Euroopan integraatio ja Suomen osuus sen rahoittamisessa

Onko se jotenkin typerää ja naiivia olla täysin välittämättä Euroopan Unionin talouskriisin hoidosta? Helsingin Sanomat uutisoi tänään verkkosivuillaan Euroopan rahoitusvakausvälineen (ERVV) Suomen takausvastuun voivan nousta jopa 30 miljardiin euroon. Eikä minua kiinnosta tämä lainkaan.

Se taisi olla Bill Clinton joka lanseerasi uudelleenvalintakampanjaansa varten tokaisun ”It’s all about the economy, stupid”, mikä oli aivan fantastinen lause. Mitä väliä sillä on miten jokin yksittäinen asia hoidetaan, kun talous on kunnossa – kaikki on kunnossa? Tätä ajatusta silmälläpitäen minun pitäisi olla kiinnostunut, mutten vaan ole. Enkä oikeastaan edes tiedä miksi.

Olen vakaasti Euroopan integraation kannalla. Vahva kansallisvaltioajattelu tuoksuu niin nationalistiselta propagandalta, että se alkaa pikkuhiljaa kuvottaa. Kansallisvaltioilla on ollut oma aikansa ja paikkansa historiassa, mutta kansojen yhteistyö ja keskinäisriippuvuus ovat vahvasti ajamassa yli itsenäisyysajattelusta. On typerää edes yrittää väittää minkään valtion olevan rehellisesti omavarainen, maailmassa jossa ulkomaankauppa ja ulkosuhteet ovat vähintäänkin yhtä merkittävä osa valtionhoitoa kuin sisäpolitiikka ja sisäinen kauppa. Onko maailman itsenäisin valtio sitten Pohjois-Korea, kerta sillä ei ole käytännössä lainkaan ulkosuhteita? Kiina on ehkä lähimpänä kansallismielistä itsenäisyyttä, jos kriteereiksi otetaan sisämarkkinoiden riippumattomuus tuonnista ja kansan homogeenisyys.

Euroopan integraatio on siis mielestäni luonnollinen ja hyvä kehityssuunta. Tämä talouskriisi ja sen hoito vaikuttavat minusta asioilta joita tulee eteen kun kansallisvaltioiden intressit kohtaavat uuden maailman. Kehitys etenee nykäyksittäin: yksittäiset tapahtumat vaativat järjestelmän muuttamista aina tehokkaammaksi ja tehokkaammaksi. Nämä muutokset aiheuttavat vastareaktioita ja jopa paniikkia vanhaan tottuneiden keskuudessa. Kommentit kuten: ”Olemmeko me maksumiehiä?” ja ”taas rahoitetaan (sen ja tämän) maan virkamiesten lomia”, ovat ihan luonnollisia ja ne osuvat asian ytimeen. Kyllä, nyt taas rahoitetaan Eurooppaa. Nyt annetaan maksusitoumus uuteen rahastoon tai nostetaan entisten kattosummia. Sitä kutsutaan kehitykseksi.

Intressithän tässä ovat ilmiselvät. Vahvan kansallisvaltioajattelun omaavat toimijat haluavat pysäytyksen integraatiokehitykselle ja siksi he vastustavat nykyisiä toimia. Integraatiokehityksen ajajat haluavat taas kehittää järjestelmää toimivampaan suuntaan nykyisen kriisin hoidossa, sekä myös tulevaisuuden kriisejä varten. Intressit kohtaava, tehdään politiikkaa ja puhutaan paljon ristiin.

Miksi sitten en välitä tästä kaikesta? Kaipa se johtuu myönteisestä suhtautumisestani Euroopan syventyvään yhteistyöhön. En kuitenkaan tajua talouskäyrien, rahoitusmallien ja lainakorkojen erääntymistaulukoiden päälle mitään, niin en jaksa kiinnostua myöskään yksittäisistä järjestelmän ominaisuuksista, kuten tästä Suomen potentiaalisen osuuden noususta. Suomen osuuden miettiminen on taas kansallisvaltiotason pohdintaa, jota on hyvä käydä etenkin jos esittää päätösten olevan demokraattisia hengeltään, mutta kyynikko minussa väittää valtaosan kansasta äänestävän rahoituspaketteja vastaan mikäli mahdollisuus siihen annetaan. Siksi siis mielummin olen kiinnostumatta keskustelusta. Seuraan ennemmin suuria linjoja Euroopan tasolla.

Muutosten tuulia?

Yksi kaverini linkkasi omaa nimeään kantavan blogin eilen illalla facebookiin. Hän ei ole julkisuutta sen enempää tavoitteleva ihminen, vaan opiskelututtu joka on itseni tavoin siirtymässä opintoelämästä kohti työelämää. Siirtymävaiheessa siis hänkin.

