Pokémon ja transgender

Ehdin aamulla Facebookissa kommentoimaan Pokémonin aamun jakson heteronormatiivista maailmankuvaa. Siihen ehtivät parikin kaveria jo ilmaisemaan kuinka vähän yllättävää tämä on, ennekuin aloin miettimään aamun jaksoa tarkemmin.

Katsoin sitä vähän sivusilmällä, mutta kaava oli suurinpiirtein tämä: violetti ja kissamainen pokémon oli metsässä ja Ash kumppaneineen menivät hakemaan sitä sieltä. Kävi sitten niin, että pelastajat putosivat jonkinnäköiseen juoksuhiekkaan ja kissamainen pokémon kävi hakemassa apua metsän lentäviltä pokémoneilta. Lopussa pelastusseurueeseen kuulunut Meow ja jokin teddykarhumainen pokémon pyysivät kissamaista pokémonia treffeille, jolloin tämän omistaja totesi sen olevan itse asiassa uros. Meow ja pikkunalle huusivat paniikinomaisessa yllätyksessä. Kissamainen pokémon löi silmää ja jakso päättyi.

Piirretyt sarjat ovat lähtökohtaisesti hyvin heteronormatiivisia. Itseasiassa lähes kaikki lapsille suunnattu viihde pelaa perinteisillä sukupuolirooleilla. Aku Ankassa on Iinekseen keskittyvät tarinat lähinnä voivottelua rakkauden kaipuusta, tai kahden liehittelijän pelaamista toisiaan vastaan. Okei, Aku Ankan vanhemmissa tarinoissa eletään siinä 1950-luvun sarjakuvamaailmassa, jonka normeja ei sopinut rikkoa, mikäli ei halunnut tukkanuottasille sarjakuvasensuurista vastanneen Comics Code Authorityn kanssa (aiheesta on joku fiksu tyyppi tehnyt gradunkin Turun yliopistoon).  Silti monissa nykypäivänkin lapsille suunnatussa yhteydessä huomaa vanhojen stereotyyppien vallitsevan. On helpompaa rakentaa vanhalta pohjalta kuin luoda uutta.

Japanilainen animaatio ei sinänsä tuo aamupiirrettyjen maailmaan mitään uutta, Beyblade ja Pokémon molemmat ovat tarinoita pojista seikkailemassa. Tytöt ovat statisteina, eikä valtaosa sarjoista ikinä läpäisisi Bechedelin testiä. Silti tällaiset pienet hetket jättävät aina välillä miettimään lastenohjelmien luonnetta. Nimittäin, vaikka kissamaisen pokémonin juonikuviosta minäkin bongasin ensimmäiseksi kahden selkeästi uroksina esitetyn pokémonin kauhistuksen kissamaisen hahmon sukupuolesta, voi tarinan myös ymmärtää ainakin asteittain voimaannuttavana.

Kissamaisen hahmon sukupuolella ei ollut väliä ennen kuin lopussa, ja vaikka se esitettiin hieman ällöttävänä, oli se samalla kuitenkin myös esitystä siitä, että mieshahmolla voi olla myös naisellisia piirteitä. Toisin kun juuri esimerkiksi Aku Ankassa, jossa mieshahmon pukeutuminen naiseksi esitetään lähes poikkeuksetta naurettavana tai hämäräperäisenä toimintana, ei Pokémonissa tuotu itse kissapokémonin hahmoa esiin naurettavassa valossa. Se oli sitä mitä se oli ja reaktio johtui ympäristöstä eikä hahmosta itsestään. Okei, jaksossa opetettiin ehkä lapsille käyttäytymismallia jossa on ihan ok kiljua kauhuissaan naisellisille miehille, mutta sentään siinä esitettiin maailma jossa kyseisiä henkilöitä on olemassa. Ja paitsi että heitä on olemassa, he ovat lisäksi vahvoja ja pelastavat päivän.

Että siinä mielessä pitää nostaa hattua. Lastenviihteeseen sukupuolirooleja rikkovan hahmon lisääminen on TOSI kova veto miltä tahansa ohjelmalta. Aikuisille suunnatuissa animaatioissa, kuten Simpsoneissa, Family Guyssa tai South Parkissa tämä on helppoa, mutta ei ole aamupiirretyissä. En nyt mene ihan niin pitkälle että väittäisin jakson varsinaisesti murtaneen sukupuoli-identiteettejä, mutta kyllä siinä joitain raja-aitoja rikottiin tasa-arvoisemman mediakentän tieltä.

(on muuten aivan saatanan ärsyttävää kirjoittaa sanaa 'pokémon' useampaan kertaan)

NHL:n pudotuspelien toinen kierros

NHL:n pudotuspelien ensimmäinen kierros on ohi ja on aika ennustaa toisen kierroksen tuloksia. Katsotaanpas kuitenkin ensiksi miten meni ensimmäisen kierroksen ennustusten kanssa:

Veikkasin Rangers – Ottawa sarjassa 4-2 voittoa New Yorkille. Okei, Rangers voitti, mutta Ottawa pisti kovemmin kampoihin kuin mitä odotin. Analyytikot maailmalla olivat jo vähän sitä mieltä että Ottawa saattaa viedä. Rangers kuitenkin vei sarjan 4-3 ja kohtaa seuraavalla kierroksella Washington Capitalsin.

Boston – Washington sarja oli NHL:n historian tiukin, yhden maalin eroilla jokaisessa ottelussa Washington lopulta kuoppasi viime kauden mestarit voitoin 4-3. Jaa-a, vaikea sanoa mitä tässä otteluparissa kävi. Kaverini kanssa katsottiin pari peliä, eikä Boston oikein näyttänyt samalta kuin viime kaudella. Peli oli hidasta ja jotenkin tylsää. Vaikutti siltä että Boston yritti pelata Washingtonilta aseita pois, käyttämättä omiaan. Lisäksi tulokasvahti Braden Holtby oli hyvä Washingtonin maalilla.

New Jersey Devils – Florida Panthers sarja meni sitten Devilsille seitsemännessä. Tämäkin sarja oli tiukka ja vaikkakin ennustin sarjan Devilsille voitoin 4-2, ei 4-3 lopulta ollut kauhean lähellä sarjan tasoa. Floridalla oli voiton avaimet käsissään, mutta niin vaan vei puutarhaosavaltiolaiset sarjan.  New Jersey kohtaa seuraavalla kierroksella  Philadelphia Flyersin.

Flyers – Penguins -sarja oli juuri niin viihdyttävä kuin mitä etukäteen odotinkin. Rämistelyä, tunteiden paloa ja paljon maaleja. Veikkasin voittajan väärin, mutta sarja oli silti ihana ja parempi joukkue voitti, eli Philadelphia 4-2. Hieman yllättävää oli se, että luettelin huikean määrän seurattavia nimiä, enkä onnistunut mainitsemaan sarjassa loistanutta Matt Carlea lainkaan.

Lännessä ensimmäinen veikkaukseni Canucks – Kings -sarjassa oli 4-1 voitto Vancouverille. Vähänkö se meni pieleen! Canucks hävisi paremmin joukkueena pelaavalle Los Angelesille tylysti 4-1. Eli juurikin päinvastoin mitä odotin. Yhtään Kingsin peliä en ole nähnyt, en osaa sanoa mikä meni pieleen. Analyytikot puhuivat paljon Daniel Sedinin poissaolosta ja valmentaja Alain Vigneaultin kyvyistä pitää joukkue hanskassaan, mutta tiedä häntä sitten. Oli miten oli, suuri ennakkosuosikki hävisi ehkä etukäteen heikoinpana pidetylle joukkueelle. Tasainen liiga. Kings kohtaa toisella kierroksella kauden komeettajoukkueen St Loius Bluesin.

St Louis – San Jose sarja päättyi hyvin lähelle niin kuin odotinkin. San Josella eivät rahkeet riittäneet ja joukkueessa on odotettavissa suuria muutoksia ensi kaudeksi, tai ainakin pitäisi olla odotettavissa ,mikäli voittojen tielle halutaan palata. St Louis voitti siis 4-1.

Phoenix – Chicago sarja päättyi sitten Phoenixin voittoon 4-2.  Arvasin jälleen voitot päinvastoin ja ylivoimaisemmin Chicagolle. Mielestäni Chicago on edelleen parempi joukkue, mutta Phoenixin voittoon oli kaksi avainta: joukkuepeli ja maalivahti Mike Smith. Chicago kaatui kuumaan molariin, aivan kuten edellisvuosina on käynyt useammassakin sarjassa pudotuspeleissä. 2010 keväällä lännessä San Jose kaatui tulikuumaan Antti Niemeen Chicagon maalilla, idässä taas tirisevä Jaroslav Halak pudotti sekä runkosarjan voittaneen Washingtonin että Pittsburgh Penguinsin. Maalivahdit voivat siis ratkaista jopa sarjoja playoffseissa. Seuraavaksi Phoenix kohtaa Nashvillen.

Detroit – Nashville -sarja ei lopulta ollutkaan tiukka, vaikka se ottelujen valossa siltä saattoi näyttääkin. Nashville vei voitot lukemin 4-1. Mihin Detroit sitten kaatui? Ei ehkä ole olemassa mitään yksittäistä tekijää. Rinne maalilla oli hyvä, puolustus pelasi kunnolla ja hyökkäyskin toimi. Analyytikot totesivat sarjan päätteeksi Nashvillen olleen vain yksinkertaisesti parempi kuin Detroit – ei mitään sen ihmeellisempää.

Seuraavalla kierroksella odotan osuvani paremmin kohdilleen, sillä nyt tiedän suurin piirtein mitä odottaa.

Rangers – Capitals. Rangers oli pulassa taitavan ja nopean Ottawan kanssa, samalla kun Washington kykeni vastaamaan Bostonin fyysiseen peliin ja varastamaan tarvittavat voitot. Luulen vähän Washingtonin olevan niskan päällä tässä tulevassa sarjassa. Sillä on huomattavasti enemmän huipputaitavia yksilöitä kuin Ottawalla ja lisäksi se kykenee voittamaan ennakkosuosikit vieraissa. New York meni pudotuspeleihin idän piikkipaikalta ja sitä näytti vaivaavan hieman sama tauti kuin Washingtonia aikaisempina vuosina, nimittäin hyvän olon tunne. Tässä ottelusarjassa Washingtonilla on todistettavaa ja New Yorkilla vain hävittävää, mutta tekijöitä on enemmänkin.

