27.1.2013

Ensimmäinen kuukausi.


Oho, ensimmäinen kuukausi onkin jo takana? Missäs välissä mä täällä näin kauan olen jo ollut? Kaipa sitä pitää jotain yleismaailmallisempaa sitten yrittää sanoa olemisestaan ja elämisestään.

Kaikki on oikeastaan mennyt todella kivasti. Ensimmäisten päivien tavoitteena oli elossa pysyminen, mutta nyt viimeaikoina olen jopa alkanut pohtimaan toisen, ehkä jopa kolmannen prioriteettiluokan asioita – triviaaleja juttuja kuten elämänlaatua. Ihan tuiki tavallinen oleminen, joka koostuu ongelmista kuten mistä saan ruokaa, alkaa olemaan jo pikkuhiljaa hallinnassa.

Ruoasta olen muuten pitänyt tosi paljon täällä. Nuudeli- ja riisiruokiin sekä uppopaistamiseen kiteytyy indonesialaisen keittiön syvin olemus. Olen ehkä vieläkin vähän varovaisempi syömisieni kanssa, kuin mitä olisi syytä olla, mutta ensimmäisen kuukauden olen onnistunut välttymään miltään vakavammalta. Koputan puuta. Välttelen edelleen kaikkea kypsentämätöntä, mutta en enää paniikinomaisesti. Vaikka Jakartassa ei ole paljoa nähtävää tai koettavaa, on täällä hillittömät määrät ostoskeskuksia joista kaikista löytyy suuret määrät mitä erilaisimpia ravintoloita. Painopiste on tietty aasialaisissa herkuissa, mutta kyllä kaikkea löytyy. Tänään bongasin jopa vegaaniraflan. Mikäli ei ole pelkkää porsaanlihaa syövä possufiili, niin nälkä ei Jakartassa yllätä. 


Milläs koristeltais meidän kahvila? Mites ois punainen mylly ja suihkulähde?

Mutta asiaan: ei elämä pelkkää olemista, syömistä ja totuttelua ole. Työt antavat aivan erilaisen rytmin arkeen, sillä kahta samanlaista päivää toimistolla ole vielä toistaiseksi tullut vastaan. Mikäli olisin tullut tänne tekemään harjoittelua liukuhihnaverstaassa, saattaisin olla ällä hetkellä aika tyytymätön. Tosin, en nyt täysin tyytyväinenkään voi olla, kun jatkuva epätietoisuus toimintatavoista, metodeista, kontakteista jne. luo ahdistavan riittämättömyydentunteen lähes päivittäin. Yritän tietty ajatella sen olevan opettelun perimmäinen luonne – tuntea itsensä siis jatkuvasti huonoksi – mutta ei sen kyllä niinkään pitäisi mennä. Pitäisi ymmärtää jokaisen ongelman opettavan ensi kerralla toimimaan vastaavan ongelman ilmetessä, mutta mitäs kun seuraavaa kertaa ei näin lyhyessä harjoittelussa edes todennäköisesti tule, eikä Jakartan kaltaista toimintaympäristöä ole toista? Tästä syystä harjoittelijoiden perehdytykseen ei yleensä edes kannattaisi panostaa…

Noh, töistä nyt kuitenkin olen pitänyt hyvin paljon. Siis vilpittömästi. Niin kivaa kuin aurinkolasien myyminen, lähetysdokumenttien kirjaaminen tai museo-opastus saattoikaan olla, on tämä sillä ehdottomasti paras homma jossa olen ollut. Ainakin kategoriassa ”tästä maksetaan”.

Josta tulikin mieleeni. Luulisi että kun saapuu kaupunkiin, jossa hyttyset levittävät denguekuumetta, tulvii, liikenneruuhkat ovat järkyttäviä ja kulttuuririentoja ei oikeastaan ole, valittamisen aiheita löytyy paljonkin? Minulla on kuitenkin vain yksi asia josta valittaa: harjoittelutuen puute.

Työelämävalmennus on monimutkainen ja epäselvä kokonaisuus kaikin puolin. Työsuhdetta ei muodostu, lomapäiviä ei kerry ja palkan sijaan valmennettavalle maksetaan tukea joko KELAlta tai työttömyyskassasta. Valmistuin 14.11.2012 ja ilmoittauduin työttömäksi työnhakijaksi seuraavana päivänä. Paperisodan jossain vaiheessa (ehkä joulukuun puolella, en muista enää), sain dokumentit siihen malliin kasaan, että sain haettua sitä KELAn tukea. En muista tarkkaan koska paperit laitoin sisälle, ei sillä niin väliä, mutta viikkoa ennen lähtöä maailmalle sain pyynnön esittää lisätodistuksia tai hakemukseni hylättäisiin. Nice.

En ole aivan varma miten olisin toiminut jos kirje olisi tullut viikkoa myöhemmin. En oikeastaan edes halua ajatella sitä. Kävin kuitenkin esittämässä todistukset ja kaikki meni sinänsä hyvin. Tämän jälkeen ei ole kuulunut mitään. Olen vakaasti sitä mieltä, että kaikki pitäisi olla kunnossa ja mitään epäselvää ei ole, mutta on se silti mälsää odotella päätöstä korvausten myöntämisestä toisella puolella maapalloa. Etenkin kun päätös opintotuen takaisinperinnästä marras- ja joulukuulta (vahingossa maksoivat ylimäärisen kuukauden) kyllä tuli nopeasti ja ajallaan.

Joten käytännössä olen ollut kolme kuukautta ilman mitään tuloja, joista viimeisen Indonesiassa työharjoittelussa! Kuvaisin olotilaa hieman harmistuneeksi. Tiedän kyllä ettei tämä KELAn vika ole, papereiden käsittelyssä kestää kauan ja kaikki palvelu, jota lafkasta olen saanut, on ollut ensiluokkaisen hyvää. Mielestäni systeemiä ei silti pidä puolustaa loputtomiin, jos sen ongelmien vuoksi saattaa ihminen joutua tällaiseen tilanteeseen kuin mihin minä nyt olen joutunut. Sosiaaliturvajärjestelmä nykymuodossaan saattaa jättää pakotetussa köyhyydessä eläneen opiskelijan ilman mitään mahdollista kykyä elättää itseään, mikäli ei aloita välittömästi töissä opintojen jälkeen. Visalasku kasvaa.

Mutta, sentään meillä on sosiaaliturva. Kävelin tänään kauppaan ja ostin about kympillä itselleni viikon aamiaistarpeet. Menomatkalla tapasin joukon kerjäläislapsia ja heitin heille muutaman kolikon. Odottelin valojen vaihtumista, kun lapset samalla piirittivät minut, odottaen tietty lisää. Näytin käsilläni ettei enempää ole – olisi ollut, muttei taskunpohjalla vaan lompakossa. Lapset siitä katosivat pikkuhiljaa, muutaman vielä osoittaessaan suutaan edessäni, toivoen lisää. Viimeisenä jaloissani seisoi varmaan noin viisivuotias lapsi, joka esitteli minulle leveän hymyn kanssa juuri hänelle antamaani 200 rupian kolikkoa. En oikein tiennyt miten sitä tulkita: halusiko hän lisää, oliko hän onnellinen rahasta vai pitikö hän lahjoitustani vitsinä? Se 200 rupiaa on nimittäin puolitoista senttiä euroissa.

