27.6.2012

Uskonnonopetuksesta


Eduskunta yrittää kovasti löytää peruskoulun tuntijakoon sopua, jotta kesäloma voisi alkaa 200 kansamme edustajalle joskus tänäkin kesänä. Ongelmana, ja ratkaisuna myös, tuntuu olevan uskonnon oppiaineen tuntimäärän vähentäminen. Aiheesta on vaikea käydä järkevää keskustelua.

Ensinnäkin, kaikki koululaitoksemme läpikäyneet kansanedustajat ovat olleet itse peruskoulussa aikana, jolloin uskonnonopetus on ollut lähtökohtaisesti tunnustuksellista. Vuonna 2003 lakia muutettiin vastaamaan paremmin nykypäivän tarpeita, mutta siihen asti kunnes 2003 jälkeen peruskoulunsa aloittaneita alkaa olla riittävästi aikuisväestössä, voimme vain odotella tuloksia ja uskoa opettajien sanaan opetuksen vaikutuksesta.

Minulla on jokunen opettajakaveri, muutamia uskonnonopettajan pätevyydellä varustettuinakin, sillä historiaan ja yhteiskuntaopin opettajalle on nykyään hyödyllistä hankkia pätevyydet muun muassa juuri uskontoon ja filosofiaan. Aineet kulkevat käsi kädessä, sillä ne täydentävät toisiaan monilta osin. Periaatteessa niiden tarkoituksena on opettaa meille oman ja toisten ihmisten taustaa – miksi ihmiset tekevät ja ajattelevat tietyllä tavalla.

Olen ehkä niittänyt mainetta uskonnonopetuksen vastaisena tyyppinä kaveripiirissäni. Kokonaisuudessaan sanoisin, että saamani uskonnonopetus on ollut varsin laadukasta ja maailmaa hyvin selittävää, mutta yksi tunnustuksellinen opettaja kriittisessä kasvuvaiheessa teki paljon hallaa omille näkemyksilleni. Lapsena symbolisten kertomusten opettaminen historiallisina faktoina teki minusta innokkaan ja uskovaisen pikku kristityn moneksi vuodeksi ja myöhemmin uskontoa inhoavan ja katkeroituneen nuoren aikuisen myös moneksi vuodeksi.

Tosiasia kuitenkin on, etten ole koskaan kokenut ei-tunnustuksellista uskonnonopetusta. Lukiossa ehkä paperilla piti opetuksen olla tunnustuksetonta, mutta siellä minulla oli jo inhoreaktio päällä, joten en osaa sanoa. Joudun siis luottamaan älykkäisiin ja näkemyksellisiin ystäviini tässä asiassa. Henkilöihin, jotka pystyvät vastaamaan kadulla kysymykseen: ”Onko Raamattu sinulle tuttu kirja?” vastauksella ”On, olen tenttinyt sen yliopistossa, kaksi opintopistettä.”

Evankelis-luterilainen kirkko on osa kulttuuriamme ja historiaamme, oli miten oli. Emme voi kieltää sen merkitystä. Esimerkiksi joulusta ja juhannuksesta kuuluu sanottavan usein, että ne ovat vanhoja pakanallisia juhlia, joiden merkitystä on muutettu kirkon avulla. On aivan totta että kirkko iski omat juhlapyhänsä vanhojen juhlien päälle, muuttamaan niiden merkitystä kristittyyn suuntaan. On kuitenkin myös aivan yhtä selvää, että me kaikki olemme eläneet tässä juhlapyhien, tapojen ja koodien ympäristössä jo useita satoja vuosia. Ei meille ole enää olemassa keskitalven juhlaa, meillä on joulu. Joulua juhlitaan perhekeskeisesti kodeissa syöden ja lahjoja antaen, eikä meillä ole enää olemassa joulun kontekstia ilman sen kristittyjä osiaan. Siellä on ne seimikuvaelmat, virret, tiernapojat ja muut kristitystä perinteestä kumpuavat osat – toistimme niitä sitten omassa joulussamme tai emme.

Miten sitten opettaa omaa kulttuurista kontekstiaan lapsille ilman tunnustuksellisuutta? Kuulemma se toimii ihan suhteellisen hyvin. Olen ymmärtänyt, että ongelmana ei suinkaan ole opetuksen sisältö, kirjat tai opettajat, vaan vanha kunnon kiinnostus. Hyvät oppilaat pystyvät ottamaan opetuksen sisällöstä irti sen tarjoaman ympäröivää maailmaa selittävän tarina ja mystiikkaosion varsin kelvollisesti, mutta oppilaille joilla on hankaluuksia yleensäkin opetella asioita peruskoulussa, opetus valuu hukkaan. Se on sama ongelma siis kuin peruskoulussa muillakin aineilla.

Keskustelukulttuuri uskonnonopetuksen ympärillä vaan laahaa edelleen aivan väärissä asioissa. Puhutaan siitä, pitäisikö uskontoa opettaa vai ei? Persoonalliseen jumalaan uskovat ihmiset puolustavat uskonnon opetusta ja katkerat ateistit haluavat hävittää koko aineen. Maltilliset ovat tältä väliltä ja kaikilla katsantokantaan riippumatta, koko ajan katoaa punainen lanka. Oleellisinta on se, miten uskonnoista opetetaan, ei se, opetetaanko lainkaan vai ei. En oikein tiedä kenen vika tämä keskustelun vääntyminen jatkuvasti vuotta 2003 edeltäneeseen uskonnonopetukseen on, mutta se selkeästi varjostaa kaikkea järkevää keskustelua mitä aiheesta voitaisiin käydä.

