hyväkin, jos siinä ei olisi viitattu tyttöihin. Baletti ei ole kontaktiurheilua, Venäjällä on vahva balettihistoria ja jääkiekossa Venäläiset supertähdet ovat usein kontaktia välttelevien taiteilijoiden maineessa. Mutta kun ei, niin ei. Koff oli näköjään päättänyt ottaa helpoimman mahdollisen reitin ja tehdä idioottimaisen kampanjan. 

No joo. Baletti on kyllä sen verran naisvaltainen laji, että sen vertaaminen jääkiekkoon olisi varmaan jo sinällään ollut vähän siinä ja siinä, että onko se oikei.

Rauhoitu, aurinko nousi tänäänkin

Ensireaktio vaalituloksesta on saanut ainakin oman nurkkani internetistä sekaisin. Vasemmiston menetetyt kymmenen paikkaa, Perussuomalaisten säilynyt asema ja leikkausmyönteisen yrittäjän johtaman Keskustan hulppea vaalivoitto ovat saaneet monet pelkäämään kuun tippumista taivaalta. 
 

Ei se sieltä alas tule. Seuraavat neljä vuotta nähdään todennäköisesti hyvin erilaista politiikkaa, kuin mitä kokoomuslaisen pääministerin aikakaudella nähtiin, mutta onko se huono asia? Turkistarhauskieltoa tuskin tullaan näkemään ja tasa-arvoisen avioliittolain eteneminen eduskunnassa hieman huolettaa (vaikka kansalaisten demokratiauskon kannalta en usko sitä enää haudattavan). Jos katsotaan mennyttä neljää vuotta, niin ei siinäkään paljoa juhlinnan aihetta ollut. Sentään nyt saataneen aikaan hallitus joka kykenee oikeasti tekemään päätöksiä - on ne sitten huonoja tai ei. 

Suomen hoidossa on aina pitkälti kyse arkipäiväisten asioiden keskellä luovimisesta. Oikeistolainen hallitus saattaa korottaa veroja ja vasemmistolainen hallitus saattaa yksityistää valtionyhtiöitä. Muistaako kukaan, kun viime hallituksen aikana Suomen historian yksi oikeistolaisimmista elinkeinoministereistä osti valtiolle etelä-korealaisilta telakan? Oikeistolaiset ja vasemmistolaiset voivat kiistellä maailman tappiin siitä, oliko teko kumman ideologian mukaista, mutta tosiasiassa Jan Vapaavuori osoitti lopulta pohjalla olevan aina reaalipolitiikka. Turun telakan toiminta piti turvata.

Sipilän Suomessa saattaa lähteä julkishallinnon puolelta työpaikkoja, mutta ei julkishallinnon säästöjä ajava pääministerikään voi Suomessa tehdä jättisäästöjä kasvattamalla säälittä työttömien määrää. Niin ei vaan tapahdu. Olkaa rauhassa.

Tulevan neljän vuoden aikana voidaan nähdä paljon epämieluisia päätöksiä arvoliberaalien kaupunkilaisten näkökulmasta. Kuitenkin kaikki suuret talouspoliittiset liikkeet, mitä tässä maassa saattaisi saada aikaan kasvua, ovat pitkälti sidonnaisia maailmanpolitiikkaan. Hallituksella on keinoja tehostaa maan sisämarkkinoita, mutta globaalissa maailmassa vienti vetää jos markkinat ostavat. Siinä ei auta, vaikka kuinka laulaisi ”Suomi kuntoon” jossain TTIP-neuvottelujen kabineteissa.

Mietis tätä: jos sanottaisiin, että Suomeen tulisi Keskusta-Kokoomus-Perussuomalaiset -hallitus, joka leikkaisi kehitysavusta ja kurjistaisi maahanmuuttajien asemaa vielä nykyisestä? Mitäs jos samaan aikaan Yhdysvalloissa suuret liuskeöljyfirmat toteavat öljyn maailmanmarkkinahinnan olevan kannattamaton toiminnan jatkamiselle ja laittavat lapun luukulle? Tämä tarkoittaisi sitä, että Saudi-Arabia olisi onnistunut tappamaan kilpailun halpamyynnillään, joten OPEC voisi pikkuhiljaa taas nostaa raakaöljyn hintaa. Tämä taas johtaisi siihen, että raakaöljyn hinnankehityksestä riippuvaisen Venäjän talous nousisi ja sen ostovoima kasvaisi. Silloin Suomen vienti Venäjälle lähtisi taas nousuun, joka taas nostaisi osaltaan talouttamme.

Maahanmuuttajien aseman kiristäminen saattaisi Suomessa näyttäytyä onnistuneelta keinolta nostaa valtiontaloutta. Suurin tekijä talouden elpymiselle olisi kuitenkin se, jos Saudi-Arabia lopettaisi raakaöljyn hinnan polkemisen politiikan. Näissä suurissa tanssiaisissa meillä on vain korkeintaan pieni paikka katsomossa, josta näemmekin lopulta vain osan tanssilattiasta. 

Maahanmuuttopolitiikan kiristäminen suhteessa talouskasvuun olisi samanlainen diagrammi kuin tämä kuuluisa ilmastonlämpenemisen ja merirosvojen suhdekäyrä.

Suomi sai sellaisen eduskunnan kuin mitä kansa äänesti, joten sen mukaan mennään. Onnea vaalivoittajille. Seuraavaksi on vasemmiston vuoro siirtyä oppositioon. Luulisi ainakin että tällä hallituskaudella riittäisi vastustettavaa, joten toivottavasti myös SDP omaksuu aktiivisen ja omia ratkaisuja esittelevän oppositioroolin. 

Sillä nyt teillä demarit on totuuden paikka. Tätä huonommin ei enää saa mennä.

