Randomeja kuvia Jakartasta (vol4)

Kerta kukaan ei päivitä mun blogiani, sekin kaiketi pitää tehdä itse. Tässä siis jälleen epämääräinen kokoelma valokuvia Jakartasta:

Iines! Mitä ne on tehny sulle!? Iines!

Roskanpolttajia löytyy oikeastaan kaikkialta.

Jäätä. Ne tuodaan kuutioina lavoilla tienvarille, jossa
jampat leikkelee ne sahoilla pienemmiksi ja roudaa tälleen
motskarilla kauppiaille.

Jos parfyymi loppuu kesken, just refill.

Suomi Indonesiassa.

Tää jätkä on kuulemma kuuluisa.

Sillä on veikeä ilme. Siksi kuva.

Onhan se kiva että ostoskeskuksissa on taidetta. Aasia, sydän.

Hääkoriste kotikadun varrella.

Toi Flush after use -kuva on taas niin Aasia...

Kisu putsasi itseään kadulla.

Mun työhuoneen kasville tapahtui kummia yön aikana. Substral ehkä?

Portaat baarissa Kemangissa.

 

Mua ärsyttää joka kerta enemmän kun kuulen tätä
"first world problems" -vitsiä. Noh, developing world
problem: Lamborghinista on liikaa värejä tarjolla.

Maailman 118. vähiten korruptoitunut valtio

Suomesta puhutaan aina yhtenä maailman vähiten korruptoituneista valtioista. Toki meillä on omat maan tapamme ja niitä ylläpitävät hyväveli-kerhot. Kaiken kaikkiaan kuitenkin korruptiota Suomessa on niin vähän, että olemme ansainneet paikkamme vertailujen kärjessä. Minulle itselleni ”korruptio” on tarkoittanut sanana eriarvoista kohtelua, sitä kun tullimiehelle antaa setelin jotta tämä päästää maahan tai poliisille munkin, jotta jää sakotta. En oikeastaan edes tiennyt mitä on kunnollinen rakenteellinen korruptio ennen kuin tulin Indonesiaan, mutta tässä hiljalleen on ilmiön sisältö tullut suhteellisen selväksi: rakenteellinen korruptio yltää kaikkialle yhteiskunnassa.

Ruohonjuuritasolla korruptio on virkamiesten, poliisien tai muiden, lahjomista tai suoraa lahjusten pyytämistä. Kuulin toimittajatutulta tarinan miten se käytännössä ilmenee hänen kohdallaan. Mikäli hän joutuu liikennepoliisin pysäyttämäksi, poliisi yleensä antaa vaihtoehdoksi rikkeen korvaamiselle mahdollisuuden tulla oikeustalolle maksamaan sakot tai maksaa ne heti käteisellä poliisille itselleen. Tuttuni valitsee tällöin jälkimmäisen vaihtoehdon ja sanoo, ettei voi tulla arkena oikeusistuntoon, sillä toimittajantyö on liian hektistä. Tämän kuultuaan poliisi kysyy todistetta pressistatuksesta, jonka hän esittää pressikortilla. Käytännössä tämän jälkeen poliisi aina sanoo tekevänsä poikkeuksen ja päästävänsä hänet varoituksella jatkamaan matkaansa.

Oliko mitään rikettä oikeasti olemassa vai ei? Ehkä oli, ehkä ei. Oikeusjärjestelmä on kaikkiaan hyvin korruptoitunut. Mikäli täällä joutuu oikeuden eteen, voi olettaa joutuvansa maksamaan kaikissa väleissä kaikille tahoille lahjuksia. Tuomareille, lakimiehille, vartijoille, vangeille, poliiseille, kaikille. Tuomioiden pituudet määrittyvät lahjusten kokojen mukaan. Pahin tilanne on ehdottomasti länsimaalaisille, sillä ulkomaiden kansalaisten oikeudenkäynnit ovat useimmiten korkeamman profiilin tapahtumia kuin tavallisten indonesialaisten. Länsimaalaisen tuomitseminen esimerkiksi huumerikoksesta maksimituomioon, kuolemaan, on aina esimerkkitapaus. Ja mikäli jostain syystä oikeus haluaa esittää olevansa kova rikkeidentekijöitä kohtaan, valitaan esimerkiksi länsimaalainen vaikka hän olisi 56-vuotias isoäiti. Rakenteellinen korruptio tässä mielessä osittain suojelee paikallisia.

