Kämppä!

Lähde kävelemään Mega Kuninganin liikenneympyrästä Oakwoodin kohdalta poispäin, niin saavut tällaiselle tielle.

Valtaosa savusta tulee katukeittiöistä, eikä siis pakokaasuista

Jatkat tietä sellaisseet 300-400 metriä ja käänny vasemmalle T-risteyksestä. Maisemän pitäisi olla about tämä:

Aika samanlainen maisema, mutta tie on vähän leveämpi.

Parisataa metriä eteenpäin ja vasemmalla puolella pilkottaakin jo Kuningan Junctionin serviced apartment.

Joo, sen kyllä erottaa muusta katukuvasta.

Sisältä löytyy yleiskäyttöön oleskelutilaksi välikerros...

...sekä sadekauden ulkopuolella vähän miellyttävämpi kattopuutarha.

Itse asunto on about sellaisseet 30 neliöä, joka koostuu oleskelutilasta:

Eivät muuten dubbaa leffojaan ilmeisesti. Nice.

Makkarista:

Olisi pitänyt avata nuo verhot vaikka yöllä kuvan otinkin.

Sekä kylppäristä ja yhdestä hikisestä, palaneesta ja haisevasta hyvinkääläisestä jolla on hipsteripaita.

On muuten L:n mallisesta pienestä huoneesta vaikeaa ottaa kuvaa. Siksi otin tällaisen teinikuvan.

Ja ikkunasta näkyvä maisema onkin sitten se Mega Kuningan

Takana näkyy Oakwood, josta retki alkoi ja jonne päivittäin kävelen.

Joten sellainen on asumistila ainakin seuraavan kuukauden. Vähän kallis, mutta aika kiva paikka. Tosin en ole vielä päättänyt mitä mieltä olen naapurissa olevan moskeijan rukouskutsuista. Katsotaan sitten kun olen löytänyt jostain korvatulpat.

Saapuminen Suureen Durianiin

Elämäni pisin lentomatka oli pitkä monessakin mielessä. Ihmisen ei pitäisi joutua viettämään 25 tuntia ei-tiloissa – paikoissa, joissa ei ole luonnollista oleskella. Paikoissa, joiden ainoa funktio on johtaa toisiin paikkoihin. Odotushuoneet, bussit, lentokoneet, hissit ja kaikki sen kaltaiset välitilat eivät sisällä itsessään mitään erityistä ja niissä oleminen on enemmänkin ajanhukkaa kuin varsinaista ajankäyttöä (joku tilaa tutkinut tuntisi termit paremmin, sorry).

Pahinta oli ehdottomasti kaikki joululaulut: Finnair soitti odotusmusiikkina joululauluja, CDG Pariisissa kidutti joululauluilla (niin kuin siitä paikasta muka pitäisi vielä erikseen yrittää tehdä jotenkin kamalampi), Cathay Pacific soitti joululauluja. Hong Kongin lentokenttä soitti presiis samoja kappaleita kuin Hyvinkään Prisma, mitä nyt satunnainen teknoversio kulkusista ja muutama urkuvirsi piristivät potpuria. Katsoin matkan aikana elokuvat Abraham Lincoln – Vampire Hunter, The Watch, The Bourne Legacy, Red Lights, tunnin verran TED:iä ja useamman jakson The Communityn kolmoskautta.

Hah, pitääkin mainostaa. The Watchista oli esityksessä siistitty versio. Sellainen, jossa siis oli leikattu kaikkein goreimmat kohtaukset pois ja kirosanojen ja tuhmien ilmaisujen päälle puhuttu jokin kiltimpi sana. Elokuvaa oli villiä katsoa, kun hahmot kiroilevat sanalla ”shirt” ja välillä päällepuhutut ilmaisut eivät mahtuneet peitettävän sanan päälle, jolloin ne vaan puhuttiin nopeammin. Elokuvan hauskin osuus olikin juuri tämä satunnainen mormoonittaminen. Muuten kyllä täyttä roskaa.

Anyway, Jakartan lentokenttä ei vakuuttanut ulkoasullaan, mutta turha siitä on mitään johtopäätöksiä tehdä maasta itsestään. Jos New Yorkia esimerkiksi lähtisi arvostelemaan JFK:n ulkomaanlentojen tuloterminaalin perusteella, niin melko väärän kuvan saisi alueesta. Otin kentältä kalliin, ison, mustan mersutaksin hotellille. Tekstiviesti kotiin: elossa ollaan. Unta.