Ensinnäkin Washingtonin maalivahtipeli ensimmäisessä sarjassa oli loistavaa juuri Braden Holtbyn ansiosta. Nyt vastaan luistelee joukkue jonka maalivahtipeli ei kalpene minkään joukkueen rinnalla. Rangersin Henrik Lundqvist voittanee jopa Vezinan tänä vuonna liigan parhaana maalivahtina, niin vakuuttava mies on ollut. Valmentajapuolella kohtaavat Capitalsin NHL:ssä kokematon valmentaja Dale Hunter ja aikoinaan Tampa Bayn Stanley Cupiin johdattanut taktiikkamestari John Tortorella. Hunter ei saa liiemmin ylistystä mediassa, mutta mies on tehnyt niitä liikkeitä joita Washingtonin valmentajan täytyykin: hän on istuttanut Alexander Ovechkinia penkillä aina tarpeen vaatiessa. Edellinen valmentaja Bruce Boudreau tätä ei uskaltanut tehdä ja Washington saavutti maineen ikuisena alisuorittajana. Vaikka New York on parempi ja taitavampi joukkue, väitän Washingtonin kykenevän ottamaan tarvittavat voitot kerrankin. Sarjasta tulee tiukka, mutta Washington vie voitoin 4-3.

Toinen idän pari on Flyers – Devils. Muutamalla supertähdellä kuorrutettu ”kuolleen kiekon” entinen mallioppilas New Jersey ei kykene katkaisemaan Flyersin momentumia. Vaikka Flyers saattaa antaa ottelujen alussa 2-3 maalia vastustajalle etumatkaa, kykenee joukkue tulemaan tasoihin ja ohi. Nuorien ratkaisupelaajien määrä Flyersin joukkueessa on aivan käsittämätön, ja vaikka Devils kykenisi himmentämään esimerkiksi Claude Girouxin kentän, löytyy kakkos-, kolmos- ja jopa nelosketjuista riittävästi tulivoimaa tulittamaan Devils kesälomille. Devilsin puolustus ei ole niin syvä, että se kykenisi nollaamaan Flyersit kokonaan. Mielenkiintoista tässä sarjassa on seurata maalivahtien Ilya Bryzgalovin ja Martin Brodeurin kaksintaistelua. Bryzgalov oli ensimmäisessä sarjassa kehno ja Brodeur kelvollinen. On jännää nähdä, miten Bryzgalov vertautuu idässä parasta mittaria, maailman kaikkien aikojen parasta maalivahtia vastaan, vai tulittaako Flyers Brodeurin itsetunnon jonnekin mistä ainoastaan Marc-Andre Fleurylla on kokemusta ennestään. Veikkaus: Flyers vie 4-1.

Lännessä ykköspari on St. Louis Blues – Los Angeles Kings. Nyt viimeistään loppuu Kingsin lento. Joukkueiden pelifilosofiat ovat liian samanlaiset ja aseet samat. Kingsillä on ehkä paperilla parempi hyökkäyskalusto ja ainakin yhtä hyvä maalivahti, mutta Blues on kauden aikana todistanut olevansa kovemi joukkue. Mikäli mitään yllättävää ei käy, niin Blues vie voitoin 4-2. Pidän tätä paria kuitenkin yllätysvalmiina, pitkälti juuri koska Kingsin pukukopissa on tällä hetkellä takuulla hyvä fiilis pelaamisesta.

Phoenix – Nashville sarjassa ei tulla näkemään ilotulituksia. Aivan kuten ensimmäisessäkin lännen parissa, myös tässä kohtaa kaksi huippumaalivahtia. Siinä missä ensimmäisessä sarjassa Phoenix saattoi ratsastaa Mike Smithillä ja tehdä tarvittavat maalit keskinkertaisen Corey Crawforin taakse, nyt pitäisi pelata vähintään yhtä hyvin omassa puolustuspäässä ja sen lisäksi takoa ainakin pari – kolme maalia ilmiömäisen Pekka Rinteen taa. Ei tule tapahtumaan. Nashville on joukkueena liian hyvä ja materiaali liian syvä. Mikäli Nashville vielä saa Hal Gillin takaisin joskus tässä sarjassa, on Nashvillen puolustus liian kova Phoenixille. Tasaisia otteluja tulee, muttei sarjaa: Nashville vie 4-2.

Noniin, katostaas sitten kuinka päin honkia nämä veikkaukset tulee menemään.

Jahkailun anatomia

Yhtä asiaa pitää käsitellä.

Tämä on ehkä kolmas blogini jota pidän näin päiväkirja-mitä-tänään-olen-miettinyt-maisesti, mutta miksen ole aikaisemmin iskenyt nimeäni rohkeasti alle? Syitä on oikeastaan 4.

