Juustosämpylöitä

29.1.2015, klo 14.30.
Suomessa eletään näihin aikoihin tilastollisesti vuoden kylmintä aikaa – tammi-helmikuun vaihdetta. Puoliltapäivin saapui Helsinginniemelle navakka tuuli, joka toi mukanaan kevyen lumisateen. Lämpötila on onneksi vain nollassa, mutta ei tällä kelillä silti viihdy ulkona kukaan. Mälsä ilma.

Seison Helsingin keskustassa, rautatieaseman edessä. Ihmisillä näyttää olevan kiire. He kulkevat omilla radoillaan paikasta A. paikkaan B. Ne harvat jotka seisovat paikoillaan ovat odottelemassa jotain: ratikkaa, bussia, nikotiiniannoksensa imeytymistä tai jotakuta myöhässä olevaa ihmistä.

Ne jotka eivät odota, ovat todennäköisimmin pudonneet kiireen kyydistä. Muutamilla on käsissään halpojen markettien halpaa keskiolutta, jotkut istuvat polvillaan toivoen jonkun pudottavan kolikon pieneen pahvikuppiin. 

Juuri näitä pahvikupin kanssa päivystäviä ihmisiä tulin tänään tapaamaan.

Tein kotona valmiiksi juustosämpylöitä. En tiedä noudattavatko Helsingin romanikerjäläiset jotain tiettyä ruokavaliota, mutta oletan että siitä todennäköisimmin puuttuu tuoreita asioita ja ravinteita. Laitoin omiin sämpylöihini mozzarellaa, tomaattia, salaattia, basilikaa, pestoa ja vähän oliiviöljyä. Tuskinpa heistä monikaan kasvissyöjä on, mutta parempi ottaa varman päälle.  

Katselen seurahuoneen suuntaan rautatieaseman nurkalta. Violettiin talvitakkiin pukeutunut ihminen istuu kassin päällä, huojuu ja heiluttelee pahvikupissaan paria ropoa. Sen viiden minuutin ajan, jonka jaksan paikoillani kylmässä seistä, kukaan ei anna hänelle yhtään rahaa. Tuossa ei kyllä suuria summia kerää.

Päätän lähteä kävelemään häntä kohti. Olen hermostuneempi kuin uskoinkaan. Ajatus toisen ihmisen kohtaamisesta tällaisessa tilanteessa on luonnoton ja outo. En sitä paitsi pysty takaa päin edes arvioimaan onko kyseessä mies vai nainen? Onko hän nuori vai vanha? Mitä ihmettä mä oikein teen?!?

Laskeudun hänen vierelleen ja kysyn onko hänellä nälkä. Minuun katsoo vanhahko nainen, jolla on ystävälliset kasvot. Olemme jalankulkuliikenteen alapuolella, ohitsemme kulkee ihmisiä raiteillaan ja raitiovaunuja reiteillään. Kukaan ei pysähdy, kukaan ei katso.

Nainen katsoo minua, muttei puhu mitään – emme jaa kieltä. Otan sämpylän kassistani ja ojennan sitä kysyvästi. Nainen ottaa sämpylän ja laittaa sen syliinsä. Otan muovikassista omenamehun ja kertakäyttömukin: yritän kysyä haluaako hän mehua. Kyllä hän halusi.

Suljen mehupulloa ja katselen ympärilleni. Olen päässyt jollekin näkymättömyysvyöhykkeelle. Ihmiset kiertävät meidät katsomatta, eikä kukaan katso pitkään edes sen jälkeen kun nousen.

Olo on outo, jotenkin tyhjä. Kävin hetkellisesti käymässä maailmassa, josta minulla on hyvin vähän ymmärrystä. En tiedä mitään romanikerjäläisten arjesta – en niistä iloista ja suruista joita näillä pääasiassa Bulgariasta tulleilla ihmisillä on. En tiedä mistä he aamulla tulevat keskustaan, enkä tiedä minne he illalla menevät. En ole varma tietääkö näitä asioita kukaan? Kenen asia tämä edes Helsingissä on?

Jatkan matkaani rautatieaseman Postitalon puoleiselle reunalle ja yllätyksekseni huomaan, että en ollutkaan äsken näkymätön. Minua kohti kävelee Iso Numero -lehden myyjä. Isoa Numeroa saa vapaasti myydä kuka tahansa joka on joko köyhä tai syrjäytymisvaarassa. Maailmalla lehden jakaminen on varsin yleinen tapa kerätä rahaa ja viime vuosina tämäkin ilmiö on rantautunut Suomeen.