No joo, onhan niitä järkeviäkin puheenvuoroja.

Maagisessa Eelimaailmassa, jossa minä tekisin peruskoulun opetussuunnitelman ilman mitään rajoja ja ennakkopaineita, yhdistäisin uskonnon, historian ja yhteiskuntaopin yhteiseksi aineeksi nimeltään Kulttuuri. Siinä sitten opiskeltaisiin tarkasti Suomen kulttuurin perusteet alueen asuttamisesta kristinuskon leviämiseen ja poliittisen järjestelmän muodostumisesta nykypäivään. Muista alueista opiskeltaisiin tarkemmin perusteet juuri uskontojen merkityksestä ihmisten maailmankuviin ja historiallisten seikkojen vaikuttamisesta kulttuuriin. Sellainen frankenstein-henkinen super-historia. Tämän ajatuksen siirtäminen Suomen peruskouluun on kuitenkin vähän järjetön. Oppiaineiden pitäminen erillään mahdollistaa aiheiden käsittelyn tarkemmin, kuin mitä yhteen isketyssä superaineessa.

Yhden peruskoulun ainejärjestystä koskevan keskustelun jälkeen tajusin tietäväni lopulta aika vähän Suomen koulutusjärjestelmästä. Mieleeni muistui kommentti, jossa valitettiin Suomessa suurimman ongelman koulutuksessa olevan ensinnäkin jokaisen opetusministerin halun jättää jälkensä koulutusjärjestelmään, minkä vuoksi asiantuntijoillakaan ei aina ole täyttä selvyyttä ajankohtaisesta opetuksesta. Toisaalta, jatkuva rakenteellisesti ongelmaisen Pisa-järjestelmän tulosten tutkiminen saa aikaan uskon opetusjärjestelmän ylivertaisuudesta, vaikka järjestelmä on jatkuvassa muutospaineiden ristitulessa.

Sitten taas, uskoni opetuksen tunnustuksettomuuteen perustui pitkälti yläkoulussa opettavien ystävien kertomuksiin, mutta aamun hesari meni ja kertoi tunnustuksellisuuden olevan edelleen voimissaan alaluokilla (linkki maksulliseen digilehteen, lukekaa vaiks paperilehdestä). Kiva, kiva. Kaikki ”tule Jeesus meidän kouluumme, ohjaamaan tietämme” -materiaali piti olla jo kaukaista menneisyyttä, mutta niin sitä taas erehtyi humanisti luulemaan maailmaa paremmaksi paikaksi kuin mitä se on. Miksi näin?

En tiedä, mutta oletan ongelman olevan sama kuin kaikissa muissakin opetusaiheissa. Se, jolla on suurin intressi saada omat näkemyksensä läpi, pyrkii olemaan opettajana. Ateistit eivät tee uskonnonkirjoja, sillä heillä ei ole intressejä opettaa uskontoa. Onhan se toisaalta ihan hyväkin asia, että se, jolla paras tieto on, myös tekee oppimateriaalit, mutta oppiaineen ollessa uskonto, joudutaan painimaan tämän lapsille uskomisen pakkosyötön kanssa. Ehkä mainitsemani kulttuuri-oppi ei olisikaan niin huono vaihtoehto?

Okei, unelmamaailmassa asiat menisivät näin: 1. Kuka tahansa saa henkilökohtaisesti uskoa mihin haluaa, kunhan se ei rajoita muita millään lailla. 2. Omaa uskontoaan pitää saada opiskella ja tutkia. 3. Toisten uskoa pitää kunnioittaa, minkä vuoksi on pitää tietää perusperiaatteet muistakin uskoista. Mielestäni perusoikeudellinen vaatimus olla oppimatta muiden uskosta ei ole pätevä, sillä siinä on oletus, ettei ympäröivää maailmaa tarvitse ymmärtää. Tarvitsee sitä!

Lapset ovat suuri ongelma uskonnoista puhuttaessa. Vanhemmat haluavat lastensa kasvavan omaan uskontoonsa, mikä on varsin ymmärrettävää. Ei se kuitenkaan ole valtion tehtävä opettaa lapsille tiettyä uskontoa tunnustuksellisesti. Valtion tehtävä on mahdollistaa tunnustuksellisen uskonnon opiskeleminen ja opettaa uskonnoista, kulttuureista ja yhteiskunnista yleisemmällä tasolla. Äh, karkaan taas sivuraiteille.