Ruoste

Mä olin kirjoittamassa tänne lyhyttä juttua jääkiekosta, mutta jouduin jättämään sen kesken. Ei siksi että se olisi ollut huono juttu. Siitä olisi varmaankin tullut lopulta ihan yhtä hyvä kuin aikaisemmistakin aihetta käsitelleistä kirjoituksistani, eli ei mitenkään erikoinen, mutta ainakin harrastuneen ihmisen kirjoittama.

Mutta mä jätin sen tosiaan kesken. Mä en äkkiä keksinyt itselleni kelpaavaa kuljetusta kohdasta a. kohtaan b. ja se alkoi jotenkin masentamaan. Yritin siirtyä sujuvasti mielipiteestä toiseen, mutta kieleni ei taipunutkaan haluamilleni mutkille. Se ei ollut nokkelasti kirjoitettua saati mielenkiintoista. Kirjoitin tylsää tekstiä.

Tämä vastoinkäyminen, vaikkakin pieni ja merkityksetön, sai mut muistamaan asian jota olen tässä pelännyt jo jonkin aikaa: ruostumisen.

Tuossa pari viikkoa sitten yritin puhua logiikasta ja retorisesta käänteestä, eli siis käytännössä toisen graduni teoriapohjasta, yhden itseäni fiksumman kaverini kanssa. Hän kysyi jossain vaiheessa, että onko tämä käsittelemäni aihe sama, kuin mitä sarjakuvassa Logicomix esiteltiin? Ja olihan se. Juurikin sama. Mä tajusin yhtäkkiä, että en muista enää merkittävimpiä nimiä, teorioita tai perusteluja lingvistisestä käänteestä, joita ei olisi esitelty siinä sarjakuvassa. Mun muistikuvani omasta gradustani oli toisen kirjoittamaa.

Sitä voisi kutsua snadiksi shokiksi (joka muuten on kuulemma sokki, jos oikein kirjoitetaan, mutta miksi kirjoitettaisiin?).

Mä valmistuin yliopistosta 2012 syksyllä. Tai oikeastaan pitäisi sanoa että keväällä, koska silloin muutettiin jääkaapinjakajan kanssa pois Turusta. Silloin tuntui siltä että blogia olisi voinut kirjoittaa päivittäin. Aiheet pulppusivat ja mielipiteitä riitti (omiakin). Siinä välissä olisi ollut luontevaa siirtyä opiskelumaailmasta työmaailmaan, sillä silloin mä olin terävä. Silloin mä olisin ollut täyttä timanttia saman tien.

Sata lähetettyä työhakemusta myöhemmin olin aivan yhtä toimeton kuin ennen lähettämistäkin. Se masentaa, kuten varmaan kaikki tilanteen kokeneet voivat todentaa. Päätin siis valmistua lopullisesti, jotta pääsisin ainakin täysillä mukaan työnhakuun.

Ei ehkä maailman fiksuin teko, mutta ainakin se pakotti elämässä eteenpäin.

Mä elän tällä hetkellä teknisesti toista, mutta käytännössä kolmatta akateemisen pätkätyöllistetyn työttömyysjaksoani. Ensimmäistä ei yhteiskunta laske, koska se oli opintoaikana, toinen oli Jakartan jälkeen ja tämä kolmas nyt nuorisoasiainkeskuksen jälkeen. Ensimmäisen aikana, kun tein sen toisen gradun vähän väen väkisin, mä vielä pysyin skarppina. Mutta toisen ja etenkin nyt kolmannen aikana tuntuu siltä että mä etäännyn jatkuvasti itseni ideaalista.

Mitään, mitä mä arkisin mietin, ei voi varsinaisesti kutsua korkeammaksi ajatteluksi. Toisiinsa alusta ja lopusta liimaantuvat päivät ja viikot turruttavat mieltä, enkä oikein kykene töiden etsinnältä rentoutumaan mihinkään liian haastavaan pitkiksi ajoiksi. Kaikki itsensä kehittäminen tuntuu ajanhaaskuulta työnhausta. Elämä on mautonta puuroa, jota tahdittaa satunnaiset pakotetut ulkopuoliset menot. Joita muuten vihaan, koska ne vievät aikaa työnhaulta.

Joten mä tyhmenen. Mä unohdan pikkuhiljaa tärkeimmät avuni ja kutistun. Surkastun ja pienenen. En tietenkään fyysisesti, mutta henkisesti. Mä ruostun ja kaikki se mikä vielä muutama vuosi sitten oli kirkasta ja terävää alkaa olla sumeaa ja tylsää.

Minä olen kohta sumea ja tylsä ihminen.

Eikä siinä mitään. Käytännössä kaikki ihmiset kulkevat läpi ajanjaksoja elämässään, jotka ovat kurjia ja vaikeita. Miksi valittaa, kun jollakin on asiat kurjemmin?

Yksi kaveripiiriin kuulunut tyyppi ilmoitti tuossa vähänaikaa sitten facebookissa saaneensa erään duunin, jota minäkin hain (enkä päässyt edes haastatteluun, tietenkään). Silloin kun menin NK:ll,e mun täytyi jonkun kuukauden ajan skarpata ihan tosi paljon. Musta tuntui, että mun tarvi tehdä töitä päästäkseni takaisin sellaiselle prosessointinopeudelle, joka mua itseäni tyydyttäisi. Mua pelottaa, että seuraavalla kertaa tämä sama teroitusaika on vielä pidempi ja sitä seuraavalla jälleen pidempi jne. Samaan aikaan nämä älyllisistä työtehtävistä toisiin siirtyvät kaverini eivät menetä itsestään muuta kuin ikävuosia. 

Putoan eka askeleen jäljestä. Sitten kaksi. Kolme. Neljä… jne.