1.       Vastuu. Puskista on helppoa ampua, eikä satunnaisten horinoiden kirjaaminen ympäripyöreällä salanimellä vaadi kauheasti. Heti kun teksti kertoo kirjoittajansa, muuttuu sen luonne mielipiteeksi. Tämä on se pääasiallinen syy sille, miksei Hs.fi:n uutisten keskustelut ole oikeastaan mielipiteitä vaan niitä edellä mainittuja horinoita. Pelkään vastuuta, se on luonnollista.

2.       Ihmiset joille en välitä jakaa kaikkea. Tämä joukko on hyvin heterogeeninen lauma erilaisia tyyppejä. Siihen menee ensinnäkin

a.)    Peruskouluajalta moni henkistä väkivaltaa harjoittanut silloinen lapsi. En sano että he nykyään olisivat kurjia tyyppejä tai että edes heitä kiinnostaisi lukea kirjoittelujani, mutta silti. Tuntuu epämiellyttävältä.

b.)    Vanhemmat ja sukulaiset. Tämä lähinnä siksi, koska vanhemmat ihmiset ovat innokkaita googlaamaan omaa sukunimeään ja silloinhan sitä väkisinkin löytää omaa nimeään käyttävät sukulaiset (moi, äiti). Tosin tämä johtuu omalta kannaltani pitkälti lapsellisesta tarpeesta salailla menojaan ja tulojaan. Ehkä se on joku itsenäistymisriitti, joka täytyy Y-sukupolven nuoren käydä läpi: hyväksyä vanhemmat facebook -kavereiksi ja julkaista blogia omalla nimellä.

c.)     Exä ja tyypit jotka jostain syystä eivät minusta pidä. Tämä on hankala ryhmä, sillä vaikka minulla ei heitä vastaan (useimpia) ole mitään, tuntuu avoimesti omien ajatustensa jakaminen potentiaalisesti myös heille, jotka saavat iloa minun tuskailuistani ja huonosta onnestani, ideana epämiellyttävältä. Uskokaa täi älkää, en oikeastaan ole mielestäni kovinkaan monen ihmisen kanssa riidoissa. Exä varmaan luulee että olen hänen kanssaan, kerta hän minut FB-kavereistaan poisti. Noh, se oli hänen valintansa. Sanoin ehkä kurjasti, kun en enää jaksanut osallistua eräänlaiseen pitkittyneeseen kissa ja hiiri -leikkiin.

3.       Relevanssi. Onko mitään järkeä kirjoittaa omalla nimellä jos ei ole mitään sanottavaa? Kyseessä on siis itsetunto-ongelma, joka limittyy myös kohtaan 4.

4.       Ajankohta. Aina tuntuu siltä että olen myöhäisherännäinen, on kyseessä sitten mikä asia tahansa. Päässäni on olemassa fiktiivinen ihmisryhmä, joka on aina kaikessa minua parempi ja erinomaisempi. He aloittivat bloginsa 1980-luvulla ja kirjoittelevat sinne päivittäin Habermasin suhteesta Euroopan velkakriisiin.  He juovat itsepoimituista kahvipavuista, luomuveteen keittämäänsä lattea Pariisin kahviloissa ja juttelevat kasuaalisti Saarikosken runojen minäkuvasta.

Siinä se päällisin puolin on: itsereflektio nimenkäytöstä. Teinpä tässä samalla päätöksen, että kun tämä päivitys katoaa etusivulta, isken nimen alle. Miksi vasta sitten? Koska häpeän jo tätäkin postausta niin paljon, etten meinaa housuissani pysyä. On se helppoa, on.

Comeback

Anteeksi blogi, on ollut kiirettä. En ole ehtinyt kirjoittelemaan. Nyt oli jopa ihan pakko kaivaa kalenteri ja katsoa, mitäs sitä onkaan tullut tehtyä viime viikkoina:

Viime viikolla minulla oli kaksi tenttiä, maanantaina ja keskiviikkona. Niiden lisäksi jouduin käymään myös perjantaina Turussa luennolla. Sitten tämän viikon maanantaina oman gradun tutkimussuunnitelman palautus ja nyt, tänään tiistaina tentti. Huomenna kotikonnuille vaihtamaan automobiiliin renkaat ja to-pe akselilla ottamaan haukut vastaan tutkimussuunnitelmasta ja luennolle. Ensi viikon perjantaina on vielä viimeinen tentti tälle keväälle – ehkä tälle tutkinnolle.

Kahden viikon aikana on siis kolme tenttiä, yksi kirjallinen työ ja kymmenen junamatkaa. Huh, huh. Tämänpäiväisen tentin jälkeen alkoi helpottaa. Nyt ei enää tarvitse suunnitella kalenteria useamman kiireisen ja aikaa vievän asian osalta vaan voin keskittyä viimeiseen suoritukseen, joka sekin on aihealueesta jonka olen jo toisaalle kerran suorittanut. Keho myös huomasi että nyt ei stressaa, sillä se päätti alkaa nostamaan kuumetta pintaan. Nouskoon, kyllä mä yhdet renkaat voin käydä vaihtamassa vaikka ibuprofeenia sisältävän rinnakkaislääkkeen voimalla.