Häpesin, sillä ovat rahaongelmani kuinka huonoja tahansa, eivät ne ikinä ole verrattavissa niiden lasten rahahuoliin. Häpeän oikeastaan edelleen.

20.1.2013

Ihan normaali työviikko


Kotoa kysellään jatkuvasti työnkuvastani. ”Mitä sä siellä teet?”, ”Mitä siihen sun työnkuvaan kuuluu?” jne. jne. Noh, ajattelinpa sitten kertoa vähän taustaa menneestä työviikosta.

Tosiaan, kuluneella viikolla tuli eduskunnan ulkoasiainvaliokunta (tai siis osa siitä, mutta kutenkin. jatkossa muuten UAV) tutustumaan Jakartaan. Indonesia keikkuu erilaisilla listoilla kasvavista talouksista ja houkuttelevista sijoituskohteista aina siellä kärkipäässä. Ihan hyvähän tällaisessa paikassa siis on käydä tutustumassa. Suurlähetystöllä oli ollut ilo askarrella heille ohjelmaa kolmeksi päiväksi: keskiviikolle, torstaille ja perjantaille.

Jos väittäisin hypänneeni liikkuvaan junaan tämän vierailun kanssa, valehtelisin. Hyppäsin pikemminkin liikkuvaan avaruusalukseen tai muuhun vastaavaan täysin vieraaseen ympäristöön, täysin vailla mitään käsitystä siitä mitä on tapahtunut ennen ja mitä tapahtuu jälkeen. Kahden viikon harjoittelu maassa ei vielä varsinaisesti ollut kouluttanut minusta ammattilaista valiokuntien vierailukäyntien suhteen. Löysin kuitenkin itseni tiistai-iltana lentokentältä odottamassa UAV:ta saapuvaksi. Eipä siinä mitään, fake it till you make it.

Sellaista pientä säätöä oli heti alusta asti: kulkuvälineeksi tilatun minibussin kuljettajalla ei selkeästi ollut homma hanskassa. Hepun kyvykkyys toimia Jakartan kaltaisessa kaupungissa ammattikuskina ei kyllä ollut tehtävän vaatimalla tasolla. Edustuston autonkuljettajan ilmaisu ”kokematon” on mielestäni vähän ehkä liian kiltti kuvaamaan häntä. Kuitenkin, kuljettajasta huolimatta, saimme delegaation Jakartan keskustaan hotellille aivan aikataulussa. Nopea check-in, pikainen viikon ohjelman läpikäynti konferenssihuoneessa ja sitten pääsin kotiin.

Heräsin yöllä viideltä viiltävään vatsakipuun. Jee, ensimmäinen vatsapöpöni Indonesiassa! Nappasin kaksi imodiumia, maitohappobakteerin ja painuin takaisin unille toivoen parasta ja peläten pahinta. Muutamaa tuntia myöhemmin, kun varsinainen herätys tuli, oli oloni lähinnä epämukava. Onneksi kuitenkaan en aistinut lämmön nousua tai akuuttia tarvetta oksentaa, joten kerta jo kerran elämässäni olen saanut sairaalassa kolme yötä viettää mahabakteerin uhrina, itsediagnosoin itseni kykeneväksi menemään töihin.

Keskiviikko muuten meni ihan ohjelmallisesti hyvin. Valiokunta kävi vierailemassa Indonesian edustajainhuoneessa paikallisen ulkoasiainvaliokunnan luona. Kuuntelin keskustelua maiden suhteista, indonesian poliittisesta tilanteesta ja sen sellaisesta. Lähinnä keskityin ottamaan kuvia ja kirjaamaan keskustelun pointteja ylös. Mielestäni se oli aika tavallista liturgiaa, mutta UAV kehui kokousta jälkeenpäin. Siitä suunnistimme lounaalle kuuntelemaan suomalaisyritysten bisnesmahdollisuuksista Indonesiassa, ja tätä seurasi indonesialaisen politiikan supertähden, ulkoministeri Marty Natalegawan tapaaminen ulkoministeriössä.

Illan viimeinen ohjelmanumero oli illallinen ravintola Skyessä. Sinänsä ihan kelvollisen ja mielenkiintoista keskustelua sisältäneen illallisen jälkeen edustajat katosivat tahoilleen. Itse kuljin pienen otannan kanssa ravintolan ruokapuolelta terassille, sillä halusin ottaa pari kuvaa kaupungin korkeimmalta terassilta. Ennen kuin ehdin nappia painaa, tuli viereeni turvamies ilmoittamaan ettei kuvaa saa ottaa. Katsoin kun vieressäni joku heppu otti kuvaa toisesta hepusta, samaa taustaa vasten Iphonellaan. Käytiin seuraava keskustelu:

”Sorry sir, no photo.”

”Okay, but he’s taking a photo?”

“Yes, but no object.”

“Excuse me?”

“No object, you understand?”

“No.”

“No object.” 

 
Ymmärsin keskustelun tulemaan jäämään torsoksi joten aloin laittamaan ärtyneenä kameraani takaisin laukkuun.

”Okay, whatever. But he is still taking a photo.”

“Yes, but you understand?”

“No, I do not understand but I’m tired of talking to you”


Vatsatautisena, 11h työpäivän jälkeen en enää jaksanut olla mukava. Harmitti kyllä jälkeenpäin että olin niin tyly. Hän kyllä tosin nauroi kommentilleni, mutta ei se silti oikeuttanut sanomisiani. Jälkeenpäin ajattelin, että näinköhän idea olikin siinä, että kameralla jossa on objektiivi, ei saanut ottaa kuvia. Ei hänkään kyllä sitä mitenkään erityisen selkeästi tuonut esiin, sillä ”No object” kommenttiaan hän aina vahvisti osoittamalla terassin reunaa. No joo, whatever. Pokkarikamera sitäpaitsi...

Torstai alkoi aikaisin. Lähdin kotoa siinä seitsemän pintaan, sillä ensimmäisenä ohjelmanumerona päivälle oli varattu käynti valtaisalla Sentulin rauhanturvaajien koulutusalueella, noin tunnin ajomatkan päässä Jakartasta. Mahani oli edelleen vähän inhottavan tuntuinen, mutta heti aamusta kävi selväksi, että vatsaongelmat tulisivat olemaan päivän pienin murhe.

Jakartaan oli annettu jo maanantaina tulvavaroitus ja aamulla taksikuskin eksyessä matkalla hotellille (jota muuten pidän pienoisena ihmeenä: lähes suora tie), pääsin näkemään veden olevan nousemassa. Aallot iskivät auton pohjaan, mutta liikenne kulki silti. Tässä kaupungissa on tulvinut ennenkin, eikä veden nousu vielä saa ketään paniikkiin. Lähtiessämme hotellilta, näimme kuinka vettä oli keskusaukiolla suurin piirtein nilkkaan asti. Ei mitään järkyttävää vielä, olin nähnyt tässä kaupungissa tämän parin viikon aikana pahempaakin.
Ei kai kaikki mun kuvat oo taksin ikkunasta?