Mä en ole vielä varjo itsestäni, mutta mä näen sieluni silmin, kuinka prosessi johtaa sinne. Mä tylsistyn hiljaa laatikossa, kunnes saavutan sen himmeyden asteen, jossa yhteiskunnalla on jälleen mulle käyttöä. Sitten kun mä en enää kykene tekemään älyllistä työtä, mut voi ohjata eteenpäin tekemään jotain mikä ei vaadi paljoa. Se on yhteiskuntarakenteen kannalta suunnaton sääli, sillä järjetöntähän on kouluttaa kansaa tekemään jotain mikä ei vaadi koulutusta. Henkilökohtaisesti mä en tiedä jaksanko sinne asti…

Nyt tässä vaiheessa pitäisi varmaan päästää lukija pois vaivaantumisen tilasta ja kertoa jotain positiivista. Mun pitäisi kertoa jotain, mikä virkistää mieltä ja antaa toivoa tulevasta. 

Anteeksi, etten voi antaa sellaista mitä minulla ei ole. 

Suosittelen katsomaan videon koko näytön kokoisena.

(ps. tämä ei ole mikään itsemurhaviesti. Jos tämän tekstin johdosta soitat ja kysyt että miten mulla menee, niin lupaan lyödä luurin korvaan.)

Kannattaako äänestää?

Viimepäivinä sosiaalisessa mediassa on levinnyt erilaisten bloggareiden kirjoituksia siitä, kuinka he joko eivät äänestä tai todellakin äänestävät. Tämähän on tietenkin henkilökohtainen valinta, mutta jäin silti miettimään yleistä argumenttia siitä, ettei äänestäminen kannata.

Kannattaako äänestää? Siis niinkun yhteisten asioiden hoitamisen kannalta.

Kysymykseen on kaksi vastausta, riippuen vähän näkökulmasta. Kannattaako äänestää, jotta saa ajettua jotain tiettyä asiaa, vai kannattaako äänestää, jotta oma ääni on kuuluvissa päätöksenteossa? Jälkimmäiseen vastaus on aina kyllä, mutta asian puolesta äänestäminen ei olekaan ihan niin yksinkertaista.

Sanotaan vaikka, että haluat henkilökohtaisesti Suomen valtion tukevan opiskelijoita tulonsiirrolla nimeltä opintotuki. Jos äänestät ehdokasta, joka haluaa lisätä opintotuen etuutta, mutta eduskunta päättää laskea opintotukea, silloin sinun ei olisi kannattanut äänestää. Tai ainakaan äänestäsi ei ollut hyötyä lopputuloksen kannalta.

Nyt valtiotieteilijä minussa huutaa vaaleissa äänestämisen olevan aina hyödyllistä, sillä et voi tietää etukäteen eduskunnan äänestysten lopputuloksia ja poliittisia voimasuhteita. Äänestämättä jättämällä varmistaa ainoastaan sen, että omaa etua ajetaan vähemmän kuin aikaisemmin. Mutta ei välitetä tästä, vaan palataan asiaan.

Jos et ole kiinnostunut politiikasta, poliitikoista tai puolueista, olet tilastollisesti katsottuna jatkuvasti pienenevässä joukossa. Suomen vaalitutkimusportaalin mukaan kiinnostus politiikkaa kohtaan on kasvanut jatkuvasti vuodesta 1966 lähtien. Olet siis vähemmistössä tässä mielessä.

Politiikassa on kuitenkin ollut tapana esittää aina vaalien alla vaikutusmahdollisuudet käytännön keinojen kautta: yksi puolue sanoo ajavansa kuntauudistusta, toinen väittää tukevansa opiskelijoita ja kolmas haluaa lopettaa maahanmuuton. Tällä tavoin ihmiset, jotka ovat kiinnostuneempia asioista kuin politiikasta, päätyvät äänestämään puolueita.

”Minä en äänestä puoluetta vaan ihmistä!”

Eip. Sinäkin äänestät joko puoluetta tai valitsijayhdistystä – jos siis yleensä äänestät. Yksittäisten edustajien mielipiteet yksittäisistä asioista ovat lopulta suhteellisen merkityksettömiä, jos puolueen linja on niiden kanssa ristiriidassa. Erityisesti Vihreät jaksavat aina linkittää Twitterin täyteen listoja kansanedustajista, jotka ovat äänestäneet vastoin aiempia mielipiteitään, sillä ryhmäkuri määrittää äänestyskäyttäytymistä monissa vanhoissa puolueissa. 

Onko moraalitonta äänestää vastoin mielipiteitään? On tietenkin, mutta politiikan ennustettavuuden kannalta se on välttämätöntä. Pienemmät puolueet löytävät konsensuksen helpommin kokonsa ansiosta. Siksi vihreät ja Vasemmistoliitto ovat useammin yhtä mieltä asioista, kuin esimerkiksi SDP tai Kokoomus.

Olemme saaneet ensimmäisen vastauksen kysymykseemme siitä, että kannattaako äänestää.

Kyllä, kunhan muistaa että ääni menee lopulta aina puolueelle.

Okei, mutta puolueet sanovat yhtä ja tekevät toista. Tavalliselle ihmiselle politiikka näyttäytyy välillä jatkuvana kultaisen keskitien etsimisenä, jossa vilpittömät toiveet ja hyvän tekemisen halu väljähtyy mauttomaksi ja värittömäksi mössöksi. Tavallinen ihminen tahtoisi esimerkiksi käyttää lähellä olevia terveyspalveluja, mutta eduskunnassa puhutaan vain jostain SOTE-jaon merkityksistä kunnalliseen itsemääräämismalliin ja perustuslakiin, jonka joku lopulta kaataa pisararadan takia. Puolueet puhuvat siis sekavia ja politiikkaa on vaikea seurata, mutta riittävätkö ne syyksi olla äänestämättä?

Oikeastaan ongelma onkin juuri lisääntynyt kiinnostus politiikkaa kohtaan. Tiedonkulun helpottuessa, on tavallinen kansalainen kykenevä seuraamaan kansanedustuslaitoksen toimintaa. Ilman pitkäaikaista seuraamista ja varsin laajaa aiempaa tietopohjaa, voi eduskunnan toiminta kuitenkin näyttää hankalalta ja epämiellyttävältä. Jatkuvien kompromissien ja ristiinäänestysten suossa on ulkopuolisena vaikeaa nähdä olennaista.