En oikeastaan enää jaksa aiheesta enempää horista. Masentaa koko aihe.
Lue lisää

18.6.2012

Ajatuksia siitä, miten mediaa tehdään yhdentekeväksi


Bongasin sosiaalisen median loppumattomasta suosta linkin Kansan Uutisten kaasuputki-blogin juttuun, jossa kritisoitiin Mtv3.fi:n viihdeuutisten toimituksen tapaa käsitellä tasavallan presidentin puolisoa Jenni Haukiota. Juttu pitää sinänsä paikkaansa, mutta jännittävää on se, kuinka vasemmistolainen media viitsi edes käyttää tilaa maailmasta haukkuen maikkarin nettisivuja jostain tietystä yksittäisestä uutisaiheesta. Sivusto on nimittäin suuri, aivan eeppisen luokan vitsi ollut jo jokusen vuoden ajan.

Maikkarin nettisivut on vuosikausia julkaissut pseudouutisia, joiden pääasiallinen anti on ollut saada mahdollisimman paljon klikkauksia. Otsikot, kuten: ”Rihanna poseeraa täysin alastomana mainoksessa, katso” ovat tarkoitettu ainoastaan houkuttelemaan ihmisiä sivustolle ja kasvattamaan kävijämääriä. Itse jutussa saattaa olla linkki toiselle sivulla, kuten esimerkiksi tässä Rihanna-jutussa on linkki tähän kuvaan. Jos tästä sitten haluaa taas edetä lukemaan alkuperäisen jutun, joutuu klikkaamaan itsensä tänne. Big Brother ohjelmaa koskevat ”uutiset” ovat perinteisesti olleet pahimpia, sillä niissä yleensä lukijaa johdatellaan maikkarin ja subin välillä ristiin menevillä linkeillä. Helpoimmalla pääsisi, jos ei olisi kiinnostunut populaarikulttuurista lainkaan.

Maikkari uutisoi juttuja nettisivuillaan muutenkin miten sattuu. Otin kerran screencapin nettisivujen etusivun uutisesta.

       Näin ei tehdä informatiivista kuvitusta uutiseen - Katso kuvat!
 
Kuten tarkkanäköisimmät tästä huomaavat, on nuoli aseteltu noin Suomen kokoiseksi, osoittamaan yleisesti Kambodzhaa. Vielä hento varjostus nuolen alla luo mielikuvan siitä, että osoitetaan maan sisäosiin. Koko kuvan idea on vain saada jutulle huomiota, sillä ei ole mitään informaatioarvoa. Ei mitään.

Mtv3.fi/viihde (ja melkein kaikki muukin maikkarilla) on osa keltaista lehdistöä. Sellaisenaan se siis pitäisi vaan yrittää ymmärtää mediana, jota ei pidä ottaa turhan vakavasti. Keltainen lehdistö kuitenkin joutuu periaatteessa pelaamaan samoilla pelisäännöillä kuin myös oikea media. Asioita ei saa keksiä, eikä valheita saa suoltaa. Merkityksettömistä jutuista saa tehdä uutisia ja turhista uutisista saa repiä merkityksettömiä otsikoita. Kurjaa vaan on se, että media kehittyy jatkuvasti, ja nollauutisoinnin suosion kasvaessa, vaikuttavat ne perustavanlaatuisesti ihmisten informaation keräämiseen.

Brittien skuuppilehdistö on pitkään ollut esimerkkinä mediasta, joka on valmiina repimään otsikkonsa mistä tahansa. Tämä johtuu tietysti pitkälti siitä, että saarivaltiossa ehti kehittymään monipuolinen ja laaja painetun median kenttä ennen muita mediakanavia. Maailman ensimmäinen teollisuusvaltio oli edelläkävijöitä myös sanomalehdistön puolella. Eikä se tietenkään haittaa että kansaa ja rahaa on saarivaltiossa riittänyt. Mediakenttä on kuitenkin muodostunut erilaiseksi kuin muualla, johtuen juurikin eri pelisäännöistä ja eri kehityspoluista.

Osataan sitä tietty muuallakin. Saksassa oli joku aika sitten tapaus, jossa Ruotsin hovi haastoi saksalaisia juorulehtiä oikeuteen, kun nämä olivat väittäneet prinsessa Victorian muun muassa tehneen abortin. Juttu meni jotenkin niin, että lehdet perustelivat uutisointiaan sillä, että heillä oli Victoriasta hyviä kuvia, muttei hyviä juttuja. Siksi heidän piti keksiä materiaalia sivuilleen ja iskeviä otsikoita. Ehkei Saksaa silti kuitenkaan voi verrata Britanniaan, sillä nämä Victoriaa käsittelevät uutisetkin olivat skandaalinhakuisia pitkälti sen takia, koska saksalaismedia luuli voivansa käsitellä toisen maan asioita vapaammin.

Media muuttuu yhdentekeväksi, kun sen pääasiallisena tehtävänä ei enää nähdä tiedon jakamista, vaan voiton tekeminen. SMBC:llä oli loistava esimerkki siitä, mitä tapahtuu kun voitontavoittelusta tulee ensisijainen tavoite. Okei, esimerkki on mainoskatkoista, mutta ajatusketjua voi ihan hyvin soveltaa myös siihen, millaisia uutisotsikoita nettisivujen pitää lisätä, jotta mainostajille voidaan esittää nettisivujen suuria kävijämääriä. Pahinta tällöin on se, että muiden mainosrahoista kilpailevien sivustojen pitää yrittää vastata tähän ilmiöön.