Hän ojentaa lehteä, mutta kun kysyn ottaisiko hän mieluummin sämpylän, katoaa lehti nopeasti kainaloon. Mies ottaa mehua ja se vähän mitä siinä samalla hänen puhettaan kuuntelen, tuntuu Suomen sanavalikoima koostuvan pitkälti eri tavoista sanoa Iso Numero.

Mies siirtyy syrjään ja luokseni tulee toinen Ison Numeron myyjä samalla rutiinilla. Noin kolmikymppinen nainen osaa muutaman sanan englantiakin ja hän pyytää rahaa kenkiin. Katson naisen jalkoja koristavia kesäisiä sandaaleita ja pahoittelen, etten voi nyt auttaa. Rahan sijasta olen jakamassa juustosämpylöitä. Tämä kohtaaminen palaa takuulla kummittelemaan kun illalla käyn nukkumaan.

Siirryn kohti Sokoksen kulmaa ja pohdin käsitystäni Ison Numeron jakajista. Olen aina ajatellut heidän olevan vielä vähän enemmän mukana elämässä, mutta katsellessani aseman nurkalla ruokailevaa miestä ja erityisesti kesäkenkäistä naista, en näe suurtakaan eroa kupilla kerjäämiseen. Nämä ihmiset eivät ole myymässä Isoa Numeroa lisätienestien toivossa. En usko heillä olevan muita tulonlähteitä. Vaan mitäpä minä tiedän.

Tein aamulla kymmenen sämpylää, joista söin ensimmäisen jo itse kotona. Laukkuuni mahtui vain yhdeksän, mutta toisaalta halusin olla varma että tarjoomukseni ovat syötäviä. Kai tämäkin on jotain vainoharhaa, jota länsimainen hyvinvointivaltion lapsi tuntee ilmaista ruokaa kohtaan: jos se on ilmaista, siinä on jotain vikaa – vaikka sen tekisi itse.

Neljännen sämpyläni annan Postitalon ja Sokoksen välissä istuvalle naiselle. Toisella kertaa istumatasossa käyminen ei enää jännitä, muutun vain hetkeksi maailmalle näkymättömäksi. Vai oletko silloin oikeasti näkyvä, kun yksi ihminen oikeasti näkee sinut, etkä vain ole osa talvisen kaupungin mustanpuhuvaa jalankulkijoiden liikennettä? 

Mehuni alkaa olemaan vähissä, joten käyn ostamassa Postitalon K-marketista lisää.

Viidennen sämpylän annan Lasipalatsin nurkalla päivystävälle vanhemmalle miehelle. Kysyn taas onko nälkä, johon mies vastaa: ”No English. Bulgaria.” Jaahas, en taida olla ensimmäinen nuorehko mieshenkilö joka häntä on koskaan käynyt jututtamassa. Hän katsoo minua epäluuloisesti, mutta ottaa sämpylän vastaan. Mehuakin hän suostuu ottamaan, mutta vähän varoen. Meillä ei ollut selvästi yhteistä säveltä.

Tilanne on oikeastaan ensimmäinen epämiellyttävä kokemus tällä reissulla. Olin etukäteen miettinyt kovasti sitä, että onko sämpylöiden jakaminen pelkkää laastaria rakenteellisiin ongelmiin? Näillä ihmisillä on taustallaan ongelmia, joita en osaa edes kuvitella. Huhut ihmiskaupasta ja kerjättyjen rahojen menemisestä järjestäytyneelle rikollisuudelle ovat arkipäivää, kun puhutaan romanikerjäläisistä. Minun pitäisi tulla paikalle kielitaitoisen ja koulutetun sosiaalityöntekijän kanssa, jolla olisi taskussaan rahoitus sopivaan projektiin ja… jotain. En minä tiedä. 

Poliisi ainakin väittää etteivät nämä ihmiset ole rikoksen uhreja. No,ovat he. Vaikkei kukaan heistä varsinaisesti hyötyisikään.

Romanialla ja Bulgarialla oli ennen EU jäsenyyttä yhtenä liittymisen ongelmana erikseen mainittu maiden käytös romanivähemmistöjään kohtaan. Nyt ne ongelmat kertautuvat sitten kaikkialla Euroopassa. Erityisesti kesällä Euroopan suuret kaupungit täyttyvät kerjäläisistä. Heitä on ainakin Helsingissä ja Turussa, kuulemma muuallakin. Talvella tilanne on toinen. Helsingissä ei tarvitse olla edes järin välkky tajutakseen, että kerjäläisiä on aika vähän ja he ovat päivästä toiseen samat ihmiset samoilla paikoilla. Kesäisin liian suuri ja Euroopanlaajuinen ongelma olisi kenties talvella käsiteltävissä, jos riittävä tahto siihen jostain löytyisi.

