17.12.2014

Tasa-arvokeskustelun silmänkääntötemppu

”Länsimaiset feministit keskittyvät lähinnä omien asioidensa ajamiseen ja esimerkiksi Afrikasta tai Lähi-idästä kotoisin olevien maahanmuuttajanaisten tasa-arvo on heille toissijaista, kirjoittaa Yle Uutisten kulttuuritoimittaja Jussi Mankkinen.”

Aamun ragekohtauksen tarjosikin sitten minun verovaroillani maksettu Yle Uutisten kulttuuritoimittajan kolumni ”tasa-arvosta”. Kolumnin ideana on se, että Ruotsissa ja siten myös Suomessa pitäisi puhua enemmän maahanmuuttajanaisten oikeuksista, mutta niistä eivät feministit puhu. Mankkisen mukaan tuntuu siltä, kuin länsimaissa feminismi koskisi vain tiettyä otantaa ko. maan naispuolisesta väestöstä.

Jep, jep.

Femismikeskustelussa on mahtavaa, kuinka feminismikriittiset äänet haluavat usein tehdä jaon ”heihin”, eli feministeihin ja ”meihin”, eli feminismikriittisiin. Toistuvana teemana on se, kuinka on oikeasti ihan OK rajata itsensä ulkopuolelle tasa-arvoa kannattavien joukosta, jonnekin muualle. Jonnekin, jossa kannatetaan jotain muuta kuin tasa-arvoa, koska tasa-arvo on jotenkin kieroutunutta, kun sitä jatkuvasti tuodaan esille joka tuutista.

Tasa-arvo on jotenkin väärää. 


Mankkisen mukaan, kerta ollaan niin feministejä niin feministejä, pitäisi olla kaikissa asioissa etunenässä ajamassa naisten asiaa. Suhteellisen tuoreen puolueen pitäisi pystyä reagoimaan ilmiöihin, kuten toisesta kulttuurista tuleviin, usein naista alentaviin tapoihin suoralta kädeltä ja nopeasti. Ihan sama onko konsensusta olemassa, kerta te olette feministipuolue, niin miksi ette aja naisten asiaa?

Mikset itse aja pönttö! Mankkinen luettelee Ruotsista kolme erillistä tapausta, joista yhdestäkään ruotsalaiset feministit eivät nostaneet äläkkää. Ja sen sijaan, että toimittajan päättäisi kirjoittaa raivoisan tasa-arvoa kannattavan kirjoituksen maahanmuuttajanaisten tilanteesta Ruotsissa, päättää hän ottaa kohteekseen ruotsalaiset feministit.

Koska sehän tässä on se ongelma: feministit. Ei siinä, että naisia kohdellaan huonosti, vaan siinä etteivät feministit tee asialle mitään. Huomasikohan toimittaja itse, miten kätevästi taas sai käännettyä syyn sen oikean tahon niskaan?

Eikä sillä, etteikö herralla olisi samoin ajattelevia sielunkumppaneita. Feminismi sanana ärsyttää monia ja kaikella kriittisellä tekstillä ilmiöstä saa fanikuntaa vähän väkisinkin. Samat sankarit usein valittavat siitä, kuinka feminismi on hömpötystä joka on mennyt liian pitkälle, tai sitten toistelevat tätä ”mites kehitysmaat?” -argumenttia.

Onko kunniamurha oikein? No ei ole. Ovatko ihmisten arkea kontrolloivat extremistit oikein? No eivät ole. Onko naisten ympärileikkaus oikein? No ei ole!

Mutta sen sijaan, että syyttäisin tästä ruotsalaisia, suomalaisia tai edes kehittyvien maiden feministejä, näkisin ehkä suurempana kohteena ne sortajat! Minua ärsyttää ehkä kaikkein eniten feminismikritiikissä juuri tämä ulkopuolinen vaatimus oikeasta feminismistä ihmisiltä, jotka aloittavat puheenvuoronsa ensin jaottelemalla itsensä ulkopuolelle tasa-arvon ajajista ja sitten vaatien tasa-arvon ajamista jollain tietyllä tavalla.

Mankkinen myös valittaa siitä, kun kotimaiset feministit eivät suoralta kädeltä tuomitse niqabia asusteena täällä Suomessa. Jätän nyt omaan arvoonsa miehen vertauksen kunniaväkivallan, silpomisen ja vaatteen välillä, ja keskityn vain tähän sanamuotoon:

Kun feministille tai muuten naisten oikeuksista pauhaavalle henkilölle esittää kysymyksen siitä, onko usean helsinkiläislähiön katukuvassa tiuhaan liehuva niqab (vain silmät näkyviin jättävä vaatekokonaisuus) tasa-arvoa edistävä asuste, vastauksena on enmäoikeintiedä tai onniinvaikeakysymys.

Ensinnäkin tässä puhutaan suosikki-ihmisestäni, eli ”henkilöstä”. Hän on melkein yhtä legendaarinen tyyppi, kuin ”mies”, jolle sattuu ihmeellisiä asioita eri iltapäivälehtien otsikoissa: ”Mies putosi kalliolta”, ”Mies pelasti hukkuvan koiran” jne. Ihan sama kuka se henkilö on, monet feminisminvastustajat kohtaavat näitä ”henkilöitä” lähes päivittäin ja he pauhaavat ilman mitään suurempaa sanomaa.

Ehkäpä ”pauhaava henkilö” on antanut toimittajalle hyvänkin vastauksen, emme koskaan voi tietää, mutta toimittajan korviin on vain jäänyt ilmaukset: enmäoikeintiedä tai onniinvaikeakysymys. Miksi näin? Koska ne ovat vaikeita kysymyksiä ja moni länsimainen feministi ei uskalla ottaa niihin kantaa, kun ne tulevat oman kulttuuripiirin ulkopuolelta. Se mikä meille näyttäytyy sorrolta, ei välttämättä ole sitä kohteelle. Vitsi kun olisi mahtavaa, jos helppoon ”Onko niqab oikeinv ai väärin?” -kysymykseen olisi helppo vastaus, mutta sori nyt kun ei ole.

Vastaanpas nyt piruuttani, kun kerta aikaa on.

Ei, niqab ei ole ”oikein”, sillä se on osa naista esineellistävää kulttuuri-ilmiötä, jossa nainen on varattu vain miehen silmien iloksi. Mutta, toisaalta vaate on osa myös sitä käyttävän naisen kulttuuriperintöä ja on osa hänen itsemääräämisoikeuttaan, että hän saa sitä myös länsimaassa käyttää.

Kysymyksen voi esittää myös toisella tavalla: ”Ovatko naisten rintojensuurennusleikkaukset oikein?”. 


Ei, eivät ole nekään oikein, sillä ne ovat osa naista esineellistävää kulttuuri-ilmiötä, jossa nainen on varattu vain miehen silmien iloksi. Mutta, kerta rintojensuurennusleikkaukset ovat osa länsimaista kulttuurimaailmaa, voivat länsimaiset feministit sanoa siitä painavan sanansa, vaikka rintojen suurentaminen onkin osa naisen itsemääräämisoikeutta.

Läheisemmässä kysymyksessä länsimainen feministi voi sanoa, että ei sinun tarvitse tämän sinun kulttuurisi sisällä tehdä tätä naista esineellistävää asiaa. Oman kulttuuripiirin ulkopuolelle puuttuminen taas vaatisi hyvin kattavaa ja hyvää kulttuurintuntemusta. Ja aivan kuten Saksan valtiolla ei ole oikeutta sanoa yhtään kriittistä sanaa juutalaisvaltiosta, ei länsimaisella ihmisellä ole mitään oikeutta sanoa vuosisataisen kolonialisten sorron jälkeen, miten kenenkään pitäisi elää omassa kulttuurissaan. 




Jaksoitko lukea tänne asti? Tylsäähän se on, kun maailma ei ole mustavalkoinen.

Olen Mankkisen ja hänen kaltaistensa kanssa yhtä mieltä yhdestä asiasta: länsimaiden ulkopuolelta löytyy merkittävimmät tasa-arvotaistelijat tällä hetkellä. Pitkälti siksi, koska he joutuvat tekemään sitä henkensä kaupalla, usein ylivertaista vihollista vastaan.

Länsimaat tekevät liian vähän tämän taistelun tukemiseksi, eikä se johdu siitä että länsimaiset feministit eivät tee riittävästi. Me olemme kuulkaas ihan yhdessä kaikki tekemässä liian vähän, eikä sormen osoittelu feministien suuntaan paranna kuulkaa lainkaan ihmisoikeuksia maailmalla.

Ei sitten niin lainkaan.


Ilkeä ihminen väittäisi näiden puheenvuorojen johtuvan ainoastaan siitä, että tällä keinolla feminismin vastustajat yrittävät hidastaa länsimaiden tasa-arvoistumista. Sillä ei tällä nyt ainakaan mitään saavuteta länsimaiden ulkopuolisissa ihmisoikeuskysymyksissä.



Lue lisää

12.12.2014

NHL:n suomalaispelaajat kaudella 2014-15

Kappas, enpä olekaan vähään aikaan kirjoitellut mitään suosikkiaiheestani NHL:stä. Tämä virhe pitää paikata saman tien. Käydäänpäs vaikkapa läpi tämän kauden suomalaiskasvot liigassa ja analysoidaan vähän miten kausi tulee tästä eteenpäin menemään.

Anaheim Ducks

Sami Vatanen:  

Entisessä ”suomalaisseurassa” Ducksissa on eläköitymisten myötä enää yksi Suomen passin haltija, JYP:in kasvatti Sami Vatanen. Vatasta ei hyvällä tahdollakaan voi kutsua seuran suomalaistähdeksi, sillä niin suuri on Teemu Selänteen varjo, että peliurankin jälkeen hän on seuran suurin suomalaisnimi.

This being said: Vatanen on pelaamassa läpimurtokauttaan seurassa. Ensimmäisten 30 ottelun jälkeen hän on liigan puolustajien pistepörssin vitonen, jättäen taakseen esimerkiksi Ottawan supertähden Erik Karlssonin. Plusmiinus näyttää nollaa, mutta sillä ei niin väliä. Vatanen sahasi pari kautta AHL:n ja NHL:n väliä vähän turhaankin, valmentaja ei ilmeisesti pitänyt miehen puolustuspään osaamisesta. Nyt kuitenkin asema joukkueen puolustuskaluston kovassa ytimessä on varma.

Vatanen pelaa hyvää kautta oikeaan aikaan kaiken lisäksi. Miehellä on sopimusta jäljellä kaksi kautta, Anaheim kiikkuu divisioonansa huipulla ja ensi kauden jälkeen joukkueen pukukopissa on odotettavissa tilaa Francois Beaucheminin, Sheldon Sorayn ja Eric Brewerin sopimusten loputtua. Anaheimilla on kolme huippulahjakasta nuorta puolustajaa listoillaan ja mahdollisuudet tällä kaudella sekä myöhemminkin on oikeastaan ihan mihin vaan. Vatasella on pullat hyvin uunissa, mikäli hän vain pysyy terveenä.

Arizona Coyotes

Lauri Korpikoski: 

Pitkällä kaavalla NHL:ään kavunnut Lauri Korpikoski on vähän epäkiitollisessa asemassa. Viime kausi oli miehen uran heikoin pisteiden valossa, eikä tällä tahdilla tästä kaudesta ole tulossa järin paljoa parempi. Entisen ykköskierroksen varauksen jääaika on noin 15min per ottelu, mutta plusmiinus jo nyt -14. Tämä ei ole liigan huonoimpiin kuuluvan Arizonan joukkueessa mikään erityinen meriitti. Korpikoskella on sopimusta jäljellä kauden 2016–17 loppuun asti, joten asema on ainakin suhteellisen turvattu.