Jäin vain pitkään miettimään tuota oman nimen käyttöä. Se nimittäin ei olisi sinänsä yhtään hassumpi idea - tällaiset anonyymit, puskista ampuvat blogit lienevät enemmän tai vähemmän 2000-luvun alun IRC-galleria-ajan juttuja. Fiksu ihminen muuttaisi tekstin oman nimen alle ja samalla ottaisi vähän vastuuta kirjoittamisistaan. Hmm, pitänee jäädä makustelemaan tätä ideaa joksikin aikaa. Ilokseni huomasin blogger-palvelun muuttuneen todella helposti muokattavaksi ja taipuisaksi alustaksi kirjoituksille sitten viimenäkemän, joten voipi olla että isken oman nimen alle, jahka saan tänne eka vähän massaa.

Sellainen asia muuten joka piti selittää jo jonkin aikaa sitten: blogin nimi 'Siirtymävaihe' on pieni vitsi. Jossain hämyisessä baari-illan keskustelussa muistan yrittäneeni seurassa määrittää ihmisen elämän kaikki eri siirtymävaiheet. Tulimme lopulta siihen lopputulokseen, että on naurettavaa alkaa määrittelemään jotain elämän osaa ei-siirtymävaiheeksi. Toki psykologiassa puhutaan eri kausista, mutta asetettaessa kampa riittävän tiukaksi, saadaan aikaan jatkuvaa siirtymää jollain elämän osa-alueella. Vaikka työelämässä olisit kuinka vakituisessa ja tasaisessa tehtävässä, on yksityisessä elämässäsi jotain muutosta käynnissä aina. Siksi siis ajattelin Siirtymävaiheen olevan itseironinen nimi blogille, jossa voin kertoa elämäni suurista muutoksista.

Joo, kyllä mä taidan nimeni tähän päälle iskeä. Pitäisiköhän tässä sitten alkaa kirjoittamaan enemmän asiaa ja vähemmän päiväkirjaa? Hmm.

Kirjastofailure ja kaupunkilainen ostosreissu

Kansalliskirjasto ei ole mikään maailman dynaamisin ja helppokäyttöisin kirjasto.

Tarvitsin ensi viikon tenttiäni varten kolme kirjaa, jotka kaikki kyllä löytyisivät Turusta jos siellä olisin, joten päätin Linda –kirjastojen monihakusovelluksen avulla etsiä Helsingistä kyseisiä opuksia. Kansalliskirjasto, tila: hyllyssä, paikka ea (numerosarja), ei lainata ulos. Kävipäs sopivasti, olinkin kansalliskirjastolle menossa palauttamaan tutkijakaverin kirjoja.

Lyhyen asioinnin jälkeen kävi selväksi, ettei kansalliskirjasto halua myöskään että kukaan lukee kyseisiä teoksia. Ohjeet lainauspisteestä lukupaikalle kuuluivat suurin piirtein malliin: ”Menet tästä ulos, vasemmalle, rappuset alas, vasemmalle sitten rappuset ylös ja ovesta läpi” Tai jotain sellaista. Itse varaamisprosedyyri, ei siis edes kirjojen ulos asti saaminen kirjastosta vaan varaaminen, olisi vaatinut pienten punaisten lappujen täyttämisen käsin. Tässä vaiheessa totesin lukevani teokset mielummin Turun yliopiston kurssikirjastossa. 

Tokihan se on totta että kansalliskirjasto säilyttää kansallista perintöä, mutta kirjastoasiakkaan roolissa olin vähän ärtynyt muuten hyvin pelanneeseen palveluun. Lainauspisteen asiakaspalvelija oli muuten yllättynyt kun sanoin teosten takuuvarmasti löytyvän Turusta. No joo, oma moka.

Sain valmistumislahjaksi viime syksynä uuden puvun Stockmannilta. Puvun haun yhteydessä myyjä huomautti pienestä pistovirheestä, jonka jokin nappikone oli tuotantomaassa tehnyt. Sain siitä hyvästä 40€ lahjakortin, nice. Annoin sen toiselle puoliskolle kotitalouttani ja se vähän niin kuin unohtui. Tänään kuitenkin kävimme käyttämässä rahasumman Herkkuun. Käytettiin varmaan tunti hitaaseen shoppailuun ja joimme jopa kahvit kesken ostosten – siis siellä Herkussa. Oli kaupunkilainen olo kun meni varta vasten ratikalla Stockalle ruokaostoksille. Ostosten lomassa bongasin tuotteita joille syntyy tarvetta vasta kun niiden olemassaolon oppii: Persian sinisuolaa, sitruunasuolaa, aprikoosisuolaa, savusuolaa, kokonainen confit-ankka -säilyke, hanhenrasvaa purkissa, jokin ihmeen foie gras leivos -pakaste jne. Ihana kauppa. Erityisesti siksi kun ostoskärryissä ei tarvitse käyttää mitään muinaista lyydialaisten keksimää polettia palautuksen takuuna.