Ihan vaan näin ohimennen pitää sanoa että tämä jaksollinen järjestelmä on aivan harvinaisen surkea systeemi: luentosarjat, joiden sisältö on 2op, venytetään väkisin jakson mittaisiksi jotta järjestelmä toimisi.  Hyi, yäk, ämpäri.

Ennustelin muuten tuossa joku aika sitten NHL:n pudotuspelien lopputuloksia. On mennyt aika pieleen, kuten tästä voi tarkistaa.

Anyway, ensi kerralla jotain muuta.

Polittisen kielen muutoksista

Luin junassa jännän Tuomas Saloniemen blogitekstin Perussuomalaisten kansanedustajan James Hirvisaaren eduskunta-avustajan Helena Erosen blogitekstistä (Kansanedustaja Hirvisaaren blogista kirjoitus no.181). Eli siis tyyppi kommentoi toisen tyypin blogia. En sinällään halua tai aio osallistua keskusteluun Perussuomalaisten kytköksistä Suomen Sisuun tai muihinkaan ääriliikkeisiin, eikä minua kiinnosta harjoitettu politiikka tai sen oikeutus sinänsä, mutta politiikan kieli kiinnostaa hyvinkin paljon.

Saloniemellä oli hyvä pointti Eduskunnassa käytettävän kielen tyylistä ja tavoista mitä kielenkäyttöön liittyy. Sanottu asia ei muutu merkitykseltään toiseksi eduskunnassa, vaikka sanomaan olisi piilotettu hyvinkin suoria piikkejä. Esimerkkinä sanottakoon melko tyypillinen ministerien vastaamismantra opposition (joskus tyhmiinkin) kysymyksiin: ”Kuten kansanedustaja XX hyvin ymmärtää…” Viesti kantoi sisällään oletuksen siitä että tämä pitää ymmärtää näin, ja mikäli kansanedustaja XX ei ymmärrä sitä, on kansanedustaja XX tyhmä. Viesti kuitenkin ymmärretään kontekstissaan ainoastaan eduskuntakielenä. Painoarvoa se ei saa mediassa, mutta kyllä kansanedustajat itse sen vivahteet hyvin ymmärtävät.

Noniin, mutta mites tämä Erosen teksti sitten muuttaa asetelmia? Ironia, sarkasmi, huumori ja muut kiertomenetelmät ovat edustustehtävissä vaikeita. Erityisesti kirjoitetusta kielestä niitä on vaikea lukea. Karkeana yleistyksenä sanottakoon kirjoittajan olevan joko kokematon tai todella kokenut mikäli uskaltaa ironiaa viljellä tekstissään. Etenkin Jari Tervo on satunnaisesti vastaani tulleissa kolumneissaan ollut tyylissä jäätävän hyvä, mutta moni muu ei. Mikäs sen audityypin nimi oli, joka siis vertasi Audin tiedotteessa naista autoon? Hänen tekstinsä olisi mennyt puhuttuna stand-up komediana läpi vaikka vähän suuremmallekin yleisölle, mutta kirjoitettuna se oli halventavaa. Suutari, lesti jne.

Olen kuitenkin vähän eri linjoilla Salosen kanssa tästä ironiasta Perussuomalaisten linjassa. Eronen, Halla-aho, Hirvisaari, Soini ja monet muutkin ovat nimittäin käyttäneet ironiaa aseenaan silloin kun on pitänyt puhua aiheista joista ei saa puhua. Yleensähän nämä aiheet ovat liittyneet maahanmuuttajiin, mutta esimerkiksi edellisten eduskuntavaalien alla oli myös niin sanottu modernin taiteen kohu jossa vaadittiin valtiota lopettamaan modernin taiteen tukeminen tjms., jonka Soini myöhemmin itsekin tunnusti pelkäksi vaalikikaksi. Se, mikä on kiellettyä sanoa keskustelukulttuurissa, on helpompi tuoda esiin siten, ettei itse esitä olevansa tosissaan. Salonen itse puhuu tästä ilmiöstä dekoodauksena, jolloin siis lukijalle sysätään vastuu ymmärtää viesti miten haluaa.

Se, mitä Salonen ilmeisesti ei ymmärtänyt (tai ymmärsi muttei kommentoinut), on viestien tarkoituksellisuus. Ei Perussuomalainen puolue opettele talon tavoille vaan muut opettelevat ymmärtämään heitä. Ei tässä tulkinnan ongelmassa ole kyse heidän ongelmastaan, vaan meidän ongelmastamme (jestas, positioin itseni juuri täysin tahattomasti). Perussuomalaiset tekevät omaa politiikkaansa valitsemiensa metodien kautta ja nämä metodit ovat usein rajojen rikkomista ja tahallista provosointia. Voiko joku rehellisesti väittää ettei kyseessä olisi puolue jolla on vankka arvopohja ja selkeä paikka poliittisella kentällä? Perussuomalaiset elävät ja hengittävät viestien monitulkinnallisuuden voimasta ja meidän muiden pitää oppia elämään sen kanssa..