Työelämä ei tietenkään myöskään ole vailla korruptiota. Aloitetaan vaikka työnhausta hotelli- ja ravintola-alalta: Eräs puolituttu kertoi tuntevansa erään suuren kansainvälisen hotelliketjun aluejohtajan, ja voisi saada tältä hyvän työtehtävän ja hyvän aseman, mikäli suostuisi makaamaan tämän kanssa. Noh, minä tietty tarkkana poikana kysyin, että mistäs hän siitä niin varma oli? Kuulemma siksi, koska tämä tarjous oli tehty suoraan päin naamaa, paperien ollessa jo esillä. Rekrytointiprosessin loppuvaiheessa voi tuleva työntekijä olla aika varma, että työnantaja pyrkii selvittämään miten hyötyä tilanteesta – rahallisesti tai jotenkin muuten. Työikäisiä on paljon ja päteviä halukkaita kyllä riittää.

Työelämä on rakenteellisen korruption kyllästämä muutenkin, kuin tällaisen ”istu tyttö syliin niin katotaan mitäs töitä sulle keksittäis” asenteen vuoksi. On hyvin tavallista että ylennyksistä maksetaan. Mikäli joku on siirtymässä toisiin, ylemmän tason tehtäviin, saa hän yleensä valita seuraajansa. Tällöin on tavallista että seuraajakandidaatti ei suinkaan ole se kaikkein pätevin tyyppi, vaan hän jonka lahjus sattui olemaan suurin. Kutsutaan sitä sitten jäähyväislahjaksi tai miksi ikinä, hävytöntä rakenteiden korruptiota tämä kuitenkin on.

Tästä tietty johtuu se, että huipuille tuntuu kiipeävän varakkaimpia henkilöitä, eikä niitä fiksuimpia. Mietin sitä usein, kun tapaan etenkin vanhemman polven indonesialaisia erilaisten instanssien johtohahmoja. Miten he ovat tehtäväänsä päätyneet? Ovatko he pätevimpiä supertähtiä, vai rikkaiden perheiden vesoja, joilla sattui olemaan kontaktit kohdallaan ja taskuissa hopeaa? Minulle on useampi tyyppi epävirallisesti todennut korruption olevan pahinta juuri huipulla.

Osa kuulemistani väitteistä ovat jopa aika villejä, joten niitä ei voi ihan sellaisinaan uskoa. Osittain niissä varmaan jokin totuuden siemenkin on. Esimerkiksi tulevat presidentinvaalit: Kuulemma Indonesiassa on mahdotonta voittaa presidentinvaaleja täysin rehellisesti. Kaikissa kampanjoissa on kaksi puolta: julkinen, suurissa kaupungeissa käytävä moderni vaalikamppailu jota länsimedia seuraa ja harvaanasuttujen maaseutujen vanhanmallinen kampanja. Kaupungeissa äänistä taistellaan hyvin suurieleisillä kampanjoilla, jotka nykyään ovat muodissa kaikkialla. Maaseudulla kuitenkin kuulemma edelleen on tapana ostaa äänet. Ehdokkaiden edustajat kiertelevät kylästä kylään jakamassa rahaa tai siemeniä tai mitä ikinä nyt sattuu olemaan varastoissa. Vaalipäivänä sitten odotetaan kylän äänestävän ”oikein”.

Suoraa lahjusten ottamista on kautta maan historian harrastettu korkeimmalla huipulla paljon. Maahan tulevien yritysten on pitänyt olla valmiita hyväksymään voitelurahojen kuluminen heti tarjouskilpailun alusta, siihen pisteeseen kuin itse toiminta alkaa. Perinteisesti maahan ei ole edes ulkomainen yritys päässyt, mikäli päättäjiä ei oltu lahjottu. Indonesian lainsäädäntö mahdollisti lahjomisen kätevästi, rajoittamalla ulkomaiset omistukset maassa noin 50% tasolle, jolloin tarvittiin joko paikallisia yhteistyökumppaneita tai erityislupia valtiolta. Ja taas kuluu rahaa jokaisen tahon voiteluun…

Korruptionvastaiseen taisteluun on kuitenkin herätty. Korruption vastainen poliisi (Korruption kitkemis komissio – KPK) on allekirjoittaneen mielestä tämän maan siistein ryhmittymä. Sellainen Elliot Nessin lahjomattomien kaltainen ryhmä joka ei pyri nappaamaan Al Caponea vaan kitkemään maasta korruption. Täytyykin sanoa, että käärmeen pään katkaisussa KPK vaikuttaa olevan todella tehokas ja voimakas taho. Oletusarvoisesti maan sisältä kasatun joukkion voisi luulla olevan vain samaa virkamiesporukkaa uusissa puvuissa. Nähtävästi kuitenkin KPK toimii tehokkaasti.

