3.1.2019

Kuka murhasi Roland Barthesin?

Kirjavuoden 2019 ensimmäinen loppuun asti luettu kirjani oli Laurent Binet’n veijaridekkari 1980-luvun Ranskan älykköpiireistä. Kuka murhasi Roland Barthesin? kertoo suomennoksensa nimessä tarinan käynnistävän tapahtuman: esseisti ja filosofi Roland Barthesin kuolema liikenneonnettomuudessa ei ollutkaan vahinko…

Osaan tilata ranskaksi pitsan, olutta ja karahvin vettä (en siis pulloa, joten päädyn aina ravintoloissa rukoilemaan heidän tarjoilevan vetensä karahveista). Osaan lisäksi pahoitella kohteliaan monisanaisesti sitä, etten puhu ranskaa ja tiedustella, että puhuuko keskustelukumppanini mahdollisesti englantia. Näillä ranskantaidoilla ei vielä lueta kaunokirjallisuutta ranskaksi, joka on siksi sääli, koska tämä kirja elää ja hengittää ranskaa.

En ole täysin ummikko ranskalaisesta kulttuurista, mutta kieltämättä tunnen juuri ennen syntymääni ollutta ranskalaista yhteiskuntaa paljon huonommin, kuin 1990-luvun vastaavaa. Tämä ei sinänsä olisi ongelma, ellei kirja luottaisi paljon lukijan ennakkotietoihin. Otetaan kuvaava esimerkki.

Binet uskoo karikatyyrien voimaan kerronnassaan. Vitsi ei olisi juurikaan hauska, jos siinä seikkailisi aina satunnaisesti rietasteleva aineidenkäyttäjä-intellektuelli, joka velloo ylimielisessä itseriittoisuudessaan ja alentuu puhumaan tieteistä muiden kanssa vain silloin kun se sattuu viihdyttämään häntä. Mutta heti kun tämän karikatyyrin nimeää Michel Foucault’ksi, vitsi muuttuu hauskaksi.

En tunne ranskalaisten kasari-intellektuellien persoonia niin hyvin, että voisin sanoa millaisia persoonia Philippe Sollers, Bernard-Henri Lévy tai Julia Kristeva olivat tai millainen heidän julkinen imagonsa aikanaan oli? Puolet viittauksista menevät väkisinkin ohi, kun olen tällainen sivistymätön moukka. Foucault on vielä helppo, mutta vaikeaa se on kiinnostusta kaivaa jostain Valéry Giscard d'Estaingin ässän suhuttamisen. Moni ranu varmaan nauroi kohdalle kippurassa: ”Hohohohohoo! Gissscard todellakin ssssuhutti!”

Kirjassa on kuitenkin toinenkin puoli, jota pitää käsitellä: kuten Barthesin nimen maininta suomennoksen otsikossa vähän lupaileekin, kirjassa puhutaan paljon semiotiikasta/semiologiasta. En ehkä enää nykyisin saa samanlaisia kiksejä kielellisestä käänteestä, kuin mitä opiskelujeni loppuvuosina, jolloin julistin mielelläni jokaiselle, joka suinkin vain suostui kuuntelemaan, kuinka logiikkaan perustuva matematiikka ei voi pohjimmiltaan selittää itseään ilman kieltä (Russelin paradoksi).

Olin siis jokseenkin pettynyt, että vaikka kirja käsitteli kieltä ja symboleja, ne oli redusoitu pelkiksi väittelyn välineiksi tai Sherlock Holmes-henkisen päättelyn työkaluiksi. Myönnettäköön, että teoksessa on paljonkin elementtejä, joiden symbolien tarkastelu tuo kokonaisuudelle uusia tasoja. Kyseessä ei siis ole tyhmä kirja, tai tyhmän kirjoittajan kirja. Mutta silti, yhteiskunnan symbolien tulkinnan yksinkertaistaminen puhtaaksi retoriikaksi on vähän tylsää.

Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin? **
Lue lisää