Siksi pitää voida luottaa siihen, että puolueet toimivat lupaustensa mukaisesti siinä prioriteettijärjestyksessä, jonka ovat ilmoittaneet. Jos järjestys on vaikka 1. koulutus 2. sairaanhoito 3. uudet tiet, niin silloin puolueen on kyettävä pitämään aina pääasianaan koulutusta. Mikäli puolue rakentaa tämän jälkeen hallitusvastuussa teitä ja karsii kouluja, on se pettänyt äänestäjänsä ja seuraavissa vaaleissa ansaitsee saada selkäänsä. Näin ei kuitenkaan pääasiassa yleensä käy, ellei puolue ole luvannut jotain mahdotonta ja konkreettista, kuten täystyöllisyyttä tai nollaveroa.

”No mutta ei sillä oo väliä jos ne sanoo ajavansa koulutusta, mut se tarkottaa koulujen yksityistämistä”

Aivan oikein, mutta nyt ollaan kuitenkin Suomessa. Suomen eduskunnalla on lopulta hyvin vähän mahdollisuuksia vaikuttaa maan taloudelliseen tilanteeseen ja loppupeleissä hyvin suuri osa kansanedustajista jakaa samankaltaiset arvot hyvinvointiyhteiskunnasta. Suuret muutokset tapahtuvat tässä maassa varsin hitaasti, eikä käytännössä ole mitään pelkoa siitä, että äänestäminen oikealle tai vasemmalle aiheuttaisi seuraavalla vaalikaudella peruskoulun yksityistämistä tai julkisen sairaanhoidon lakkauttamisen. Tässä maassa politiikka on pitkälti käytännön pakkotilanteissa luovimista.

Sitten jos oikeasti alkaa kiinnostamaan oikeisto-vasemmisto -jako, niin siihen voi helposti tutustua. Mutta jos vain pohtii, että kannattaako äänestää, niin oikeiston ja vasemmiston eroja ei kannata liikaa miettiä. Suomessa on ollut oikeistoministerejä jotka ovat nostaneet veroja ja vasemmistoministerejä, jotka ovat yksityistäneet.

Toinen vastaus siis on: kannattaa äänestää, mutta ei ennen kuin katsoo mitä puolueet lupaavat ajaa eduskunnassa. 

***

Otan tähän loppuun vielä koonnin vuoden 2011 Eduskuntavaalien hallituspuolueiden kärkiteemoista, josta kukin aidalla keikkuva äänestäjä voi sitten pohtia, että toteutuivatko lupaukset tai että kuinka rehellisiä ne edes olivat. Jos joku puolue listasi yli 10 kohtaa, otan vain 10 ensimmäistä:



Kokoomuksen teemat (jotka jostain syystä on tehty oudosti luettavaksi kaksinkertaisella numeroinnilla)

1) Kaikkein heikoimmassa asemassa olevilta ei pidä leikata.
2) Työn verotusta ei pidä ainakaan kiristää.

Kestävyysvajeen purkamisessa Kokoomus asettaa etusijalle seuraavat kolme keinoa.

1 PAREMPI TYÖELÄMÄ, PIDEMMÄT TYÖURAT
2 PALVELUT VOIDAAN TEHDÄ PAREMMIN
3 TYÖLLISTÄVÄ VEROUUDISTUS

SDP:n teemat

1 HYVINVOINTI SYNTYY TYÖSTÄ JA KESTÄVÄSTÄ KASVUSTA
2 VALTIONTALOUS ON TASAPAINOTETTAVA
3 TARVITAAN OIKEUDENMUKAINEN VEROUUDISTUS
4 SUOMI KÄYNTIIN

Vasemmistoliiton teemat (10/14):

1. Loppu kyykyttämiselle ja työehtojen polkemiselle
2. Verot maksukyvyn mukaan
3. Turvattu toimeentulo kaikille
4. Terveys ei ole kauppatavaraa
5. Joukkoliikenteestä halpaa ja helppoa
6. Tasa-arvoiseen sivistykseen
7. Aikaa vanhemmuuteen
8. Eläkkeellä on voitava elää hyvin
9. Yhdenvertaisuutta
10. Ilmasto-oikeudenmukaisuutta

Vihreiltä ei löydy Pohtivan kautta vaaliohjelmaa, mutta poliittinen ohjelma vuodelta 2010 löytyy:

Vihreä laatuyhteiskunta on ekologinen työn ja hyvinvoinnin yhteiskunta
Operaatio Maa
Rakastamme elämää: tavoitteena jokaisen hyvinvointi
Vihreä laatuyhteiskunta tarjoaa kestävää taloutta, työtä ja hyvinvointia
Vihreys on vastuuta koko maailmasta

RKP:n vaaliteemat, joita ei turhaan ole tiivistetty:

I
RKP haluaa kantaa vastuuta siitä, että saamme julkisen talouden tasapainoon. Tämän pitää tapahtua seuraavan kahden eduskuntakauden aikana, ja painopisteen on oltava tulevassa kaudessa. On vastuutonta antaa seuraavan ikäpolven kantaa kasvavan valtionvelan koko taakka. Siksi on aivan välttämätöntä ryhtyä rakenteellisiin toimenpiteisiin ja tarkastella kriittisesti kaikkia menoja ja tuloja. Tarvitsemme panostuksia, jotka vahvistavat kasvua ja nostavat työllisyysastetta. Harmaa talous on pysäytettävä.

II
RKP haluaa taata toimivan hoivan ja kattavat yhteiskunnan palvelut kaikille - lapsille, perheille ja ikääntyville. Kuntien palvelutuotantoa täytyy tehostaa. RKP katsoo, että tarvitsemme valtionosuusjärjestelmän kokonaisuudistuksen takaamaan sen, että kuntalaiset saavat palvelua ja että kunnat toimivat hyvin.