Esimerkiksi Helsingin Sanomien NYT-viikkoliitteen verkkosivuilta löytyy verkkobongauksia, jotka siis pääasiassa ovat muualta poimittua materiaalia, jonka verkkolehden toimitus on päättänyt asettaa linkiksi omalle sivulleen. Tietenkin, miksei lehti saisi tehdä tällaistakin toimitustyötä? Mutta toisaalta, kun siellä ollaan osa Suomen suurinta mediakonsernia, pitäisi minusta materiaalia riittää ihan omasta takaa. Erityisesti vierastan konsernin internetlinkkien käyttämistä sen vuoksi, koska he itse lähinnä pyrkivät omimaan vapaiden toimittajien ja sarjakuvataiteilijoiden tuotokset omikseen. Mediatalo yrittää lihottaa materiaalipankkiaan ja omistustaan maailman tiedosta ja taiteesta, sekä tämän lisäksi vielä käyttää hyväkseen internetin heille kuulumatonta materiaalia. Suuri pelaaja tekee omat sääntönsä.

No joo, hairahduin vähän sivupoluille. Mikä minua tässä linkkimaailmassa, median hajaantumisessa ja keskinäisessä keltaistumisessa nyt sitten oikein häiritsee? Tiedon katoaminen. Tällä hetkellä luotettavin tiedonlähde tuntuu olevan Twitter, sillä sitä kautta leviää herkimmin tiedot paikan päällä olleilta ihmisiltä. Ja jos kiinnostaa Rihannan keikkakuvat, kannattaa ne mielummin katsoa twitteristä, kuin sadan erilaisen nettisivun kautta valmiiksi pureskeltuina.

Ei tarvitse välittää ”Ohhoh, onko tämä jo liikaa?” -uutisista, kun ei seuraa mediakanavia joissa niitä jaetaan. Oikean analysoivan ja pohtivan sisällön löytää paremmin blogeista kuin ihmisiltä jotka lukevat blogeja ja kirjoittavat niistä uutisia. Internetin mediakaivo tekee toimittajan työn liian helpoksi, kun sopuli saattaa vivttomasti laittaa esimerkiksi iltapäivälehden nettisivuille kyselyn ja julkaista kyselyn tulokset ”kansan mielipiteenä”. Mitä se siis todellakaan ei ole.

Sanomalehti julkaisee nettisivuillaan jutun, jonka lähteenä on iltapäivälehti. Iltapäivälehti ilmoittaa juttunsa lähteeksi kansainvälisen juorusivun. Kansainvälinen juorusivu ilmoittaa kuulleensa asiasta sosiaalisesta mediasta. Sosiaalisessa mediassa taas jutun on laittanut käyntiin uutisoinnin kohde itse tai joku heppu jota voi parhaimmassakin tapauksessa kutsua nimityksellä "yks jamppa". Puhutaan informaatioähkystä, mutta minun mielestäni olisi parempi puhua lähdekriittisyydestä.

Mediakenttä erityisesti verkossa ristiinpureksii juttunsa läpi moneen kertaan ennen kuin ne valuvat lukijoille asti. Luettavassa muodossaan ne sitten puetaan sokkiasuun, jolla halutaan herättää lukijan kiinnostusta. Vaikka jutun sisältönä olisi pop-muusikon lomamatka etelässä, saammekin pohtia otsikkotasolla ja usein nykyään myös tekstissä pohtia kyseisen muusikon roolia nyky-yhteiskunnassamme, että voimmeko enää yhdessä ihmiskuntana hyväksyä lomamatkalaisen elämäntyyliä. Vastauksena muuten tähän, jos joku sitä nyt mietti: kyllä me voimme. Lähes kaikki otsikot, jotka päättyvät kysymysmerkkiin,ratkaistaan vastauksella: ei. Onko tämä jo liikaa? Ei. Mennäänkö nyt jo liian pitkälle? Ei.

Media aiheuttaa meille kahdentasoisen ongelman. Ensinnäkin, ihmiset jotka haluavat lukea uutisensa pureksimatta, välttelevät keltaista lehdistöä, sillä se vääristelee sanamuodoillaan uutistensa sisältöä sokeeraavammaksi. Sitten taas ihmiset jotka eivät kauheasti ole kiinnostuneita uutisten todellisesta sisällöstä, saavat vääristeltyä tietoa viihdyttävimmin kirjoittavasta mediasta. Siksi siis Kansan Uutisten kirjoitus oli hyvin klassinen ”piru lukemassa raamattua” -juttu.

Olen vähän sitä mieltä, että Kansan Uutiset ampui tässä haulikolla kärpäsiä. Ongelma on paljon syvempi kuin yksittäisen uutisaiheen käsittely yksittäisellä sivulla.