Millainen kaupunki tämä on? Jaa-a, kerron sitten kun tiedän. Ensireaktio on aika ristiriitainen: pilvenpiirtäjiä, lasia, isoja teitä, isoja ruuhkia ja kuumaa. Olen käynyt kävelemässä Mega Kuninganin alueella tässä pari päivää ja samalla yrittänyt saada jotain mielikuvaa etäisyyksistä, hinnoista ja sen sellaisista. Kävelyä mainostettiin minulle etukäteen hengenvaarallisena touhuna, mutta ainakaan toistaiseksi en ole edes liiemmin pelännyt liikenteessä. Aion kyllä vältellä pidempiä kävelymatkoja tulevaisuudessa, ihan vaan keuhkojeni vuoksi. Haju on sellainen vellova sekoitus erinäisiä tuoksuja: palavia asioita kuten hiiltä tai muovia, duriania, kaikkea mitä katukeittiöissä valmistetaan. Yllättävää kyllä, en ole liiemmin sellaista pakokaasusekoitusta täällä vielä huomannut, johtuen ehkä sateista tai siitä, että autokanta on ainakin tässä keskustassa yllättävän uutta.

Lasia ja peltiä

Muun muassa Suomen Suurlähetystöä majoittavan rakennuksen naapurissa on tyhjä tontti, jossa laidunsi (onko oikea sana?) erinäisiä sorkkaeläimiä. Jotain lampaita tai vuohia tai vesipuhveleita tai jotain. Joitain ei-koiria ne kuitenkin on. Hotellini, 18 kerroksisen Amaris Tendeanin ja noin kilometrin päässä sijaitsevan suurlähetystöalueen väliin mahtuu, ei nyt hökkelikylä, mutta selkeästi toisenlaiseen Indonesiaan kuuluva asuin/työalue. Kuningan Cityn kalliin ostoskeskuksen kahvikupin hinnalla saa kolme lounasta liikekeskuksen takaa. Vastakohdat ovat samaan aikaan todella kaukana toisistaan, mutta samalla hyvin lähellä.

Entäs ihmiset sitten? Tähän mennessä on ollut yllättävän kivaa. Oikein kukaan ei vaikuta puhuvan englantia, mutta todella avuliaita ja ystävällisiä tuntuvat ihmiset silti olevan. Jäin eilen vesisateen vangiksi jonkin urheilupalkintoja myyvän liikkeen lipan alle ja ehdin siinä juttelemaan hyvän tovin liikettä pitävien herrojen kanssa Suomesta ja Jakartasta. Saan varmaan jonkin verran huomiota pelkästään pohjoismaalaisella valkoisuudellani, tai ainakin siltä tuntuu. Skootterit pysähtyvät kohdalle ja tarjoavat kyytiä, pitkiä katseita kaupoissa ja jopa satunnaisia moikkaamisia kadulla. Hämmentävää, to say the least. On muuten Helvetin vuorilla lumivyöryjä, ennen kuin yhdenkään kaksipyöräisen kyytiin täällä hyppään, älä äiti huoli.

Hintataso? No tällä alueella ainakin aika kova. Taksit ovat edullisia ja ruoka on suhteellisen edullista. Kämppiä kun olen katsellut, niin sillä osastolla joutunen maksamaan Suomeen verrattuna Porin keskustan yksiöiden hintoja. Onhan se kallista, mutta joukkoliikenteen ollessa mitä on – tai siis ei ole – maksan sijainnista. Vähemmällä tulen silti todennäköisesti pääsemään, kuin mitä vuokrani puolittaja maksoi Pariisissa kahdeksasta neliöstään. Toivottavasti ainakin. Ja toivottavasti en joudu ostamaan rotanmyrkkyä niin kuin Pariisissa.

Huomenna olisi tarkoitus käydä katsomassa kahta hintavahkoa asuntoa ja samalla ajattelin näyttää naamaani ensimmäistä kertaa tulevassa harjoittelupaikassa. Jos sitä sitten samalla saisi vaikka sen paikallisen kännykkäliittymän ostettua.

Viimeiset 24h

22.12.2012
16.05 Jouluateria nautittiin tällä kertaa pari päivää ajoissa lähtöni vuoksi. Aika samanlaiselta ne kinkut ja laatikot silti maistuivat: jouluisilta. Aterian jälkeen käytiin katsomassa mummua. Onneksi tuo vaikutti hyväntuuliselta ja tyytyväiseltä oloihinsa. Tuli hyvä mieli. Pitkään emme viihtyneet, kun kotona odotti lämmin sauna.

17.00 Huomaan panikoivani. Kävelen ympäriinsä, enkä jaksa keskustella tai keskittyä mihinkään. Ainoaksi lääkkeeksi keksin tehdä jotain lähtöön liittyvää. Printtaan lentoliput. Se vie kymmenen minuuttia.