Boston Bruins

Tuukka Rask: 

Tuuuuuuuuukalla menee yllättäen vähän heikommin. Viime kauden Vezina-voittaja ei ole ollut yhtä timanttisessa iskussa kuin aiemmilla kausillaan, ja erityisesti päästettyjen maalien keskiarvo 2,59/peli kirpaisee silmään ikävästi. Ongelmat tosin eivät ole maalivahdin yksin, sillä koko Bostonin joukkue on pelannut odotettua heikommin, siltikin vaikka kaikki odottivat joukkueen olevan heikompi palkkakatto-ongelmiensa vuoksi.

Boston on menettänyt sairastuvalle kapteeninsa ja puolustuksen johtohahmon Zdeno Charan, jolloin puolustus joutuu nojaamaan liikaa Dennis Seidenbergiin ja tulevaisuuden tähtiin Torey Krugiin ja Dougie Hamiltoniin. Ei heissä mitään vikaa ole, mutta eivät he ole Zdeno Chara.

Tuukalla tulee todennäköisesti numerot tästä vielä vähän paranemaan, mutta Bostonin joukkue tuskin tulee menemään pitkälle tällä kaudella pudotuspeleissä. Eipä se silti mitään. Rask on edelleen sarjan suomalaisia supertähtiä ja aikainen putoaminen pudotuspeleissä toisi oivan lisän Suomen jääkiekkomaajoukkueen MM-turnaukseen Tsekkeihin. 


Buffalo Sabres

Rasmus Ristolainen:

Mikä olisi oikea paikka kaksikymppiselle suomalaispuolustajalle? AHL! AHL olisi oikea paikka kehittää lupaavista pelaajista tähtiä! Sen sijaan Buffalon joukkueessa peluutetaan nuorta turkulaista jo toista kautta ylhäällä, keräämässä lohdutonta plusmiinus tilastoa melkein 20minuutilla per ottelu. Vaikka olen kuullut kehujakin Ristolaisesta, lienee tosiasia se, että nuorukainen pelaa liian suuressa roolissa tässä vaiheessa uraansa.

Onneksi ensi kaudella Buffalon joukkueessa päättyy jopa 10 pelaajasopimusta ja jos omistajataho on tarpeeksi tyytyväinen saamiinsa varattuihin pelaajiin, voi panostaminen oikean joukkueen kasaamiseen ehkä alkaa. Tämä saattaa olla hyvä uutinen myös organisaation toiselle suomalaiselle…

Joel Armia:

Armian tilastot olivat ensimmäisen AHL:ssä vietetyn kauden jälkeen melko heikot. Pelaamissaan 54 ottelussa mies oli saanut kasaan seitsemän maalia ja 20 syöttöä. Nyt toisella kaudellaan Armia on saalistanut 19 ensimmäisessä ottelussaan tehot 6 + 9. Buffalon farmiin on haudattu muitakin tulevaisuuden lupauksia, kuten Luke Adam, joten kyllä joukkueella potentiaaliakin olisi. Ei vaan vielä tällä kaudella. Tällä kaudella joukkue kituuttaa ja kiusaa Ristolaista. Armia ei ole pelannut liigassa tällä kaudella, mutta oli pakko ottaa hänet mukaan, kun monet ovat jo tyystin unohtaneet hänenkin olemassaolonsa.

Calgary Flames

Markus Granlund:

Nuorempi Granlund oli kauden alussa aivan liekeissä. Mies oli takonut marraskuun puoliväliin mennessä, eli kymmenessä ottelussa tehot 3 + 6. Eli siis lähes piste per peli! Nyt, tänään saldo näyttää lukua 4 + 6. Tahti on siis hiipunut ja nähtäväksi jää, jatkaako mies koko kauden ylhäällä. Tosin, mikäli maalivainu löytyy uudelleen, ei ole lainkaan mahdotonta, etteikö tästä tulisi läpimurtokautta Markukselle.

Karri Rämö:

Rämö on pelannut varsin kelvollisesti kakkosmolarina Jonas Hillerin takana. Miehen tilastot ovat jopa hieman paremmat kuin viime kaudella. Rämön suurin ongelma vaan tulikin jo mainittua: Hiller. Pari oivaa kautta kakkosena ja kuka tietää vaikka Karrilla riittäisikin luottoa ykkösmolariksi jonnekin vielä.

Chicago Blackhawks

Antti Raanta (G): 

Raantaa käy kanssa sääliksi. Mies makoili kakkosmaalivahtina Corey Crawfordin takana viime kauden, nousi liigaan loukkaantumissuman vuoksi ja torjui hyvin. Mutta nyt kun tällä kaudella Crawford loukkaantui taas, nousi AHL:stä uusi mies Scott Darling pelaamaan Chicagon maalille aivan ilmiömäisesti. Raanta ei ole pelannut lainkaan huonosti, vaan vähemmän ilmiömäisen hyvin kuin Darling. Darlingin sopimus loppuu tällä kaudella RFA statuksella, joten mikäli Chicago aikoo panostaa nuorempaan lupaukseensa, saattaa Raanta äkkiä jäädä vaille työpaikkaa tuulisessa kaupungissa. Eipä tuo mitään, sillä ottajia luulisi olevan.

Onkohan chicagolaisilla jotain suomalaisvahteja vastaan, kun Antti Niemäkin kaltoin kohtelivat aikoinaan.


Dallas Stars

Jyrki Jokipakka:
Jokipakka on jakanut aikansa AHL:n ja NHL:n välillä. Tänään miehellä on yhdeksän ottelua molemmissa. Toistaiseksi saanut melko lailla jämäminuutteja Dallasin alakerrassa, joista merkintöinä kertynyt kaksi syöttöpistettä. Jokipakan sopimus loppuu tähän kauteen, joten mikäli ihmeitä ei tapahdu, lienee miehen osoitteena seuraavaksi Eurooppa.

Jussi Rynnäs:
NHL:ssä ei olekaan nähty vähään aikaan kahden suomalaisen maalivahdin joukkuetta! Rynnäs on toistaiseksi pelannut vain kaksi ottelua Dallasin kakkosmolarina, eikä kaksi isonumeroista tappiota mairittele tilastosarakkeissa.

Edellinen suomalaistandem taisi muuten olla Antti Niemi ja Antero Niittymäki San Jose Sharksissa. Sitä edeltävä ainoa joka tulee mieleen, on Vesa Toskala ja Miikka Kiprusoff Calgarysta. Varmasti muitakin on ollut, vaikken muista.

Kari Lehtonen:
Huono kausi Kärpälläkin tilastojen valossa. Oikeastaan jos katsoisi vain lukemia, olisi Lehtosen kausi hänen uransa huonoin. Luin jostain blogista kuvauksen Dallasin tämän kauden pelistä, jossa mainittiin joukkueen häviävän paljon liigan hauskimmalla pelitavalla. Maalivahtien surkeat luvut johtunevat siis pitkälti Starsien pelitavasta, joka ei suosi molareja. Jotenkin silti luotan Karin vielä kaunistelevan tilastojaankin kauden loppuun mennessä – hän on kuitenkin varsin hyvä maalivahti.

Edmonton Oilers

Jesse Joensuu:
Suomalaiset eivät jostain syystä tunnu säilyvän Edmontonissa. Lennart Petrell otti kahden kauden jälkeen ritolat. Teemu Hartikainen kesti kolme. Nyt Jesse Joensuu sitten näyttää olevan samoilla kiskoilla matkalla kohti Eurooppa. Viime sunnuntaina Oilers siirsi Joensuun waivereille, eikä hän ole tämän jälkeen pelannut. Sääliksi käy koko organisaatiota muutenkin.

Iiro Pakarinen:
Kalpakasvatin ainokainen maali täytti viime viikolla yhden kuukauden. Myöhästyneet onnittelut merkkipäivän johdosta! (kannattaa keskustella agentin kanssa siirrosta johonkin muuhun joukkueeseen vielä kun olet nuori).

Florida Panthers

Jussi Jokinen:
Jokinen nakutteli Evgeni Malkinin laidalla 21 maalia viime kaudella Pittsburghissa. Tällä kaudella Floridassa on ollut hiljaisempaa. Kaksi maalia ja 13 syöttöä ei ole takuulla Jussin mieleen. Mies on puhunut siitä, että siirtyminen Floridan pelitapaan ei ollut helppo. Tällä tahdilla maaleja tulisi koko kaudella kuusi ja syöttöjä 42. Toinen numeroista ei tule toteutumaan. Voidaan olettaa, ettei Panttereidenkaan johto toivonut tällaista tulosta 4 miljoonaa vuodessa kustantavalta pelaajalta, mutta sitten olisi valitettavasti pitänyt hankkia myös se Malkin. Jokisen sopimus loppuu vasta kauteen 2017-18, joten aikaa kelkan kääntämiseen vielä on.

Sean Bergenheim:
Bergenheimilla sen sijaan sopimus loppuu tähän kauteen. Neljällä maalilla ja kahdella syötöllään suomalainen ei kyllä häikäise. Mutta toisin kuin Jokisella, Bergenheimilla tämä tahti on varsin normaalia. Seuraavan sopimuksen hankkiminen liigasta vaatii kuitenkin jo Olli Jokisen managerin ihmetekoja.

Alexander Barkov:
Näiden Floridan suomalaisten tilastojen lukeminen on masentavaa touhua. Barkov on onnistunut 19 pelissä saamaan kasaan kaksi maalia ja kaksi syöttöä. Mies ei ole pelannut joulukuun ensimmäisen jälkeen ja voidaan olettaa lukujen parantuvan, jahka käsivamma saadaan hoidettua. Kuten Buffalossa, myös Floridassa heitetään nuorukaisia liian suuriin rooleihin heti kättelyseremonian jälkeen.

Minnesota Wild


Mikko Koivu:
Alisuoriutuvan ”suomalaisjoukkueen” kapteeni ei ole ikinä ollut mikään pistenikkari. Koivu on kahden suunnan hyökkääjä, joka puolustaa enemmän kuin hyökkää. Hänen tilastonsa ovat hyvin pitkälti samanlaiset kuin edellisilläkin kausilla, joten suurta kritiikkiä henkilökohtaisesta pelistä ei voi antaa. Koivun kausi mitataan vaan ja ainoastaan joukkueen menestyksen kautta. Ja kaudella jona kaikki odottivat pudotuspelimenestystä, ei saisi olla 27 ottelun jälkeen pudotuspeliviivan alapuolella.

Mikael Granlund:
Kasvukipuja, on sanottu Granlundista alusta lähtien. Lapsitähdellä ei ole ollut helppo siirtymä NHL:ään ja se on näkynyt loukkaantumisina ja samalla myös heikohkoina tilastoina. Tämä kausi näyttää tilastojen valossa olevan edellisten kaltainen, mutta sopimuskausi on päättymässä. Granlund saanee vuoden tai kahden mittaisen jatkosopimuksen, jonka jälkeen sitten Miken pitää olla lunastanut suuria toiveita. Ärsyttävintä on se, että aina kun Granlundin näkee pelaavan, hän on edelleen se saakelin hyvä ja fiksu pelaaja joka ennenkin. Suurimpana erona on ehkä se, että nykyään Granlund luisteleekin hyvin. Mikä siis mättää? Noh, vielä on aikaa.

Erik Haula:
Minnesotan kolmas suomalaissentteri teki viime kaudella nousun liigaan. Tällä kaudella siellä pitäisi pysyä. Mitään fiksua en osaa Haulasta sanoa, sillä miehen tilastot ovat aika mitäänsanomattomat. Tosin kolmos-nelosketjun sentterillä niiden kuuluukin olla. Ehkä erityismainintana pitää sanoa, että Haulan kuva NHL.comin sivuilla on sympaattisin kaikista suomalaisista.

Niklas Backström:
Backström on tällä kaudella jakanut torjuntavastuun Darcy Kuemperin kanssa, ja tällä hetkellä Kuemper johtaa tätä kaksintaistoa. Molemmilla on suurin piirtein identtiset tilastot, mutta Kuemperiin on luotettu jo 20 kauden ottelussa – Bäckströmiin vain 10. Molemmilla on kaksi kautta sopimusta jäljellä, mutta 24 vuotiaalla Kuemperilla on odotettavissa hyvin erilainen tilanne kuin 32 vuotiaalla Bäckströmillä. Bäckström ei ole ikinä ollut mikään spektaakkelimainen ihmetorjuja, mutta tasavarma. Numeroiden valossa ura on jo ehtoopuolella.