Tässä itsereflektiota harrastaessani (kuulostipa se likaiselta) pohdin, että yritänkö sanoa Perussuomalaisten tarkoittavan aina kaikkea mitä he sanovat? Oliko Eronen mielestäni salaa tosissaan? Enhän minä sitä tietenkään voi tietää. Enkä oikeastaan väitä mitään sinnepäinkään enkä edes välitä. Väitän kuitenkin tekstin olleen tarkoituksellinen ja hyvin linjassa rajoja rikkovan luonteen kanssa. Väitän myös Perussuomalaisen politiikan kielen tulleen jäädäkseen keskustelukulttuuriimme.

Otan yhden esimerkin ristiriidasta joka itselläni on ollut puoluetta kohtaan, ja positioin itseni samalla tahallisesti ja vähän kärjistetystikin. Olin pitkään sitä mieltä, että Perussuomalaiset ansaitsivat kunniaa rohkeudestaan puhua maahanmuuttajista ylipäätänsä poliittisella areenalla. Ajattelin asian olevan hyvä ottaa esiin, sillä kyseessä on seikka joka koskettaa monia suomalaisia ja kerta eduskunnan pitäisi olla kansanedustuslaitos, on siellä hyvä puhua asioista joista myös kansa puhuu. Myöhemmin ajattelin puolueen kuuluvan saada sapiskaa madaltaessaan rasismin kynnystä. Maahanmuuttokriittinen oli jonkin aikaa muotisana politiikassa, ennen kuin se vakiintui tarkoittamaan pitkälti rasistia. Koin että Perussuomalaiset olivat pohjimmiltaan rasisteja, mutta muuttivat kieltä jotta oli mahdollista olla poliittisesti uskottava rasisti. Pidin maahanmuuttokriittisyyttä eräänlaisena naamiona jolla oikeutettiin puhdas rasismi – ja moni muukin taisi tuolloin olla kanssani samaa mieltä.

Nykyään en enää tiedä mitä mieltä olla. Olen edelleen vähän kummallakin kannalla: puolue (tai voi ehkä jopa sanoa että ilmiö) ansaitsee kunniaa ja samalla se on madaltanut kynnystä vihata toisia ihmisiä. Joudun kai hyväksymään perussuomalaiset sellaisena kuin he ovat: ristiriitaisena ja monitulkintaisena toimijana, jolla ei ole selkeästi määriteltävää viestiä meille muille. Tiedän että tämä kuulostaa tosi ituhippi-punavihervassari perusuomalaisvastaiselta jorinalta, muttei se ole lainkaan tässä taustalla. Oikeastaan ihailen Perussuomalaisten tapaa luoda kansaan vetoava politiikan kieli. On olemassa monia kyvykkäitä poliitikkoja jotka eivät vetoa kansaan. On siis hyvä huomata politiikan kielen kykenevän muuttumaan tarpeen vaatiessa.

Salonen sanoi blogitekstissään haluavansa ”yksiselitteisesti tietää missä mennään ja mitä ihmiset ajattelevat. Se on jo tarpeeksi vaikeaa ilman, että vastaajan viestiä täytyy alkaa erottelemaan ironian alta.” Valitettavasti Tuomas, tämä on luksusta josta tuskin pääset tulevaisuudessa paljoa nauttimaan. Ainakaan Perussuomalaisten kielessä.

Soneralliset Säkeet

Prologi:

Netti napsahti tänään poikki. Tämähän on tietenkin modernille ihmiselle katastrofi. Mistäs nyt voi luntata YK:n Ruandan päätöslauselmia vuodelta 1994? No ehkei tämä nyt ole yleisin ongelma joka netin poikkeamiseen liittyy, mutta se on se ongelma joka minulla oli. Päätin siis soittaa Soneralle. Kävin pitkällisen keskustelun automaatin kanssa, joka muun muassa vaati minua paljastamaan sosiaaliturvatunnukseni ja kehtasi vielä uhkailla 90€ asentajamaksulla, mikäli vika olisi ollut minun päässäni. Puhelun kesto oli ehkä about 15min. eikä sinä aikana missään vaiheessa ollut minuun yhteydessä yksikään ihminen. Tein vikailmoituksen ja kaikki.

Puhelun lopuksi kysyttiin vielä kysymykset: ”Asteikolla yhdestä viiteen, yhden ollessa huonoin ja viiden paras, kuinka tyytyväinen olit palveluun?” ja ”asteikolla yhdestä viiteen, yhden ollessa huonoin ja viiden ollessa paras, kuinka todennäköisesti suosittelisit palvelua ystävällesi?” Jos minun tarvitsee erikseen sanoa minkä arvosanan annoin Soneralle, niin sinä arvoisa lukija olet Soneralla töissä tai täysi pahvikallo. Ei lainkaan ihmiskontaktia ja kehdattiin vielä kysyä oltiinko ”palveluun” tyytyväisiä? Mihin palveluun? En minä saanut mitään palvelua! Minä sain Soneran droidin puhumaan nauhalta jonkun koodaajan kyllästyneitä kysymyksiä. Toki, tämä säästää asiakaspalvelun aikaa hoitaa oikeita asioita, mutta olisin minäkin ihmisääntä halunnut kuulla.