19.00 The Wiren toinen kausi dvd-kaukaloon sisälle ja seuraavat tunnit tulisin viettämään aikaani Baltimoren poliisin seurassa. Sarja on kyllä liian hyvä ollakseen niin tuntematon Suomessa. Kuka päättää television lähetysajat? Moni huippusarja on tuhottu sijoittamalla ne järjettömiin esitysaikoihin. Scrubs, Arrested Development, Buffy jne. Eihän se nyt minua varsinaisesti haittaa, mutta sääli se on kun primetimessä esitetään yhtä aikaa kolmea tai kahdeksaa tai tiedäkuinkamonta eri rikospaikkatutkimussarjaa.

22.00 Sarja loppuu. Yritän jännitykseeni katsoa jotain, mitä tahansa. Jopa televisiosta tuleva Ang Leen The Hulk kelpaa hetkellisesti.

23.00 Televisiossa pyörii seuraavaksi kolmas Sormusten Herran osa. Katson kuinka Rohanin ratsastajat valmistautuvat hyökkäämään örkkien armeijan kimppuun, ja mietin, kuinka heitä täytyy jännittää enemmän kuin itseäni. Tajuan kuinka typerä ajatus tuo oli, ja rupean laittamaan laukkuja valmiiksi huomista varten.

01.30 Kyky katsella merkityksettömiä televisio-ohjelmia alkaa olla ohi. Silmät eivät enää pysy auki, pakko mennä unille.

23.12.2012
10.00 Nukun yllättävän hyvin, vaikkakin viimeisen tunnin aika katkonaisesti. Lopullinen herätys tulee tekstiviestin muodossa: hyvää matkaa jne. Ihan kuva että kaverit muistavat, mutta olisihan sitä voinut yrittää jotain muutakin ajatella. Menen suihkuun, ajan partani ja pukeudun.

11.00 Keksin stressata puolen vuoden allergialääkkeiden viemisestä maahan. Soitan Finnairille käytännöistä ja saan neuvoksi pakata kaiken käsimatkatavaroihin. Olin lukenut tämän neuvon kyllä jo netistä, mutta halusin kuulla kun joku sanoo sen.

12.20 Lähtö lentokentällä lähestyy. Murrun yksinkertaiseen, viattomaan ja vähän leikillään sanottuun: ”Älä mene” -tokaisuun. Keräilen itseäni tovin.

13.30 Saavun lentokentälle. Palelin autossa, vaikka hellevaatteiden päällä olikin toppatakki. Kentällä olo on kuitenkin yllättävän OK. En ole paniikissa tai murtumispisteessä. Ihmettelen rentouttani, mutta huomaan käsieni tärisevän vähän. Johtuisiko tämä nyt sitten adrenaliinista? 

Eihän se ekologinen ruoka ole, mutta maistuva silti.

14.30 Viimeinen ehtoollinen tullittomalla puolella. Toast Skagen ja lasi Freixenetiä maksaa mansikoita, mutta päädyn siihen silti. Ei oikein olisi nälkä, mutta syön vähän väkisin. Saan palkinnoksi vähän oksettavan olon. Tulkitsen sen kuitenkin jännitykseksi, enkä edes harkitse WC-tiloihin siirtymistä. Tunti aikaa boardingin alkuun

15.05 Laitan Facebookkiin lähtöviestin. Toivotan tutuille kaikkien matkani alle jäävien juhlapyhien toivotukset. Se on vähän keinotekoisen nokkelaa, mutta en nyt oikein muutakaan keksi. Soitan kultsille.

15.30 Boarding on alkamassa. Olin ottanut matkalukemiseksi Frank Herbertin Children of Dune:n, mutta tajusin sen olevan ehkä vähän väärää tunnelmaa luova kirja matkalukemiseksi. Ostan pokkarikaupasta Terry Pratchettin uuden kirjan Snuff. Eikö Pratchettin pitänyt lopettaa kirjoittaminen?

16.05 Boardin on valmis. Istun täydessä koneessa, jossa vaikuttaa olevan valtaosa pääkaupunkiseudun ranskalaisista lapsiperheistä matkalla Pariisiin joululomille. Käsimatkatavaratila on liiankin täynnä erilaisia pusseja ja takkeja. Koneessa soi joulumusiikki – en tiedä ketä sen pitäisi rentouttaa?

Tästä se nyt sitten alkaa, 25 tunnin matka Indonesian pääkaupunkiin Jakartaan. Pysähdyspaikkoina Pariisi ja Hong Kong. Jännä tunne, kun on vasta aloittamassa matkaa, kun henkisesti on ollut matkalla jo viimeisen kuukauden.