Yritin miettiä ratkaisua ongelmaan, enkä oikein keksinyt mitään hyvää. Toisaalta meidän pitää myös nähdä mediakentän kehittyminen prosessina, jossa on reaktioita ja vastareaktioita. Välillä asiat menevät tiettyyn suuntaan ja toisena johonkin toiseen. Maailma ei ole vielä valmis.  Ehkä se, mitä tässä tilanteessa voisi toivoa, on rehellinen sidonnaisuuden myöntäminen. Että esimerkiksi mtv3.fi/viihde myöntäisi nettisivuillaan varainkeruunsa perustuvan mahdollisimman suureen näkyvyyteen, tai että Kansan Uutiset ilmoittaisi nettisivuillaan olevansa avoimesti vasemmistolainen julkaisu ja siksi kritisoivansa Jenni Haukio -kirjoittelua. Enkä siis sano, etteivät nämä molemmat asiat olisi näkyvissä julkaisuissa rivien välissä, mutta väitän silti, etteivät ne kaikille ole yhtä ilmiselviä asioita.

Tai no joo, ehkä nyt valtaosa ihmisistä tietää minkä puolueen äänenkannattaja Kansan Uutiset on.
Lue lisää

12.6.2012

Jääkiekkokauden lopputilinpäätös


Viime yönä Los Angeles Kings takoi kotihallissaan Staples Centerissä viisi maalia New Jersey Devilsin maalivahdin Martin Brodeurin ohi ja yhden tyhjiin. Nämä maalit toivat Los Angelesiin seuran ensimmäisen Stanley Cupin ja samalla ne päättivät 2011-2012 jääkiekkokauden. Tarkastellaanpa vähän mennyttä kautta.

Aloitan siitä mistä tiedän vähiten, eli SM-liigasta. Kauteen lähdettäessä HIFK oli puolustava mestari ja pääkaupunkiseudulle uskottiin tulevan toinen mestaruus putkeen, joko Hifkiin tai Jokereihin. Lopulta voiton vei kuitenkin Jyväskylän JYP vakuuttavalla pudotuspeliosaamisellaan. Kauden piristysruiske oli ehdottomasti viimeisiä vuosiaan yrityssaneerauksessa viettävä Lahden Pelicans, joka ylsi uskomattomasti seuran ensimmäiselle mitalille Kai Suikkasen alaisuudessa. Vielä kun olisivat voittaneet sen mestaruuden… No joo, ehkä ensi kaudella.

KHL:ssä kauteen lähdettiin aivan järkyttävissä tunnelmissa, kun Lokomotiv Jaroslavin joukkuetta kauden ensimmäiseen otteluun kuljettanut Jakolev  JAK-42 lentokone putosi maahan pian nousun jälkeen. Kaikki pelaajat kuolivat ja koko sarjan alkua lykättiin viikolla. Kauden 2011-2012 mestareiksi kruunattiin Dynamo Moskovan joukkue, eräs Leo Komarov mukanaan.

Ruotsin ja Suomen yhdessä pitämät jääkiekon MM-kisat olivat harvinaista tuubaa. Pelillisesti osa otteluista oli ihan hyviäkin, mutta pääasiassa kisoja varjostivat typeryydet, lorvailut ja erinäiset idioottimaisuudet. Ensinnäkin koko idea kahden maan, kahden erillisen alkusarjan turnauksesta on aivan katastrofaalisen huono, jos asuu jommassakummassa järjestävässä maassa. Suomessa ignoroitiin Ruotsissa pelattuja hyviäkin pelejä ihan vaan siksi koska Suomessa pelattiin samaan aikaan. Esimerkiksi Ruotsin hyvin kasatun, mutta alisuoriutuneen joukkueen otteluja ei tainnut näkyä yhtään televisiosta, ellei omistanut maksukanavia, joita ei siis tarvinnut, kerta Suomen pelit näkyivät ilmaisilta kanavilta.

Kanadan joukkue ansaitsee muuten erityismaininnan vuoden alisuorittajina. Tämä on muutenkin arvokas pysti, sillä siitä kilpailee samaan aikaan myös NHL:n Pittsburgh Penguins, Buffalo Sabres, Anaheim Ducks, SM-liigan Helsingin Jokerit sekä jo mainittu Ruotsin MM-joukkue. Kanadalaiset olivat tulleet lomalle Suomeen vähän pelailemaan ja chillailemaan. Valtaosa joukkueen jäsenistä oli sellaisia, jotka yrittävät näyttää joukkueenjohdolle olevansa sitoutuneita pelaamaan maajoukkueessa, sillä Olympiakisat ovat tulossa ja siellä taas kaikki haluavat pelata. Esimerkiksi sellaisia taitureita kuin Steven Stamkos ja Sidney Crosby ei näkynyt kisoissa, sillä heille paikka olympiajoukkueessa on taattu. Nyt kuitenkin Team Canada lähinnä pelaili höntsäkiekkoa, jolla kaatui alkusarjassa moni joukkue, mutta tosipelien tullen ei ”vähän sinne päin” -metodi enää purrut. Hyi yäk.

Suomen lipunmyyntiä ruodin jo aikaisemminkin, mutta pakkohan siitä on valittaa. Jälkeenpäin kiersi mediassa huhu, että jääkiekkoliitto olisi pitänyt alimpia hintoja korkealla, jotta aitioiden hinnoittelua voitaisiin pitää korkealla. Kuulemma aitioiden osakkaille pitää Hartwall Areenan sopimuksen mukaan myydä liput tapahtumiin aina halvimman lippuluokan mukaan. Jos näin on, niin jääkiekkoliitto on täynnä sokeita kusipäitä, joita kiinnostaa enemmän raha kuin peli. Tällaisia kusipäitä kyllä löytyy muualtakin taiteen, kulttuurin ja viihteen piireistä (esimerkiksi eräästä valtakunnallisesta elokuvayrityksestä), mutta jääkiekkoliitto ansaitsisi tästä oikein mitalin. Mieleni tekisi tässä alkaa laskeskella vähän lippujen realistisia hintoja, mutta eiköhän tämä aihe ole jo terveellistä jättää rauhaan. Summa summarum, pieleen meni.