Välikommentti: En viitsi kauheasti kertoa tapaamisten sisällöistä, sillä mielestäni se ei a.) ole tämän blogin tehtävä ja b.) en ole mikään suuri ”behind the scenes” –tyylisen sensaatiohakuisen kirjoitustyylin ystävä. Mietin vähän, että viitsinkö edes kertoa valiokunnan ohjelmaa, mutta kerta aion siitä kuitenkin viikolla kirjoittaa edustuston nettisivuille jonkinnäköisen jutun, ja kerta valiokunnan puheenjohtaja Timo Soini mainitsi tapaamisista medialle itsekin, niin eiköhän siitä voi pääpiirteittäin jotain sanoa näin siviilibloginkin puolella. Ja varmaankin saan maanantaina haukut ja/tai ilmoituksen työelämävalmennuksen välittömästä purkamisesta, mikäli tämä teksti paljastaa liikaa.

Mutta, tämän sanottuani pitää vähän kommentoida ohjelman sisältöä: koko vierailun aikana oli kaksi sotavoimien tapahtumaa ja verrattuna kaikkiin muihin, olivat järjestelyt aivan ensiluokkaisen hyviä ja mielenkiintoisia. En osaa sanoa mitä mieltä indonesialaiset itse ovat puolustusvoimistaan, mutta ainakin mitä kokousjärjestelyihin tulee, voin tunnustaa että minusta tuli heidän faninsa. Kaikki oli miellyttävää ja hyvin mietittyä. Keskustelu oli maanläheistä ja sotilaat sekä kielitaitoisia että puheliaita. Kymmenen pistettä.

Sentulista lähdettiin takaisin Jakartaan. Seuraavaa kokousta isännöinyt indonesialaisen sijoitustoiminnan osapuoli toimi hyvänä kontrastina puolustusvoimille, sillä heidän järjestelyissään ei toiminut mikään. Ei tekniikka, ei tarjoilu, ei logistiikka, ei protokolla: ei siis yhtään mikään. Kesken tämän kokouksen alkoi kuitenkin se osuus UAV:n matkaa, josta valiokunnan puheenjohtaja Timo Soini kertoikin jo blogissaan.

Saimme viestin lähetystöstä, että yhden Jakartan joen tulvapato oli jouduttu avaamaan, kun vedenpinta oli kohonnut vaara-rajalle. Padon murtumisen, ja täten Jakartan muuttamisen pysyvästi lahdeksi sijaan, oli pato avattu ja päästetty vesimassat keskustaan. Pahimpana ydinkeskustan tulva-alueena oli erittäin keskeinen Thamrinin aukio, jonka laidalla sijaitsi muun muassa se hotelli, johon UAV oli majoitettu.

Voi paska.

Lottosimme kokouksen päätteeksi pihalla kuljettajien kanssa kuvioita. Oli kuulemma olemassa mahdollisuus, että minibussin maavara riittäisi vesimassan ylittämiseen. Matkasimme keskustaan vain todetaksemme, että vettä oli suurin piirtein aikuista miestä vyötäröön asti. Ei siitä millään minibussilla yli päässyt. Seuraavana ohjelmanumerona oli vastaanotto suurlähettilään residenssissä, jonka alkuun ei itse asiassa ollut enää kuin vähän päälle tunti. Totesimme fiksuimmaksi vedoksi, ylityksen järjestämisen sijaan, viedä delegaatio residenssille jo etukäteen ja alkaa sieltä käsin yrittää hallita tätä kaaosta.

Ensimmäinen suurlähettilään vastaanottoni. Olin vähän ajatellut että se menisi erilaisissa kuvioissa. Olin kyllä avokilta kuullut etukäteen pelotteluja siitä, kuinka vastaanotot eivät henkilökunnalle ole muuta kuin pidennettyjä työpäiviä. En kyllä silti ihan odottanut tätä, enkä myöskään usko hänen tarkoittaneen mitään tällaista.

Seurasin tilanteen kehittymistä mediassa aluksi melko tarkkaan, mutta siinä vaiheessa kun tieto veden todennäköisestä nousemisesta vielä perjantainakin tuli, jäi median seuraaminen. Kaiken lisäksi edustuston kuljettaja oli löytänyt pitkän kiertotien keskustan hotellille, joten pystyisimme siirtämään delegaation pois. Ehdin minä facebookkiin kirjoittaa aiheesta ja ehdin melkein kommentoidakin kerran. Muuten siinä sitten arvottin. Oma roolini oli olla ylimääräinen korva, käsipari, puhelimella soittaja ja muistilappu, siinä vanhempien ja kokeneempien työntekijöiden hallitessa kaaosta. ”Varataan hotellista kaksi huonetta, eikun toisesta saikin huoneet kaikille, perutaan kaksi huonetta, ilmoitetaan nykyiselle hotellille jne. jne.” Vaikka sen puoleen, se minun roolini on vielä vähän kaikessa: istu vieressä ja kanna kasseja - kysele ja yritä oppia muilta.

Yhtä vajaa kaikki oli järjestettävissä. Nopealla aikataululla saatiin kaikki kuljetuksista, seuraavan päivän ohjelmistomuutoksista ja hotellinvaihdoksista hoidettua. Ainoa asia, jota ei pystytty hallitsemaan, oli se sade. Veden pinta kohosi, eikä muutaman tunnin päässä odottanut siirtyminen residenssiltä hotellille ollut mitenkään ihana asia odottaa. Kukaan ei tiennyt olisiko reittiä enää olemassa siinä vaiheessa kun lähtö olisi edessä. Tilannetta ei voinut hallita, eikä voitu muuta kuin toivoa reitin vielä olevan auki.

En tiedä mitä naruja suurlähettiläs veteli, vai mitä tapahtui, mutta sillä aikaa kun me muut hoidimme asioita suurista pieniin, tulee yhtäkkiä pihalta tieto, että residenssin ulkopuolella odottaa Indonesian armeijan kuorma-auto, valmiina hoitamaan valiokunnan siirtämisen vesimassojen läpi hotellista toiseen.

Pränn pränn, kuten kuulemma eräs pohjoismaalainen kuningas sanoisi


Mikäs siinä sitten. Tilaisuuden päätyttyä valiokunta kiipesi ajoneuvon lavalle ja matkusti varsin mukavasti ja hyvin ilmastoidusti residenssiltä hotellille. Veden määrä keskustassa oli aivan uskomaton. Kameraryhmät olivat vallanneet vedenrajan ja ajoneuvolla kesti itse asiassa pidempään päästä ihmismassojen kuin vesimassojen läpi.


Paljon vettä


Päästyämme uudelle hotellille, oli vastassamme hieman yllättynyttä henkilökuntaa. Heille oli kyllä kerrottu etukäteen, että mitä oli tulossa, mutta ei se estänyt pienen paniikin syntymistä henkilökunnan keskuudessa. Tuoleja ja pöytiä kannettiin sisältä helpottamaan suomalaisten korkea-arvoisten vieraiden laskeutumista sotilasajoneuvon lavalta. Saimme UAV:n sisälle ja viisitoista tuntia työpäivän alkamisen jälkeen hyppäsin taksiin ja matkustin naurettavan lyhyen matkan kotiin. Taksimittari ehti edetä yhden klikkauksen aloitusmaksusta, mutta olin silti nukahtaa takapenkille.