Kuudennen sämpylän annan vanhalle naiselle Sokoksen metron sisäänkäynnin edessä. Hänellä on mukiaan koristamassa Jeesuksen kuva. En saa selvää, onko kyseessä ikoni. En kehtaa pyytää katsoa tarkemmin. Hän sanoo kiitos ja alkaa syödä sämpylää välittömästi. Kukaan muu ei toistaiseksi ole käynyt heti ruokailemaan. Mieltäni lämmittää.

Seitsemännen sämpylän saa Stockmannin edessä istuva vanha nainen. Olen jo tottunut muuttumaan näkymättömäksi kerjäläisten vieressä, ja siksi yllätynkin kun naisen kuppiin ilmestyy yhtäkkiä rahaa – jopa kahdelta eri ihmiseltä. En oikein käsitä mikä tässä paikassa on erityistä, ennen kuin hetken katselen ympäröiviä ihmisiä. Hehän ovat turisteja! Kolmen Sepän aukio vetää kurjallakin kelillä ulkomaisia turisteja katselemaan Aleksanterinkadun jouluvaloja ja ottamaan pakollisia selfieitä. 

Siinä missä rautatieasemalla olin näkymätön, täällä kerjäläisiä katsovat edes turistit. He tuntevat sääliä tätä keliä ja siinä kerjääviä ihmisiä kohtaan. Ja ihan syystä.

Minulla on jäljellä kaksi sämpylää ja olen kiertänyt kaikki ne paikat jotka olen etukäteen käynyt tarkistamassa. Helsingin keskustassa ei ole oikein jäljellä muita hyviä julkisia jalankulkuliikenteen solmukohtia. Kesällä ehkä enemmän, mutta talvella ei.

Vaikka keskustassa paikat onkin jo kierretty, on Helsinkiä vielä jäljellä. Päätän lähteä keskustan ulkopuolelle katsomaan, josko metrolinjojen varrella olisi vielä jokunen ihminen, jolle leivän antaa. Onhan se teoriassa mahdollista? Eikö niin? Kuulostaahan se järkevältä!

En ehdi edes asemalle, kun kohtaan taas yhden Ison Numeron myyjän. Nuori tyttö, ehkä korkeintaan kaksikymppinen, jota ensiksi luulen kesäkenkäiseksi naiseksi, mutta tajuan pian yhdennäköisyyden johtuvan katsojasta. Minulla on huono kasvomuisti oman kulttuurini ulkopuolelta, ja vaikken olekaan aivan varma ovatko nämä Ison Numeron myyjät samaa Bulgarialaisten porukkaa, ei heitäkään ole naistenklinikalla synnytetty ja lapsena ev. lut. kirkkoon kastettu.

Tyttö hymyilee leveästi. Hänellä on mustuneet etuhampaat ja huomaan sen vaikuttavan arviooni hänen iästään. Voisiko hän olla nuorempikin? Ei missään nimessä alle 16 vuotias. Ehkä.

Metromatka Itäkeskukseen kestää pienen hetken. Itäkeskuksen metroasema on Helsingin metroliikenteen ainoa solmukohta ja siellä jos missä on paljon ohikulkijoita.  Tallinnanaukiolla minua odottaa keskustaa parempi keli. Sinänsä hyvä asia, en koskaan ole ollut mikään suuri myräkän ystävä. Lumisade ei kuitenkaan ole ainoa asia joka Itiksestä puuttuu, aukiolla ei nimittäin ole yhtään ihmistä kerjäämässä.

Häh? Ihmisiä on vaikka kuinka paljon, mutta kukaan ei istu kupin kanssa ovien ääressä. Outoa.

Minulla on kuitenkin vielä yksi sämpylä jäljellä, joten päätän katsoa tämän reitin loppuun asti, kerta tänne asti on tultu. Sosiaalisilla ongelmilla on tapana kasaantua, joten mennään katsomaan jos jollain huonomaineisella asuinalueella olisi myös joku, jolle antaa sämpylä. Otan suunnaksi vilkkaan metroaseman, jonka ympäristö on kuuluisa rosoisuudestaan – Kontulan.