Netti alkoi toimia illalla. Hyvä sinänsä että alkoi – oli ilo huomata, ettei kasvoton ja sieluton palvelu sentään ollut turha. Mutta kasvotonta ja sielutonta se oli. Mikäli tämä olisi ollut ensimmäinen kerta kun kohtaan Soneran robotin, voisinkin ehkä antaa asian olla, mutta tämä oli ainakin kolmas kerta kun soitan palveluntarjoajalle, enkä saa yhteyttä palveluntarjoajaan. Minä en maksa siitä.

Oikeastaan kaikki muu vielä menisi, mutta lopun kysely oli liikaa. Mistä lähtien kvantitatiivinen asiakaspalaute 1-5 metodilla on korvannut oikeat asiakkaiden palautteet? Tämä yhtiöhän ihan suoraan sanoo, ettei sitä kiinnosta lainkaan asiakkaidensa mielipiteet ja toiveet, vaan ainoastaan asiakasryhmien suuren skaalan hyväksyminen. Annoin Soneralle huonot arvosanat vaan siksi koska he kuvittelevat asiakkaansa karjaksi joka ei lainkaan kykene pukemaan toiveitaan sanoiksi. Aion lähettää yhtiölle palautetta postitse kirjeellä, sillä siten todennäköisimmin saa heidän huomionsa.

Puhelin”palvelu”, jossa ei puhuta kenenkään kanssa, jossa uhkaillaan 90€ rangaistusmaksulla, jossa ihminen redusoidaan numeroksi ja johon joudut luovuttamaan sotusi. Ai ei kuulosta hyvältä vai? No ei se sitä olekaan.

Valtionyhtiöiden kasvukivut

Soneran, eli vanhan telelaitoksen, yksityistämisprosessin kesti kauan. Yksityistämisen jälkeen, vuodesta 1994 lähtien tie on kuitenkin ollut hyvin kuoppainen ja kivikkoinen. Jopa itseasiassa niin kivikkoinen, että toimitusjohtaja Kaj-Erik Relanderin ajasta on tehty internettiin paljastuskirja. Monista ei ole.

Sonera ei kuitenkaan ole mitenkään erityinen yhtiö siinä mielessä, että muutkin entiset valtionyhtiöt ovat kompastelleet yksityistämiskehityksensä alkuvaiheilla tavalla tai toisella. Mutta mistä se johtuu? Minkä vuoksi valtion monopoliasemasta yksityisiksi toimijoiksi muuttuvat yritykset tuntuvat kauttaaltaan olevan "pahempia" kuin johtavaan markkina-asemaan kilpailutilanteesta nousseet yritykset ovat?

Ai mitä tarkoitan?

Yksityistämisprosessit luovat yrityskentälle toimijoita, joilla on valmiit asiakaskunnat tai ainakin valtaisan suuri etulyöntiasema kilpailijoihinsa nähden. Yritykset kuten Sonera, VR, Finnair, Veikkaus, Fortum tai Posti ovat etulyöntiasemansa ansioista velvollisia aivan erilaiseen yritysvastuuseen, kuin kilpailijansa. Ihan vaan jo siksi, kun niiden palvelujen välttäminen on usein mahdotonta.

Valtionyhtiöt eivät kuitenkaan ole mitenkään ainutlaatuisessa asemassa Suomessa. Kilpailutilanteen kautta on myös noussut määrääviin markkina-asemiin yrityksiä, joilla ei ole käytännössä ollut valtion suopeaa kasvupohjaa tukenaan. ABC-huoltamot, S-ryhmän kaupat, Hesburger ja Kone nyt ainakin ovat sellaisia yrityksiä, jotka ovat kasvaneet kilpailutilanteessa suuriksi toimijoiksi. Osa niistä on saavuttanut kasvun rajat jo jonkin aikaa sitten Suomessa ja tähtäävät ulkomaille, osa taas kasvaa edelleen kotimaassa.

Yritysvastuu on pienyrittäjällä erilainen kuin suuryrityksellä. Tuskin Heikki Salmela ihan kauheasti Naantalin keskustassa 1960-luvulla nakkikioskia pitäessään ehti miettimään eettisintä kalapihvien tuottajaa. Heikki osti sitä mitä tukusta sai. Nyt Heikin hoitaessa 425 ruokalan Hesburger-imperiumia, on perin merkillistä jos kalapihvien tuottaja ei ole yksi merkittävimmistä asioista, joita hän päivittäisessä yritystoiminnassa joutuu pohtimaan.

Tässä piileekin se ero. Siinä missä Sonera on alun perin luotu valtion toimesta takaamaan tiettyä palvelua, teleliikennettä, on Hesburgerin täytynyt käydä läpi kasvuprosessi suureksi yritykseksi. Hesburgerilla on ollut yhden ja 425 ravintolan välillä 5, 10, 100 ja 200 ravintolaa. Yrityksen kasvaessa myös haasteet kasvavat. Sonera on tavallaan aina ollut suuri.