Kahden viikon päästä muualla

Joulukuussa 23.12.2012 kello 16.05 lähden Suomesta Finnairin liikennöimällä Cathay Pacificin lennolla kohti Pariisia. Pariisin Charles De Gaullella hyppään Hong Kongin koneeseen, josta viimeinen yhteyteni Jakartalle saapuu perille 24.12.2012 kello 22.45. Neljä päivää myöhemmin aloitan työelämävalmennuksen Suomen Jakartan Suurlähetystössä.

Paperit on allekirjoitettu, tulo- ja menoliput ostettu ja viisumi valmistuu keskiviikkona. Prosessi alkaa olla kokonaisuudessaan valmis: odottelen Kelan päätöstä maksusta ja tiistaina menen käymään muutamassa koulutuksessa, mutta muuten ei ole muuta tehtävää kuin panikoida. Tai no, tekemistä kyllä keksin paljonkin, joka on oikeastaan hyvä, sillä ei jää niin paljoa aikaa pohtia omassa pienessä päässä kaikkea mitä on edessä.

Eteläisin paikka jossa olen tähän mennessä käynyt, on Kanariansaarten Playa Del Ingles. Itäisin taas on Viipuri. Lisäksi muutto 180 000 asukkaan Turusta 500 000 asukkaan Helsinkiin, tuskin tuntuu enää miltään siirrolta suuren kaupunkiin, kun muuttaa 138 miljoonan hengen Jaavan saarelle. Jakarta numeroina on käsittämätön: Kaupungissa 10 000 000 asukasta, metropolissa 28 000 000. Kaksi suurinta kaupunkia, joissa olen tähän mennessä käynyt, ovat Pariisi ja New York ja vasta ne yhteenlaskettuna saavuttaisivat Jakartan asukasmäärän. Huh, huh.

Puhumattakaan sitten siitä tosiasiasta, että olen siirtymässä turvallisesta akateemisesta illuusiosta tosimaailmaan, jossa edessä on vaatimuksia, realiteetteja, opitun soveltamista ja aikatauluja. Paikka on aivan unelma monessakin mielessä: se tarjoaa oikeasti luontevan jatkumon opintotaustalleni, se tulee heti valmistumisen jälkeen ja saan siitä monissa paikoissa arvostettua, todistettua kansainvälistä kokemusta. Tietenkin tässä vaiheessa mielessä painaa lukuisia epäilyjä omista kyvyistä ja aina niin rautainen luottamus omaan erinomaisuuteen rapisee kuin Finlandiatalon marmori.

Lyhyesti sanottuna: jännittää. Ja jännittäminen on aina kiskonut tästä uskonnottomasta yksilöstä esiin ihmeellisiä taikauskoja. Olen pelännyt puhua ja kirjoittaa tästä, jotten manaisi harjoittelua jotenkin. Pelkäänkö edelleen manaavani tapahtumia kirjoittamalla niistä tänne? Vähän.

Eilen kuitenkin muistin erään lohduttavan seikan. Heinäkuun 16. 1911 RMS Cedric saapui New Yorkin Ellis Islandille, lastinaan muun muassa eräs Martti Wördman. Vaarini matka oli kulkenut Kustavista Liverpoolin kautta New Yorkiin ja hän oli perille päästyään 20 vuotta vanha. Ennen toista maailmansotaa, ennen Suomen itsenäistymistä, ennen Venäjän suurta vallankumousta, Saksan ja Kiinan vielä ollessa keisarikuntia ja ennen Titanicin uppoamista oli vaarini muuttanut Varsinais-Suomen kuivimmasta kalastajakylästä maailmaan suurimpaan kaupunkiin, hänen vielä ollessa liian nuori juomaan alkoholia saatika sitten äänestämään. Ja minä kehtaan stressata jotain puolen vuoden harjoittelua.

Kokemukset ovat tietty subjektiivisia ja voihan se olla, että 1900-luvun alun futurismi oli ladannut vaarini niin täyteen uskoa ja luottoa tulevaan, ettei tuo tajunnut pelätä suurta loikkaa… Vaikka eipä se kyllä kuulosta järin todennäköiseltä.

Oli miten oli, tammikuusta lähtien viimeistään varmaan tämän blogin luonne muuttuu hyvin paljon. Olen tähän mennessä kirjoitellut vähän siitä ja tästä, fiiliksen mukaan. Nyt kuitenkin elämänmuutoksen myötä siirryn enemmän matkaraportointiin. Ja joo, tiedän että trendikästä olisi luoda tätä tarkoitusta varten oma blogi, mutta kun en viitsi. Tämä on minun tilani internetissä ja käytän sitä niin kuin parhaaksi näen. Tuskinpa maltan edelleenkään pysyä vain yhdessä aiheessa, joten mikäli NHL joskus alkaa taas (jota epäilen) tai mikäli suomalaisessa poliittisessa keskustelussa puhutaan kummia, niin tuskinpa maltan olla kommentoimatta. Anyway, sen näkee sitten. Kuvia ainakin ajattelin käyttää enemmän.