Muistan nähneeni Kontulan metroaseman oven edessä paljon yhteiskunnasta poishiipuneita. Ihmisiä jotka juovat olutta, kinastelevat tai vaan ovat ja kuluttavat aikaa kun ei ole muutakaan paikkaa minne mennä. En muista nähneeni siellä koskaan kerjäläisiä, mutta äkkiäkös tuo selviää.

Nousen metroaseman liukuportaita ja edessäni odottaa tyhjä oviaukko. Täällä ei ole ketään. Katson vasemmalle ravintoloiden suuntaan ja näen tuttua levottomuutta, jonka tupakkalaki on tuonut suomalaisten kaljakuppiloiden edustoille. Mutta kerjäläisiä ei täällä ole.

Kello on jo 16.15. ja päätän syödä viimeisen sämpylän itse. Voisinhan minä sen jollekin muullekin antaa, mutta koska olen tänään syönyt viimeksi puoliltapäivin yhden sämpylän, ajattelen ansaitsevani nyt jo toisen. Kävelen sisälle Aapelin baariin, tilaan oluen ja syön hyvällä omallatunnolla.

Minulla oli tänään ihan hyvä päivä. Toivottavasti se oli sitä myös jollekulle toiselle.

#JeSuisCharlie osa 2

Pölyn vähän laskeuduttua, voi helsinkiläinen humanistikin vähän rauhallisemmin yrittää analysoida tätä Pariisin terroritekoa. Teon motiiveista on jo ilmestynyt monta ansiokasta ja fiksua tekstiä. Niitä löytyy lisää täältä, täältä, täältä ja täältä.

Itseäni tuppaa kiinnostamaan yhteiskunnallisessa toiminnassa aina sanojen merkitykset tekoihin. Eli siis se, miten retoriikalla vaikutetaan toimintaan. Miten näennäisesti merkityksettömillä sanamuodoilla voidaan luoda mielikuvia ja täten ohjata tapahtumien kulkua haluttuun suuntaan. Ehkä juuri siksi olen aina niin pihalla näennäisesti sattumanvaraisen väkivallan edessä.

Itseäni fiksummat ihmiset näkevät tässä Charlie Hebdon tapauksessa halun provosoida juuri ranskalaista asenneympäristöä muslimivastaisemmaksi, joka taas antaisi radikaaliliikkeille hedelmällisemmän maaperän rekrytoida kannattajia Euroopasta. Iskussa siis ei ole mitään väliä sananvapaudella, islamilla tai millään muullakaan korkeammalla idealistisella syyllä. Pariisin terrori-iskun syyt ovat siis tämän näkemyksen mukaan puhtaan käytännölliset.

Minun korviini tämä ajattelumalli antaa liikaa kunniaa iskun suunnittelijoille. Suurena salaliittoteorioiden ystävänä haluaisin aina nähdä harmaita eminenssejä ja monimutkaisia suunnitelmia jokaisen suljetun oven takana. Valitettavan usein monimutkaiset salaliitot paljastuvat kuitenkin pelkiksi sattumanvaraisten tapahtumien sarjoiksi.

Kurjien tapahtumien selittäminen sattumanvaraisuudella on aina huomattavasti pelottavampaa kuin mitä salaliitot olisivat. Esimerkiksi maailmanlaajuisen talouskriisin aiheuttamista ongelmista Suomessa huomaa usein syytettävän eduskuntaa tai hallitusta, vaikka näillä instansseilla on lopulta hyvin vähän keinoja ratkaista monimutkaisia kansainvälisiä ongelmavyyhtejä. On helppoa sanoa asioiden parantuvan jos muutama ihminen vaihdettaisiin. Pelottavampaa on ajatus siitä, että oikeasti asiat eivät ole kenenkään ihmisen hallussa.

Suurin maailmaan vaikuttava voima on tsägä.

Toki, en minä sitä sano, etteikö jossain pohjoisessa-Irakissa olisi Islamilaisen valtion suurta mietintäpajaa, jossa on päätetty tukea Eurooppaan suunnattuja iskuja. Se on varsin mahdollista ja jopa todennäköistä. Sanonpa vaan, että ajattelumallit, joissa yksittäiset toimijat paljastuvat suuremman salaliiton pieniksi nappuloiksi, ovat valitettavan harvinaisia. Yleisempää on, että ihmiset toimivat jaetun asenne- ja kokemuspiirin edellyttämällä tavalla, mutta ilman pyramidiorganisaatiota.