Nashville Predators:

Olli Jokinen:
Kyllä! Olli Jokinen pelaa edelleen NHL:ssä! Tiedän että tämä saattaa tullä yllätyksenä, kerta miehestä ei ole kuulunut oikeastaan yhtään mitään Winnipegiin siirtymisen jälkeen. Niin vain herra kesti sielläkin kaksi kautta ja sai sopimuksen Nashvillesta vielä viime kauden päätteeksi.

Nashville on tehnyt tällä kaudella 78 maalia, joista Jokisen nimissä on tasan kaksi. Olen muistaakseni ennenkin mainostanut Jokisen seuraavan osoitteen olevan KHL:ssä, vaan niinpä on mies Amerigon mukaan nimetyllä mantereella pysynyt. Enkä sitä paitsi edes kauheasti viitsi haukkua hänen kauttaan, kerta joukkueella menee ihan tosi hyvin. Toki, siitä saa pitkälti kiittää…

Pekka Rinne (G):
Rinteen ura oli katkolla lonkkahuolien vuoksi viime kaudella, eikä kukaan oikein uskaltanut arvata millaisessa torjuntavireessä mies olisi palattuaan. Noh, kävi ilmi että ihan tosi, tosi hyvässä. Rinne johtaa liigaa voitoissa ja on ykkösmaalivahtien ykkönen myös torjuntaprosentissa ja päästettyjen maalien keskiarvossa. Mikäli aivan ihmeitä ei tapahdu, voittaa Pekka Rinne Vezinan tällä kaudella Patrick Roymaisella ylivoimalla. Myös se on kivaa, ettei jokaisella suomalaisella maalivahdilla ole menossa uran huonoin kausi NHL:ssä.

New Jersey Devils

Tuomo Ruutu:
Olikin hetken aikaa vähän liian positiivinen fiilis, onneksi Ruutu tuli palauttamaan asioiden normaalitilan. Hänellä on todella pienet minuuttimäärät Devilsissä, vain alle 11min/ottelu, eikä se ole järin lupaavaa. Pistesaldo muistuttaa kovasti Carolinan aikoja, eikä sekään ole järin lupaavaa. Ruutulla on sopimusta jäljellä kaksi kautta, mutta luulenpa, että 3,8M hintalapulla varustettu laituri on GM Lou Lamoriellon kauppalistalla.

Pittsburgh Penguins

Olli Määttä:
Viime kaudella 19-vuotias Määttä nousi Pingviinien kokoonpanoon, kun käytännössä yhtä vajaa kaikki joukkueen puolustajat löysivät tiensä sairastuvalle. Määttä kiitti vastuusta, eikä palannut enää loppukaudesta AHL:ään. Viime kauden loppupuolella puhuttiin siitä, että nuoren puolustajan kova peluuttaminen alkoi loppukaudesta näkymään väsymyksenä, mutta onhan se ymmärrettävää, kerta enimmillään noin 80 ottelua juniorisarjoissa pelannut heppu heitetään yhtäkkiä noin 100 ottelun kauteen miesten sarjaan.

Tällä kaudella olisi sitten olisi vuorossa sophmore slump, eli suomeksi toisen kauden kirous. Määttä vaan ei ole tainnut saada siitä tiedoksiantoa, vaan mies jatkaa hyvin pitkälti samoilla linjoilla kuin viime kauden lopussa. Mikäli tämä tahti jatkuu, nähdään joskus NHL:ssä parhaimmin palkattuna suomalaisena puolustuspään pelaaja.

San Jose Sharks

Antti Niemi (G):
Onneksi Pekka Rinteellä on menossa hyvä kausi, muuten tämä suomalaismolarien läpikäynti olisi kyllä yhtä tuskaa. Kauden alussa Sharksien valmentaja Todd McLellan sanoi Niemen ja Alex Stalockin olevan tasaväkisiä kisaajia ykkösvahdin paikasta. Tässä kilpailussa Niemi on toistaiseksi johdossa, 21 aloitetulla ottelullaan. Niemen tilastot ovat hyvin samankaltaiset kuin aiemmillakin kausilla, mutta maaleja on Nemonkin taakse tehty normaalia enemmän ottelua kohti: 2,54. 


Niemi pelaa viimeistä kauttaan sopimuksestaan ja mikäli San Josen pelit näyttäisivät päättyvän ennen pudotuspelejä, luulen lahtelaisveskan löytävän vielä uuden kodin ennen kauden loppua jostain muusta NHL-seurasta.

St Louis Blues

Jori Lehterä:
Kun viime kauden lopuksi uutiset Leo Komarovin, Jori Lehterän ja Petri Kontiolan siirtymisestä KHL:stä NHL:ään tipahtelivat, niin ainakin allekirjoittanut odotti ainoastaan joukon ensimmäisen pääsevän joukkueessaan luottorooliin. Mutta väärässäpä olin: Jori Lehterä on ollut huikea. Tähän mennessä pelaamissaan 28 ottelussa hänellä on kasassa 24 maalia. St Louis todella tiesi kenet hankki Vladimir Tarasenkon vierelle, sillä vanhan tutkaparin maalivainu jatkuu siitä mihin Novosibirskissä jäi.

St Louisin tapauksessa menestys mitataan ainoastaan kyvyssä mennä pitkälle pudotuspeleissä, mutta Lehterä on tähän mennessä ainakin osoittanut olevansa tasan oikeassa paikassa, oikealla hintalapulla.

Petteri Lindbohm:
Puolustaja on edustanut joukkuettaan toistaiseksi viisi kertaa tällä kaudella. Merkintöjä tilastoissa tasan yksi, plusmiinustilaston -1.

Tampa Bay Lightning

Valtteri Filppula:
Tampan GM Steve Yzerman tiesi mitä sai kun Filppulan hankki. Filppula ei ole ikinä ollut mikään suuri maalilinko, mutta kuten viime kaudella Steven Stamkosin loukkaannuttua kävi selväki, hän osaa senkin jos tarve vaatii. Filppula pelaa joukkueessa jolla on mahdollisuudet tällä kaudella vaikka mihin ja mielenkiintoista onkin nähdä suomalaissentterin rooli, jahka pelit kasvavat ja paineet kasaantuvat. Tällä hetkellä Filppula pelaa nimittäin suuria minuutteja, uransa huipulla ja hyvässä joukkueessa. Mies on yksi suurimpia toiveita saada Stanley Cup ensi kesänä vierailulle Suomeen.

Toronto Maple Leafs

Leo Komarov:
Toteemielän. Tämänkin kuvauksen olen Komarovista tällä kaudella kuullut. Paljon taklaava, raastava, loppuun asti painava ärsyttäjä osaa myös takoa pisteitä. Toronton tuima fanijoukko on ottanut Leksan omakseen ja vaikkei joukkueelle tänä vuonna tulisikaan menestystä, voi vuoden välein tehtävät siirtymiset KHL:ään kyllä tämän kauden päätteeksi unohtaa. Tällä hetkellä mies kärsii typerästä tilanteesta saamastaan aivotärähdyksestä, joten toivotaan pikaisia paranemisia.



Mites noin yleisesti: tuleeko tästä suomalaisvuosi? Jotkut tähdet ovat nousussa ja toiset laskussa. Ainoastaan Pekka Rinne, Jori Lehterä ja Sami Vatanen voidaan laskea tällä hetkellä huippuonnistujiksi liigassa. Monien muiden kohdalla runkosarja ei oikeastaan tarkoita mitään, vaan menestys mitataan vasta pudotuspeleissä. Minnesota, Tampa Bay, Nashville, Pittsburgh, Boston ja Anaheim todennäköisesti nähdään pudotuspeleissä, mutta suomalaisten jääkiekkoseuraajien onneksi tämä tarkoittaa sitä, että MM-kisoissa lienee mukana varsin kelvollinen valikoima näytönhaluisia maalivahteja.

Vielä loppuun perinteinen Stanley Cup –voittajaveikkaus (joka menee muuten aina väärin): Nashville
Lue lisää

9.12.2014

Rakkaudesta lasiin

Huvittaako ketään muuta Itsenäisyyspäivän mielenosoitusten ympärillä pyörivä julkinen keskustelu? Tai siis, keskustelu, joka taas nousi pinnalle Itsenäisyyspäivän mielenosoitusten jälkeen. Kaikki puheenvuorot on nimittäin jo käytetty sataan kertaan Smash Asem, Töhryfestin, Kuokkavieraiden, Occupyn ja Kiakkovieraiden yhteydessä.

Mielenosoittaminen sille varta vasten varatuissa paikoissa, viranomaisten hyväksymänä ajankohtana, viranomaisten hyväksymää reittiä pitkin ei oikeastaan ole mielenosoitus vaan paraati. Mikäli suomalaisen julkisen keskustelun perusteella järjestäisi mielenosoituksen, pitäisi sen varrella kai järjestävän tahon hankkia riittävä määrä käymälöitä ja vuokrata kaupunkitila kunnalta etukäteen. Hyvä kai olisi jos paikalla olisi myös ruokamyyntiä ja lapsille kasvomaalausta.

Suuret mielenilmaukset johtavat muutoksiin. Kun tarpeeksi suuri osa ihmisistä osoittaa mieltään epäkohtia kohtaan, muuttuu maailma nopeasti ja hallitsematta. Ei Ranskan suuren vallankumouksen yhteydessä kukaan tilannut Versaillesista lupaa tulla erottamaan kuningas Ludvig XVI:n pää hänen lopusta vartalostaan. Pyysivätkö 1950-luvulla mustat kansalaisoikeusaktivistit lupia istumalakoilleen, aseistautumiselle Ku Klux Klaania vastaan tai pyysikö Rosa Parks lupaa istua bussin etuosassa?

Harvinaisena poikkeuksena ehkä tähän kuvioon on mainittava Romaniassa 1989 käynnistynyt vallankumous, jonka Nicolae Ceaușescu tajuamattaan itse tilasi.

”Mutta Itsenäisyyspäivän mielenosoittajat eivät osoittaneet mitään viestiä, vaan he halusivat vain riehua. Heitä on älytöntä verrata vallankumouksellisiin.”

Eikö tyytymättömyys yhteiskuntaan riitä? Mikäli mielenosoitukset ovat toistuvia ja mikäli niillä on toistuvia teemoja, niin olisiko sittenkin mahdollista, että vika onkin kuulijan ymmärryksessä? Itsenäisyyspäivää parempaa päivää osoittaa mieltään yhteiskunnan nykytilaa vastaan tuskin onkaan! Yhteiskunnan kerma on kokoontunut presidentinlinnaan tanssimaan eliitin kekkereihin. Ministerit, talouselämän johtohahmot ja kulttuurieliitti hierovat olkapäitään vastakkain kikapoon tahdissa, samalla kun kadulla palavat vallankumouksen soihdut.

No joo, vähän yliampuvaa kutsua noin parin sadan hengen miekkaria vallankumoukseksi. Mutta toisaalta: on näitä ihmeellisiä jytkyjä nähty ennenkin.

Kannatanko sitten kivijalkakauppiaiden ikkunoiden töhrimistä? No en, vaikken oikein ymmärrä miten se tähän liittyy? Yleinen argumentti näitä mellakoita vastaan on se, että siinä ei rikottu oikeita ikkunoita. Olisiko mielenosoittajien sitten pitänyt mennä rikkomaan Nordean tai Eduskuntatalon ikkunat? Olisiko se ollut oikea kohde? Väärien kapitalistien ikkunoiden rikkominen argumenttina lähinnä kertoo ihmisten rakkaudesta lasiin ja tavaraan. Olisiko murha oikein jos murhataan oikea ihminen?

”Toisen oma on pyhää, eikä sitä saa rikkoa vaikka yrittäisi muuttaa maailmaa”. 