Perjantain piti olla etukäteen viikkoni jännittävin päivä. Olin aamupäivällä etukäteisarvioissa merkitty delegaation kontaktihenkilöksi, mutta tulva teki onneksi päivästä monella tapaa helpomman. Jokin ASEAN:in kokous oli peruuntunut, joten mukaan tuli suurlähetystöstä oikeakin ihminen, auttamaan harjoittelijaparkaa. Myös edellisillan stressin jälkeen, ei aamulla odottanut varsinainen aikataulutettu ohjelma tuntunut lainkaan haastavalta. Tuntui pikemminkin huojentavalta olla taas paperilla.

Päivä alkoi Indonesian pörssistä, jossa puheenjohtaja Soini pääsi avaamaan kaupankäynnin. Siitä siirryimme puolustusministerin tapaamiseen, jossa penkkien puutteen vuoksi allekirjoittanut seisoi nurkassa ja näytti typerältä. Muuten kokous kyllä pönkitti näkemyksiäni Indonesian armeijasta tapaamisia järjestävänä organisaationa: kaikki toimi ja keskustelu oli aitoa ja miellyttävää. En ehkä ihan kehtaa alkaa fanittamaan indonesian armeijaa Facebookissa – mieli kyllä tekisi.

Sitten oli vuorossa lounas vieraineen ja viimeisenä ohjelmanumerona olikin tapaaminen Jakartan arkkipiispan kanssa. Ihan suhteellisen hienon katedraalin ovat muuten tänne rakentaneet. Maanjäristysten varalta kivikirkkoon oli tehty puukatto. Se oli tosi oudon näköinen yhdistelmä.

 
Eipä se katto tästä näy, mutta kaikissa muissa kuvissani on joitain ihme poliitikkoja.

Kirkolta lähdimme lentokentälle. Matka kesti yli tunnin matelevassa liikenteessä poliisisaattueessa. Ilman poliisisaattuetta olisin varmaankin edelleen siinä samaisessa jonossa. Katselin koko matkan ikkunasta aukeavaa näkyä Jakartan asuinlähiöistä. Siinä tuli vähän sitä perspektiiviä. Kaupungissa oli evakuoitu about 20 000 ihmistä tulvien alta, mutta näköjään evakuointi koski vain niitä joiden kodit jäivät kokonaan veden alle. Nimittäin vaikka kaikkialla oli vettä vähintään polviin asti, jatkoivat ihmiset edelleen arkeaan. Lapset leikkivät ja aikuiset kantoivat ruokakasseja. Minua alkoi hävettää se että valitin tulvan vaikeuttaneen elämääni. Minulta ei ollut jäänyt edes yhtään lämmintä ateriaa väliin samalla kun sadoilla tuhansilla ihmisillä oli sisällä kotonaan likaista, tauteja kantavaa, rottia ja käärmeitä kuhisevaa vettä.

Tie on vielä vähän korkeammalla kuin talot...
Kun lintuinfluenssa iski New Yorkiin, olin kaupungissa. Eräällä stand up keikalla teki koomikko osuvan huomion tilanteesta: ”Avian flu isn’t deadly in Manhattan. Only poor people will die from it.”

8.1.2013

NHL alkaa sittenkin!


Myönnän menettäneeni jo toivon. Osapuolet kuitenkin onnistuivat saamaan sovinnon aikaiseksi brahelaisittain kreivin aikaan, eikä kautta peruutettu sitten kuitenkaan. On siis aika antaa minun ennakko-odotukseni ja ennusteeni ensi kaudelle.

Ensinnäkin on huomautettava, että kaikkia joukkueita vaivaa samat työsulusta johtuvat erityispiirteet tällä kaudella: pelaamattomuus, harjoittelun puute, taktisten kuvioiden harjaantumattomuus, ensi kaudesta alkava uusi CBA, jonka ansiosta monet valmiit joukkueet joutuvat tämän kauden jälkeen pilkkomaan rostereitaan jne. jne. Eli en niitä ala erikseen mainitsemaan, ellei joukkue mielestäni jotenkin erityisesti kärsi tai hyödy. Pidemmittä puheitta, tässä veikkaukset huonoimmista parhaimpiin konferensittain, välittämättä divisioonajaoista, ensin itä sitten länsi.

Itäinen Konferenssi
15. New York Islanders: Uusi CBA on huhujen mukaan sallimassa kahden pelaajan sopimuksen ostamisen ulos, mikä on Islandersille kenties parasta mitä tapahtua saattaa. Joukkueella olisi maalinsuulla täysin rikkinäinen Rick DiPietro vuoteen 2021, ellei tätä mahdollisuutta olisi. Joukkue ei itse asiassa muuten ole niin umpisurkea kuin aina annetaan ymmärtää. Hyökkäyspäässä on oikein kelvolliset pelaajat John Tavares ja Matt Moulson. Siihen se sitten jääkin, okei, Frans Nielsen, Nino Niederreiter, Mark Streit jne. Ei joukkue mitenkään umpisurkea ole, mutta huonosti johdettu, huonosti rakennettu ja kaiken lisäksi muuttamassa Brooklyniin, joten faneja tuskin jaksaa Long Islandilla paljoa enää heilua joukkuetta kannattamassa. Jos jaksaa edes pelata, Lubomir Visnovsky ainakaan ei jaksanut.

14. Montreal Canadiens: En oikein tiennyt kummin päin nämä loppupään kaksi viimeistä joukkuetta laittaa. Päädyin nostamaan Canadiensin Islandersin yläpuolelle ainoastaan sen vuoksi, koska joukkueet päätyivät päinvastaiseen tilanteeseen viime vuonna. Todellisuudessa Islanders saattaa parantaa huomattavastikin, sillä joukkueella on kasvunvaraa toisin kuin Montrealilla. Montreal on susipaska. Esimerkiksi Brian Giontalle maksettiin viime kaudesta viisi miljoonaa dollaria ja hän tuotti sillä hinnalla 31 esiintymistä, 8 maalia ja 7 syöttöä. Eikä hän edes ole joukkueen suurin epäonnistuja! On Montrealilla hyviäkin pelaajia, kuten Max Pacioretty, P.K. Subban ja Carey Price. Huonoja vaan on niin kovin paljon enemmän.

13. Toronto Maple Leafs: Viime kaudella Maple Leafs oli kauden puoliväliin asti melkoinen komeetta. Kaikki tuntui onnistuvan ja hetkellisesti aurinko paistoi Torontossa. Sitten tosimaailma otti fantasian kiinni ja joukkue putosi lopulta pudotuspelien ulkopuolelle. Eikä se helpommaksi muutu tällä kaudellakaan. Onhan tässä joukkueessa rakentamista varten palikoita, mutta rakentajana GM Brian Burke on epäonnistunut. Muualla epäonnistuneet pelaajat eivät löytäneet uutta kevättä, eikä Phil Kesselillä ja Dion Phaneufilla ollutkaan maagisia lisävoimia joita ei olisi jo kerran nähty. Batmanissa väitettiin yön oleva pimeimmillään juuri ennen auringonnousua ja jos näin on, niin Maple Leafsin yö on vasta alkamassa.