III
RKP vaikuttaa sen puolesta, että Suomen koulujärjestelmä esikoulusta korkeakouluun on laadukas ja yleissivistävä. Kilpailukykymme perustuu siihen. Koulun kulttuuria kantava ja identiteettiä luova rooli on keskeinen elävälle kaksikielisyydelle maassamme. Koulu on myös tasa-arvoisen, demokraattisen ja tasavertaisen yhteiskunnan perusta. Laadukas koulutus on hyvinvoinnin edellytys. Suomi tarvitsee kansalliskielten toimintaohjelman ja lupaus sellaisesta tulee kirjata seuraavaan hallitusohjelmaan.

IV
RKP katsoo, että yritystoiminta luo työtä ja että työ luo hyvinvointia. Erityisesti mikroyrityksissä sekä pienissä ja keskisuurissa yrityksissä on potentiaalia luoda uusia työpaikkoja. Pörssiin listautumattoman yrityksen osingon pitää edelleen heijastaa yrittäjän riskinottoa. Taloudellisesta menestyksestä ei pidä rangaista. Kulttuurilla ja luovalla taloudella on kasvava yhteiskunnallinen merkitys.

V
RKP näkee Pohjoismaat Suomen kansainvälisen yhteistyön luontevana perustana niin EU:ssa kuin muutoinkin. On tarvetta selkeälle yhteiselle pohjoismaiselle agendalle. Yhteistyötä voidaan edelleen voimistaa kulttuuri-, ympäristö-, puolustus-, talous- ja koulutuskysymyksissä. Pohjoismaiden taloudet muodostavat yhdessä maailman kymmeneksi suurimman talouden, mikä suo ainutlaatuisen mahdollisuuden ajaa yhteisiä etuja maailmanlaajuisesti.

KD:n vaaliteemat (10/14)

1. Laina syö lasten pöydästä
2. Yrittäjyys ja työllisyys hyvinvoinnin peruskiviä
3. On sairasta säästää terveydestä
4. Avioliitto on miehen ja naisen välinen
5. Ihmisarvo on markkina-arvoa tärkeämpää
6. Vanhuksilla ei ole aikaa odottaa
7. Ketään ei jätetä opintien varteen
8. Työ on paras kotouttaja
9. Kyllä kunnille, ei himmeleille
10. Turvallisuus tarvitsee tekijänsä

Että näin. Viime vaalikauden ongelmat tulevat aika selvästi esiin tässä listaa tarkastellessa. Puolueiden mainitsemista teemoista on kyllä puhuttu paljon, mutta tekoina on saavutettu varsin rajallinen määrä uudistuksia. Onko se sitten syy olla äänestämättä?

Mielestäni ei, mutta ehkä siinä on hyvä syy äänestää puolueen sisällä jotain toista ehdokasta?

hmmm…

(jatkuu ensi numerossa…)

Blogi uudistui!

Tässä blogin kolmivuotissynttäreiden alla päätin tehdä tämän sivuston ensimmäisen suuren päivityksen. Eli, romukoppaan joutui vanha oranssinvioletti värimaailma, bloggerin oletusasettelu, sivupalkki, blogin nimi ja kaikki muukin höttö.

Eli vanha siirtymavaiheessa.blogspot.com johtaa kyllä edelleen tälle sivustolle, mutta viestintävirasto oli niin ystävällinen, että rahaa vastaan suostuivat minulle antamaan osoitteen www.wordman.fi. Päätin sitten samalla muuttaa siirtymävaiheen blogin alaotsikoksi joten tästedes mennään omalla nimellä eteenpäin.

Sisällöllisesti mitään suuria uudistuksia sivulle ei ole tullut. Tuohon yläreunan palkkiin laitoin erillisen sivun blogiarkistolle, mutta vanhat tekstit löytyvät edelleen tuolta sivun alalaidan Arkisto-valikosta. Alhaalta löytyvät myös avainsanat ja suosituimmat tekstit.

Kaikki vanhat postaukset ovat tallella, mutta linkkien punertava värimaailma on kadonnut. Päivittelen jonkin verran linkkejä boldatuiksi, mutta tuskin jaksan kaikkia korjata. Voi siis olla että joitain pienempiä päivityksiä teen vielä fontteihin tai linkkeihin, mutta ulkoasu pysyy nyt ainakin tovin tällaisena.

”Siirtymävaiheessa” –blogin alkuperäinen kuva oli muuten valtaisa suurennos pienestä palasta taivasta, jonka onnistuin kuvaamaan eräänä kevätaamuna ensimmäisessä Helsingin kodissani. Se vastasi bloggerin älyttömiä kokovaatimuksia tiedostokokonsa ja mittojensa puolesta. Käytin sitä kuitenkin lähinnä siksi, kun se kyseinen väri säilyi taivaalla vain häviävän pienen hetken, ennen kuin aurinko nousi. Koin sen mahtavaksi kuvaksi blogille joka kertoi siirtymävaiheesta.

Toivottavasti uudistukset ovat mieleen ja blogista tuli vähän luettavampi samalla. Iloisia lukuhetkiä :)

Joustoa työmarkkinoille

Kupla on varsin usein käytetty nimitys yhteiskunnallisessa keskustelussa, mutta kovin moni ei ymmärrä täysin sen sisältöä. Minun elinaikanani on puhuttu ainakin asuntokuplasta ja IT-kuplasta, joilla molemmilla tarkoitetaan samaa asiaa: asioiden hinnat ylittävät niiden oletetun hintakehityksen. Eli käytännössä se on tarpeeksi usean toimijan ahneuden motivoimaa toiveajattelua. Kuplan puhjetessa asioiden hinnat yleensä laskevat liian alas, aiheuttaen kuplan toiseen suuntaan.

Tunnetuin esimerkki tästä lienee Jippii.