Onhan tämäkin totta, mutta mellakointi on siinä mielessä taitolaji, että jos aikoo hajottaa paikkoja, pitää voida olettaa teon johtavan jonnekin, tai päätyy vain maksamaan aiheuttamansa vahingot. Tässä eletään kuitenkin vielä toistaiseksi oikeusvaltiossa. Poliisin ja yhteiskunnan tehtävä on rangaista epäonnistuneesta vallankumouksesta, aivan samoin kun onnistuneen vallankumouksen jälkeen vallankumouksellisten tehtävä on rangaista entisiä vallanpitäjiä.

Onneksi kuitenkin varsin moni myöntää suoraan ärtymyksensä mielenosoitusta vastaan johtuvan siitä, koska siinä hyvinvointivaltion lapset kehtaavat olla kiittämättömiä valmiista maailmasta.

Noniin. Päästään asiaan.

Eikös se juuri ole se ”epäselvä viesti”? Suomi ei ole kaikille mahtava paikka, eikä Itsenäisyyspäivänä ole paljoa mistä kiittää? Se, että juuri nyt Suomi ei ole Venäjän federaation läntisin maakunta, on tietty kiittämisen arvoinen asia monien mielestä. Toivottavasti 1940–50 luvulla syntyneet osasivat itse olla kiitollisia parikymppisinä nuorukaisina edelliselle sukupolvelle teollistumisesta, joka kuitenkin oli lähtenyt kunnolla käyntiin sen 60 vuotta ennen omaa syntymäänsä.

Ainiin. Suuret ikäluokathan kapinoivat vanhempiaan vastaan.  


”No mutta hei, se oli silloin aivan eri asia. Vanhan ylioppilastalon valtaamisesta ilmoitettiin takuuvarmasti poliisille etukäteen.”

Yritän tässä nyt kierrellen ja kaarrellen tuoda esille sitä näkökulmaa, että nyky-yhteiskunnassa on epäkohtia ja niitä vastaan tulee kapinoida. Huomenna käynnistyvä vallankumous näyttäisi erilaiselta kuin esimerkiksi 1968 käynnistyneet edeltäjänsä. Pelkästään Helsingin Sanomien kuvareportaaseja katsomalla on vaikea ymmärtää nykypäivän mielenosoittajien tyytymättömyyttä.


"Mitä ihmeen tyytymättömyyttä? Ei siellä haluta kuin rikkoa ja mölytä. MÖLÖ-MÖLÖ-MÖLÖ"


Huoh. Otetaas yksi esimerkki mielenosoitusten uutisoinnista maailmalta, jonka pitäisi vähän avata silmiä.

Occupy ja Arabikevät olivat täysin erilaisia uuden maailman ilmiöitä, joita ylhäältäpäin tarkastelemalla ei oikein voi ymmärtää. Ensimmäinen vaiettiin mediassa kuoliaaksi, kerta se kohdistui lännen rahaeliittiä vastaan, mutta jälkimmäistä pidettiin vapaustaisteluna. Molemmat olivat kuitenkin saman toiminnan eri muotoja.

Vertaus Suomeen on tavattoman huono, mutta siinä on yksi olennainen huomio: lännessä ei saa osoittaa mieltään yhteiskunnan epäkohtia kohtaan. Rauhanomaisesta mielenosoituksesta ei saa huomiota mediassa ja rauhattoman yhteydessä puhutaan vain lasinsiruista. "Ei täällä ole epäkohtia, täällä itsenäisyys voitettiin jo 60 vuotta sitten." Arabimaissa sen sijaan osoitettiin mieltä ”oikeista” syistä. Kai muuten tiesitte, että Egyptissä Tahirin aukiossa osoitettiin tukea New Yorkin mielenosoittajille?

Historioitsija minussa ei voi olla miettimättä kaiken tämän johtuvan Seattlen vuoden 1999 WTO:n kokouksen yhteydessä olleista mellakoista. Globalisaatio- ja korporaatiovastainen liikehdintä sai valtavasti huomiota maailmanlaajuisesti, jonka jälkeen kaikki vastaava liikehdintä pyritään hiljentämään kuoliaaksi mahdollisimman nopeasti. Mellakoitsijat eivät ymmärrä asioita, he eivät tiedä mitä haluavat tai he vain haluavat rikkoa tavallisten ihmisten kauppoja. Näitä argumentteja kuulee aina kaikkien mielenosoitusten yhteydessä.


Kuulostaako tutulta?

Se, mitä Seattlen mielenosoituksissa saavutettiin, oli keskustelua siitä, miksi kukaan ylipäätänsä vastustaisi WTO:n toimintaa. Saavutettiinko Itsenäisyyspäivän mielenosoituksessa se, että keskusteltaisiin siitä, miksi kukaan olisi tyytymätön Suomeen?

No ei, ei saavutettu. Täällä puhutaan siitä miten mellakoitsijat eivät ymmärrä asioita, he eivät tiedä mitä haluavat tai he vaan haluavat rikkoa ihmisten kauppoja. Kuulostaako tutulta?

Suomi on edelleen keskeneräinen yhteiskunta keskeneräisessä maailmassa. Mitä pidempään täällä tuudittaudutaan nykytilanteen erinomaisuuteen, sitä pidempään kehitys junnaa. Nyt, Itsenäisyyspäivän mielenosoitusten jälkeen on aika etsiä ne yksilöt jotka tuhosivat omaisuutta mielenosoituksen yhteydessä ja rankaista heitä. Sen jälkeen voisi sitten vaikka käydä vähän keskustelua siitä, miksi anarkistiset ilmiöt ovat nousseet uudelleen yhteiskunnallisen vaikuttamisen kentälle.

Olisiko sittenkin aika tehdä jotain toisin? 



(Kirjoittaja on 30-vuotias helsinkiläinen systeeminpuolustaja, joka on osallistunut kerran Prideen ja kerran opintotukimielenosoitukseen. Hän ei ole koskaan rikkonut yhtään ikkunaa.)
Lue lisää

14.11.2014

Nuorisoalan kieli

Olin kahdeksan kuukautta töissä Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksessa projektihommissa. Yksi työtehtävistäni liittyi nuorisoalan tutkimiseen, eli kaikkeen siihen, mikä on ajankohtaista nuorisoalan toimijoiden keskuudessa – ovat he sitten tutkijoita, nuorisotyöntekijöitä tai keitä ikinä. Aika alkuvaiheessa tätä projektia päätin, että haluan kirjoittaa pätkän nuorisoalan kielestä: niistä rakennuspalikoista, joilla perustellaan omaa toimintaa.

Kiertelin eri nuorisotaloilla ympäri Helsinkiä vähän jututtamassa henkilökuntaa heidän tiloistaan ja työnkuvistaan. Eivätkä ne toimintamuodot nyt niin suuresti vaihdelleet paikkojen mukaan: kaikkialla pidettiin kokkikerhoja ja peli-iltoja. Toiminnan kerrottiin olevan nuorisolähtöistä ja suurimmat haasteet aina tulivat ympäristöstä tai byrokratiasta. Mielenkiintoisin yksittäinen havainto, jonka kuulin usein mainittavan, oli kuitenkin toteamus joka meni aina suurin piirtein näin:

”--ja sitten meillä tehdään sitä ihan perus nuorisotyötä”.

”Ai niin kuin mitä? Mitä on perusnuorisotyö?”

”No se on sitä nuoren kohtaamista.”

”Siis mitä se sitten on?”

”No se voi olla ihan mitä vaan. Mutta pääasiassa se kai on sitä että on läsnä. Toisille se on vaikka sitä biljardinpeluuta ja jollekin muulle tosi syvällisiäkin puheita elämän suurista valinnoista.”

Jäin aina kaivelemaan taskujani vaivaannuksesta näiden hetkien jälkeen. Halusin tietää miten nuoriso-ohjaajat määrittelevät oman työtehtävänsä sen osuuden, joka heidän itsensä mukaan on sitä ”perusnuorisotyötä”. Nuoriso-ohjaajista ei kuitenkaan saa mitään irti kysyttäessä aiheesta. Kyseessä on ikään kuin eräänlainen sotatarina, jonka voi ymmärtää vasta kun itse on palannut selviytyjänä tantereelta kotiin. Minä en ulkopuolisena voisi koskaan ymmärtää mitä on se ihan perusnuorisotyö, koska en ole sitä koskaan tehnyt.

Nuorisoasiainkeskus on käymässä läpi suunnantarkistusprosessia, joka johtaa ainakin uuden strategiapaperin esittämiseen nuorisolautakunnalle ja kenties suurempiin organisaation myllerryksiin, jos siis näin koetaan tarpeelliseksi. Henkilökunnalla on ollut lukuisia mahdollisuuksia osallistua suunnantarkistuksen eri vaiheisiin erilaisissa työpajoissa, seminaareissa, kyselyissä jne. Kerta itse olin suunnantarkistuksessa vähän niin kuin töissä, osallistuin hyvin laajalti mitä erilaisimpiin tapahtumiin. Pääsin kuuntelemaan lähietäisyydeltä siis sitä, mitä omassa työssä koettiin tärkeäksi ja merkitykselliseksi, eikä varmaan tarvitsisi erikseen mainita mikä sieltä aina nousi esiin: nuorten kohtaaminen ja perusnuorisotyö.

Nuorisotutkimusseuran tutkija Tomi Kiilakoski on pukenut nuorisotyön hyvin sanoiksi, en muista ulkoa sanamuotoja, mutta jotenkin näin se meni: ”nuorisotyö on kulloinkin vallalla olevan sanan merkityksen sisällön toteuttamista”. Pointti on siis siinä, että nuorisotyötä on vaikea määritellä, se saattaa olla yhdessä tilanteessa nuoren ohjaamista koulutuksen pariin ja toisessa ”sinä ainoana vastuullisena aikuisena toimimista”. Olennaista onkin se, mikä koetaan nuorisotyöksi.

Mitä määritelmiä nuorisoasiainkeskuksessa sitten annetaan perusnuorisotyölle? Miksi nuorisotyötä tekevät ihmiset kokevat sen kaikkein olennaisimman osan työtään? Eräässä tapahtumassa yksi työntekijä sanoi, että nuorisotyö on juuri ”kenties sinä ainoana vastuullisena aikuisen toimimista”, toisen taas kuulin määrittävän nuorisoasiainkeskuksen tehtäväksi ”luoda toivoa paremmasta”. Minua ehkä eniten hämmentänyt toistuva kommentti koski ”nuorten AITOA kohtaamista”, erotuksena johonkin epäaitoon ja valheelliseen kohtaamiseen, mitä ei tietenkään koskaan määritelty. Oma lukunsa on ”nuorista lähtevä toiminta”, jossa siis väitetään nuorisotyön olevan sitä, kun tehdään kaikkea mitä nuoret tahtovat.

Tätä tapaa puhua on vaikea ymmärtää katsomatta nuorisoalaa laajemmin. Ehkä siis tässä vaiheessa on hyvä vilkaista nuorisoalaa kokonaisuutena.

Nuorisoala on nimittäin jännä joukko ihmisiä. Siihen kuuluu tutkijoita ja nuoriso-ohjaajia, järjestöjä ja vapaaehtoisia. Jotta jokin olisi ”nuorisoalaa” ja se kuuluisi nuorisotyön piiriin, täytyy sen kuulostaa nuorisoalalta. Jokin suuri muutos yhteiskunnassa, kuten vaikka lukioiden tuntijaon uudistaminen muuttaa ympäröivää maailmaa ja nuoruuden sisältöä, mutta koska se ei ole ”nuorisoalaa” vaan opetusta, ei sen koeta kuuluvan osaksi pakettia. Nuorisoala on pieni ja kompakti joukko, jonka päämajana voi pitää Allianssi-taloa. Kuvaavaa on, että käytännössä koko nuorisoala Suomessa mahtuu yhdelle vuosittaiselle risteilylle. Nuorisoalan valtakunnassa kaikki tiet eivät vie Roomaan vaan Itä-Pasilaan.