Tänään oli tarkoitus mennä lenkille, mutta hengästyminen kirjastoreissulla antoi ymmärtää kehon kenties olevan vielä aavistuksen epäkunnossa vatsataudin jäljiltä. Missä tässä länsisiperialaisessa kalastajakylässä sitä paitsi edes pääsee rauhassa matalan itsetunnon omaava humanisti lenkkeilemään? Tuohon rantaan en ole lähdössä kaikkien ohiteltavaksi…

Niin ja anteeksi vielä kansalliskirjaston työntekijöiltä, tiedän että olette tiedonhaun ammattilaisia, joten takuulla joku teistä on lukenut tämän tekstin ja manaillut minua. Teistä ei johdu se että olen niin maalainen.

Eikä niistä tutkijakaverin kirjoistakaan kuin vain toinen kuulunut sinne kansalliskirjastoon.

Uhreja voi olla monenlaisia

Saavuin torstaina aamulla Turkuun tarkoituksenani käydä kahdella luennolla, hakea pari kirjaa, lukea tenttiin ja vähän nähdä kavereita. Minulla oli perjantaille hyvin tärkeä luento merkattuna myös, joten olin varannut kaverin luota yösijan. Olin siis viettämässä viimeaikoina tutuksi tulleita pitkiä päiviä Turussa, viimeistelemässä niitä vähäisiä opintojani joita vielä jäljellä on.

Ensimmäinen luento oli ihan kuraa. Kurssi on tarkoitettu vaihto-opiskelijoille ja meille muille, mutta pari viikkoa sitten, luennon ensimmäisen kerran aikana kävi ilmiselväksi, ettei ainakaan luentosarjan vetäjä ollut puhunut englantia vähään aikaan. Rasittavan kuuloista sanojen hakemista ja jatkuvaa: ”how do you say it”  -pohdintaa. Meninpä sillekin luennolle kuitenkin, kerta se nyt sattui kätevästi osumaan aikatauluun. Ensimmäisellä kerralla paikalla oli ollut about 20 opiskelijaa, nyt meitä oli kolme. Turun yliopistossa muuten valitetaan kun ei riitä rahat tuntiopetukseen. Kunhan vaan sanon.

Matkalla lounaalle ohitin päiväkodin. Pihasta kaikui käskevä ääni: ”Pojat, te ette voi omia kaikkia rekkoja itsellenne. Jos Mikko haluaa leikkiä rekalla, niin teidän pitää antaa hänelle yksi.” Katsoin pihaan ja näin kuinka pojat olivat levittäneet rekat makuultaan sivuttain ympyrän muotoon, muodostaen itselleen linnan. Se oli magee. Päätin vielä kurkata linnoitusta sivusta, kerta päiväkodin viertä jouduin kulkemaan. Pihassa pieni tyttö näki minun katsovan pihalle, vastasi katseeseeni ja huusi: ”Minun isä, minun isä!” Meinasin tipahtaa. Tirskuin siinä sitten loppupäivän. Hyvin koulutettu lapsi.

Pakollisten juttujen jälkeen kuluttelin aikaa lukematta tenttiin. Loimme yhden kaverin kanssa mallin Suomen väitetyistä salaliitoista. Voin sen joskus tänne laittaa jos alkaa hotsittamaan. Se oli sellaista ajankulua, mikä lopulta johti kaikkeen järkevään ja aikaansaavaan. Päätin nimittäin toteuttaa yhden tempauksen, josta oli ollut aikaisemmin puhetta kaverin kanssa: uhrilahjan Odinille eurojackpotin voitosta. Olen uhrannut Odinille kerran aikaisemminkin (kahden kinkun sämpylän ja simaa) ja se toimi. Okei, pyytämäni asia oli tosi pieni, mutta se toimi. Suuntasimme Kerttulin hirttokalliolle mukanamme yksi rivi eurojackpotin lottoa, simaa ja grillattu broilerin rintafileen palanen.

Uhraaminen itsessään oli aika casualia. Join simaa ja söin kanan. Pyysin voittoa lotossa ja olin kunnioittava Valhallan päällikölle. Tein sen mitä kuka tahansa uskontoja kunnioittava ateisti tekisi: yritin olla normaali ja loukkaamatta. Menimme vielä läheiseen ravintolaan katsomaan ensimmäisen erän HIFK – Jokerit -ottelusta, tai minähän sitä vain katsoin ja kaveri söi ja mietti mitä sitten tekisi. Toisen erän aikana kaveri häipyi ja minä otin toisen juoman.