Vaarini muuten palasi Suomeen, elätti itsensä yrittäjänä ja perusti perheen. Hän kuoli Hyvinkäällä 92-vuotiaana alkuvuodesta 1984, vain muutamaa kuukautta ennen minun syntymääni.

Suomalainen kävelylenkki

Olin ehtinyt Eiranrantaan ennen kuin lumisade alkoi. Muutaman päivän kestänyt pakkaskausi antoi tietä talven toiselle lumipyrylle. Kylmä Itämereltä puhaltava tuuli piiskasi suuria hiutaleita kasvoilleni, samalla kun timmit etelä-helsinkiläiset juoksivat ohitseni kalliissa urheiluliikkeistä ostetuissa juoksuhaalareissaan. Milloin lenkkeilystä tuli välineurheilua?  

Kävelyretkeni oli alkanut Kalliosta sen nelisenkymmentä minuuttia aikaisemmin, ja vaikka koko matkan olin tarponut satunnaisesti auratuilla, paakkuuntuneen lumen tuhoamilla jalkakäytävillä, en ollut miettinyt Suomea ennen Eiranrannassa saamaani yhtäkkistä muistutusta sijainnistani 60^o pohjoista leveyttä. ”Olenkin talvisessa Suomessa! Kuinka hyvää mammutin lihan täytyi olla, jos esi-isämme sen motivoimina olivat valmiita sietämään tällaista ilmastoa?”

Olen edellisen kirjoitukseni jälkeen tehnyt kahta asiaa: kuntoillut ja hoitanut työelämävalmennukseni aloittamisesta johtuvia käytännön järjestelyjä. Ja koska työelämävalmennuspaikka sijaitsee Kaakkois-Aasiassa, vähän päiväntasaajan eteläpuolella, ovat ajatuksenikin velloneet siellä. Käytännön järjestelyt, asuminen, rahatilanne – huolia riittää tässä projektissa ja yöunet pystyy takaamaan joko väsyttämällä itsensä puolikuoliaaksi nukkumaanmenoaikaan mennessä tai muutamalla oluella. Olen tähän asti valinnut ensimmäisen vaihtoehdon.

Eiranrannassa se kuitenkin iski: muistutus Suomesta. Taustalla saattoi myös olla edellispäivänä nähty Kansallisteatterin Patriarkka, jossa puhuttiin identiteetistä, mutta siinä hetkessä aloin miettimään omaa suomalaisuuttani. Kuinka minä olen suomalainen ja mitä suomalaisuus minulle on?

Suurissa kansallisissa tarinoissa on yksi suuri vika: ne ovat keinotekoisia. Suomalaisuutta rakennettiin 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa mystisestä luontosuhteesta ja kielestä juontuvaksi tarinaksi metsien kansasta, jota yhdistää rakkaus isänmaahan. Kansalliseepoksena Kalevala on hieno kirja, mutta suomalaisuutta se ei edusta enää kovinkaan monille. En haluaisi nähdä Itsenäisyyspäivänä muisteltavan suomalaisuuden suurmiehiä, kuten Snellmania, Runebergia, Agricolaa, Porthania, Yrjö-Koskista tai Lönnrotia, mutta vielä vähemmän haluan suomalaisuuden kuvaston rakennettavan Mannerheimin, Ehrnroothin, Rydin ja Heinrichsin ympärille. Miksi suomalaisia pitäisi yhdistää jokin tarina? Miksi meidän pitää itsenäisyyspäivänämme kertoa sotiemme veteraanien uhrauksista, jotta kokisimme olevamme suomalaisia? Onko identiteettimme niin heikolla pohjalla, että joudumme mainostamaan viime vuosituhannella käytyä sotaa kansamme yhdistävänä piirteenä? Sitäkö me olemme: sotaa muisteleva kansa?

Tuisku yltyi lähestyessäni Kaivopuistoa. Päätin luovuttaa alkuperäisestä suunnitelmastani kiertää rantaa myöden koko matka. Hyytävä lumi oli matkustanut jostain Siperiasta asti vaakasuoraan, kohdatakseen vain kylmettyneet kasvoni helsinginniemellä. Käännyin Pohjoiseen hammasta purren – en olisi halunnut antaa periksi säälle. Venäjän Federaation suurlähetystö jäin takavasemmalle kiivetessäni Tähtitorninmäkeä. Se toi mieleeni taas oman tulevan elämänmuutokseni ja aloin pohtimaan suomalaisuuden kertomista ulkomaalaisille. Miten selittäisin suomalaisuuden ihmiselle joka ei ennestään tiedä mitään suomalaisista?