Eikä suurella ole samanlaista kilpailuasetelmaa kuin pienellä. Suureksi kasvaminen vaatii enemmän kuin valtion palveluntuottajana paisuminen. Ei se silti mielestäni riitä selittämään kasvukipuja.

Soneralla on ollut olemassaolonsa aikana toistaan ihmeellisempiä seikkailuja omistajanvaihdosten, UMTS-kauppojen ja palkitsemisjärjestelmien kanssa. Samalla kun kilpailijalla Elisalla/Radiolinjalla on ollut yksi määräävän markkina-aseman väärinkäyttö-juttu ja rooli pelinappulana islantilaisten maailmanvalloituksessa. Molemmat listautuivat pörssiin samoihin aikoihin, mutta Sonera on onnistunut olemaan useamman liemen mausteena.

Väitän tällä olevan jotain tekemistä kannattavuusajattelun tuomisessa valtionyhtiöihin. Niin kauan kun yritys pyrkii vain turvaamaan palvelun saatavuuden, se voi toimia pienellä kannattavuudella. Pienen yrityksen kannattavuuden parantuessa se laajenee, mutta valtionyrityksen muuttuessa yksityiseksi, sen on pakko alkaa kannattamaan ja nopeasti.

VR on mahtava esimerkki yrityksestä, jolla oli aikanaan paljon matkustajia, muttei kovin erikoinen kannattavuus. Toimitusjohtajaksi tuotiin Sinebrychoffin entinen toimari ja nyt yrityksen kannattavuus kasvaa samalla kun matkustajamäärät junnaavat vuoden 2008 tasolla. Palvelu ei ole tärkeintä, vaan siitä saatava voitto.

Soneran palauterobotti on vain yksi esimerkki siitä, kuinka palveluyrityksestä yritetään luoda kannattavaa yhtiötoimintaa, silloin kun toimijoille annetaan vapaat kädet ruukata suuren yrityksen sisällä. Olisiko Sonera ikinä voinut kasvaa nykyisiin mittoihinsa, jos se olisi aloittanut Radiolinjan kokoisena alun perin? No ei, ei olisi. Ei kukaan asiakas tai edes osakkeenomistaja sietäisi yrityksessä sekopäistä hallintoa, joka päättää heittää neljä miljardia euroa Saksaan joihinkin randomeihin futuureihin.

Kuluttajilla on velvollisuus tässä mielessä äänestää jaloillaan ja valita toinen palveluntarjoaja. Hesburgerissa kyllä tämä tiedetään, mutta Soneralla se vielä pitää opetella. Aloilla, joissa tämä ei ole mahdollista, kuten vaikka siellä raideliikenteen parissa, olisi valtion omistajana oltava esimerkillinen omistajaohjauspolitiikassaan. Eikä se ole ollut sitä.

En jaksaisi lyödä VR:ää jatkuvasti, mutta kun se on niin helppoa. Firma on luokitellut tietyt henkilöliikenteen vuoronsa ”ruuhkavuoroiksi”, joilla on kalliimpi hinta. Aiheuttaen sen, että sen ruuhkavuoroilla ei matkusteta. Ennustettavuus paranee, kun ihmiset joutuvat ostamaan lippunsa paria päivää aikaisemmin, eikä vaunuja tarvitse liikennöidä tyhjinä. Eikä oikeastaan tarvitse liikennöidä edes junia, kun ihmiset vaihtavat mieluummin edullisempiin Onnibusseihin. Suomen valtio omistaa 100 % VR-Yhtymästä. Sinä, minä ja naapurin Kati olemme yhdessä hyväksyneet tällaisen toiminnan.

Me olemme vastuussa kun Neste Oil tarjoaa Indonesiassa maanviljelijöille rahaa satonsa muuttamisesta palmuöljyplantaaseiksi. Me olemme vastuussa kun Fortumin johtajista tehdään Suomen rikkaimmat eläkeläiset. Me olemme vastuussa kun Finnair ulosliputtaa lentojen suomalaiset henkilökunnat ja koplaa asuntokaupat johtajilleen. Me olemme vastuussa kun Posti päättää jakaa kirjeitä vaan kolmena päivänä viikossa.

Ja jos tämä kuulostaa jotenkin yrittäjävastaiselta, niin luepa uudelleen. Valtionyrityksissä ei ole mitään vikaa, eikä suurissa yrityksissä muutenkaan. Vikaa on sen sijaan siinä, kun puhtaasti ahneudesta aletaan ajamaan läpi järjenvastaisia tehostamisuudistuksia ilman että siitä joudutaan vastuuseen.

Mainittakoon loppukaneettina, että vuonna 2015 valtion sijoitusyhtiö Solidium omistaa TeliaSonerasta vain 7,8 % ja Elisasta 10 %. Eli ei valtiolla ihan tyhmiä olla. Kyllä sielläkin ymmärretään millainen yritys toimii paremmin.

Kirjoittaja on helsinkiläinen yrittäjäperheen lapsi, joka on siirtynyt alkuperäisen julkaisuajankohdan jälkeen DNA Welhon asiakkaaksi. Tätä juttua on muokattu uudelleen helmikuussa 2015, puhtaan itsekkäistä syistä.