Eipä ehtinyt toinen erä loppuun ennen kuin jouduin lähtemään majapaikalleni. Oli vähän huono olo ja epäilin tulevani kipeäksi. Jumalat pettivät minut: Odin iski täysivoimaisella Montezuman kostolla. Noin kahdeksasta illalla yhteen aamuyöllä lähinnä oksensin. Vatsa oli sekaisin ja keho kuumehorkassa. Nice. En nukkunut koko yönä tuntia pidempiä jaksoja, kun kaikkia paikkoja särki joko kuumeen johdosta tai muuten vaan.

Aamulla päätin suosiolla jättää perjantain hyvän ja tärkeän luennon väliin, ihan jo siksi etten tartuttaisi vahingossakaan muita. Hyppäsin taksiin ja suuntasin Kupittaan kuvan kauniille asemalle. Joudun asioimaan tiskillä, sillä internet ei ollut hyväksynyt sarjalippuni numerosarjaa varaussysteemiin ja jouduin käymään asioimassa ihmisen kanssa. Pyysin rauhallista ikkunapaikkaa. Elämäänsä kyllästynyt kusipäämyyjä luuli minua ilmeisesti krapulaiseksi opiskelijaksi, jota on hyvä vähän kouluttaa ja iski paikakseni lasten leikkipaikan läheisen istuimen. Arvoisa myyjä, mikäli löysit tämän blogin: toivottavasti sait siitä kädessäsi olleesta lipustani saman rajun noroviruksen mikä minua runteli.

Junamatka kotiin sujui hitaasti. Helsingissä taksi himaan ja sohvalla loppupäivä. Katselin DVD:ltä kun pienet tyypit halusivat viedä korun tulivuoreen. Maha vielä mörisi, mutta ei oksettanut. Loppupäivän piina oli lähinnä kuume ja päänsärky, mille en oikein mahtanut mitään kun en uskaltanut ottaa tyhjään mahaan mitään kipulääkkeitä. Söin koko päivänä tasan yhden jogurtin – enkä sitäkään kaikkea kerralla.

Enkä muuten voittanut lotossa.

Johdanto

Hei sinulle. Oletpa sitten ystävä, inhokki, tuttu, stalkkeri, kumppanini tai kuka tahansa muu: tervetuloa uuteen blogiini. Olisi vissiin ihan fiksua kertoa jotain peruasioita näin alkuun tästä kirjoittelemisesta.

Ensinnäkin 1.) Tämä on ensisijaisesti kirjoitusharjoitusta itselleni. Olen surkea kirjoittaja ja teen paljon kirjoitusvirheitä. Blogin kirjoittaminen madaltaa kynnystäni kirjoittaa yleensä, joten siksi näin. 2.) Tämä on päiväkirjahenkinen blogi, eli tulen käsittelemään omaa elämääni ja siinä samalla asioita joita päivittäin ajattelen. Voitte siis odottaa paljon saarnankaltaisia valitusvirsiä ajankohtaisista asioista, hypetystä leffoista/sarjoista/sarjakuvista sekä masentunutta valitusta opiskeluelämästä työelämään siirtymisen vaikeudesta. 3.) En käytä salanimiä itsestäni tai läheisistäni, se on typerää. Aion olla käyttämättä heistä mitään nimiä yleensäkään ja sukupuolenkin aion tuoda esiin, mikäli se on jotenkin olennaista – ja se niin harvoin on. Kyllä kaverit tämän löytävät jos löytävät.

Mulla oli vastaavanlainen blogi joskus 2005–2007 välillä, jota oikeastaan täyttelin aika aktiivisesti ja hartaastikin. Onhan mulla näitä useampiakin ollut, mutta se henkilökohtaisempi on ollut ainoa jota olen jaksanut kirjoittaa pitkään. Muissa on aina tullut jotain muuta vastaan: projektit hyytyneet, aikataulut venyneet, mielenkiinto lopahtanut jne. Tiedostan nytkin sen ongelman, että aktiivisena facebookkaajana uskon FB:n täyttävän pitkälti sitä tarvetta itsestäni kertomiseen, jota blogi tuolloin 2005–2007 teki.

Pääasiallinen syy uuden blogin aloittamiseen oli menneen viikon loppupuoli, jolloin sattui niin monta juttua, että tavallisen FB-statuksen täyttäminen moisella informaatiomäärällä olisi kohtuutonta. Siksi siis heti perään seuraa toinen postaus.