12. Winnipeg Jets: Ei pidä väheksyä Winnipegiä. Joukkueella on itse asiassa aika hyvä hyökkäyskalusto, mutta eipä se joukkueen ongelma piilekään siellä. Jetsin puolustuspäätä pitää pystyssä iso mies Dustin Byfuglien, jolla kestää yleensä puoli kautta pudottaa kesäkilot pois. Valitettavasti tällä kertaa kesä kesti kuusi kuukautta ja kautta on jäljellä vain puolikas. Ihmeitä saa tapahtua jos tämä joukkue löytyy kahdeksan parhaan joukosta.

11. Buffalo Sabres: En jaksa uskoa Buffaloon. Kuulihan sitä joitain arvioita, että viime kaudella pelaajia olisi vaivannut hyvänolontunne, kun tarjottiin isoja sopimuksia ja kaiken olisi pitänyt mennä kuin tanssin. Ja joo, kyllähän Buffalo paransi kauden loppuun mennessä (josta suuri kiitos kuului kyllä maalivahti Ryan Millerille). Jotenkin silti epäilen mahdollisuuksia. Buffalo näyttää puolustuspäästä ja maalilta rakennetulta, enkä usko että maalintekotaitoa löytyy riittävästi. No joo, jännä nähä.

10. Florida Panthers: Osuuko salama kahdesti samaan paikkaan? Pantterien piti viime kaudella olla liigan heittopussi, mutta vielä mitä: joukkue meni ja otti playoffpaikan ja vielä kotiedulla! Kaikki osui kohdalleen, mutta pelkäänpä ettei ihme tule toistumaan. Panthers koostuu entisistä floridalaisista ja pelaajista, joille pääsy joukkueeseen tarkoitti uutta mahdollisuutta käynnistää sivuraiteille joutunut ura. Viime kaudella erityisesti Tomas Fleischmann, Kris Versteeg, Stephen Weiss ja Brian Campbell onnistuivat enemmän kuin yli odotusten. Tällä kaudella tutkan alapuolella lentäminen ei kuitenkaan tule olemaan yhtä helppoa.

9. New Jersey Devils: Ilya Kovalchuckin sopimus aiheutti osaltaan työsulun ja voipi olla, että se jatkaa hallan aiheuttamista ainakin Devilsille vielä pitkään. Joukkueen taloustilannetta paransi tällä kaudella kenties se, ettei pelaajille ole vielä toistaiseksi tarvinnut maksaa palkkaa, muttei tulojakaan ole tullut. Fakta on, ettei joukkue kyennyt pitämään offseasonilla kiinni kapteenistaan Zach Parisesta ja jopa seuraikoni Martin Brodeur palkkasi itselleen agentin katselemaan muita vaihtoehtoja. Joukkue pääsi viime kaudella aina finaaleihin asti, mutta tällä kaudella ei pääsy edes pudotuspeleihin ole varmaa.

8. Ottawa Senators: Jaa-a. Miten tämä joukkue onnistui pääsemään viime kaudella pudotuspeleihin? Ja miten vielä kaiken lisäksi pelaamaan hyvin siellä? Okei, tappio tuli Rangersille ensimmäisellä kierroksella, mutta sentään sarja oli tasainen. Jotenkin sellainen ”up and coming” fiilis tästä joukkueesta. Tällä kaudella ei ehkä ihmeitä odotettavissa, mutta tulevaisuudessa voi hyvinkin olla. Ainakin valmentaja Paul MacLean tuntuu osaavan tekemisensä, GM Bryan Murray nähtävästi tietää myös mitä tekee, eivätkä pelaajatkaan huonoja ole. Kutsutaan Ottawaa nyt vaikka mustaksi hevoseksi idässä.

7. Tampa Bay Lightning: Jotkin omat helmasynnit on hyvä tunnustaa. Minä henkilökohtaisesti uskon Tampaan aina enemmän kuin pitäisi. Tiedostan varsin hyvin että Devils on ennemmin pleijareissa kuin Tampa, mutta hei johonkin täytyy uskoa! Sitä paitsi, Tampalla on liigan maalinälkäisin hyökkääjä Steven Stamkos, loistava syöttäjä Martin St. Louis, ihan kelvolliset taustahyökkääjät, OK puolustus ja Euroopassa hyvän vireen torjuntatöille saanut Anders Lindbäck. Kyllä se sieltä kuulkaa vielä tulee, pleijaripaikka nimittäin.

6. Washington Capitals: Mestaruusjunasta näkyy enää jarruvaunu ja kokonainen Capitalsin joukkue istuu asemalla miettimässä, että mitä oikein tapahtui. Alexander Ovechkinin ympärille rakennettu joukkue ei vaan ole ollut riittävän monipuolinen ja yllättävä viemään kannua ensimmäistä kertaa liittovaltion pääkaupunkiin. Viime kaudella Capitalsin joukkue onnistui pudottamaan hallitsevan mestarin Bostonin pleijareiden ensimmäisellä kierroksella, mutta kuinka paljon se oli Dale Hunterin taktiikan ja vastustajille tuntemattoman maalivahdin Braden Holtbyn peluuttamisen ansiota?

5. Carolina Hurricanes: Nyt kyllä yllätin itsenikin sijoittamalla Carolinan tänne. Mutta perustelut ovat kyllä hyvät: Minnesota Wildin jälkeen, Carolina vahvistui liigassa ehkä eniten kauden päätteeksi. Joukkueella oli jo ennestään ihan siedettävä hyökkäyspää: Eric Staal, Jeff Skinner ja Tuomo Ruutu. Lisäyksenä saadut Jordan Staal ja Alex Semin olivat aivan mielettömät kaappaukset GM Jim Ruthefordilta. Olen vuosia ihmetellyt suomalaisten hinkua pelata heikossa Carolinassa, mutta tällä kertaa ei onneksi tarvi tätä tunnetta enää vatvoa. Puolustuspäässä joukkue pääsi eroon vapaamatkustaja Tomas Kaberlesta, mutta silti tarvetta lisävoimille olisi. Onneksi joukkueella on loistava maalivahti.

4. Pittsburgh Penguins: Mitäs sitä uutta sanottavaa keksisi Pingviineistä? Joukkue on kova vuodesta toiseen, erityisesti kun keskushyökkääjäksi on varaa pistää viime kauden paras pelaaja maailmassa Jevgeni Malkin tai sitten monissa arvioissa maailman parhaaksi tituleerattu Sidney Crosby. Joukkueella on edessään pieni kakkos- ja kolmoskenttien uudelleenrakennusprojekti tämän kauden jälkeen, mutta sen näkee sitten. Tällä hetkellä joukkue on aivan mestariainesta kaikilla osa-alueilla.

3. Philadelphia Flyers: Viime kauden playoffien ensimmäisen kierroksen ottelusarja Pennsylvanian herruudesta saattoi hyvinkin olla paras ottelusarja jonka olen nähnyt. Näiden kahden joukkueen paremmuusjärjestykseen laittaminen on hankalaa, mutta koska Flyers vei sarjan, laitetaan se Pittsburghin edelle. Flyers on taitava, vahva, ilkeä ja omaa peliään pelaava joukkue. Mielettömän viihdyttävää kiekkoa kaiken kaikkiaan. Kysymysmerkkejäkin tosin on. Ensinnäkin kapteeni Chris Pronger saattaa olla pelannut viimeisen jääkiekko-ottelunsa ja maalivahtina Mr. Universum Ilya Bryzgalov on esiintynyt parhaimmillaankin ailahtelevasti. Nämä seikat kuitenkin olivat olemassa jo viime kaudella, joten miksi joukkue olisi nyt huonompi? Sitä paitsi, lyhyt runkosarja saattaa olla raa’asti voimakiekkoa hillittömällä taidolla pelaavalle joukkueelle jopa hyödyksi. Who knows?