Asennekupla ei ole yhtä yleisessä käytössä terminä, mutta sen voi ajatella vähän samalla tavalla: kun tarpeeksi moni toimija kuvittelee tietyn mallin tai asenteen olevan valloillaan, se luo toimenpiteitä joita kukaan ei oikein olisi valmiina oikeuttamaan ainakaan vielä. Tehdään asioita, koska kuvitellaan sen olevan yhteisissä intresseissä, olettaen sen tulevaisuudessa ainakin olevan tarpeen.

Sensuuri on usein asennekuplan aikaansaannosta. Esimerkiksi vaikka Suuren sarjakuvakriisin yhteydessä 1950-luvun Yhdysvalloissa.

Työntekijän aseman heikentäminen työmarkkinoilla alkaa pikkuhiljaa näyttämään juuri asennekuplan aiheuttamalta ilmiöltä. Osa-aikaisuudet, määräaikaisuudet, näiden kahden ketjuttaminen ja viimeisimpänä tulokkaana nollatyösopimukset aktiivisesti heikentävät työntekijän asemaa työmarkkinoilla. Talouden taantumassa ja asennemaailmassa, jossa Suomen talouden nousuun nähdään ratkaisuksi pk-yritysten toimintaedellytysten parantaminen, ollaan jälleen vaatimassa lisää joustavuutta työmarkkinoille.

Lisää joustavuutta?! Työehtosopimuslaki mahdollistaa nyt jo paikallisen sopimisen mallin, eikä joustavuutta voi oikein enää saada muuten kuin mahdollistamalla työntekijöiden eriarvoisen kohtelun työpaikoilla tai poistamalla lain perälaudat tai sivulaudat. Toki joustavuus voisi tarkoittaa hyviäkin juttuja, mutta uskallan epäillä.

En sitä paitsi oikein ymmärrä, että kenen missiota jatkuva joustavuuden lisääminen työmarkkinoilla muka palvelee? Työnantajan, jolla ei ole sitoutunutta ja motivoitunutta työvoimaa vai työntekijän, joka ei voi suunnitella elämäänsä kuin korkeintaan vuoden jaksoissa? Työmarkkinoiden joustavuus kuulostaa positiivisemmalta kuin se, mitä toimenpiteillä oikeasti luodaan, eli työvoiman epävarmuutta.

Tarkastellaanpa ilmiötä kolmesta näkökulmasta: työnantajan-, työntekijän- ja markkinoiden silmin.

Työnantajat

Suoritin Turun työtieteiden keskuksen HR-koulutuksen viimeisenä opintovuonnani ja jo silloin huomioni kiinnittyi asiantuntijaluennoilla toisteltuun työntekijöiden sitouttamiseen. Melko suurten kansainvälisten yritysten henkilöstöpäälliköt toistelivat meille sitä, kuinka työnantajan näkökulmasta kaikkein tärkeintä on asiantunteva ja sitoutunut työntekijä, joka haluaa kehittää itseään.

En silloin huomannut ajattelevani asiaa mitenkään ihmeellisenä: tietenkin työnantaja haluaa työntekijän tekevän parhaansa. Eikös se ole koko työnteon idea? Valitettavasti se ei yksinomaan ole niin. Työnantaja kun joutuu miettimään myös markkinatilannetta.

Erityisesti nollatyösopimukset ovat hyvä esimerkki siitä, kuinka markkinavetoisessa työvoimapolitiikassa työntekijä on kärsivänä osapuolena. Työnantaja pystyy tarvittaessa vähentämään työvoimakuluja ja parantamaan tuottavuutta, pitäen samalla kiinni asiantuntevasta työvoimasta. Tämä sitten taas ei oikein onnistu kuin sellaisilla aloilla, joilla on paljon potentiaalista työvoimaa, suhteellisen matala koulutus ja tiukka taloustilanne: lähinnä siis terveydenhoidossa ja vähittäiskaupan alalla ainakin toistaiseksi.

Työnantajalle työmarkkinoiden joustavuuden lisääminen tarkoittaa lähinnä lisää mahdollisuuksia menettää ammattitaitoista työvoimaa. Nykytilanteessa jo vaikuttaa siltä, kuin kaikkiin ”joustavuutta” lisääviin toimenpiteisiin, kuten määräaikaisuuksiin, on lisätty sitoutumispakkoja lähinnä työnantajan eduksi. Asiantunteva projektityöntekijä ei helpolla pääse työpaikalta pois, vaikka kuinka vastaan tulisi paremmin koulutusta vastaavia tehtäviä. Työnantajalla on kuitenkin ehdoton yliote tilanteessa, jossa se voi itse määritellä sopimuskauden päätteeksi työn tarpeen,
 
Nollasopimuksessa työntekijä voi olla sitoutettu, mutta tuskin kovinkaan motivoitunut. Se tuskin on kovinkaan monessa yrityksessä paras kasvun lähtökohta.

Työntekijät

Kuulun itse ikäni perusteella Y-sukupolveen, eli joukkoon jota yhdistää lähinnä syntyminen 1980-luvun alun ja noin vuoden 2000 välillä. Nimitys Y-sukupolvi on edellisen ikäkohortin, eli X-sukupolven peruja. Generation-X oli muutenkin ehkä se seksikkäämpi porukka: he perustivat MTV:n ja heidän äänensä oli Kurt Cobain. Y-sukupolvea kutsutaan nykyisin englanninkielisessä maailmassa nimityksellä ”millenials”, eli vuosituhannen vaihteen lapset, joka kieltämättä on parempi nimi. Se kertoo joukosta, joka on syntynyt uuteen maailmaan.

Olen aina vähän vieroksunut sukupolvikokemuksen käsitettä, sillä sen avulla yleensä vain halutaan löytää yhdistäviä tekijöitä joukoille, joilla ei muuten ole luonnollisesti mitään yhteistä. Sama kun väittäisi Mahatma Gandhilla ja Adolf Hitlerillä olevan jokin yhteinen sukupolvikokemus brittien vastustamisesta.

Tämän sanottua, täytyy mainita, että Milleniaalien yhteiseksi sukupolvikokemukseksi on vakiintumassa juurikin pätkätyöt.