Nuorisotutkimus on nuorisotyön vastapari nuorisoalalla. Nuorisotutkimuksen kieli on monimuotoista ja nuorisolähtöistä. Ei voi sanoa, että olisi yhtä nuorisotutkimuksen kieltä, mutta joitain huomioita voi tehdä. Merkittävin piirre, joka tekee nuoria koskevasta tutkimuksesta nuorisotutkimusta, on nuorisolähtöisyys. Ilmiöiden tulee olla nuoruutta koskevia, eikä nuoruus saa olla kohde tai ongelma. Esimerkiksi erilaiset kokeilut häiritsevien nuorisojoukkojen häätämisestä julkisilta paikoilta eivät ole nuorisotutkimusta, mutta häiritsevien nuorisojoukkojen kanssa tehty yhteistyö ongelmien poistamiseksi taas on. Tämä on varsin luonnollinen jako, sillä eihän ihmisen tappamisen tutkiminenkaan ole lääketiedettä vaan sotatiedettä. Nuorisotutkimus puhuu nuorista, nuorten mahdollisuuksien kasvamisesta ja kasvattamisesta.

Nuorisotutkimus ja nuorisotyö keskustelevat keskenään hyvin. Nuorisotutkimuksen trendit ovat mukana nuorisotyön suunnittelussa ja nuorisotyön piirissä tehdyt kokeilut ja havainnot nousevat nopeasti osaksi nuorisotutkimuksen kollektiivista tietoutta. Esimerkkinä vaikka se, kun toisella tai kolmannella työviikollani menin nuorisotutkimuksen kirjastoon lueskelemaan nuorisotutkimuksesta. Jututtamani kirjastovirkailija oli kuullut yhdestä työtehtävästäni – Nuorten havainnointi ja haastatteluhankkeesta – jo ennen kuin projektille oli ehditty tekemään käytännössä mitään muuta kuin suunnittelemaan sitä.

Jos nuorisotutkimus on suuri muovaaja nuorisoalan kielelle, niin sitä on myös Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskus. Kenties alan suurimpana yksittäisenä toimijana Suomessa, nuorisoasiainkeskus on muokannut itselleen sopivan tavan puhua nuorista. Siihen yhdistyy nuoriso-ohjaajien puhe aidosta kohtaamisesta ja perusnuorisotyöstä nuorisotutkimuksen mahdollistamiseen ja nuorisolähtöisyyteen. Tämän yhteyden kun ymmärtää, alkaa pikkuhiljaa selvitä syyt sille, miksi nuorisotyöntekijät puhuvat työstään mielellään suhteellisen epämääräisillä ilmauksilla.

Nuorisotyö alana on nopeasti erilaisiin trendeihin reagoiva toimija. Jos nuorisokulttuurissa nousee yhtäkkiä pinnalle mopomiitit, on nuorisoalan toimijoiden parempi olla mukana heti alusta, tai muuten riskinä on nuorten toiminnan demonisointi mediassa. Nuorisotyöntekijät ovat lopulta ne, jotka sinne mopomiitteihin menevät ja hoitavat asioita ruohonjuuri – tai tässä tapauksessa – asfalttitasolla. Nuorisotyön suunnittelijat voivat sitten taas järjestellä asioita ja nuorisotutkijat tehdä havaintoja ja muokata tietoa, mutta aktiivisen nuorten kanssa tehtävän työn tekevät lopulta kuitenkin muut, kuin asiasta eniten puhuvat.

Ehkä siksi nuorityöntekijät ovat omaksuneet kielen, jonka suojissa tapahtuu enemmän, kuin miltä päällepäin näyttää. Se, mitä tehdään ja miten perustellaan tekemisiä, voidaan hukuttaa geneerisen ”perusnuorisotyön” alle, ilman että kukaan uskaltaa alkaa sitä kritisoimaan. Kuka nyt haluaisi muuttaa toimintatapoja niin, että ei enää AIDOSTI kohdattaisi nuoria. Nuorisotyön kielessä on pieni enkelileima, jossa hyvä nuorisotyö ohjaa nuorta pois pahan perheen, pahojen kavereiden tai pahan yhteiskunnan ikeestä. Tämä ei johdu siitä, että nuorisotyöntekijät olisivat jotenkin epärehellisiä tekemisistään vaan siitä, että niin on helpompi selittää reaktioluonteista toimintaa jossa käytännön työ on monesti ohjaamista.

Istuskelin nuorisoasiainkeskuksen yhdessä lukuisista tapahtumista ja seurasin, kun nuorisotyöntekijät saivat kertoa johdolle työnsä mielekkäimpiä piirteitä. Kontekstina oli, että pyrittiin kartoittamaan kaikkea sitä, joka toiminnassa on hyvää ja joka tulisi säilyä jatkossakin. Kaikki tiesivät mistä puhuttiin ja kaikki tiesivät mitä haettiin. Silti ihmettelin välillä sitä, kuinka kaikki kykenivät ymmärtämään toisiaan ilmauksilla, jotka minulle eivät auenneet. Kaikki tuntuivat tietävän mitä aito kohtaaminen on. Johto ei esittänyt kysymyksiä perusnuorisotyöstä, vaan reaktio oli pikemminkin tyytyväinen nyökyttely.

Tajusin siinä sitten lopulta mistä on kyse. Nuorisoalan kieli on nimittäin kuin Tanskan pohjoiskärjen Skagenin edusta, jossa matalasuolainen Itämeri kohtaa Pohjanmeren. Kaksi erilaista vettä ei sekoitu keskenään, mutta ne muodostavat yhden vesialueen. Samoin nuorisoala on oikeastaan kahden erilaisen puhetavan symbioosi, jossa nuoriso-ohjaajat pitävät kiinni ohjaussuhteen merkittävyydestä ja nuorisotutkijat mahdollistamisesta.

Laitettaessa nämä kaksi yhteen, saadaan puhetapa, jossa ilmiöt ovat nuorisolähtöisiä mahdollisuuskokonaisuuksia joiden parissa työskentely ohjaa nuoria kohti jotain parempaa. Niin kauan kun nuorisotutkimus on pääasiassa nuorisolähtöistä ja nuorisotyöntekijät ovat pääasiassa nuoriso-ohjaajia, tämä tulee säilymään.

Muutoksen tuulet kuitenkin puhaltavat. Helsingin nuorisoasiainkeskus ei kohtaa kuin murto-osan kaikista helsinkiläisistä nuorista. Vielä toistaiseksi voimassaolevan nuorisolain mukaan kaikki alle 29-vuotiaat ovat nuoria. Nuorisoasiainkeskuksen toiminta on suunnattu 13–17 -vuotiaille, painotuksena erityisesti ne alueet ja paikat jotka on määritelty positiivisen erityiskohtelun alueiksi. Eli siis niihin huonoihin Helsingin lähiöihin joissa nuoret ”oireilevat”. Yritin kerran selittää yhdelle sosiaalityöntekijänä toimivalle ystävälleni erot nuorisotyön ja sosiaalityön välillä, enkä ehkä onnistunut järin hyvin. Ehkä paras selitys olisi ollut, että sosiaalityö jatkaa siitä mihin nuorisotyö lopettaa?

Jään jännityksellä odottamaan mitä tulevaisuus tuo nuorisoalalle ja Helsingin nuorisoasiainkeskukselle. Kuinka pitkälle perusnuorisotyö kantaa eteenpäin pakollisena reagoivana toimintamuotona, vai tuleeko ala muovautumaan enemmän virikepankiksi, josta nuoret käyvät ammentamassa maistiaisia, kuin jostain hyvän nuoruuden lähteestä? Tulee mitä tahansa, onneksi voi ainakin olla varma, että muutokset ovat hyvin perusteltuja ja niitä on tekemässä Suomen paras joukko ammattilaisia.
Lue lisää

4.10.2014

Turistimatka suljettuun valtioon



Ensimmäinen päivä 25.9.2014: Pohjois-Koreaa junan ikkunasta

Päässäni vihloi kiinalaisen konjakin muisto, kun saavuimme Pohjois-Korean rajalle. Olimme ennättäneet Kiinan puolelle rajaa jo tunteja aiemmin, mutta rajamuodollisuudet veivät yllättävän pitkään. Junamme oli taivaltanut Pekingistä sen päälle tuhat kilometriä siinä vaiheessa, eikä Pjongjangiin asti jatkanut kuin vain muutama vaunu sieltä täältä junaa. Yritin nukkua yläpunkassa niin pitkään kuin mahdollista, mutta siksakkaava vaunuleikki teki unenlaadusta melko heikkoa. 


Ensimmäinen luokka: suomalaisia kiinalaisessa vaunussa

Rautahepo nytkähti liikkeelle jonkin tunnin – parin Kiinan puolella odottelun jälkeen. Seurueessamme ei ollut yhtään turistia jota ei olisi hermostuttanut. Tässä sitä nyt oltiin: menossa sisälle suljettuun valtioon ja vielä omasta tahdostamme. Taakse jäivät kiinalaiset pilvenpiirtäjämetsät ja edessä oli odotettavissa… niin. Kukaan ei oikein osannut arvata että mitä?

Pohjois-Korean ja Kiinan rajana toimii noin 800km pitkä Jalu-joki, jonka voi ylittää Dandongin rajanylityspaikalla 1,5 sillalla. Käyttämämme junasilta menee koko matkan Korean puolelle, kun taas Korean sodassa poikki pommitettu vanha japanilainen rajasilta yltää vain puoliväliin Kiinan puolelta. Kiinalaisille silta on turistikohde. Ikkuna etelään.

Korean puolella ensimmäinen näky oli lapsellinen feikkihuvipuisto. Näiden rajalle rakennettujen propagandarakennusten olemassaolosta olimme kyllä kuulleet etukäteen, mutta mitään näin epäuskottavaa en kyllä osannut odottaa. Ensimmäiset ihmiset taas jotka näimme Korean puolella, hakkasivat junan vieressä sepeliä. Ensivaikutelma Korean niemimaasta vastasi odotuksia turhankin hyvin.
 

Ei suojalaseja, ei kuulosuojaimia, ei mitään.

Korean puoleiset rajamuodollisuudet olivat oma lukunsa: kun juna pysähtyi, ei kestänyt kauaakaan ennen kuin vaunumme täyttyi yliampuvilla koppalakeilla varustetusta rajamiehistä. Jouduimme täyttämään kaksi lippulappusta: yksi henkilötiedoista ja toinen tuotavista tavaroista. Onko mukanasi kirjallisuutta? Check. Onko matkapuhelin? Check. Mitä valuuttoja ja kuinka paljon? jne.

Kaikkien laukut tutkittiin. Ei mitenkään täikamman kanssa, mutta kyllä kaikki laukut tarkastettiin. Olin hyttini nuorin (ainoa alle kuusikymppinen) joten minun kamani tutkittiin vähän tarkemmin kuin muiden. Huomasin katuvani matkalukemisvalintaani, en tiennyt miltä Neil Gaimanin American Gods vaikuttaisi imperialisteja vihaavan pohjoiskorealaisen silmissä. Jenkit eivät ole maassa suuressa huudossa, kuten lähipäivänä tulin oppimaan.

Aikansa sitä kesti, mutta koska junilla on aikataulut myös stalinistisissa maissa, pääsimme liikkeelle varsin pian. Meillä oli jäljellä vain murto-osa matkasta, mutta kiskojen kuntoerosta johtuen, olimme vain vähän yli noin vuorokauden mittaisen junamatkamme puolivälin. Kontrastiero oli kuitenkin älytön: kiinassa maisemaa dominoivat pilvenpiirtäjämetsät ja rakennustyömaat, Koreassa maisema on loputonta riisipeltoa, jota korjataan kyykyssä sirpillä. Junarata ei muuten ollut niin surkea, kuin mitä sitä helposti kuvittelisi.