Pakko ottaa tämä esimerkki, kun se on niin mehukas: Indonesiassa on tuontilihalle kovat tullausmaksut. Sillä pyritään turvaamaan kotimainen tuotanto.  29.1.2013 Indonesian parlamentin neljänneksi suurimman puolueen, maltillisen islamistisen PKS: puheenjohtajan Luthfi Hasan Ishaaqin avustaja Ahmad Fathanah jäi KPK:n haaviin operaatiossa, jossa poliisi iski yöllä avustajan hotellihuoneeseen. Huoneesta löytyi viiden vaimon aviomies Fathanah, 20-vuotias opiskelijanainen – molemmat tietenkin alasti – sekä 103 000$ edestä Indonesian rupioita (eli hillitön kasa).  Rahat oli tutkimusten mukaan lähtöisin Indoguna Utama nimiseltä yritykseltä, joka yritti voittaa maatalousministeriön tarjouskilpailun tuontilihalle. PKS-puolueen jäsen Suswono sattumalta johtaa maatalousministeriötä, joten KPK käytännössä todisti tällä iskulla puolueen olevan suhteellisen korruptoitunut ylhäältä käsin. Puheenjohtaja Ishaaq pidätettiin myöhemmin ja hän sai kunnian olla ensimmäinen virassa oleva poliittisen puolueen johtaja, joka pidätettiin rikoksesta epäiltynä. PKS nousi parlamenttiin aikoinaan juurikin korruptiota vastustavana ”uuden aallon” puolueena ja sen nimi kääntyy englanniksi kätevästi muotoon ”Prosperous Justice Party”. You can't make this stuff up!

KPK on tehokas, mutta vain yksi organisaatio. Se on luotu tuhoamaan korkean tason korruptio, eikä se edes tutki pienten summien korruptiota. En nyt muista mikä on minimisumma, jonka epäillään saatavan hyödyksi ennen kuin KPK toimii, mutta se on käytännössä kuitenkin niin suuri, ettei arkipäivän rakenteelliseen korruptioon KPK:lla ole mitään mahdollisuutta puuttua. Komissio on lisäksi aika pieni ja se toimii pienellä rahoituksella, joten minimisumman määrittäminen selkeyttää sen toimintaa. Sääli tietty arkipäivää eläville tavallisille ihmisille, joiden elämää KPK ei paranna kuin korkeintaan välillisesti ja parhaimmillaankin hyvin hitaasti.

Mutta on tunnelin päässä valoakin. Indonesia on nuori valtio ikäjakaumaltaan: 27,5 vuotta on keskiverto indonesialaisen ikä. Nuori polvi puskee myös politiikkaan ja heillä on erittäin suuri tarve tehdä selkeä pesäero maan tapaan. Transparency International sijoitti Indonesian 174 valtion vertailussa sijalle 118 korruptiossa, samalla kun Suomi majaili sijalla 1. Tästähän tietty olettaisi Suomen olevan avoimempi, rehellisempi ja paremmin valvottu kuin Indonesia? Noh, samalla kun Suomessa käydään keskustelua siitä, pitäisikö valiokuntien kokoukset olla julkisia, me suomalaiset täällä Indonesiassa pääsimme näkemään mitä on todellinen 100% avoimuus päätöksenteossa. 

                                 Tätä:

 

Me menimme vierailulle Jakartan varakuvernöörin luo. Kyseessä oli follow-up tapaaminen kuvernöörin itsensä kanssa käydyn tapaamisen jälkeen, jossa oletimme puhuttavan käytännön asioista: mitäs tehdään nyt seuraavaksi, jne. Näimmehän me kaikki tuon kameran, mutta täytyypä sanoa, ettei kyllä kukaan uskottu että he kuvaavat koko session ja iskevät sen vapaasti katsottavaksi Youtubeen. Mulla oli lisäksi kauhea flunssa ja kurja olla. Hieman oli maailman vähiten korruptoituneen maan edustajilla ihmettelemistä indonesialaisen avoimuuden kanssa, mutta kyllähän sen ymmärtää kun tajuaa kuinka tärkeää nuoren polven poliitikoille on todistaa etteivät he ole korruptoituneita. Eipä sitä enää paremmin voi todistaa.

Enpä muuten panisi pahakseni jos tästä otettaisiin mallia muuallakin, vaikkapa eräässä Aurajoen varrella sijaitsevassa entisessä pääkaupungissa. Täällä rakenteellisen korruption keskellä ollaan näin avoimia, mites teillä?