Ainoa selkeästi tätä kansaa yhdistävä seikka on maantieteestä syntynyt kokemus. Monet liittävät siihen geopoliittisia piirteitä myös, eli siis ne sodat. Niin paljon kuin Jukka Kuoppamäen pateettista Sinistä ja Valkoista inhoankin, on siihen istutettu totuuden siemen. Järvet, mökkeily, talvi, yötön yö ja kaikki muut itse tähän maahan liittyvät seikat ovat muovanneet suomalaisuutta enemmän kuin mitkään sodat tai Gallen-Kallelat. Yhteinen kokemus suomalaisuudesta syntyy pitkälti siitä, millaista Suomessa on asua.

Itse haluan aina kaikissa kansallista identiteettiä korostavissa keskusteluissa mainostaa olevani ensisijaisesti ihminen, sitten nuori, sitten humanisti, sitten kaupunkilainen ja jossain sijalla 500 000. löytyy vasta se suomalainen. Se on sellaista henkilökohtaista identiteetin rakentamista, johtuen pitkälti suomalaisuuden muuttumisesta korostamaan juuri sotatraumaa ja militarismia.

Unioninkadulta tultaessa Senaatintorille tajusin kuitenkin oman suomalaisuuteni uudelleen. Olin vain kymmenisen minuuttia aikaisemmin tehnyt lumisateen vuoksi itseäni harmittaneen käännöksen reitilläni. En olisi halunnut antaa pienen pyryn haitata matkaani. Ne kymmenet rannassa lenkkeilleet kilpavarustelijat olivat myös lähteneet tällä koiranilmalla ulos. Senaatintorilla nainen viittilöi itselleen taksin ja nelosen ratikka otti ihmisiä kyytiin pysäkiltään. Yliopiston suunnalta käveli pukumiehiä ja vartiointiliikkeen miehet juttelivat niitä näitä keskenään vartioidessaan joulutorin koppeja. Ketään ei näennäisesti haitannut lumisade. Siinähän se katseli minua kasvoihin, se suomalaisuus. Siinä me olimme yhdessä kaikki Ehrenströmin ja Engelin suunnittelemassa miljöössä toteuttamassa suomalaisuuttamme – elämässä arkeamme välittämättä sen suuremmin säästä.

Kaikkine päällekkäisine identiteetteineni, olen silti ensisijaisesti suomalainen. En tunnusta sellaisen lumimäärän olemassaoloa, joka oikeuttaisi junavuorojen peruuttamisen. En edes tiedä, oliko kouluaikoinani olemassa jotain pakkasrajaa, jolloin kouluun ei olisi tarvinnut mennä? Nautin aina kun metsämaiseman jälkeen näkyy ohikiitävän hetken ajan junan ikkunassa järviä. Mitä siis on suomalaisuus? Minulle ainakin se on normaalin elämän ylläpitoa ympäristön asettamista haasteista huolimatta.

Ja kyllä, tiedän että tämä on menossa vähän kansallisen ”suuren tarinan” luomisen puolelle, mutta haluan silti perustella tätä vähän. Sotaihannoinnissa on usein mukana talvisodan ihmeen muisteleminen, jossa siis toistellaan suomalaisten sotilaiden kykyä kestää yksi ankarimmista talvista miesmuistiin. Minä ja kaltaiseni olimme lenkillä, vaikka lähtiessä oli karmivan kylmä ja lenkin aikana tuli hillitön myräkkä. Parikymppiset klubittajat seisovat yökerhojen jonoissa pitkiäkin aikoja, hyvin niukoissa bileasuissa vaikka ulkona olisi millainen taifuuni. Suomalaisella jos on Nokian kumisaappaat, huopapohjalliset, kuumaa mustaherukkamehua termarissa ja lämmintä päällä, niin tämä kansa istuu vaikka millaisessa myrskyssä jos syytä on.

Kiipesin kolmatta linjaa ylöspäin jalat melko väsyksissä. Katselin kun vanhempi herrasmies parkkeerasi Audiaan tottuneesti tienvarren kohtaan, jonka tunnisti helposti parkkipaikaksi edellisen auton lumeen jättämän aukon perusteella. Tiellä oli pari koiranulkoiluttajaa ja muutama ihminen baarien ulkopuolella tupakalla. Kaikkia meitä haittasi keli, mutta me emme antaneet sen määrätä meitä. Meillä kaikilla on taatusti erilainen arki, mutta kukaan meistä ei ollut valmis muuttamaan juuri sillä hetkellä tekemistämme vain sen vuoksi, että se sattui olemaan normaalia haastavampaa. Se jos mikä minulle on suomalaista.