Junamme saapui Pjongjangiin auringon jo laskettua. Rautatieaseman edessä oli valtava screeni, josta kansa katseli ilmeisesti televisiolähetystä jostain konsertista. Hämmentävää. Ihmisiä oli hyvin paljon, eikä tämä enää näyttänyt samalta pimeältä loukolta, joksi kaupungin olin päässäni maalannut. We’re not in Kansas anymore.
 

Koryo-hotellin aula ei näytä Pohjois-Korealta

Toinen päivä 26.9.2014: Propagandaa ja propagandana


Turistikierroksemme Pjongjangissa alkoi pakollisella turistikäynnillä kaupungin merkittävimpään kohteeseen, eli pronssipatsaille. Valtaisat Kim Il-Sungin ja Kim Jong-Ilin patsaat kaupungin keskustassa ovat tuttuja lähes kaikista Pohjois-Korea kuvauksista. Kaupungissa käyvät turistit nimittäin viedään poikkeuksetta esittämään oma pieni osansa tässä henkilökulttiperformanssissa. Ulkomaalaiset laitetaan riviin patsaiden eteen, he luovuttavat kukkasen ja kumartavat johtajille. Taustalla jossain näköyhteyden päässä on koululuokka, joka vain sattumalta on katselemassa länkkäreiden kunnioitusta Ikuiselle presidentille ja rakkaalle johtajalle. Näinhän se meilläkin tietenkin meni. 



Matkan metalliasiantuntijat pitivät muuten "pronssipatsaita" maalattuina betonipatsaina

Periaatteessa oma suomalainen oppaamme antoi luvan olla kumartamatta jos ei halua. Enkä tietenkään olisi halunnut, sillä juuri tällaiset hetket ovat pahimpia, kun tietää osallistuvansa johonkin millä oikeutetaan ihan kammottavia asioita. Me emme olleet tässä tilanteessa propagandan kohteita, vaan propagandaa paikallisille. ”Katsokaa, länkkäritkin kumartaa suuria johtajia!” Mutta sitten taas toisaalta: olimme vieraita hyvin erilaisessa maassa, ja saapumalla olimme samalla hyväksyneet oman roolimme tässä esityksessä. Joten kumarsimme kaikki kiltisti rivissä.

Pronssipatsaiden jälkeen vuorossa oli kymmenessä kuukaudessa valmistunut, Marsalkka Kim Jong-Unin rakennuttama sotamuseo. Kolossaalinen rakennus sai seurueemme keskustelemaan siitä, kuinka kauan betonilla kestää kuivua. Onko mahdollista tehdä tällainen rakennus oikeasti valmiiksi siinä ajassa?
 

Tällainen on mahdollista rakentaa yhdessä vuodessa.

Sotamuseon ulkopuolella oli näyttely erilaisista Pohjois-Korean vihollisten käyttämistä, alasammutuista tai aluevesiltä yhytetyistä materiaaleista. Osa Korean sodan ajalta, mutta esimerkiksi vuonna 1968 Pohjois-Korean aluevesillä kaapattu Yhdysvaltojen vakoilualus Pueblo oli mielenkiintoinen tuttavuus. Varsin hyvin englantia haastanut opas kävi läpi näyttelyä ja mitä pidemmälle kierros eteni, alkoi enenevässä määrin vaikuttaa siltä, kuin sotamuseon tarkoitus olisi pikemminkin todistaa pahojen imperialistien uhka Korealle.

Pueblon jälkeen meidät vietiin sisälle museoon, jolloin asiantuntevat arvauksemme osoittautuivat todeksi: märkä betoni tuoksui kaikkialla. Sisällä ei saanut tietenkään kuvata, joka on muuten sääli. Netistä löytyy kyllä virtuaalikierros täältä, mutta screenshottien ottaminen on turhan hankalaa. Tyydyn siis kuvailemaan parhaani mukaan.

Ala-aulassa tulijat vastaanotti portaiden yläpäähän pystytetty nuorta Kim Il-Sungia esittävä patsas. Patsas oli harvinaista kyllä väritetty ja se taustalla oli ilotulituskuvitus, kontekstissaan sitä voisi kutsua jopa melkein moderniksi. Eikä muuten jäänyt kenellekään epäselväksi, miksi Marsalkka Kim Jong-Un halusi isoisänsä esitettynä nuorena miehenä. Hehän ovat kuin kaksi marjaa. 



On muuten rasistista sanoa aasialaisten näyttävän samalta.

Meidät istutettiin katsomaan video Korean sodan syttymisen syistä. Noh, ilmiselväähän se oli: imperialistit olivat syyllisiä sotaan. Pohjois-Korean virallinen tarina menee suurin piirtein näin: Yhdysvallat hyökkäsi ensin, Pohjois-Korean onnistui puolustusasemistaan järjestämään kuitenkin vastahyökkäyksen, jonka johdosta Soul oli vallattu jo kolmessa päivässä. Imperialistit ehdittiin lähes ajamaan jo mereen, ennen kuin valtava lisämiehitys ja maihinnousu Inchonissa pakotti Pohjois-Korean joukot vetäytymään onnistuneesti aina Kiinan puolelle. Kiinalaisten vapaaehtoisten avulla rintama onnistuttiin kuitenkin siirtämään takaisin 38 leveyspiirille.

Pahat länsikielet huomauttaisivat tässä vaiheessa esimerkiksi siitä, kuinka näissä kiinalaisissa ”vapaaehtoisissa” oli yllättävän paljon Kiinan sisällissodassa Chiang Kai Sekin tasavaltalaisten puolella taistelleita sotilaita. Niin se nopeasti mieli muuttui.

Video oli muutenkin ihan kauheaa roskaa. Musiikki oli uhkaavaa aina kun kuvassa näkyi amerikkalaisia ja rauhaisaa aina kun kuvattiin korealaisia. Kun amerikkalaisten sotatoimista puhuttiin, näkyi kuvissa itkeviä lapsia, ruumiita ja muita sokkikuvia. Internetistä löytyy kyllä vastaavia videoita, mutta tätä kyseistä en valitettavasti löytänyt. Mutta uskokaa pois, ette menetä mitään.

Muuten museo näyttäytyi satunnaiselle matkailijalle melko kurjalta paikalta. Gorea ja reproduktioita. Mikäli lopussa ei olisi odottanut sokeria pohjalla, olisi kierroksesta jäänyt suhteellisen paha maku suuhun. Viimeinen huone nimittäin oli ympyränmuotoinen pyörivä panoraamatila, mutta ikkunan sijasta huoneessa oli yhtenäinen 15 metriä korkea ja 150 metriä ympärysmitaltaan oleva erikoisefekteillä pakattu öljyvärityö/ maisemointi. Siis periaatteessa pyöreään huoneeseen tehty valtaisa maalaus. 



Tästä kuvasta on vaikea sanoa mihin maisemointi loppuu ja mistä kuva alkaa.

Kierrellessämme sotamuseossa huomasin ajattelevani suomalaista talvi- ja jatkosotakuvausta. Mottitaktiikasta puhutaan sankarillisena ja nerokkaana tapana käydä sotaa ja ohimennen saatetaan ehkä mainita venäläisten paleltuneen hankeen, syötyään ensin viikkoja kengänpohjia ja käpyjä. Pohjois-Koreassa on valittu yksi tapa puhua sodasta ja siinä korostetaan sekä imperialistien uhkaa että hyökkääjien kokemia miestappioita. Läheltä kun näitä tarkastelee, on oikeastaan melko vaikeaa nähdä suuria eroja. Sodankäyneet itse harvemmin puhuvat siitä sankarillisena toimintana.

Pohjois-Korea on eräänlainen sodanmuisteluyhteiskunta. USA ja länsi ovat antaneet itsestään tehdä sopivan vihollisen tähän mielikuvaan. Imperialistit uhkaavat kaikkialla ja tällä keinolla Pohjois-Korea pystyy oikeuttamaan eristäytymisensä kansalaisilleen. Kaikki media ylläpitää tätä yhteistä tarinaa: televisiosta tulee vanhoja sotaelokuvia uutisten ja musiikkiohjelmien välissä. Pohjoisesta katsottuna Korean sota on kaikkea muuta kuin ohi.

Sotamuseon jälkeen oli vuorossa Pjongjangin metro. Lähes sadan metrin syvyyteen louhittu metrotunneli on ilmiselvä pommisuoja tulevaisuuden varalle, mutta toinen käyttötarkoitus on esitellä turisteille kauniita pysäkkejä. Oppaamme väitti nähneensä useamman pysäkin, vaikka etukäteen olin kuullut huhuja siitä, ettei kukaan länsimaalainen ainakaan ole nähnyt kahta enempää. Me ainakaan emme nähneet. 



Vaunut ovat muuten kotoisin DDR:stä.


Metro oli mielenkiintoinen kokemus siinäkin mielessä, että olimme pienessä helposti hallittavassa tilassa, jossa voi tarkkailla pientä osaa ympäristöstään tarkkaan. Näimme useamman suloisen taaperon äitinsä kanssa, mutta näillä ihmisillä ei tuntunut olevan matka minnekään. Joku saattoi laskeutua portaat alas laiturille, kulkea ohitsemme ja hypätä ylöspäin menevään portaikkoon. Laiturilla näkyi aikatauluja lukevia ihmisiä, jotka eivät ikinä nostaneet katsettaan aikataulusta tai kääntäneet sivua koko sinä aikana. Aavemmaisinta oli se, kun tajusin lähtiessämme, että laiturilla oli ehkä kolme ihmistä yhteensä jotka eivät tuijottaneet meitä. 



Aika monet silmäparit meitä katsoivat.

Ajattelin etukäteen, etten liiemmin kerro mitään turistiosuuksistamme, kuten ruokailuista, vessapausseista ja maisemakuvauksista. Tämä päivän lounas pitää kuitenkin mainita. Nautimme herkkuja Taedong-joella, about 30 minuuttia kestäneellä jokiristeilyllä. Syötyämme lounaamme kiertelimme kansilla kuvaamassa maisemia. Yllättäen jostain laivan uumenista pöllähti esiin paikallinen hääpari. Olimme kyllä kuulleet matkallamme todennäköisesti olevan useampia näyttelijöitä, mutta tämä ilmiselvyys kyllä pudotti ainakin allekirjoittaneen penkiltä. Mitään häähumua ei kuulunut, ei ollut puheita, musiikkia saati tanssia. Laiva oli sisustettu kuin häihin, mutta silti tuntui siltä, kuin pari olisi tullut paikalle vaan ottamaan pelkät hääkuvat. Kun saavuimme takaisin maihin, alkoivat siivoojat kuurata alusta. Ilmeisesti oli lyhyet hääjuhlat.

Turistiryhmiä kierrätetään Pjongjangissa kaupasta kauppaan. En kutsuisi turisteja kunnioitetuiksi vieraiksi, vaan käveleväksi valuutaksi. Ei siinä mitään, näin se on kaikkialla muuallakin. Yhden pysähdyksen jälkeen minulla oli aikaa katsella normaalia pidempään kaupungin ihmisvilinää, samalla kun muu ryhmämme teki ostoksia. Tämä menee jo vainoharhaisuuden puolelle, mutta kertaan silti tuntojani.

Ensinnäkin kadulla kulkevat ihmiset tuntuvat kävelevän vauhdilla paikkoihin, mutta jos alkaa seurata jotain tiettyä ihmistä, saattaa päämäärätietoisuus yhtäkkiä kadota liikkeestä. Ihmiset kävelevät pareittain ja saattavat kääntyä kannoillaan, vain lähteäkseen takaisin tulosuuntaansa, ilman mitään ilmiselvää merkkiä. On täysin mahdotonta arvioida, onko tämä todellinen huomio vai ei. Olennaisinta on ehkä se, että siitä tajuaa sen vainoharhan määrän, mitä Pjongjangissa tuntee. Mörköjä näkee joka varjossa. Vainoharhat voittavat.