Ennen vuonna 2008 alkanutta talouskriisiä kuuli vielä yleisemmin puhuttavan siitä, kuinka Y-sukupolvea varten työmarkkinoiden on lisättävä joustavuutta. Tosin kuulee sitä edelleen. Me emme kuulemma halua työskennellä missään yrityksessä pitkään, vaan seuraamme arvojamme ja mielihalujamme selvästi edellistä sukupolvea vapaammin. Jos taantumasta pitää keksiä yksi hyvä puoli, niin se on tämän hölynpölyn katoaminen yleisestä keskustelusta yhdessä työpaikkojen kanssa.

Toki nykyään on varmasti vähemmän elinikäistä sitoutumista millään alalla, kuin mitä esimerkiksi teollistumisen alkuaikoina oli. Työtehtäviä on lähes yhtä monta kuin työntekijöitä, eikä selkeitä kasvu-uria tehtävissä ole enää yhtä helppoa piirtää kuin mitä se joskus on ollut. On kuitenkin naurettava väittää että tämä olisi jotenkin nykyaikainen tai uusi ilmiö. Aino ero lienee siinä, että ennen täytyi työtä vaihtaessa ottaa lopputili, kun nykyään riittää pelkkä määräaikaisuuden päättyminen.

Suurempi ero onkin se, että nykyisin ei enää ole työntekijän itsensä valittavissa sitoutuuko vaiko eikö.

Y-sukupolven suhde työhön heijastaa ympäröivää maailmaa. Itseasiassa väitän jopa kaiken asenteita kartoittavan tutkimuksen olevan lopulta ympäröivän maailman heijastusta, kerta se on se todellisuus jossa elämme. Y-sukupolvi vaan on tottunut elämään maailmassa jossa pätkätyön ovat normi, eivätkä siksi unelmoi 60 vuoden työsuhteesta paperitehtaassa.

Sen vuoksi myöskään isovanhempamme eivät unelmoineet vapaudesta vaihtaa töitä vuoden välein. Maailma ei siis muovaudu meidän kaltaiseksemme, vaan me sopeudumme maailmaan.

Markkinat

Kuvitellaanpa että markkinat olisivat omenoiden viljelyä. Tarkoitus olisi saada omenapuu tuottamaan mahdollisimman paljon omenoita. Puussa pitää olla tarpeeksi terveitä oksia, joilla omenoita kasvaa, mutta jos oksia on liikaa, ei omenoita mahdu kasvamaan. Puu ei siis saa olla liian tuuhea.

Tällä ajatuksella markkinoilla raakataan yrityksiä. Oksien karsimista kutsutaan tehostamiseksi, sillä siinä on ideana saman omenasadon saaminen vähemmillä oksilla. Jatkanpa omenapuuvertausta pidemmälle, vaikka taloustieteestä työkseen kirjoittavat tuskin sitä tekisivät, sillä se muuttaa vertausta alkuperäisen hengen vastaiseksi.

Oksien karsiminen ei tietenkään toimi loputtomasti, sillä jossainhan niiden omenien pitää kasvaa. Liialla karsimisella saavutetaan lopulta piste, jossa oksia on liian vähän ja toivottu omenasato ei enää synnykään. Tällöin pitää alkaa luomaan puulle mahdollisuuksia kasvuun, mutta uusien oksien kasvattaminen on hidasta touhua. 

Puuta voidaan lannoittaa ja yrittää saada olemassa olevat oksat kasvattamaan entistä suurempia omenoita, tai sitten puuhun voidaan varttaa uusia oksia, mutta jostainhan niidenkin pitää tulla. Oksien irrottaminen, varttaminen ja lannoitus toimivat jonkin aikaa, mutta puu ja omenat kärsivät. Lopulta on parempi jos omenanviljelijä vaan myy puunsa jollekin toiselle, joka antaa sen kasvaa rauhassa.

Se mitä tässä yritän kierrellen ja kaarrellen sanoa, on se, että markkinat ovat kiinnostuneita omenapuusta vain sen omenoiden takia, eikä puun itsensä. Markkinoiden kannalta on parasta luoda tilanne, jossa puuhun voidaan tarvittaessa lisätä ja poistaa oksia ilman että puu kärsii.

Markkinoille esimerkiksi aiemmin mainitut nollatyösopimukset ovat tällaisia varttamisen keinoja, jolla työpaikoille voidaan tuoda tarvittaessa lisää tuotantovoimaa ilman pelkoa että toiminta kärsisi. Joustavuuden lisääminen keinoilla, joita varmaan en pysty edes vielä kuvittelemaan, on siis tarkoitettu palvelemaan nimenomaan markkinoita.

Juuri tästä syystä puhun asennekuplasta. Oletuksena on, että työn tuottavuus kasvaisi sitä myöden mitä enemmän joustavuutta työpaikoilla on, vaikka sekä työntekijöille että työnantajille joustavuuden lisääntyminen ei ole yksiselitteisesti hyvä asia. Markkinoilla on oletus siitä, että olemassa olevien yritysten kannattavuus paranisi työvoimakulujen ollessa paremmin hallittavissa, vaikka samalla työn laatu saattaisi kärsiä. Voittaako markkinat silloin, kun yrityksen laatu laskee? Ei, ei voita.

Joustavuuden lisäämistä väläytellään usein pk-yritysten kasvun edellytyksenä, mutta se on sitä vain johonkin pisteeseen asti. Yhden tai kahden väliaikaisen työntekijän mukaan tuominen heikompiehtoisella työsopimuksella varmasti olisi monelle yrittäjälle houkutteleva lyhyen aikavälin toimenpide, mutta lopulta suuret haasteet sijaitsevat aivan muualla: innovaatioiden luomisessa, asiakkaiden hankkimisessa, prosessin kehittämisessä jne. Yrityksen kasvu johtaa työllistämiseen, eikä työntekijöiden aseman heikkous ole mikään kasvun tae.