Hyvää Itsenäisyyspäivää kaikille.

Turku, mon amour

Haikea olo. Menin keskiviikkona Turkuun opiskelijana ja palasin tänään torstaina Helsinkiin valmistuneena valtiotieteiden- ja filosofian maisterina. Siksi siis maailman kuuluu saada tietää mitä kaikkea hienoa on Turussa. Tässä on minun top 10 listani, ilman sen suurempaa järjestystä.

Jokivarsi

Jokivarsi on ehkä Turun kaunein osa. Kiemurteleva Aurajoki Tuomiokirkkosillalta Aurasillalle on hyvin lähellä Suomen kauneinta miljöötä. Varrelta löytyy ravintoloita, kahviloita, museoita, kirjasto ja vihreää nurmikkoa. Jokivarressa voi istua iltaa, lukea, syödä aamuyöstä pizzaa ja katsella ihmisvilinää. Kaikki näistä kokeiltu ja hyväksi todettu. Koulujen päätyttyä penkat täyttyvät juhlivista koululaisista, eikä väki oikeastaan sanottavammin vähene koko kesänä. Turkulaiset rakastavat jokivarttaan ja syystä.

Ruissalo

Ruisrockin päänäyttämö sijaitsee pyörämatkan päässä Turun keskustasta. Festivaalikansa tietää polkupyörän parhaaksi liikkumavälineeksi, sillä bussien päätepysäkin jälkeen saa musiikkidiggari kävellä vielä niin sanotun ”Via Dolorosan”, noin parin kilometrin matkan itse alueelle. Mutta on se sen arvoista. Ruissalo on kaunis paikka, jossa voi lenkkeillä tai käydä uimassa. Maisemat ovat jälleen niitä kuvan kauniita, eikä niistä nauttiakseen tarvitse nähdä suunnatonta vaivaa.

Ylioppilaskylä

Kauneuden vastakohta, harmaan betonin ja yhteisöllisen asumisen pioneerihanke 1970-luvulta, mutta ah niin tunnelmallinen. Yo-kylä ei koskaan nuku, ja jos satut asumaan vaihto-opiskelijoiden kansoittamien bile-talojen vieressä – et nuku sinäkään. Vuoden ehdin asumaan Yo-kylässä, minä aikana kehitin yhden, edelleen joskus tekemäni, ruokalajin: kyläpastan. Paikallinen pikkuriikkinen k-market kun viikonloppuisin tuppasi olemaan valikoimiltaan hieman rajallinen, tuli pastakastikkeeseen laitettua vähän mitä sattui. Nyt, aina kun teen spagettia jauheliha-tomaattipapukastikkeessa, palaan mielessäni omaan 18 neliön yksiööni.

Yliopiston pääkirjasto

Miten voi samaa tilaa samaan aikaan vihata ja rakastaa? Pääkirjastolla oli aina jokin pielessä: abit olivat vallanneet lukupaikat, wlan ei toimi, joku puhuu puhelimeen tai lämpötila on laskenut jonnekin +12 tietämille. Silti minä siellä valtaosan lukemisistani tein. Oikeastaan en edes harkinnut muita paikkoja, pääkirjasto oli minun lukupaikkani. Istuin samalla kelloa tuijottavalla paikalla aina jos mahdollista ja luin paniikissa tenttiin. En tainnut aloittaa koskaan riittävän ajoissa pänttäämistä, mutta lopulta hylsyjä tuli hyvin vähän. Oman mainintansa ansaitsee miesten wc-tilojen ovikirjoitukset. Olen väitellyt kyseisillä seinillä useammasta aiheesta, itkien aina kun joku innokas siivooja on mennyt pesemään tekstit pois.

Ruokapaikat

Turussa on niin paljon mielenkiintoisia ravintoloita, etten pysty valitsemaan vain yhtä tärkeää paikkaa. Mantun grilli täyttää janoisen kansan suolaisennälkää herkullisilla makkaraperunoillaan. Smör ja Mami kilpailevat valtakunnan parhaiden ravintoloiden listoilla hyvästä syystä. Hesburgerit joka nurkalla varmistavat burgerisodan Turussa päättyneen ylivoimaiseen Heikki Salmelan voittoon. Kårenin lounas taistelee monien iltaruokaloiden kanssa tasossa, mutta sen saaristolaisleipää ei haasteta edes Michelinin tähdillä. Ja on Turun torilla jopa satunnaisesti auki oleva kiskakiinalainen, josta kävin syömässä yksin 26-vuotis syntymäpäivänäni erittäin epäilyttäviä friteerattuja kananpaloja hyvällä ruokahalulla. Turussa on paljon ihania ravintoloita, joista riittäisi juttua kymmeneen kirjaan.