Ja joo, syyskuun 11. iskut Yhdysvalloissa vuonna 2001 olivat suuremman verkoston toimintaa, muttei niissäkään pääideana ollut mikään asenneilmaston muuttaminen. 9/11 oli suora hyökkäys Yhdysvaltojen sotilaallista, taloudellista ja poliittista valtaa vastaan. Siitä saatujen kokemusten perusteella nykyiset toimijat saattavat ajatella omien kannattajiensa lisääntyvän pitkällä tähtäimellä, mutta tuskin kukaan haluaa saada iskun suunnitelleiden toimijoiden kohtaloa?

Ja muuten: niin monimutkainen kuin 9/11 olikin, niin eivätkös salaliittoteoreetikot näe siinäkin taustalla vielä suuremman salaliiton?

Vuonna 2013 Bostonin maratonin pommi-iskut tehneillä Tsarnajevin veljeksillä oli myös islamistinen motiivi teoillaan, mutta jälkeenpäin kävi ilmi kontaktien Jemenin Al-Qaidaan olleen pelkkää pommi-opiskelua nettisivuilta. Veljesten todettiin lopulta toimineen kahdestaan. Olisi todella upeaa, jos tapauksen jäljiltä voisi kirjoittaa suuren salaliittokaavion, jonka huipulla istuisi nukketeatterin naruista vetelevä terroristien oma Ernst Stavro Blofeld. Näin vaan ei ollut.

Vaikeilla kysymyksillä ei ole helppoja vastauksia. Se, että väittää iskujen johtuvan halusta kääntää ranskalaisten musliminuorten asenteita länsivastaisiksi, voi pitää aivan yhtälailla paikkaansa kuin se, että iskut itseasiassa todistavat ranskalaisten musliminuorten asenteiden olevan jo kääntymässä länsivastaisemmiksi.

Ensimmäinen selitys vaatii taustalleen monimutkaisen taustajärjestelmän, jota on hankala ylläpitää, mutta joka antaa meille muille helpon vihollisen. Huomattavasti pelottavampi selitys onkin siis jälkimmäinen: mitäs jos iskut ovatkin monimutkaisen rekrytoinnin sijaan itseasiassa oikeaa toimintaa?

Mitäs jos terrorismi onkin vain terrorismia ja sitä tekevät näennäisen sattumanvaraiset ihmiset?

Pariisin iskun tekijät ovat olleet terroriepäiltyjen listoilla jo jonkin aikaa. Heillä on taustallaan rekrytointia konfliktialueelle, yritystä itse lähteä, vankilapaon suunnittelua jne. Eli siis ihan toimintaa itsessään. Tällaisten ihmisten ymmärtämisessä helpoin tie on nähdä heidät osana organisaatiota, jolloin syyn voi vierittää pahoille vaikutteille. Mutta mitäs jos nämä ovatkin nyt niitä terroristeja? Mitäs jos tämä on juuri sitä, mitä terrorismi nykymaailmassa on? 

Olisiko sittenkin niin, että luomalla maailmaan epätasa-arvoa, olemme samalla edistämässä äärimmäisten ajatusmallien levittäytymistä?  Terroristeja vastaan voi taistella, mutta terrorismiin johtavia yhteiskunnallisia syitä ei poisteta pommein.  

Asenteita ei muuteta hyökkäämällä Al-Quaidan kimmppuun.

Maailmalla niitetään nyt paitsi valtatyhjiöiden aiheuttamaa satoa, myös terrorismin vastaisen sodan jälkiä. Vihamielisyyksien väheneminen vaatii aina sodan jälkeen vähintään kaksi sukupolvea ja asenteiden lieventymisessä saattaa mennä vieläkin kauemmin.

Monimutkaisilla ongelmilla ei ole helppoja vastauksia, mutta empatialla pääsee yllättävän pitkälle kaikkialla.

#JeSuisCharlie

Näin länsimaisena, sarjakuvista opinnäytetyönsä tehneenä, arvoliberaalina maisterismiehenä en voi kuin ihmetellä miksi radikaalit islamistit lukevat Charlie Hebdoa? Miksi kukaan, jonka kulttuuripiirissä jokin tietty asia on kielletty, etsisi juuri niitä kiellettyjä asioita muiden kulttuurien piiristä?