Suomen jääkiekkomaajoukkue onnistui mielestäni varsin hyvin omiinkin odotuksiini nähden. Haukuin joukkuetta ennen kisoja ja niiden aikana, mutta täytyy myöntää joukkueen pärjänneen lopulta oikein mainiosti kotikaukalossa. Paras joukkue turnauksessa oli, sekä pelillisesti että materiaaliltaan, lopulta Venäjä. NHL:stä syliin tipahtaneet vahvistukset olivat harvinaisen timanttisia ja mestaruus oli enemmän kuin ansaittu.

NHL:ssä kausi oli melko normaali. Välillä dominoi Rangers ja välillä Canucks. Ihmeellisiä tarinoita tuli muutamiakin: ensinnäkin, naftaliinista kaivettu vanhan koulukunnan valmentaja Ken Hitchcock onnistui kääntämään St Louis Bluesin joukkueen kurssin aivan hillittömään nousukiitoon. Joukkue oli parhaimmillaan maaginen. Myös Ottawa Senators ja Florida Panthers pelasivat ennakkoasetelmiin nähden aivan hillittömän hyvät kaudet.

Ihmeellisiä yksittäisiä tarinoita olivat esimerkiksi Sidney Crosbyn paluu kentille, Tim Thomasin poliittinen herääminen, Montreal Canadiensin hävettävä suhtautuminen kaikkeen jääkiekkoon liittyvään, JeffCarter & Mike Richards Saaga, John Tortorellan mykkäkoulu ja Winnipeg Jetsin kotiotteluiden rock konsertit. Nyt vain näin pari mainitakseni.

Lopulta kuitenkin kausi tullaan parhaiten muistamaan Los Angeles Kingsin uskomattomasta suorituksesta, josta esimerkiksi Jouni Nieminen on kirjoittanut täällä paremmin kuin minä. Joukkue pääsi hädin tuskin pudotuspeleihin, voitti konferenssinsa 1., 2. ja 3. sijoitetun joukkueen, 10 peräkkäistä vierasvoittoa pudotuspeleissä ja tietenkin Stanley Cup kotivoitolla. The stuff legends are made out of.

Kautta on varjostanut tieto NHL:n ja pelaajayhdistyksen välisen palkkakattosopimuksen raukeamisesta tähän kauteen. Liigalla (omistajilla) ja pelaajayhdistyksellä on nyt syyskuun 15. asti aikaa neuvotella uusi palkkasopimus ja villit huhut kertovat osapuolien näkemysten olevan edelleen kaukana toisistaan. Odotettavissa siis on, että kauden alkua tullaan lykkäämään ja ehkä typistämään. Mahdollista myös on, että koko kausi peruttaisiin, mutta koska kukaan osapuoli ei tahdo nähdä 2004-2005 kauden toisintoa, tätä tuskin nähdään.

Jännittäviä asioita tästä sopimuksettomuudesta kuitenkin seuraa. Ensinnäkin, heinäkuun ensimmäinen päivä raukeaa pelaajasopimukset niiltä joilla viimeiseksi kaudeksi on merkitty 2011-2012. Tällöin seurat tarjoavat pelaajille sopimuksia, mutta jos tietoa palkkasopimuksesta ei tuolloin ole, ei ole varsinaisesti myöskään tietoa siitä, kuinka paljon rahaa voidaan käyttää.

Erityisestä tästä tulee jännittävää Detroit Red Wingsille, sillä joukkueen ilme tulee muuttumaan harvinaisen paljon kerralla, kun puolustuspäähän joudutaan keksimään pyörää uudelleen Nicklas Lidströmin jäätyä eläkkeelle. Ja Columbus Blue Jacketsille myös, sillä joukkueen tarvitsee tehdä paljon ja äkkiä jos se meinaa jatkaa liigassa. Ja tietenkin Nashvillelle, joka saattaa menettää puolustuspäästään toisen lukkonsa Ryan Suterin. Ja Washingtonille… Ja Dallasille... Ja, ja, ja…

Toisekseen, joukkueet eivät tiedä millaisia aseita tullaan saamaan käyttöön pelaajasopimusten purkamiseen tai pitkien sopimusten tekemiseen. Tullaanko esimerkiksi kieltämään etupainotteiset sopimukset kokonaan? Tai saako New York Islanders vihdoinkin poistettua listoiltaan Alexei Yashininsa ja Rick DiPietronsa? Minkälaisia sopimuksia ylipäätänsä enää hyväksytään? Jos minä olisin jonkin joukkueen GM, käyttäisin rahaa tänä kesänä aivan sikana, sillä todennäköisyydet sanelevat, että ensi kausien välissä tulee pelaajien hankinnasta vaikeampaa.