Baarit

Turussa on mistä valita, jos haluaa iltaansa istua baareissa. Itäisen keskusta helmi on viskeihin erikoistunut Kerttulin kievari. Merellisessä sisustuksessa voi maistella yli sataa erilaista viskiä harvinaisen sopivaan hintaan. Cosmic Comic Cafe keskustassa lupaa olutta ja sarjakuvia, ja tämän se myös pitää. Rafla on paitsi hauska ja vähän rosoinen, löytyy vessasta Pertti Jarlan piirtämiä seinäkirjoituksia. What’s not to love? Panimoravintola Koulu kuuluu jo viralliseen kaanoniin kaupungin nähtävyyksistä ja yökerho Dynamo ihastuttaa jokaisen siellä vierailevan humanistin. Listaa voisi jatkaa enemmänkin (esim. El Gringo, Three Beers, Ravintolalaivat, Uusi Apteekki jne.). Mutta yksi on kuitenkin yli muiden, nimittäin:

Ravintola Proffan Kellari

Sen seitsemisen vuoden aikana, jota Turussa opiskelin, missään paikassa kotini ulkopuolella en viettänyt niin paljoa aikaa kuin Proffassa. Aina lounaan jälkeen kävin juomassa kaksi kuppia kahvia ja lukemassa iltapäivälehdet. Missään muussa paikassa en ole käynyt yhtä mielenkiintoisia keskusteluja elämäni aikana: tilan poikkitieteellisyys ja rento tunnelma saattaa johtaa pitkällisiinkin väittelyihin esim. aikamatkaamisen etiikasta tai historiatietoisuudesta Ankkalinnassa. Proffa on viihtyisä opiskelijoiden olohuone, aikana jona oma koti on useimmiten ahdas yksiö.

Ylioppilastalot

Ennen remonttia Ylioppilastaloissa saattoi tehdä mitä vaan. Taloissa oli asuntoja, ainejärjestöjen toimistoja, ylioppilaskunnan kirjasto, opiskelijaruokaloita, ylioppilaskunnan toimisto, uimahalli, jo mainittu Proffan kellari ja isot osakuntien tilat. Remontin jälkeen, jahka se joskus valmistuu, jäljelle jää jotain muuta. Osakunnat ainakin ovat jo saaneet häädön, eikä ole lainkaan selvää mitä kaikkea taloihin jää. Se ei kuitenkaan vähennä talojen arvoa minulle. Voitin S-Osiksella naamiaiskilpailun, istuin Kritiikin toimistolla suunnittelemassa (ja usein myös toteuttamassa) mitä villeimpiä suunnitelmia, manailin useampienkin vaalien tuloksia saunatiloissa ja valtaosa syömistäni lounaista oli näissä tiloissa. Yo-talot ovat opiskelijoiden tiloja, joista jostain ihmeen syystä on muotoutumassa yritystoimintaa.

Itäinen keskusta

Hämeenkatu , Uudenmaankatu, Itäinen pitkäkatu ja Kiinanmyllynkatu-Lemminkäisenkatu rajaavat alueen, joka oli pieni yhteisömme. Jokaisessa talossa asui joku tuttu – valtaosassa useampi. Kavereiden luokse ei koskaan ollut pitkä matka, eikä ikinä voinut tietää, kuka saattoi illalla piipahtaa käymään. Ainoana arvottavana tekijänä ei ollut taloyhtiön ikä taikka asunnon varustelutaso, vaan lähisiwa. Kolmen Siwan jakaessa alueen eri ostossegmentteihin, pilkkaa joutui kuuntelemaan lähinnä silloin, jos oma lähisiwa oli juuri se ”huonoin”.

Aboa Vetus & Ars Nova

AV&AN:n museopuoli on ihana, sekä keskiajan Turku että moderni taidemuseo, mutta erityisen ihanaa on kaikki muu. Pihalla on kesäisin kesäteatteri. Arkisin lounaaksi tarjolla on erinomainen salaattibuffet ja lauantaisin tarjoillaan salaattibuffetin isoveljeä Jazzbrunssia. Kesällä torstaisin Jori Hulkkonen soittaa levyjä museon pihalla Ydintalvipuutarha nimisenä iltana. Keskiaikaisten markkinoiden aikaan museo järjestää lapsille turnauksia ja myy hullun papereita. Moderni museo josta en äkkiä keksi mitään muuta kuin hyvää sanottavaa.

Sellainen on minun Turkuni.  Muun muassa.