Tänään, 7.1.2015 ranskalaisen satiirijulkaisun Charlie Hebdon toimitukseen tehtiin isku, jossa tähän mennessä on kuollut 12 ihmistä. Iskun motiivina näyttää olevan puhdas terrorismi – pelon ja kauhun levittäminen – ja kohteeksi on ilmeisesti valikoitunut Charlie Hebdo sen toistuvien muslimimaalimaa kohahduttaneiden tempausten johdosta.

Iskut ovat kamalia ja ne pitää tuomita selväsanaisesti. Tällainen toiminta ei ole oikein Ranskassa, Syyriassa, Islamilaisessa valtiossa tai edes Utopiassa.

Päällimmäinen kysymys, joka itselleni tästä iskusta nousee, on miksi? Puuttuuko minulta jokin ruuvi, kun en jaksa ymmärtää ihmisiä jotka lähtökohtaisesti etsivät materiaalia, joka loukkaa heitä mahdollisimman paljon? Minä en erityisemmin pidä hommalaisista (terve vaan), enkä juuri sen vuoksi lue heidän keskustelupalstaansa. En halua käydä Miesten Tasa-arvo Ry:n nettisivuilla, en lue Magneettimediaa enkä etsi netistä yötä myöden videoita, joissa kivitetään toisinajattelijoita.

Tiedän erilaisten ilmiöiden ja mielipiteiden olemassaolosta, mutta en minä halua viettää aikaani loukkaantuen kaikesta!

Ymmärrän kyllä terrorismin olevan yhtä paljon oman agendan ajamista muuta maailmaa vastaan, kuin mitä se rivien tiivistämistä omien kannattajien joukoissa. Terrori pyritään esittämään mahdollisille kannattajille sotana, jotta sillä olisi oikeutus. Kukaan ei yleensä kannata viattomien tappamista. Radikalismin nousu Irakin sodan ja arabikevään aiheuttamien valtatyhjiöiden jäljiltä saa globaalissa maailmassa myös kansainvälisiä piirteitä, jotka heijastuivat nyt esimerkiksi tällä kertaa Pariisiin.

Mutta en minä tätä silti voi ymmärtää.

Täytyyhän terroristien ymmärtää, että vaikka lyhytaikaiset ”voitot” lehdistön lisääntyneessä itsesensuurissa saavutettaisiinkin, niin lopulta tällainen toiminta kääntyy aina itseään vastaan. Risteilyohjuksissakin on parasta ennen -päivämäärät, joten tällainen väkivaltakampanja piirtää vaan tekijänsä otsaan suurta tähtäinkuviota.

Radikaalimuslimeilla on varmasti tarkoituksenaan ulottaa omia kulttuuriarvojaan myös muille, mutta myös kehittää omaa identiteettiään vastakkainasettelun kautta. Tämä vastakkainasettelu vaan aiheuttaa muutoksia myös lännessä. Jos Ranska vaikuttaa François Hollanden presidenttikaudella jotenkin Isiksen vastaiselta toimijalta, niin odottakaapa vaan jos seuraavissa vaaleissa äärioikeistolainen Front National ratsastaa islaminvastaisella ohjelmallaan vaalivoittoon ja presidentiksi valitaan Marine Le Pen.

Euroopassa puhaltaneet rasistiset tuulet nousevat aivan erilaisiin mittasuhteisiin, jos mantereen toiseksi suurin valtio ottaa Le Penin kurssin.

Mainostan tässä blogissani jotenkin aina yhteisymmärrystä ratkaisuna kaikkeen. Paitsi että toisia tulee yrittää ymmärtää, heidän oikeuttaan olla eri mieltä pitää myös voida kunnioittaa. Kunnioituksen ja yhteisymmärryksen puutteesta syntyy aina vain ikävyyttä ja kurjuutta. Charlie Hebdo on monesti mauton ja typerä lehti, eivätkä siinä esitetyt mielipiteet ole aina fiksujen ihmisten mielipiteitä. Charlie Hebdo ei ole ymmärtäväinen julkaisu - satiiriset julkaisut harvoin ovat.

Muslimeja usein tarkoitushakuisesti loukkaava julkaisu olisi ansainnut paljon kritiikkiä osakseen vielä eilen, mutta ei enää tänään. Tänään terroristit tekivät tahallisesti provosoivasta julkaisusta sananvapauden esitaistelijan. Ihmisoikeuksien nimissä haluaisin heiluttaa jotain muuta kuin Charlie Hebdon lippua, mutta nyt minulla vaan ei ole enää vaihtoehtoa.

Sanojen loppuessa vain tyhmempi osapuoli turvautuu väkivaltaan.