Kävimme vielä katsastamassa Kim Il-Sungin syntymäkodin ja iltamme päättyi Korean armeijan sirkuksen esitykseen. Jälkimmäinen oli erityisen näyttävä tapahtuma, mutta istuessamme odottamassa esityksen alkua, en voinut olla huomaamatta, kuinka kaikki silmäparit salissa katsoivat meitä. Kaikki. 



Sirkuksessa tunsi olevansa osa ohjelmaa.

Päivän aikana sattui muuten pieni kauneusvirhe kierroksessamme. Olimme pronssipatsaiden jälkeen kävelemässä kohti valtaisaa ratsupatsasta, mutta paikallisopas yhtäkkiä sanoi tien sinne olevan suljettu. Paskat se mitään suljettu ollut! Pronssipatsaiden takana vaan oli samankaltainen sepelityömaa, kuin mitä ensimmäisenä päivänä meitä tervehti raja-asemalla. Kuvaa ei tietenkään saanut ottaa.

Kolmas päivä 27.9.2014: järjetön henkilökultti

Vähän menee itsestäänselvyyksien toteamiseksi, sillä tuskinpa se kenellekään tulee yllätykseksi, että Pohjois-Korea on paitsi sodanmuisteluyhteiskunta myös maailman älyttömimmän henkilökultin kotimaa. Ja joo, tiedän mitä ajattelet: ”Kyllähän minä sen tiesin. Ne palvoo siellä tätä Kimin klaania.” Yritän painottaa tätä nyt parhaani mukaan:

Et voi käsittää Pohjois-Korean Kim Il-Sungin, Kim Jong-Ilin ja Kim Jong-Unin palvontakulttia. Kukaan länkkäri ei voi.

Aloitimme päivämme Kim Il-Sungin ja Kim Jong-Ilin mausoleumista. Rakennus on valtaisa marmoripalatsi vähän Pjongjangin ulkopuolella ja se on toiminut aikanaan Kim Il-Sungin kotina. Ikuisen presidentin kuoltua kahdeksantena heinäkuuta 1994, muutti Kim Jong-Il isänsä kodin hänen mausoleumikseen. Ikkunat peitettiin kivellä, tarkoituksena luoda perinteinen korealainen luolahautauksen fiilis. Kim Jong-Ilin kuoleman jälkeen vuonna 2011 hänet balsamoitiin myös ja siirrettiin samaan kolossiin isänsä kanssa.

Tämä on Pohjois-Korean kaikkein pyhin, eikä sisältä saanut ottaa yhtä ainoaa valokuvaa. 



Että tällainen pytinki

Olimme tietenkin pukeutuneina kaikkein parhaimpiimme ja meitä kohdeltiin juuri niin kuin aiempina päivinä tuli todettua – hyvin, mutta niin että paikalliset huomasivat takuulla länkkärienkin käyvän palvomassa johtajia. Välillä meidän laitettiin nelijonoon, siten kolmiriviin, sitten parijonoon, sitten yhteen riviin jne. Aina säätämisen välissä pedantit korealaiset seisoivat suurena massana jossain lähellä.

Ensin kuljimme kenkien puhdistajan päältä, jossa popojemme pohjat harjattiin koneellisesti. Sitten erikoisen bakteeripuhaltimen läpi, jossa kuulemma meistä puhallettiin bakteerit pois(!?). Emme joutuneet kävelemään kovinkaan pitkiä matkoja, sillä mausoleumissa oli kaikkialla liukuportaat tai liukuhihnat kuljettamassa väkimassoja. Matkan varrella oli 200 kuvaa johtajista, eikä tirskumisen välttäminen ollut helppoa. Ei ainakaan jos oli nähnyt Kim Jong-Il looking at things –blogin.

Itse ruumiita piti kunnioittaa neljän hengen osastoissa. Neljä vuorotellen meni ruumiin jalkopäähän ja kumarsi. Siitä siirryttiin ruumiin vasemmalle puolelle tekemään sama, antaen samalla tilaa neljälle seuraavalle jalkopäähän. Pääpuolella ruumista ei kumarrettu, mutta oikealla puolella taas. Tämä kuvio toistettiin sekä isän että pojan kanssa. Pyhää henkeä emme nähneet.

Molempien ruumiiden jälkeen kierrettiin palkintohuoneita, joihin oli kerätty eri maiden huomionosoituksia johtajille. Hirveä määrä erilaisia pokaaleja ja mitaleja. Kim Jong-Ilin jälkeen esillä oli lisäksi molempien virka-autot, molempien viralliset junavaunut ja kirsikkana kermakakussa vielä Kim Jong-Ilin laiva (luit oikein). Taisinpa siinä ääneen sanoakin, että ainoa mitä sieltä puuttui, olivat miesten lentokoneet.

Sisäkierros päättyi Kim Il-Sungin työhuoneeseen, jossa oli ei-edes-ihan-pieni Caucescu -fiilis. Huone oli maailman pompöösein toimisto, jossa virallisen kertomuksen mukaan Kim Il-Sung kuoli työpöytänsä ääreen. Yritin kysellä seurueemme muilta jäseniltä, että olivatko he käyneet Romanian valtiopäivätalossa, eikä kukaan ainakaan myöntänyt. Okei, tämä kolossi on pienempi, mutta sama käsittämättömyyden fiilis on molemmissa.

Kaiken kaikkiaan kierros kesti ehkä 2-3 tuntia ja seurueemme enemmän mausoleumeita nähneet yksilöt olivat aivan yhtä sanattomia kuin me ensikertalaisetkin. Jälkeenpäin huomasin miettiväni jälleen kulttuurin performatiivista luonnetta. Me emme itse näe oman kulttuurimme riittejä samalla lailla, kuin mitä tarkastelemme ulkopuolisia kulttuureja. On aivan luonnollista verrata, mutta jos olet vankina omassa maassasi, etkä koskaan pääse pois, niin mihis vertaat? Silloin tämä henkilökultti on aidosti se ainoa malli jonka kanssa eletään. Pohjois-Koreassa on sodan jälkeen rakennettu überperformanssi, jonka keskiössä Kimin suku on. Suomalainen ei sitä voi koskaan tajuta. Ei koskaan.

Mausoleumista jatkoimme marttyyrien hautuumaalle. Hautuumaa katsoi mäen päältä suoraan alas kohti mausoleumia. Pronssiset reliefit kaikista merkittävimmistä antijapanilaisessa toiminnassa kuolleista korealaisista oli esillä hautuumaalla. Mitä yliampuviin hautuumaihin tulee, oli tämä kyllä upein mitä olen nähnyt. Ihan vilpittömästi.


Pronssireliefit olivat vaikuttava näky

Mitä marttyyreja ne on, jotka eivät kuolleet Korean sodassa!?! Suurin vuosiluku joka tuli vastaan, oli 2008!

Hautuumaan jälkeen oli aika aloittaa matka kohti maaseutua. Seuraava kohteemme oli nimittäin Myohyangsanvuoren kupeessa oleva resortti, johon meitä veti puoleensa ”Kansainvälisen ystävyyden näyttely”. Matkamme kulki pitkin korotettua, betonilaatoista tehtyä moottoritietä. Matka oli oikeastaan aika kiva. Siinä näki ihmisten elämää joen varrella: pyykkäämistä, kalastamista jne. Moottoritie päättyi kuin leikaten kun saavuimme resortin alueelle.

Hotelli oli noin 100 kertaa prameampi kuin Pjongjangin Koryo -hotellimme. Seurueessamme muisteltiin sen olleen joskus lehdissä varoittavana esimerkkinä länsiyritysten kyseenalaisesta toiminnasta Pohjois-Koreassa. Hotelli nimittäin oli ilmeisesti entinen Shangri-La, jossa hissit oli esimerkiksi amerikkalaisen Otiksen valmistamat. Olimme hotellin ainoat vieraat. 



Ihan tosi mageen hotellin ovat länsimaiset firmat tehneet.

Ennen iltapuulle menoa oli vuorossa vielä pieni turistinumero. Meidät vietiin vuoren juurella olevalla patikointireitille ja annettiin muutama kymmenen minuuttia aikaa kiivetä niin korkealle kuin ehdittäisiin. Ennen kun varsinainen kiipeämisreitti alkoi, kohtasimme matkalla ”improvisoidut tanssit”. Joukko korealaisia tanssi tien levennetyllä pätkällä ja meidän toivottiin liittyvän seuraksi. En mennyt. Jos se hääpari siellä laivalla oli melkoisen ilmiselvästi ohjelmanumero, oli tämä paljon paljon ilmiselvempi. Jatkoin kiipeämistä.


Keskimmäinen tyyppi on muuten meidän "virallinen kuvaajamme" joka teki meille lomafilmin matkastamme.
En tiedä mihin muuhun kuvamateriaalia käytetään

Olin illalla vielä hotellin baarissa lukemassa kirjaani, kun televisiouutiset alkoivat. Olin etukäteen kuullut, että Marsalkka Kim Jong-Un ei ole esiintynyt julkisuudessa viikkoihin ja että pahat länsikielet väittävä hänen kärsivän ylipainon aiheuttamista ongelmista. Nyt kuitenkin uutiset alkoivat kuvalla Kimistä tarkastamassa jotain laitosta. Kysyin henkilökunnalta, että oliko lähetys tältä päivältä ja he sanoivat sen olevan. 


Pikainen vilkaisu internettiin antaisi ymmärtää tämän olleen potaskaa, sillä 3.10.2014 mennessä Kim Jong-Un ei ole näyttäytynyt julkisuudessa. Kultti on kuitenkin niin vahva, ettei pienintäkään lommoa Marsalkan imagoon voida tehdä. Pohjoiskorealaisille Marsalkka eli ja voi hyvin koko sen ajan kun me olimme maassa.

Neljäs päivä 29.9.2014: ”Kansainvälisen ystävyyden näyttely” 

Päivämme alkoi vierailulla Buddhalaiseen temppeliin, joka paikallisen tiedon mukaan oli vuodelta 1042. Noh, humanisti tietenkin tästä innostui, kerta tuhat vuotta vanhoja reliikkejä ei ihan joka päivä näekään. Olin täpinöissäni kuin pikkulapsi: vihdoinkin jotain joka ei olisi pelkkää Kimiä Kimin perään. 


Miten sitä voikaan ihminen olla väärässä.

Olin minä sitä jo etukäteen miettinyt, mutta vasta tässä temppelissä tajusin, kuinka mikään arvokas Pohjois-Koreassa ei ole arvokasta ennen kuin sille on annettu Kimin klaanin kädenjälki. Paikallisoppaamme kertoi reliikeistä niiden yhteydet Kim Jong-Iliin, eikä paljoa muuta. Yritin vähän kysellä ohimennen vanhimpia säilyneitä rakennuksia, mutta oppailla ei ollut suurta mielenkiintoa tarttua aiheeseen. Ei siinä olisi voinut puhua Kimeistä. Onneksi suomalainen oppaamme tajusi mainostaa eräästä huoneesta löytyviä kirjapainolaattojen ja irtokirjaisimien replikoita (alkuperäiset siirretty Etelä-Koreaan), jotka olivat Gutenbergin vastaavia vanhempia. Olipahan edes jotain. 


Tuostakin pagodi-esineestä oppaamme kertoi vain "mielenkiintoisen" Kim Jong-Il -faktan. Jee.


Olin aika maani myynyt siinä vaiheessa kun siirryimme päivän kohokohtaan - ”Kansainvälisen ystävyyden näyttelyyn”. Näyttely on vuoren uumeniin louhitussa bunkkerissa, jonka pahat länsikielet väittävät olevan rakennettu Pohjois-Korean eliitin bunkkeriksi sotaa varten. Siksi siis se moottoritie johtaa suoraan perille asti. 


Jos imperialistit joskus hyökkäävät, osuu tähän taloon ensimmäiset bunker-buster ohjukset.

Pääsimme ovesta sisään, ennen kuin tajusin mitä ”Kansainvälisen ystävyyden näyttely” oikeasti tarkoittaa. Kyseessä on nimittäin lahjanäyttely, jossa on esillä kaikki ne ulkomaiset ja kotimaiset lahjat, joita suuret johtajat ovat saaneet. Eli siis valtaisa palkintokaappi, jossa on kaikki se roska, joka ei mahtunut mausoleumiin. Hyi helvetti.