2. Boston Bruins: Vuoden 2011 Stanley Cup mestari on edelleen vahva. Joukkue on iso ja ilkeä. Puolustusvoittoiseksi haukuttu hyökkäyspää osoitti viime kaudella osaavansa maalinteon myös ja ei ole mitään syytä olettaa joukkueen heikentyneen missään suhteessa. Asiantuntijat heittävät kysymysmerkiksi maalivahtitilanteen, mutta Tim Thomasin sapattivuoden korvaaja Tuukka Rask ei ole huono vaihtoehto vaikka ottaisikin sinivalkoiset silmälasit pois.

1. New York Rangers: Viime kaudella Rangers voitti konferenssin ja tällä kaudella joukkue on vahvempi. Valmentaja John Tortorellalla on laittaa kenties liigan kovin ykköskenttä jäälle: Marian Gaborik – Brad Richards – Rick Nash. Tässä on joukkue joka on niin sanotussa ”win now” tilanteessa, jossa avainpelaajat ovat uriensa huipulla ja koneistossa on riittävästi nuoria tähtiä ottamaan vastuuta toisesta ja kolmannesta aallosta. Ehdoton mestarisuosikki, erityisesti jos viime kauden virheistä on kyetty ottamaan oppia.

Läntinen Konferenssi
15. Columbus Blue Jackets: Viime kauden liigan surkein joukkue huononi offseasonilla. Idässä huonoimmatkin joukkueet vaikuttavat siltä, että siellä sentään yritetään. Columbuksessa ei yritetä. Joukkue on aivan täysi vitsi ilman mitään punch linea. En kykene ymmärtämään, miksi tämä joukkue saa jatkaa liigassa.

14. Calgary Flames: Arvoitus: Millä joukkueella on liigan epäsuhtaisin pelaajabudjetti? No Calgarylla tietenkin. Vanhat pelaajat ovat sopimuksissaan loppupuolella ja jostain taivaan syystä GM Jay Feaster päätti offseasonilla rahan olevan itse asiassa arvotonta, joten järjettömien monimiljoonaisten vuosipalkkojen maksaminen Dennis Widemanin ja Jiri Hudlerin kaltaisille pelaajille on oikeastaan tosi, tosi hyvä idea. Joukkueella on edessä tämän kauden jälkeen uudelleenrakennus. Jarome Iginlan sopimus päättyy ja Kiprusoffillakaan ei enää ole vuosia jäljellä kuin kaksi. Syön hatullisen Jakartan avoviemäreiden lietettä, jos Calgay pelaa tänä vuonna pudotuspelejä.

13. Anaheim Ducks: Auts, sattuu laittaa sympaattisen Teemu Selänteen joukkue tälle sijalle. Mutta eipä sille mitään voi. Joukkueessa on jokin pahasti vialla. Viime kaudella Selänne oli sisäisen pistepörssin ykkönen, vaikka ykkösketjun isojen miesten Ryan Getzlafin, Corey Perryn ja Bobby Ryanin piti mukamas olla liigan kovin ykköskenttä. Eipä ollut. Bobby Ryania huhuttiin muualle ja kaksi muuta herraa tuskin jatkavat tähän kauteen päättyviä sopimuksiaan kalifornialaisjoukkueen kanssa.  Ei kuulkaa, kyllä se oli siinä. Joukkueella on edessä uudelleenrakennus, mutta nähtävästi sitä ei olla vielä huomattu.

12. Dallas Stars: Valitettavasti Kari Lehtosella taitaa olla liian loukkaantumisherkät nivuset, jotta hänellä voisi ratsastaa 48 ottelua putkeen. Teksasin tähtipaitojen joukkoon liittyi vanhat herrat Jaromir Jagr ja Ray Whitney. Sateentekijöiksi heistä ei kuitenkaan ole. Viime kauden menestys Jagrilla johtui pitkälti huipputaitavista, nuorista joukkuekavereista Flyersissä ja vaikka Ray Whitney on osoittanut olevansa ajaton ihme, ei hänkään yhden miehen ihme ole. Viime kaudella huipputehot tulivat hänelläkin yhteen hiileen puhaltavasta Phoenixista.

11. Phoenix Coyotes: Viime kauden yllättäjä ei yllätä tällä kaudella. Tiiviisti puolustava Phoenix pelasi sensaatiomaisen hyvin viime kaudella ja maalivahti Mike Smith oli aivan liekeissä. Maalivahdit kuitenkin pärjäävät paremmin kun heidän torjuntatyylejään ei tunneta ja yksi asia josta voi olla varma on se, että jokaisen joukkueen pukukopissa kelaillaan Mike Smith nauhoja ennen Phoenixia vastaan pelattavia otteluita. Oletan näkevämme edelleen hyvän Mike Smithin, muttei ilmiömäistä. Lisäksi kun hyökkäyspäästä katosi Ray Whitney, en jaksa uskoa Phoenixin mahdollisuuksiin.

10. Detroit Red Wings: Nyt se loppuu, 21 perättäisen kauden mittainen Detroitin esiintyminen NHL:n pudotuspeleissä. Jo toissa kaudella siniviivoilta menetetty Brian Rafalski oli yllättävän suuri isku Detroitille, mutta viime kauteen uransa lopettanut maailman paras puolustaja Nicklas Lidström on mahdoton korvattava. Detroitin menestys on aina rakentunut jatkuvuudelle, mutta nyt näyttää tulevan ensimmäistä kertaa aukko. Jossain vaiheessa joko scouttitoiminta tai omien kasvatus tai pelaajakaupat ovat kusseet, sillä nyt ei korvaajia omista joukoista enää olekaan samaan malliin. Vaikka siis on Detroitissa edelleen paljon taitoa: Pavel Datsyuk, Henrik Zetterberg, Valtteri Filppula ja Niklas Kronwall. Mutta ei ole enää niitä Lidströmejä, Yzermaneja, Hasekkeja, Fetisoveja tai Larionoveita. Vaikka henk. koht. olen valmis Dasyukin heidän tasolleen nostamaan, ei Pavel ja Henrik silti kaksin Detroitia pudotuspeleihin vedä.

9. Colorado Avalanche: Ei ihan vielä pudotuspeleissä, muttei kaukana. Joukkue on nuori ja taitava, enkä yllättyisi jos pudotuspelipaikka onnistuisikin, esimerkiksi San Josen kustannuksella. Pidän kuitenkin puolustuspäätä liian heikkona idän kahdeksan parhaan joukkoon. Lisäksi maalissa kiekkoja torjuvat satunnaisesti Semyon Varlamov ja vielä harvemmin JS. Giguere. Lännen musta hevonen kuitenkin.