Toinenkin odotettava asia kesällä on, nimittäin NHL:n vuotuinen varaustilaisuus. Ensimmäisenä varattaneen venäläinen Nail Yakupov, mikäli ihmeitä ei satu. Ensimmäinen varausvuoro on jälleen Edmonton Oilersilla, ja joukkue tarvitsisi puolustajaa, mutta Yakupov voi olla liian suuri helmi ohitettavaksi. Kaupassa Nail saattaa nimittäin parin vuoden päästä vastata pariakin hyvää puolustajaa. Suomalaisia kiinnostaa aina korkein kotimainen draftaus. Noh, mikäli ihmeitä ei tapahdu, on korkeimmalla numerolla valittu pelaaja OHL:ssä pelaava puolustaja Olli Määttä. Miksi? Hän on kahden suunnan puolustaja, pelaa pohjoisamerikkalaista kiekkoa ja on siedettävän kokoinen pelaaja. Kaikkea mitä valmentajat lupaukselta haluavat.

Viime aikoina Jokerien juniorikoneen Teuvo Teräväinen on noussut huimasti rankingeissa, ja bongasinkin jossain häntä kutsuttavan viime syksystä tähän kevääseen eniten kehittyneenä pelaajana. Vielä Kärppien puolustajan Ville Pokan ollessa korkealla arvioissa, voidaan tänä vuonna nähdä jopa kolme tai mahdollisesti neljä ensimmäisen kierroksen suomalaisvarausta. No joo, ei ehkä neljää. Luultavasti kaksi.

Kaiken kaikkiaan, mitäs tyhjentävää sitä nyt tästä kaudesta oikein sanoisi? Viime kaudella tuntui siltä kuin kaikki olisi mennyt nappiin: oma suosikkijoukkue voitti NHL:n, Suomi voitti maailmanmestaruuden, HIFK oli oikein miellyttävä SM-liigan mestari vaihteeksi. Nyt taas tällä kaudella palattiin takaisin normaaliolotilaan: NHL:n voitti ihan OK-joukkue, muttei mikään ikiaikainen suosikki, Suomi jäi mitaleitta MM-kisoissa ja SM-liigan voitti vähän epämiellyttävä joukkue.

Jääkiekkokautena tälle voisi antaa 7+ tunnelmasta ja 7 1/2 pelin tasosta. Mikäli Penguins – Flyers pelisarjaa ei oltaisi nähty NHL:ssä, voisi jopa olla että tästä kaudesta olisi saattanut jäädä vähän paha maku suuhun.
Lue lisää

7.6.2012

Porno


Hoidetaan nyt heti alta pois tämä vastuullisen aikuisen osuus, eli mikäli olet murrosikäinen nuori ja päädyit tähän blogiin joillain hakusanoilla kuten ”onko pornon katsominen tervettä?” tai ”olenko friikki jos katson pornoa?” niin vastaus on yksinkertainen:

Se on aivan normaalia, et ole friikki, älä huoli. Pornon katsomisesta ei saa syöpää eikä siitä joudu helvettiin. Muista vaan, että porno muistuttaa seksiä samalla lailla kuin Disneyn Autot muistuttavat oikeita autoja. Kyseessä on aikuisille suunnattu esitys ja sen takia se saattaa sisältää monia piirteitä joita et välttämättä vielä ymmärrä.

Noniin, sitten aiheeseen.

Helsingin Sanomat uutisoi suurimman osan suomalaistytöistä olevan tyytymättömiä vartaloonsa. Tämä on kurja uutinen, muttei mitenkään erityisen yllättävä. Kulttuurimme tulvii epärealistisia naiskuvia kaikkialta, eikä täydellisyyttä oikeasti löydy muualta kuin H&M:n mainoksista, jonka mallit eivät ole oikeita ihmisiä. On muuten totta, katso vaikka täältä.

Lueskelin uutisen tuossa eilen hesarin nettisivuiltaa ja silmääni osui pienempi uutinen, josta ei samalla lailla kohkattu sosiaalisessa mediassa. Kyse oli Väestöliiton Poikien Puhelimeen tulevista soitoista, joista valtaosa käsittelee seksuaalisuutta ja lähinnä siis itsetyydytystä, pornoa ja seksuaalista suuntautumista. Viime vuonna puheluita oli yli 20 000. Huh, huh.

Ensireaktioni oli, että on hyvä että on olemassa matalan käyttökynnyksen palvelu, jonka avulla murrosikäiset nuoret voivat kysyä aikuiselta vaikeista asioista. Aika pian kuitenkin aloin näkemään nämä kaksi uutista yhtenä ja samana ilmentymänä suomalaisesta, tai ehkä jopa länsimaisesta keskustelukulttuurista. Tytöt ahdistuvat omasta vartalostaan ja pojat ahdistuvat omasta seksuaaliviettinsä heräämisestä. Toki on varmasti olemassa lukuisia variaatioita, mutta nämä spektrin päät nyt kuitenkin pistivät silmään.