Kiersimme jotain tuntia (näitä on mahdoton arvioida, kun otin aina kellon pois hälyttimiä varten) maan uumenissa näyttelyssä. Pitkät, suorat, identtiset käytävät toistuivat jokaisen palkintokaappihuoneen välillä. Tunsin olevani osa joko jotain Warholin taideteosta tai vaihtoehtoisesti ahdistavassa Kubrickin elokuvassa. En oikeasti käsitä miten kukaan haluaisi oman sotabunkkerinsa olevan suuri aarrekammio. Ehkä ajatus olisi tulla haudatuksi aarteidensa kanssa kuin suurinkin faarao? Näyttely oli oikeasti järjettömän henkilökultin oksettavin osio. Enkä ollut tämän ajatuksen kanssa yksin.

Pari mielenkiintoista huomiota kierroksesta: ensinnäkin yhdessä huoneessa oli esillä uutisjuttuja johtajista. Kunniapaikalla oli New York Timesin juttu Kim Jong-Ilistä, mutta se oli asetettu lasivitriiniin niin korkealle, ettei siitä voinut lukea muuta kuin otsikon. Pikainen googlaus osoittaa kyseisen artikkelin olevan netissä toisella nimellä, eikä se sisällöltäkään ole mitenkään erityisen mairitteleva. Noh, tiesinhän minä kyllä sen.

Toinen huomio: mausoleumissa totesin näyttelystä puuttuvan ainoastaan lentokone, mutta onneksi se löytyi sitten tästä näyttelystä. En usko että Pohjois-Korean johtajalle voi antaa niin erikoista lahjaa, ettei se päätyisi vitriiniin. Näyttelystä löytyi kaikki venäläisvalmisteisista Volgista, aina kahvimukeihin. Kierros päättyi vahanukkegalleriaan, jossa piti kumartaa jokaisen johtajan omalle vahanukelle. Mitta alkoi olla täysi.

Näin muuten näyttelyn jälkeisellä lounaalla ensimmäistä ja ainoaa kertaa ruoan lajittelun jätteestä. Turistit saivat syödä mahansa täyteen ja roskiin menneistä tähteistä kerättiin syötäväksi kelpaava talteen nurkan takana. Pohjois-Korea ei tuota tarpeeksi ruokaa omalle kansalleen. Aika kurja olo siitä tuli.

Paluumatkalla Pjongjangiin tapahtui jotain poikkeavaa. Turistibussit nimittäin eivät saa pysähtyä tien varteen, vaan pysähdyspaikat ovat tarkkaan määritetty. Suomalainen oppaamme oli kuitenkin onnistunut ylipuhumaan oman virallisen valvojamme pysähtymään riisipellon varteen, jotta suomalaiset saisivat tutkia riisin röyhyjä.

Saman tien kun bussimme pysähtyi, kuului jostain edestä korkea vislaus. Menin riisipellon sijaan bussin etupuolelle ottamaan kuvia tiestä, kun erittäin vihainen mies saapui huutamaan kuskillemme. Ilmeisesti reittimme ja aikataulumme olivat tiedossa ja aikatauluttamaton pysähdys sai saman tien aikaan intervention. Se hieman stressasi. 


Tämä mies ei ollut töissä turistioppaana.

Loppupäivä Pjongjangissa meni turistikohteiden katselussa. En enää jaksanut kiinnittää huomiota valvojiimme. Ajoimme bussillamme suurlähetystöalueen läpi ja huomasin muistelevani Jakartan aikaani. Ei kyllä käy kateeksi niitä raukkoja jotka tänne tulevat komennukselle. 


Maailman suurin riemukaari. Ilmeisesti.

Viides päivä 30.9.2014: 38 leveyspiiri

Muistaakseni MAD-lehti kommentoi aikanaan Korean sodassa saavutettua tulitaukoa sanoin: ”Koreoiden väliin piirrettiin viiva, jotta kaikki tietäisivät mistä kolmas maailmansota alkaa.”

Lähdimme aamulla kohti Kaesongin kaupunkia lähelle koreoiden välistä rajaa. Ohjelmaamme kuului rajavierailu ja lounas Kaesongissa. Bonuksena päälle heitettiin vierailu Korean niemimaan vanhimmassa yliopistossa.

Itse rajavierailu oli melko tarkkaan hallittu: kävelkää, kuvatkaa, kävelkää, älkää kuvatko oikealle, kävelkää jne. Sain muutaman hyvän foton, mutta en niinkään mitään erityistä kerrottavaa.Tai no, mielenkiintoisena huomiona voisi mainita sen, ettei yksikään rajasotilas katsonut etelän suuntaan kummallakaan puolella. Molemmat joukot katsoivat joko pohjoiseen tai sivuilleen.



Täällä kirjoitettiin tulitaukosopimus 27.7.1953

Tuolla on Etelä-Korea. Tuolla noin.

Etelä-Korean puolella ei rajalle saa kuulemma tulla shortseissa, ettei provosoitaisi pohjoista.
Itsehän olin pohjoisen puolella shortseissa :)

Pääsin ehkä jonkun taktiikkapalaverin kuvamateriaaliksi

Rajavierailun jälkeen menimme katsomaan Kaesongin yliopistoa, joka kuulemma on 990-luvulta. Aikaisempi kokemus buddhalaisesta temppelistä ei nostanut odotuksia korkealle, mutta lähdin silti avoimin mielin. Tällä kertaa suomalainen oppaamme päätti säästää aikaa ja jättää Kimipropagandaa suoltavan paikallisoppaan puheet väliin – järjestely joka sopi minulle. Kävi myös ilmi, että Korean sodassa Kaesongin kaupungissa käytiin neuvotteluja, joten se oli sotatoimilta vapaata aluetta. Eli suomeksi: yliopisto oli vanha! Jee! 

Kungfutsen huone (temppeli?) yliopistolla

Lähdimme maailman pomppuisimmalle paluumatkalle kohti Pjongjangia heti lounaan jälkeen. Katselimme rajalla erilaisia tankkiansoja ja vasta silloin tajusin matkan varrella jo menomatkalla näkemämme pysähdyspaikan funktion. 


Täältä kuulkaas on helppo ampua.

Viimeinen varsinainen kohteemme piti olla Pjongjangin lasten palatsi, mutta se peruuntui. Onnistuin seurueen toisen turkulaisen humanistin kanssa ehdottamaan korvaavaksi ohjelmaksi Pjongjangin kirjaston: Grand Peoples Study House –nimisen kompleksin. Kuulemma kävijöitä on 5000 päivässä ja niteitä yli 13 miljoonaa. Pakkohan tällainen ihme oli nähdä.

Vierailu oli siinä mielessä mahtava, koska siellä pääsi kuvaamaan kerrankin sisällä! Sain otettua kuvan aulaan pystytetystä Kim Il-Sungin patsaasta, joita olimme nähneet muuallakin.


Kim Il-Sung kuulemma pohtii tässä kirjoituksiaan.

Meitä oli varoitettu etukäteen, että kirjastossa saattaa olla aika paljon näyttelijöitä, mutta voi pojat… Kukaan ei käyttäytynyt tilassa luonnollisesti. Turistit saivat mennä ihan paikallisiin ihmisiin kiinni kuvaamaan heitä, eivätkä nämä edes kääntyneet katsomaan. Jos minua olisi joku tullut kuvaamaan Turun yliopiston kirjastossa, olisin minä edes katsonut kuvaajaa! 


Huhuu! Sanokaa muikku!


Oikeesti!? Oikeesti!? Ei voi olla totta!

Kuljimme etukäteen määritellyn reitin kirjastossa näkemättä mitään luonnollista. Valot olivat päällä tasan niissä paikoissa joiden kautta kuljimme, eikä kukaan ihminen tehnyt mitään luonnollista. Esimerkiksi tietokoneluokassa katselin yhden paikallisen pitävän ainoastaan yhtä virkettä maalattuna tekstitiedostossa – that’s it. Toisaalta eipä hän varmaankaan paljoa olisi mitään voinut tehdä Qwerty-näppäimistöisellä koneellaan. 

Vastapäiset käytävät olivat pimeinä.

En oikein enää jaksanut pöyristyä näytelmän ilmiselvyydestä. Siitä oli tullut jo niin tavallista. Palasimme hotellille ja valmistauduimme viimeiseen iltaan Pjongjangissa – aidosti erilaisessa paikassa.

Kuudes päivä 1.10.2014: Paluumatka

Päässäni vihloi pohjoiskorealaisen oluen muisto, kun lähdimme junailemaan kohti Kiinaa.

Epilogi: millaista on olla turistina Pohjois-Koreassa?

Olen kirjoittanut vierailustamme aika kriittiseen sävyyn, mutta se on vain toinen puoli totuutta. Meidän matkamme Olympia-matkatoimiston suojissa oli nimittäin aivan fantastinen. Kokemus oli erikoinen ja suljetun yhteiskunnan sisällä pieni eurooppalainen joukkomme hitsautui hyvin yhtenäiseksi ryhmäksi. Opin tuntemaan kaikki nimeltä, enkä usko että kenellekään jäi matkasta huono fiilis.

Turisteja ei kohdella maassa kuin vieraita, vaan kohtelu on ehkä vielä parempaa. Me nimittäin saimme rahan kohtelun. Meitä suojeltiin, ohjattiin, meillä ei ollut ikinä nälkä, emmekä kohdanneet oikeastaan ketään joka ei olisi hymyillyt suuntaamme. Mielikuvat ja matkakertomukset vihaisista oppaista ja myrtseistä paikallisista ovat siis historiaa. Pohjois-Korealla on vaikeuksia hankkia ulkomaalaista valuuttaa ja turisteilta sitä saa. Meille ei esimerkiksi annettu edes mahdollisuutta hankkia Pohjois-Korean woneja.

Matkailun eettisyydestä tekisi mieli kirjoittaa vähän enemmänkin, sillä sitähän joutui miettimään käytännössä koko matkan ajan. Onko tämä oikein? Voinko syödä itseni kylläiseksi maassa jossa nähdään nälkää? Tuenko täälläolollani maailman sietämättömintä ihmisoikeusrikkojaa? Nopeat vastaukset: ei, en ja kyllä. Päätin kuitenkin lähteä matkalle kaikesta tästä huolimatta, sillä kun minulle avautui mahdollisuus nähdä vilaus kulissien taakse, en voinut siitä kieltäytyäkään. Tiedostanko matkani ongelmat? Todellakin. Kadunko että lähdin? En todellakaan!

”Mutta Eeli, sä et nähnyt siellä missään vaiheessa mitään oikeaa. Kaikki oli näyteltyä, eikä kukaan ollut oikea ihminen!”

Niin, tämä argumentti on aika yleinen. Haluaisin kuitenkin toivottaa kaikki argumentin heittäjät jonnekin minne aurinko ei paista. Nimittäin Pjongjangissa on miljoonia ihmisiä, jotka kaikki ovat yhtä oikeita kuin mekin. Heillä vaan on kovempi elämä. Me länkkärit menimme maahan, käyttäydyimme hyvin ja hymyilimme. Vaatteemme olivat siistit ja kamerat uudet. Jos jotain, niin toivottavasti ainakin niissä performansseissa joissa olimme, näkivät sorretut korealaiset pienen vilkaisun siitä, että muunlaistakin elämää on olemassa, eivätkä kaikki länkkärit ole heitä vaarantavia imperialisteja.

Pohjois-Korea tarvitsee oikeasti muutoksen, eikä se muutos toteudu ennen kun on riittävä halu muuttua. Toivottavasti se tapahtuu ennemmin kuin myöhemmin. Pohjois-Korea ei nimittäin ole mikään Absurdistan, vaan oman tarinansa sisällä täysin looginen Johdonmukaistan.


Lue lisää