8. Edmonton Oilers: Nyt alkaa olla jo korkea aika Edmontonin nousta. Joukkue on täynnä aivan käsittämättömän taitavia pelaajia yksi toisensa jälkeen, eikä opettelu ja uudelleenrakennus enää vaan kelpaa tekosyyksi. Puolustus on viime kautta kovempi, ja tällä kaudella maalissa on se suurin kysymysmerkki. Nikolai Khabibulin ja Devan Dubnyk ovat molemmat varsin kelvollisia SM-liigan häntäpään joukkueiden maalivahteja. Mutta taivas tätä Edmontonin hyökkäyskalustoa: Ryan Nugent-Hopkins, Taylor Hall, Jordan Eberle, Nail Yakupov, Sam Gagner, Ales Hemsky jne. jne.

7. Minnesota Wild: Toppuutellaan vähän. Okei, Minnesota kaappasi suurimmat kalat vapaiden agenttien suistosta, mutta joukkue ei ollut kovin kaksinen alun alkujaan. Tosin yhden (hyvin pitkän) kesän aikana joukkue transformoitui idän heittopussista mahdolliseksi pudotuspelijoukkueeksi. Mutta alkaahan tämä joukkue olemaan paperilla aika kova: Zach Parise, Ryan Suter, Mikko Koivu, Devin Setoguchi, Cal Clutterbuck ja nuoret Mikael Granlund, Jonas Brodin ja Matthew Dumba tekevät takuulla Minnesotasta varteenotettavan vastuksen lännessä. No, puolustuksessa ehkä voisi olla selkeä kakkospakki ja maalilla pitää ehkä alkaa luottamaan Josh Hardingiin Niklas Bäckströmin sijaan.

6. San Jose Sharks: Okei, San Jose saattaa kyllä nyt olla liian korkealla. Joukkue alkaa pahasti ososittaamaan ikääntymisen merkkejä ja aivan kuten Washingtonilla idässä, on se kuuluisa juna jo jättänyt sen kuuluisan laiturin. Ei siis San Jose huono ole. Vielä muutamaa kautta sitten runkosarjassa dominoinut joukkue on edelleen olemassa, mutta vähän vanhempana, vähän hitaampana ja vähän enemmän uskoaan menettäneenä. Uskon edelleen pudotuspelien alkavan HP Pavilionissa tänä kalenterivuonna, mutta en usko kotietuun enkä toiseen kierrokseen.

5. Nashville Predators: Vähän olisi houkuttanut siirtää Nashvillekin alemmas, mutta olkoon nyt viides. Joukkue heikkeni hieman, tai siis aika lailla, menettäessään Ryan Suterin Minnesotaan. Mutta, Nashville on joukkue ensin ja joukko yksilöitä vasta sitten. GM David Poile itkioffseasonilla julkisesti Suterin perään, mutta muuten hän oli valmis päästämään paperilla koviakin hankintoja menemään, jos he eivät olleet riittäviä joukkueelle. Alexander Radulov ja Andrei Kostitsyn saivat vapaasti puhdistaa Tennesseen pölyt jaloistaan. Joukkueena siis mennään tällä kaudellakin, ja vaikka joukkue ei ole yhtä vahva kuin viimeksi, ei se heikkokaan ole.

4. St. Louis Blues: Oliko viime kausi tsägää? Väitän että ei. St. Louis pelasi ärsyttävän hyvin ja puolustuksen kautta. Maalivahtitandemi oli liigan paras ja oikeastaan kaikki näytti osuvan kohdalleen viime kaudella. Joukkue pysyi käytännössä samana, joten mikäli joku ei keksinyt viisasten kiveä työsulun aikana, väitän St. Louisin olevan aivan yhtä hankala vastustaja myös tällä kaudella.

3. Vancouver Canucks: Menikö mestaruusjuna jo? Vähän kiikunkaakun olen tämän kysymyksen kanssa. Vancouver ei menestynyt samalla joukkueella vuonna 2012 pudotuspeleissä, kuin millä oli menty 2011 Stanley Cupin finaalien seitsemänteen peliin. Kertooko se sitten jotain? Ehkä vielä ei. Vancouver on äärimmäisen taitava joukkue, jolla on kaikki mahdollisuudet voittaa vielä tänä vuonna, ongelmat taitavatkin löytyä pikemminkin sieltä kypärien sisästä. Mielenkiinnolla seuraan maalivahtitilannetta, sillä vielä tänään ja tällä kirjoitushetkellä Roberto Luongo on joukkueen pelaajalistoilla. Luongon mahdollinen siirto nimittäin voisi tehdä jostain toisesta joukkueesta huomattavasti vahvemman, muttei se silti heikentäisi Canucksia oikeastaan lainkaan.

2. Chicago Blackhawks: Chicago on vähän kuin lännen Tampa. Sijoitan sen mielelläni vähän korkeammalle kuin ehkä olisi fiksua. Chicagossa alkaa kuitenkin näyttämään taas pikkuhiljaa samalta kuin silloin vuonna 2010, kun The Fratellisien Chelsea Dagger kaikui ylivoimaisena hittinä kesäkuun jääkiekkopiireissä. Joukkueessa ei oikeastaan ole muuta heikkoa kun maalivahtiosasto, mutta mikäli siihen löytyy ratkaisu, en näe mitään estettä vaikka toiselle Chicagon mestaruudelle 2000-luvulla.

1. Los Angeles Kings: Pakko kai se on Kings laittaa ykköseksi? Joukkue voitti Stanley Cupin ja sai vielä päälle levätä pitkän pätkän työsulun vuoksi. Jonkinnäköinen Cup-hangover on ehkä odotettavissa, mutta eipä se muuta sitä tosiasiaa, että joukkue oli viime vuonna aivan erityisen mahtava, eikä tällä kaudella lainkaan huonompi. Ei ainakaan näin ensiarvioissa.

Jep, eli siinä olivat minun veikkaukseni tälle, ehkä 19. päivä alkavalle NHL:n tynkäkaudelle. Ja jos vanhat merkit pitävät paikkaansa, niin kaikki ennustukseni menevät aivan päin helvettiä. Mutta sehän oikeastaan on tämä urheilun seuraamisen suola.

6.1.2013

Päiväretki vanhaankaupunkiin

Villit huhut tietävät kertoa Jakartan vanhan nimen olevan Batavia. Kaupungin pohjoisosasta löytyy Batavian ajan keskusta, jossa siis vanhat eurooppalaistyyliset rakennukset reunustavat keskustoria. Päätin käyttää lauantaini tällaisen ihmeen todistamiseen.

Matka alkoi tylsästi Pasta Carbonaralla, sillä edellisenä iltana syömä tulinen Nasi Goreng oli sekoittanut vatsani täysin. Pohdin ensiksi jotta söisinkö kotinurkilla, vai kituuttaisinko nälkäisenä perille asti, mutta taksimatkan ensimmäisen 30 minuutin jälkeen totesin tehneeni oikean valinnan.



Ensitunnelma pohjoisesta oli aika kaoottinen. Liikenne on paljon hektisempää ja kadut kapeampia, mistä johtuen matkan viimeiseen kilometriin kului varmaan puolet ajasta. Noh, lopulta kuitenkin pääsin perille ja kyllähän se tori näkemisen arvoinen oli.