Vastuulliselta aikuiselta nimittäin odotetaan aina tuo alun vakuuttelu, jonka minäkin luettelin. Siis se, jossa muistutetaan nuoria, ettei omassa seksuaalisuudessa ole mitään vialla, vaikka se tuntuisikin oudolta tai väärältä. Hesarinkin jutussa puhuttiin kuitenkin juuri nimenomaan ”pornoahdistuksesta”, ei seksuaaliahdistuksesta tai muusta vastaavasta variaatiosta, jossa olisi mukana koko poikien seksuaalisuus. Sitten kun tällainen nuori googlaa ”onko oikein katsoa pornoa” ja päätyy tänne, hän löytää ensimmäisenä vakuuttelun asian luonnollisuudesta. Enkä minä oikein usko pornon olevan kulttuurin kannalta yksinomaan hyväksi.

Ja ei, en ole kieltämässä mitään. Turha yrittää lukea rivien välistä. Pornon kieltämisen yrittäminen olisi maailman tuhoontuomituin operaatio ja monilta osiltaan niin typerä, että se painisi omassa painoluokassaan Kiinan varpusten tuhoamisen ja First Earth Battalionin kanssa typeryyden olympialaisissa.

Ongelmahan on pitkälti se, että pornografia on osaltaan mukana esineellistämässä nimenomaan naisia. Okei, besserwisser vastaisi tässä, etteivät pornon mieskuvatkaan ole järin realistisia, mutta ehkä nyt kuitenkin kuka tahansa kohtuullisella päättelykyvyllä varustettu ihminen voi myöntää pornon kertovan ilmiönä lähinnä fantasiaa naisista. Ja jälleen, poikkeuksiakin on ja jopa hyvin paljon, mutta puhun nyt kulttuurin ja ilmiöiden tasolla.

Porno on pahimmillaan naiseuden täydellistä objektivointia. Enkä voi olla miettimättä sitä, että jos aikuiset varauksetta ovat valmiita hyväksymään nuorten pornon katsomisen osana heräävää seksuaalisuutta, niin samalla annetaan hiljainen hyväksyntä naiskuvan vääristymiselle. Ongelmana ei siis mielestäni tässä suhteessa ole oikeastaan se porno itsessään, vaan aikuisten halu päästä irti keskustelusta nopeasti, ilman että joutuu selittämään pornografian suhdetta tosimaailmaan. Vai onko se niin? Ovatko ongelmana sittenkin suuremmat linjat kuin pelkät kahdenkeskiset keskustelut lapsien kanssa?

Mainitsinkin jo aikaisemmin nämä kaksi uutista ilmentyminä suomalaisesta keskustelukulttuurista. Täällä kuulee kahdenlaisia puheenvuoroja: 1.) Porno on pahasta ja se pitäisi kieltää 2.) Pornon katsominen on ihan terve tapa toteuttaa omaa seksuaalisuuttaan. Täällä ei pahemminkaan ole seksikästä keskustella siitä, miksi pornon katsominen on tervettä. Keskustelukulttuuri junnaa akselilla pahasta – ei pahasta, vaikka sen pitäisi käsitellä pornoa laajemmin ilmiönä.

Väkivaltapelit eivät saa tavallista lasta ryhtymään surmaajaksi. Kirjat eivät tee kenestäkään ritaria. Sarjakuvat eivät tuhoa lukutaitoa. Raskas musiikki ei ole merkki sosiaalisesta kyvyttömyydestä.

Porno ei ole syntiä. Kun sen pääsisi sanomasta, voisi alkaa käsittelemään pornoa itseään ilmiönä. Miksi se on olemassa? Mitä tarkoitusta se palvelee? Miksi sen nais- ja mieskuvat ovat sellaisia kuin ne ovat? Miksi tavalliset ihmiset katsovat sitä? Olisi hyvä että saataisiin porno ikään kuin pois päiväjärjestyksestä, että voitaisiin päästä tämän suuremman ongelman kimppuun, eli sen minäkuvan.

Minusta tuntuu kuin peräänkuuluttaisin täällä joka kerta aina uudestaan ja uudestaan rehellisyyttä ja avointa keskustelua. Mutta mitä muuta tässä nyt voisi toivoa? Minulla on muutamia ystäviä jotka osaisivat kirjoittaa aiheesta paljon paremmin ja koherentimmin. Tämä minun tekstini nyt oli vähän mallia ”mitä ajattelin tänään”, mutta toivottavasti joku jossain avaa suunsa sen innoittamana – oli hänellä sitten mikä mielipide tahansa.

Oikeastaan en edes tiedä mitä tämänhetkinen sukupuolentutkimus sanoo. Onko porno lopulta hyvästä vai pahasta? Ja kenelle?

Noh, laitetaanpas linkeiksi joitain sivustoja joissa ihmisillä on takuulla omaani parempia mielipiteitä:

Sexpo-säätiöllä näyttää olevan varsin hyvät nettisivut ja hyvä agenda

Väestöliiton nuoret-osiossa käsitellään muunmuassa samaa "onko pornon katsominen okei" -aihetta, mutta yksilön näkökulmasta.

Laitetaan vielä lopuksi Seta:n linkki, kerta saatoin vähän heteronormatiivisuuteen syyllistyä tässä yksinkertaistavassa tekstissäni itsekin.
Lue lisää