Pimennysverhot toimi! Esikoinen heräsi vasta lähempänä kahdeksaa, joka on viimeaikojen mittarilla hyvä tulos. Hän on tässä vanhempainvapaani alkuaikana syönyt aamupalat kotona, joten aamulla ei ole edes mikään erityinen kiire. Päikkyyn pitää ehtiä yhdeksäksi.
Heitin esikoisen päiväkotiin ja lähdin kävelemään rattailla kohti neuvolaa. Yksivuotisneuvolan ajankohta oli kätevästi kello kymmeneltä, joka on siis ollut aikalailla keskellä hänen aamun päiväuniaikaansa. Noh, näillä ikähujakoilla alkaa toki monet lapset siirtymään yksiin päiväuniin, mutta tämä omamme ei vielä ole sitä tehnyt. Hän muutenkin nukkuu ja syö varsin kivasti.
Ajatuksena oli, että hän saattaisi varsin vastoin normaalia toimintaansa nukahtaa rattaisiin, jolloin saisimme rutistettua pienet päiväunet ennen neuvolaa. Vilkuilin kuomun alle aina vähän väliä ja katseeni kohtasi aina yhtä pirteät silmät. Käytin 15 minuutin kävelymatkaan vähän päälle 30 minuuuttia - turhaan. Väsytin vain itseni.
Neuvolassa kaikki oli kunnossa. Heijasteet, pituus, paino ja päänympärys kaikki normaaleja. Laiskoille vanhemmille muistutettiin normaaleista muistutusasioista, jotka on varmaan jossain Apotin tarkistuslistalla. Sitten voidaan lukea jostain tutkimuksesta, että 98 % vanhemmista on muistutettu haudutettujen teejuomien sopimattomuudesta taaperoille. Pitää pitää mielessä.
Epämiellyttävänä ohjelmanumerona oli toki myös rokotukset. Ohjelmassa oli kolme eri rokotusta, jonka lisäksi hän sai 8kk neuvolan jälkeen unohtuneen influenssan tehosterokotteen. Sain valita, että olisiko tällä kerralla annettu kaksi rokotetta ja olisin voinut varata parin viikon päähän toisen neuvola-ajan, mutta kun kotona on se päiväkoti-ikäinen lapsi, niin flunssattomat ikkunat on pakko käyttää. Annoimme siis neljä pistosta ja olimme kaikki - minä, hoitaja ja lapsi - sitä mieltä, että olipas kurja kokemus.
Kotimatkalla käväsin kaupan kautta ostamassa vähän lounasta, lapsen yhä vaan valvoessa rattaissaan. En päässyt ihan kotiovelle asti, kun huomasin vääjäämättömän tapahtuneen: silmät olivat painuneet kiinni. Heitin ostokset himaan, nappasin kuulokkeet mukaan ja jatkoin kävelyäni. Ajattelin kiertäväni läheisen ostoskeskuksen ympäri kävelyteitä pitkin ja kuuntelevani samalla Serialin neloskauden kakkososaa.
Noin 20 minuutin kävelyn jälkeen silmät olivat taas auki. Olin päässyt suurinpiirtein kauimmaiseen pisteeseen reitilläni, joten kotimatka ei ollut enää optimoitavissa. Lampsin toisen kerran tunnin sisään käytännössä saman reitin kotiin kuin neuvolasta tullessani.
Lastenhoidon kanssa on olemassa sellainen lapsiajan musta aukko, jota on vähän vaikea selittää. Se toimii niin, että olet kotona yksin lapsen kanssa ja teet jotain suhteellisen tavanomaista ja arkista. Se voi olla leikittämistä, ruokailua tai vaipanvaihtoa - itse tekemisellä ei ole niin väliä. Se mikä on olennaista on se, että aika tuntuu kuluvan aivan todella hitaasti. Aivot sulavat korvista ulos ja jokainen minuutti kestää mielestäsi 180 sekuntia. Jälkeenpäin kuitenkin kun yrität kertoa mitä teit, huomaat muistavasi vain jotkut kolme asiaa.
Palasin kotiin ja jouduin tähän lapsiajan mustaan aukkoon. Söin lounasta, viikkasin pyykkejä ja leikin lapsen kanssa. Sitten yhtäkkiä olikin jo hänen päiväuniaikansa ja minä pääsin suorittamaan most sacred most holy -aikaani.
--
Illan päätteeksi lähdin käyttämään koriaa lenkillä ja mietin, että mitäs jännää sitä tänään tapahtuikaan? Mistä sitä kirjoittaisi tänään blogiini? Tuntui, kuin oikein mitään ei olisi tapahtunut ja kuinka koko päivä olisi ollut lähinnä kävellen siirtymää paikasta toiseen. Ja itseasiassa kävelyähän tämä päivä aika paljon olikin, Iphonen laskurin mukaan yli 16 000 askeleen edestä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti