Mites meillä menee? Noh, lyhyesti sanottuna menee ihan hyvin, mutta ehkä sitä pitää näin pitkän hiljaiselon jälkeen olla vähän yksityiskohtaisempi.
Tämä kahdeksan kuukauden Indonesianreissu alkaa vedellä viimeisiään ja viimepäivät olen kovasti jo kierrellyt kaikkia tuliaisliikkeitä, inspiraation ja halpojen tarjousten toivossa. En alun perin ajatellut tuovani liiemmin tuliaisa, sillä painorajoitukset jättävät vähän tilaa tuomisille. Tosiasiassa kiertelen kauppoja vaan ajankuluksi. Indonesia alkaa puskea korvista ulos ja kaipaan jotain häiriötekijöitä. Kahdeksan kuukautta on osoittautunut vähän liian pitkäksi ajaksi.
Tai no, ei tämä liian pitkä komennus olisi, jos olisi hieman toisenlaisessa tilanteessa. Palkattuna työntekijänä ulkoministeriön palveluksessa varmaan sujuisi aika ihan kelvollisesti. Näin surkuviisumilla ja loukkoasumisessa pelkän kahden matkalaukun sisällöillä, on elämänlaatu jotain muuta kuin optimaalista. Eilen kaupoilla muistin yhtäkkiä omistavani kahvikuppeja. Siis ihan ihka omia kahvikuppeja ihan ihka omassa (vuokra)asunnossa. Tämä ajatus tuntui ihanalta ja tajusinpa melkein saman tien kuinka kurja olo pitää olla, jos ajatus omista kahvikupeista lämmittää mieltä.
Tämä harjoittelujakso on mennyt kaikin puolin ihan hyvin. Työ on ollut mielekästä ja maa on hieno kokemus. Ensimmäiset viikot meni siinä, että yritti vaan pysyä hengissä. Sitä seurasi monen kuukauden arkinen jakso, jonka aikana viikot ja kuukaudet sulautuivat toisiinsa. Tämä jatkuva yksi vuodenaika tekee ajanhahmottamisen todella vaikeaksi ainakin minulle. Suomessa on tällä välin ollut talvi, kevät, kesä ja kohta pusketaan jo syksyä. Tänä aikana minä olen elänyt kesää, kesää, kesää ja kesää. Päivästä toiseen samanlaista muuttumatonta hellettä. Ikuista paahdetta samanmittaisine päivineen.
Käännekohta oli oikeastaan Singaporen kuudenpäivän viisuminuusimisreissu. Se retki katkaisi arjen ja sain kerralla saavillisen muistutusta elämäntason eroista. Kuuden päivän ajan olin jääkaapinjakajani kanssa vaihtelevassa, mielenkiintoisessa ja erilaisessa maailmassa. Kaikki olikin yllättäen stimuloivaa ja rutiineja ei ollut lainkaan. Mitään hätää ei tietenkään olisi ollut, mikäli olisin palannut Helsinkiin, takaisin Suomi-arkeen. Kotona olisin kyllä taas uppoutunut erilaiseen rytmiin, mutta se olisi silti ollut paluu tuttuun ja hallittavaan ympäristöön. Nyt paluu Jakartaan ei ollut hyvä.
Jakartaan tulo seitsemisen kuukautta sitten oli aluksi kuin olisi herätetty unesta paiskaamalla mereen. Kylmä vesi repi nukkujan välittömästi unimaailmasta todellisuuteen ja ensimmäiset sekunnit sitä vaan yritti paniikinomaisesta tajuta missä on, ennen kuin pian hoksasi tavoitteeksi pään pitämisen pinnalla. Siinä sitten pikkuhiljaa tajusin oman olotilani ja yritin selviytyä kellumalla parhaani mukaan. Noh, Singaporessa käynti oli kuin visiitti kuivalla maalla, jonka jälkeen on ollut pakko palata mereen kellumaan vielä kuukaudeksi. Not good.
Ei silti, en voi valittaa. Tämä on ollut hyvä kokemus monin puolin, mutta nyt loppuajasta vaan alan olemaan vähän kypsä moniin asioihin. Esimerkiksi jatkuvaan sairasteluun. Mietin tänään kotimatkalla, kuinka olen kyllästynyt, jatkuvasti sairaana ja kyllästynyt jatkuvasti olemaan jatkuvasti sairaana. Flunssa, vatsatauti, välimuoto, milloin mitäkin. Tuntuu että kun yksi tauti loppuu niin toinen alkaa. Varmaan pitkälti suurimman syyn tässä kantaa paikalliseen keittiöön tottumaton vatsa ja länkkärin yliherkkyys paikallisille pöpöille. Eipä siitäkään tosin apua ole, että paikallisessa keittiössä saattaa törmätä herkkuihin kuten Jengkol, jonka sain tietää vasta noin kuudennen maistelukerran jälkeen oleva itse asiassa myrkyllinen kasvi. Skandinaavisessa keittiössä ei taida olla liiemmin ainesosia, jotka aiheuttavat munuaisten pettämistä. Toivottavasti ainakaan ei.
Myös tämä aikaero alkoi raastamaan lopulta. Suomeen on vaikea olla yhteydessä, kun täällä työajan loputtua kaikki ovat vielä tukevasti toimistoissa kotopuolessa. Sitten kun kello alkaa lähestyä kotiintuloaikaa napapiirillä, olen minä jo siirtymässä unille Indonesiassa. Hyvä chattaily tai skypetysikkuna Suomeen on tosiasiassa hyvin kapea: ihan muutaman satunnaisen tunnin vain päivässä. Eikä siinä oikeasti kauheasti viitsi jutella, kun toinen tulee suoraan töistä nälkäisenä ja väsyneenä. Ja niin vähän kun olen ollutkin kotilaiseen yhteydessä, vielä vähemmän olen pitänyt yhteyttä kavereihini. Se vasta tympiikin. Tuntuu siltä kuin palatessa olisi kaikille tutuilleen velkaa vähintään päivän verran catch-uppia. Pitäisi varmaan järkätä jotkut bileet ja katsoa kuinka moni tuttu vielä tunnustaa allekirjoittaneen kaverikseen.
Täytyy vielä täältä poistuessa kirjoittaa yksityiskohtaisempi ”hyvästit Jakarta” –blogikirjoitus, mutta tämä teksti onkin nyt kertomassa vähän vaan fiiliksiä tällä hetkellä täältä toiselta puolelta maailmaa, päiväntasaajalta, ikuisesta kesästä, Jaavan saarelta.
Loppukevennykseksi 16€ kuppi kahvia. Sivettikissan ulosteesta tehty kahvi on yksi maailman kalleimmista, ja tämän kupin hinnalla olisin voinut syödä tässä maassa illallisen hyvässä ravintolassa tai juoda itseni sosiaaliseksi baarissa. Kaduttaako ostos? Ei sekuntiakaan. |