Valmiiden mielipiteiden kansa

I disapprove of what you say, but I will defend to the death your right to say it

-Evelyn Beatrice Hall

Suomessa kohkataan vihapuheesta. Iltsarin päätoimittaja Ulla Appelsin kirjoitti lehteensä kolumnin aiheesta, jota kommentoi esimerkiksi Riikka Yrttiaho blogissaan ja Arto Luukkanen Uudessa Suomessa ja vähän itse kukin missä lienee. Asia on siis vähänniinku hip. Minua kuitenkin alkaa inhottaa koko ’vihapuhe’ termin käyttö ja sitten siinä samalla tämä keskustelu. Miksikö? Antakaas kun selitän.

Kirjoitin asiasta vähän aikaa sitten, kun Ruotsista lähti liikkeelle #nettirakkaus kampanja. Mielestäni aihe oli hyvä ja osallistuin mielelläni keskusteluun omalla pienellä panoksellani. En sattumalta käyttänyt termiä vihapuhe, vaikka olisin hyvin voinut. Enää en edes voisi. Kirjoitin tekstini ennen riitelyn räjähtämistä Suomessa, mutta en ennen ilmiön alkua.

Törmäsin tähän keskustelukulttuurin muutokseen ensimmäistä kertaa edellisten presidentinvaalien alla, kun eteeni pompskahti jostain tämä moderni mantra ”suvaitsevaisto hyväksyy kaiken paitsi epäsuvaitsevaisuuden”. Menin hämilleni. Mikä kommentti tämä nyt on? Pitäisikö sitä avoimessa keskustelukulttuurissa puolustaa mielipiteitä joita ei jaa? Sitten sen hoksasin: tässähän ei oikeasti puhuta asiasta vaan ihmisistä. Eli jos väittelet jonkun kanssa ja väität hänen mielipiteitään huonoiksi, loukkaat tätä ihmisenä, sillä hänellä on oikeus mielipiteisiinsä. Olemme naiset ja herrat, pojat ja tytöt jumala-argumentin läheisyydessä, ja parasta tässä onkin se, ettemme oikeastaan puhu siitä.

Mitä häh? Mistä sä puhut? Selitä.

Internetkeskustelukulttuuri ei ole samanlaista kuin pöydän ympärillä ihmisten kanssa jutteleminen. Mikäli ihminen heittää kaukalokaupalla lokaa toisen ihmisen niskaan kasvokkain, vaikuttaa tämä paitsi vulgaarilta myös idiootilta. Siinä tilanteessa ei ole mitään väliä onko oikeassa vai ei – jos et osaa keskustella, olet imbesilli. Esimerkkinä vaikkapa tämä video, okei Nigel Faragella on pointti, mutta ihme pelle koko tyyppi kun sen noin menee esittämään!

Internetkeskustelussa puhutaan ”maailmalle”. Anonyymille lukijakunnalle, jonka mielenkiinto katoaa kahden virkkeen jälkeen jos et aloita tekstiäsi tarpeeksi mielenkiintoisesti tai provosoivasti. Jestas, jo otsikon on parempi olla hyvä, sillä eiväthän muuten fb:ssä juttuasi jakavien kaverien kaverit koskaan lue tekstiäsi. Etenkin yhteiskunnallisista aiheista puhuttaessa helposti käytetään värikästä kieltä ja näyttäviä teilauksia, sillä siten luodaan myös omaa poliittista profiilia. Asialliset ja hyvät mutta tylsät tekstit katoavat proxyjen hautausmaalle geocities.comin ja kiss fm chatin seuraksi. Pääsääntö: ellet ole jo näkyvässä asemassa yhteiskunnassa, täytyy internetkirjoittelusi olla hyvin kärkevää jotta se saisi huomiota (kenetköhän tähän linkkaisi esimerkiksi? !oha-allaH issuJ).

Okei, joku on kirjoittanut tekstin joka on provosoiva ja kärkäs. Siihen vastataan yleensä nopeasti ja kärkkäästi. Usein käytetään samankaltaisia kommentteja, sillä siten pyritään syömään vastustajan oikeutusta käyttää tyylilajia ”provosointi” ja samalla myös esittämään se, kuinka väärässä alkuperäinen kirjoittaja oli. Ja tämä on nyt sitä vihapuhetta tässä uudessa modernissa kontekstissaan, tämä tyhmien mielipiteitten haukkuminen internetin keskustelukulttuurin keinoin. Jostain on siis keskusteluun ujutettu mukaan persoonakilpi suojelemaan huonoja mielipiteitä.

