24.3.2015

Ruoste

Mä olin kirjoittamassa tänne lyhyttä juttua jääkiekosta, mutta jouduin jättämään sen kesken. Ei siksi että se olisi ollut huono juttu. Siitä olisi varmaankin tullut lopulta ihan yhtä hyvä kuin aikaisemmistakin aihetta käsitelleistä kirjoituksistani, eli ei mitenkään erikoinen, mutta ainakin harrastuneen ihmisen kirjoittama.

Mutta mä jätin sen tosiaan kesken. Mä en
äkkiä keksinyt itselleni kelpaavaa kuljetusta kohdasta a. kohtaan b. ja se alkoi jotenkin masentamaan. Yritin siirtyä sujuvasti mielipiteestä toiseen, mutta kieleni ei taipunutkaan haluamilleni mutkille. Se ei ollut nokkelasti kirjoitettua saati mielenkiintoista. Kirjoitin tylsää tekstiä.

Tämä vastoinkäyminen, vaikkakin pieni ja merkityksetön, sai mut muistamaan asian jota olen tässä pelännyt jo jonkin aikaa: ruostumisen.

Tuossa pari viikkoa sitten yritin puhua logiikasta ja retorisesta käänteestä, eli siis käytännössä toisen graduni teoriapohjasta, yhden itseäni fiksumman kaverini kanssa. Hän kysyi jossain vaiheessa, että onko tämä käsittelemäni aihe sama, kuin mitä sarjakuvassa Logicomix esiteltiin? Ja olihan se. Juurikin sama. Mä tajusin yhtäkkiä, että en muista enää merkittävimpiä nimiä, teorioita tai perusteluja lingvistisestä käänteestä, joita ei olisi esitelty siinä sarjakuvassa. Mun muistikuvani omasta gradustani oli toisen kirjoittamaa.

Sitä voisi kutsua snadiksi shokiksi (joka muuten on kuulemma sokki, jos oikein kirjoitetaan, mutta miksi kirjoitettaisiin?).

Mä valmistuin yliopistosta 2012 syksyllä. Tai oikeastaan pitäisi sanoa että keväällä, koska silloin muutettiin jääkaapinjakajan kanssa pois Turusta. Silloin tuntui siltä että blogia olisi voinut kirjoittaa päivittäin. Aiheet pulppusivat ja mielipiteitä riitti (omiakin). Siinä välissä olisi ollut luontevaa siirtyä opiskelumaailmasta työmaailmaan, sillä silloin mä olin terävä. Silloin mä olisin ollut täyttä timanttia saman tien.

Sata lähetettyä työhakemusta myöhemmin olin aivan yhtä toimeton kuin ennen lähettämistäkin. Se masentaa, kuten varmaan kaikki tilanteen kokeneet voivat todentaa. Päätin siis valmistua lopullisesti, jotta pääsisin ainakin täysillä mukaan työnhakuun.

Ei ehkä maailman fiksuin teko, mutta ainakin se pakotti elämässä eteenpäin.

Mä elän tällä hetkellä teknisesti toista, mutta käytännössä kolmatta akateemisen pätkätyöllistetyn työttömyysjaksoani. Ensimmäistä ei yhteiskunta laske, koska se oli opintoaikana, toinen oli Jakartan jälkeen ja tämä kolmas nyt nuorisoasiainkeskuksen jälkeen. Ensimmäisen aikana, kun tein sen toisen gradun vähän väen väkisin, mä vielä pysyin skarppina. Mutta toisen ja etenkin nyt kolmannen aikana tuntuu siltä että mä etäännyn jatkuvasti itseni ideaalista.

Mitään, mitä mä arkisin mietin, ei voi varsinaisesti kutsua korkeammaksi ajatteluksi. Toisiinsa alusta ja lopusta liimaantuvat päivät ja viikot turruttavat mieltä, enkä oikein kykene töiden etsinnältä rentoutumaan mihinkään liian haastavaan pitkiksi ajoiksi. Kaikki itsensä kehittäminen tuntuu ajanhaaskuulta työnhausta. Elämä on mautonta puuroa, jota tahdittaa satunnaiset pakotetut ulkopuoliset menot. Joita muuten vihaan, koska ne vievät aikaa työnhaulta.

Joten mä tyhmenen. Mä unohdan pikkuhiljaa tärkeimmät avuni ja kutistun. Surkastun ja pienenen. En tietenkään fyysisesti, mutta henkisesti. Mä ruostun ja kaikki se mikä vielä muutama vuosi sitten oli kirkasta ja terävää alkaa olla sumeaa ja tylsää.

Minä olen kohta sumea ja tylsä ihminen.

Eikä siinä mitään. Käytännössä kaikki ihmiset kulkevat läpi ajanjaksoja elämässään, jotka ovat kurjia ja vaikeita. Miksi valittaa, kun jollakin on asiat kurjemmin?

Yksi kaveripiiriin kuulunut tyyppi ilmoitti tuossa vähänaikaa sitten facebookissa saaneensa erään duunin, jota minäkin hain (enkä päässyt edes haastatteluun, tietenkään). Silloin kun menin NK:ll,e mun täytyi jonkun kuukauden ajan skarpata ihan tosi paljon. Musta tuntui, että mun tarvi tehdä töitä päästäkseni takaisin sellaiselle prosessointinopeudelle, joka mua itseäni tyydyttäisi. Mua pelottaa, että seuraavalla kertaa tämä sama teroitusaika on vielä pidempi ja sitä seuraavalla jälleen pidempi jne. Samaan aikaan nämä älyllisistä työtehtävistä toisiin siirtyvät kaverini eivät menetä itsestään muuta kuin ikävuosia. 


Putoan eka askeleen jäljestä. Sitten kaksi. Kolme. Neljä… jne.

Mä en ole vielä varjo itsestäni, mutta mä näen sieluni silmin, kuinka prosessi johtaa sinne. Mä tylsistyn hiljaa laatikossa, kunnes saavutan sen himmeyden asteen, jossa yhteiskunnalla on jälleen mulle käyttöä. Sitten kun mä en enää kykene tekemään älyllistä työtä, mut voi ohjata eteenpäin tekemään jotain mikä ei vaadi paljoa. Se on yhteiskuntarakenteen kannalta suunnaton sääli, sillä järjetöntähän on kouluttaa kansaa tekemään jotain mikä ei vaadi koulutusta. Henkilökohtaisesti mä en tiedä jaksanko sinne asti…

Nyt tässä vaiheessa pitäisi varmaan päästää lukija pois vaivaantumisen tilasta ja kertoa jotain positiivista. Mun pitäisi kertoa jotain, mikä virkistää mieltä ja antaa toivoa tulevasta. 

Anteeksi, etten voi antaa sellaista mitä minulla ei ole. 

Suosittelen katsomaan videon koko näytön kokoisena.

(ps. tämä ei ole mikään itsemurhaviesti. Jos tämän tekstin johdosta soitat ja kysyt että miten mulla menee, niin lupaan lyödä luurin korvaan.)

3 kommenttia:

  1. Tosi hyvä teksti. Just näin tämä homma tuntuu menevän monien läheistenkin kohdalla. Ei oikein voi muuta sanoa, kuin että hienoa, että jaat tällaisia ajatuksia tämän hetken "jokainen on oman onnensa seppä" -ajattelumaisemassa.

    VastaaPoista
  2. No voi nyt hitto, mun kommentti katosi bittiavaruuteen. Jos mulla olisi rahaa, palkkaisin sut. Ei oo siistiä, kun tuntuu että muut vetää ohituskaistaa ja itse hilluu slow motion -teholla vieressä. Mutta väitän, ettei se teroitusaika aina kasva, koska seuraavassa tilanteessa taskussa on taas vähän enemmän kokemusta ja tietoa. Toivottavasti ainakin.

    VastaaPoista
  3. Kiitos Minna :) En mä nyt mitenkään maani myynyt ole, mutta tuntui siltä että tällainen teksti piti kirjoittaa. Ja kun tämä blogi on vähän sellainen fiilisten tuuletuskanava muutenkin.

    VastaaPoista