Vanha kaupungintalo, jossa toimii nykyisin historiallinen museo



Torista tuli jotenkin outo fiilis. Mietin kuumeisesti mistä tori minua muistuttaa ja hetken jälkeen se iski: merirosvo-folkloresta! Rakennukset, väritys, tykit, kaikki oli kuin suoraan Monkey Islandista! Tunsin itseni Guybrush Threepwoodiksi ilman miekkaa ja aikomusta ryhtyä mahtavaksi merirosvoksi.

Katselin vain rakennuksia ja chillailin, kunnes yhtäkkiä sellainen lukioikäinen poika pysäyttää minut ja kysyy, että saako hän ottaa kuvan itsestään kanssani. Outoa. Suostuin tietty ja pojan kaveri otti blackberryllä meistä kuvan. Jatkoin parisataa metriä eteenpäin ja yhtäkkiä sellainen seitsenhenkinen joukko (ehkä)lukiolaisia pysäyttää minut ja kysyy, että saavatko he haastatella minua. Kävi ilmi, että heille oli annettu tehtäväksi jutella ulkomaalaisen kanssa. Noh minä siinä sitten vastailin mitä erilaisimpiin kysymyksiin rennossa auringonpaisteessa. Lopulta hekin halusivat minusta kuvan, joten päätin ottaa heistä myös foton, jotta jotain todistusaineistoa jäisi näistä kohtaamisista.


Some very nice Indonesians. It was fun to chat.

Tapasin vielä yhden seurueen, joka kyseli vähän samoja juttuja, mutta lyhyemmin. Valokuva, have a nice day, kättelyä ja jatkoin taas matkaani. Pääsin varmaan seitsemän metriä eteenpäin, otin valokuvan vanhasta raunioituvasta rakennuksesta, kunnes matkani keskeytettiin taas. Hammashuollon tarpeessa oleva herra tuli kertomaan minulle Jakartan historiasta. Hän oli kuulemma toiminut englanninopettajana ja nykyisin hän toimii turistioppaana ja nukentekijänä (?).

Hän siinä sitten halusi puhua ikuisesti. Kyllästyin kuuntelemaan ja puhuin vähän sen suuntaista, kuten että taidan tästä jatkaa matkaa jo, ja mitä ikinä ihmiset nyt sanovatkaan kun ystävällisesti haluavat lopettaa kanssakäynnin. Herrapa tähän sitten sanoi, että hän haluaisi vielä antaa minulle ilmaista tietoa nukeista. Kuulemma pitäisi kävellä minuutin päähän, takaisin torille. Noh, ajattelin pääseväni herrasta eroon ottamalla jonkin brosyyrin.

Kävelimme sen 200 metriä, varmaan alle minuutin matkan takaisin torille ja hän johdatti minut sisälle yhteen torinympäristön rakennukseen. Epäröin hyvän hetken ovella, mutta koska kyseessä oli avara ja oveton tila, näin mahdollisuuteni kääntymiseen eteisessä riittäviksi. Astuin sisälle ja herra odotti siellä varjonuken osia käsissään, vasemmalla istui länkkäripariskunta katselemassa vastaavanlaisen nuken tekemistä. Huojennuin, sillä kyseessä ei ollut ryöstömurha vaan jonkinnäköinen tapa jossa minulle lopulta yritettäisiin myydä askarreltu nukke. Siinä vaiheessa vaihdoin ystävällinen turisti -asenteeni muotoon ystävällinen, mutta päättäväinen.

”Ok, I thought you were going to give me a brochure or something, Im sorry but I have no time for this”

“No but it’s free”

“Even if it is, my time is limited, I’m sorry. Maybe another time”

“You want me to help you walk around and tell you the history?”


Okei, tässä vaiheessa alkoi ärsyttämään. Kuinka olin ollut niin typerä että käytin vähäisestä vapaapäivästäni näin paljon koijarille. Yleensä koijaritutkani on vahva, enkä jää turistiansoihin, mutta ne kolme lukiolaiskohtaamista selkeästi mursivat panssarini ja olin helppo kohde. Pysyin kuitenkin jämäkkänä.

”Maybe some other time, thank you but I will go now”

“You go? You want me to help you get a taxi?”

“No thank you.”

Käännyin kannoillani ja aloin kiertelemään korttelia uudestaan. Olin suunnitellut alun perin käveleväni vanhaan satamaan samalla, mutta sadekausi oli eri mieltä. Punnitsin siinä vaihtoehtojani ja totesin pikkuhiljaa kotimatkankin olevan ihan kelvollinen vaihtoehto. Tulen kuitenkin viettämään maassa puoli vuotta, eikä tämä tori nyt kuitenkaan ole mihinkään katoamassa. Vielä kun museoista kiinnostavin oli kiinni, niin totesin hitaan palaamisen olevan seuraavaksi ohjelmistossa.

Käveleskelin torilta poispäin, sillä sen ympäristössä taksin saaminen olisi vaatinut kaakkoisaasialaisia taksinhankkimiskykyjä, joten totesin tallustelun lähimailla sijaitsevalle ostoskeskukselle olevan todennäköisesti helpoin tapa allekirjoittaneelle saada kyyti.

Jouduin kävelemään ostoskeskuksen läpi päästäkseni sen eteen ja jossain välissä mukaani lyöttäytyi tosi hyvää englantia puhuva indonesialainen (ehkä, en oikein osaa tunnistaa eri aasialaisia toisistaan, mutta sanon mielummin indonesialainen kuin aasialainen). Hän kyseli suomalaisesta koulusysteemistä, siitä kuinka kauan olen indonesiassa jne. Sellaisia normaaleja kysymyksiä, joita täällä tuntuu jokainen kahvilan baristakin kysyvän länsimaalaisilta.

Ostoskeskuksessa oli muuten selkeästi maanläheisempi tunnelma kuin Mega Kuninganissa. Myyjillä, joiden valikoimiin kuului Indonesiassa käsittääkseni laittomia pornoelokuvia, silmät laajenivat suuriksi kun he näkivät länsimaalaisen. He pomppasivat pystyyn ja yrittivät innoissaan esitellä minulle ja indonesialaiselle keskustelukaverilleni tuotteitaan innolla, jota en ole varmaan nähnyt 1990-luvun alkupuolen Tallinnan Merekeskuksen myyjien jälkeen. Ensimmäistä kertaa tässä maassa tuli sellainen fiilis että kohta lähtee lompakko, kännykkä ja munuaiset jos ei niistä pidä kiinni.

Anyway, pääsin ulos ja juttelimme siinä samalla kun odottelin taksia. Kesken lauseen näin taksin ja hyvästelin hänet pikaisesti. Noh, tämä keskustelu ei olisi päätynyt tänne blogiin kyllä lainkaan, ellen tuntia myöhemmin Mal Ambassadorissa Mega Kuninganissa olisi törmännyt samaan heppuun uudelleen. What luck. Juttelimme hetken, hän kysyi minulta puhelinnumeroani, jonka annoin ja jatkoimme molemmat omiin suuntiimme. Muutama minuuttia myöhemmin alkoi rattaat raksuttaa. Hetkinen, yritettiinköhän mua just pokata?

10/121 Neljäkymmentä vuotta

Huhtikuun yhdestoista 1984 Hyvinkään keskussairaalassa syntyi eräs Eeli Wördman, joka häviävän hetken ajan oli maailman nuorin ihminen. Nelj...