YLE:n kokoama paketti suomalaisjulkkisten saamista vihaviesteistä on vihapuhetta. Siinä ei oteta kantaa mihinkään, eikä sillä pyritä tekemään muuta kuin uhkailemaan, pelottelemaan ja purkamaan pahaa oloa. Oikeastaan, keksinpäs tässä uuden nimen vihapuheelle: uhkailu. Eikö kuulosta heti selkeämmältä? ”Suomalaisjulkkiksia uhkaillaan internetissä?” ”Suomalaisjulkkikset saavat uhkailuviestejä netissä?” Onpas selkeää ja yksinkertaista heti.

”Mut ei se oo sama asia, vihapuhe on myös sitä kun toisen arvovaltaa vähennetään käyttämällä siitä halventavia nimityksiä”

Ja paskat se mitään vihapuhetta ole, uuno! Se on haistattelua, mölinää ja huonoa käytöstä! Se on internetin keskustelukulttuurin muodostama ikävä piirre julkiseen debattiin. Sillä ei ole mitään tekemistä uhkailun kanssa! Jos joku kutsuu toista ihmistä Göbbelsiksi, siinä pilkataan kohdetta. Jos joku kutsuu toista ihmistä Göbbelsiksi ja uhkaa tappaa tämän lapset, se on uhkailua. ”Vihapuhe” koostuu siis uhkailusta ja haistattelusta, eikä näitä kahta asiaa pitäisi ryhmittää saman sanan alle. Millä määritellään vihapuhe jos molemmat ovat vihapuhetta? Onko vihapuheen ainoa määritelmä siinä, että se kirjoitetaan vihaisena? Noh, sitten sinäkin olet tässä lukenut jo monta riviä vihapuhetta.

Tämän vihapuhekeskustelun takana on oikeastaan kaksi ilmiötä 1. pelisääntöjen luominen internetin julkiseen keskusteluun 2. valmiit ja muuttumattomat mielipiteet. Ensimmäinen osio on hyvä, sillä anonymiteetin viidakossa on puissa niin monta Charlieta, että Forrestilla menisi ikä ja terveys jokaisen osuman saaneen luutnantti Danin poiskantamisessa. On hyvä että puhutaan pelisäännöistä, vaikkakin aikuisten ihmisten pitäisi tietää paremmin. Pitäisi ja pitäisi…

Toinen puoli vihapuhekeskustelussa onkin sitten kurjempi. Kun tässä nyt julkisessa keskustelussa puhutaan siitä miten asioita saa ilmaista, yritetään oikeuttaa samalla jokaisen mielipiteen samanarvoisuus. Vihapuheeksi yritetään naamioida se, jos vastapuolen mielipidettä ei jaa. Uhkailu ja haistattelu kun puetaan samaan kaapuun nimeltä vihapuhe, tehdään monista varsin mielenkiintoisista ja hyvistäkin internetpuheenvuoroista merkityksettömiä sen vuoksi, koska ne ovat vihapuhetta sortuessaan yhteen kahdesta vihapuheen määritelmästä. Ei näin ihmiset, ei näin.

Kaikki mielipiteet eivät vaan ole yhtä hyviä. Niin se vaan on. Tällä ei ole mitään tekemistä esimerkiksi aikaisemmin mainitsemani ”suvaitsevaisto hyväksyy kaiken paitsi epäsuvaitsevaisuuden” ilmiön ympärillä. Tässä ei pitäisi puhua ihmisistä tai vihapuheesta, vaan asioista. ”Vihapuhe” on muodostumassa uusimmaksi jumala-argumentiksi, jolla pyritään oikeuttamaan välillisesti huonoja mielipiteitä, sillä vasta-argumentit tuomitaan vihapuheeksi. Valmiiden mielipiteiden kansa ei halua muuttaa mielipiteitään, vaan mielummin leimaa vastapuolen vihapuheen lietsojaksi. Ihan molemmille osapuolille terveisiä: jos teitä ei ole uhkailtu, älkää kutsuko sitä vihapuheeksi. Osalle voisin jopa suositella vähän orvaskeden kasvattamista herkän hipiän suojaksi…

Tämän tekstin alussa oli usein Voltairen suuhun istutettu lainaus: ”En yhdy siihen mitä sanotte, mutta taistelen viimeiseen asti sen puolesta, että voitte sen sanoa.” Mikäli vastaavan iskulauseen kääntäisi nykypäivän keskusteluun, sen kuuluisi olla muodossa: ”En yhdy siihen mitä sanotte, mutta taistelen viimeiseen asti oikeudesta väitellä kanssanne siitä.”

Niin ja opetelkaa tapoja ennen kuin lähetätte palautetta julkkiksille tai päivittelette niitä blogejanne. Siellä päässä on myös ihmisiä.