Voittaako markkinat silloin kun pk-yrityksissä on vähemmän sitoutuneita työntekijöitä? Ei nyt ainakaan paljon. Uskallan jopa väittää, että työntekijän aseman heikentäminen ”joustavuuden nimissä” ei lopulta ole edes markkinoille hyödyksi. Tai mikäli on, niin hyvin vähän.

Työvoimakustannuksista puhuminen on kuin häntäänsä syövä käärme. Se ruokkii itse itseään, mutta ei lopulta johda minnekään. Sillä tavoitellaan lyhyen aikavälin hyötyä vaikeassa maailmanmarkkinatilanteessa, mutta mikään suuri ratkaisu Suomen talouden tai työelämän ongelmiin se ei ole.


...


Post scriptum, eli miten tämä nyt liittyy yhtään mihinkään.

Eduskuntavaalit ovat jälleen tuloillaan ja vaikuttaa vahvasti siltä, että työ on jälleen tärkeä teema puolueille (eikös se ole aina?). Sekä oikeisto että vasemmisto ovat yhtä mieltä tarpeesta korjata työmarkkinoiden ongelmia, mutta keinot ovat erilaisia.

Jestas! Näemmekö vaalit, jossa on aitoa oikeisto-vasemmisto -vääntöä? Ainakaan toistaiseksi kaikki puolueet eivät ole julkaisseet vaaliohjelmiaan, mutta jotain merkkejä on ilmassa. Keräilin tähän loppuun vähän anekdootteja, joita eduskuntapuolueiden nettisivuilta löytyy teemalla vaalit ja työ.
Ensiksi pääministeripuolue, eli Kokoomus, jonka puheenjohtaja Alexander Stubb on linjannut työstä seuraavalla tavalla:

1) Työntekijöiden ja työnantajien olisi voitava sopia palkoista ja työajoista yrityskohtaisesti työehtosopimuksen estämättä, jos yhteisymmärrys löytyy. Jos ei löydy, mennään TES:n mukaan. Sopiminen vaatii luottamusta. Neuvotteluasetelman on oltava tasapainoinen yrityksen ja työntekijöiden välillä.

2) Koeaika on pidennettävä kuuteen kuukauteen.

3) Oppisopimuksen rinnalle koulutussopimus, jossa palkka nousee osaamisen kehittyessä.

4) Pitkäaikaistyöttömän voisi palkata määräaikaiseen työsuhteeseen ilman erityisiä perusteluja.

5) Työaikapankkien entistä joustavampi käyttö, jolloin töitä tehdään silloin kun niitä on ja hiljaisena aikana voidaan ottaa vapaata.

Näitä periaatteita katselemalla vaikuttaa, että Kokoomus haluaa viedä kehitystä pikemminkin työntekijöiden asemaa heikentävään suuntaan, mutta monissa tilanteissa kyse on tietenkin myös käytännön toimista. Jännityksellä odotan mitä itse vaaliohjelmassa sitten kokonaisuudessaan lukee. Stubb on käsittääkseni puolueen oikeistolaisinta siipeä talouspoliittisesti.

Demareiden vaaliohjelmassa mainitaan erikseen nollatyösopimusten kieltäminen. Mielestäni tämä on luonnollinen veto työväenpuolueelta. Tekisi mieleni kommentoida SDP:n vaalivideota (ihan tosi, tosi paljon), mutta taidan tehdä sen jollain toisella kertaa. Sanotaan nyt vaikka, että siinä ei kauheasti katsota tulevaisuuteen.

Vasemmistoliitto menee vähän pidemmälle tolkuttoman pitkässä ja vaikealukuisessa vaaliohjelmassaan, ehdottamalla että ”Muissa kuin vakituisissa ja kokoaikaisissa työsuhteissa työskenteleville on maksettava silpputyölisää. Osa-aikatyöhön tulee olla perusteltu syy, joka kirjataan työsopimukseen.” Vasemmistoliiton lääkkeet ovat siis pikemminkin jouston vähentämisessä.

Perussuomalaisilta ja Keskustalta en löytänyt aiheesta nopeasti yhtään mitään. On siis pakko palata aiheeseen lähempänä vaaleja. Vihreät ovat puheenjohtajansa suulla maininneet yhdeksi suureksi vaaliteemakseen työllisyyden, mutta konkreettista sisältöä en ainakaan vielä löytänyt heiltäkään.

KD on vaaliohjelmassaan maininnut varmaan jokaisen Suomea koskevan asian erikseen, joten minään erityisenä teemana ei työtä voidakaan pitää. Ohjelmassa mainitaan erikseen kuitenkin erikseen pk-yritysten tarve saada rekryttyä helposti työvoimaa, työehtosopimusten sopiminen yrityskohtaisesti sekä työvoima- ja sosiaalikustannusten laskeminen suhteessa ”kilpailijamaihin”. Olen pitänyt KD:ta aina jotenkin vaikeasti tulkittavana puolueena, mutta ainakin työasioissa linja on hyvin lähellä Kokoomusta.

RKP:lla olisi tarvetta jollekin InDesign -velholle, sen verran kammottavaa on heidän PDF-muotoista vaaliohjelmaansa lukea. Sentään ohjelmassa lukee hyvin paljon työstä, vaikkakin valtaosa linjauksista onkin varsin väljiä. Mutta esimerkiksi mainita: ”Haluamme… lisätä työelämän yksilöllisten palkkaneuvottelujen käytäntöä”, sitoo RKP:n myös joustoakselille.

Muutos 2011 on odotetusti säätelyä vastaan.

Jännityksellä jään odottamaan säätelykeskustelun siirtymistä vaaliväittelyihin, sillä ainakin puolueiden lähtökohdista päätellen suomalaisessa politiikassa on hyvin perustavanlaatuisia eroja mielipiteissä. Miten se sitten kääntyy toimenpiteiksi, onkin vaalien jälkeinen juttu…