28.2.2013

Syö paskaa


Tekisipä mieli kommentoida Suomen eduskunnan lakivaliokuntaa, sen selkärangattomia jäseniä ja Suomalaisen politiikan alennustilaa, mutta olen oikeastaan sanonut jo kaiken oleellisen täällä.

Sen sijaan kommentoin toista aihetta, joka on ollut mediassa viime päivinä pinnalla, nimittäin hevosenlihakohua. Luin tuossa päivänä toisena YLE:n nettisivuilta mielenkiintoisen jutun 1960-luvun margariinikriisistä. Margariinin rasva paljastui käytännössä tehdasjätteeksi kaikesta mahdollisesta rasvaa jälkeensä jättävästä roskasta, kuten esimerkiksi kuolleista kissoista. Oikeastaan aika hyvin siis verrattavissa hevosenlihakohuun, jossa geenitekniikalla on mahdollista tutkia lihan alkuperää niin tarkkaan, että saadaan selville sisällössä olevan mukana – sanotaan se niin kuin asiat ovat – kaiken maailman paskaa.

Mutta onko se väärin? Lihateollisuus on teollisuutta. Lehmät eivät kirmaile laitumella ja ystävällinen maamies ei lue possuilleen iltasatuja ennen nukkumaanmenoa. Teollisuus, koneistaminen, liukuhihnat, massatuotanto ja savupiiput ovat niitä sanoja joita pitäisi pyöriä silmissä silloin kun puhutaan lihateollisuudesta. Kävele Citymarkettiin tai Prismaan sisälle ja katso sitä hunajamarinoidun broilerin määrää. Kauan broilerissa on myyntiaikaa? Pari päivää? Viikko? Väitänpä että broilerit vaihtuvat niistä hyllyistä useammin kuin kerran viikossa. Laske tämän jälkeen lähialueesi Citymarketit ja Prismat yhteen. Ei siinä ehdi ystävällinen kanankasvattaja herra Snellman opetella jokaisen broilerihybridi Ross 508:n tai Ross 308:n nimeä niiden viiden viikon elinaikana, ennen kuin Tarmo lähikauppias soittaa tarvitsevansa uuden erän ohuen ohuita isomummon kotitilaleikkeitä.

Lihan syöminen nähdään normitilana, jonka haastaminen on hippeilyä tai ”oman maailmankuvan pakottamista”. Helsingin kaupunginvaltuustossa käyty kasvisruokapäiväkeskustelu on oikein oivallinen esimerkki tästä. Lihaan suhtaudutaan tunteella, jonka haastaminen järkevillä väitteillä ei vaan onnistu. Lihakeskustelu muistuttaa tässä mielessä vähän Anu Silfverbergin mainostamaa äiteyskeskustelua. Sanot mitä vaan, aina joku väittää tietävänsä paremmin koska (lisää haluamasi jumala argumentti).

Eineksistä löytyi hevosta – hyvä. Hyvä monessakin mielessä. Ainakin eläimistä käytetään kaikki osat hyödyksi. Se ei oikeuta tappamista ravinnoksi, mutta sentään tekee tappamisesta vähemmän turhaa. Hain tappaminen evien takia tai sarvikuonojen teurastaminen sarvien vuoksi on paitsi raakalaismaista, myös turhaa. Olen todella tyytyväinen siitä tiedosta, että teurastetuista eläimistä sentään käytetään kaikki osat.

Hyvä myös että Suomalaisia vihdoinkin alkaa kiinnostaa ruoan alkuperä. Okei, lihaan suhtaudutaan edelleen tunteella eikä järjellä, mutta sentään lihan syömistä edes ajatellaan jollain tasolla. Kutsutaan sitä nyt vaikka sitten ensimmäiseksi askeleeksi pitkällä tiellä kohti vastuullisempaa ravinnontuotantoa. Hyvä että vihdoinkin jokin skandaali riitti herättämään suomalaiset, vaikkakaan kyseessä ei suinkaan ole lainkaan se asia josta pitäisi olla tuohtunut. Paljon pahempaa kuin teurasjätteen syöttäminen teurastajille, on teurastettavien kiduttaminen itse prosessin aikana, kuten sikatiloilla tuntuu paljastuvan tämän tästä.

Meneekö tämä vähän paasaamiseksi? No, ehkä se on tässä tapauksessa ansaittua. Elintarviketeollisuus ei ole mikään isomummola jossa poimitaan marjoja pensaista, vaan raakaa bisnestä. Mitä nopeammin se iskostuu ihmisten päähän, sitä parempi.

No pitäisikö tässä sitten kaikkien ryhtyä kasvissyöjiksi? Joo, mutta ei kaikki kuitenkaan ryhdy. Olisin todella tyytyväinen jo siitä, että ihmiset kuluttaisivat vastuullisemmin. Luomutuotteet, reilu kauppa ja lähituotanto ovat kaikkien ulottuvissa, mutta tahtoa vaan puuttuu. Lisäksi kun hylättäisiin karppaukset ja muut vastuuttomat perseilyt ja siirryttäisiin riittäviin annoskokoihin ja lautasmalliin, niin samalla saataisiin muutettua kulutustottumuksia ihan huomaamatta terveempään suuntaan. Pieniä askeleita. Kaikkien ei tarvitse pelastaa maailmaa, mutta ihan kiva olisi jos ehdoin tahdoin ei sitä yrittäisi myöskään tuhota.
”Ei tässä hevosenlihaa vastusteta, vaan sitä että tuoteselosteessa ei lue mitä tässä on sisällä.”
Niin, siinä on paskaa. Ei suoranaisesti terveydelle haitallista paskaa, tai ainakaan sen haitallisempaa kuin mitä liha nyt yleensäkin on, mutta paskaa silti. Mitäs veikkaisin: yksi kymmenestä kuluttajasta on koskaan lukenut tuotteen Pouttu XXL-kebab sisällysluettelon? Yksi sadasta? Yksi tuhannesta? Ei kovin moni kuitenkaan. Kebabista yleensäkin vitsaillaan, että sen liha koostuu mystisestä kebab-eläimestä, eikä hevosenlihakohu kyllä muuta imagoa suuntaan tai toiseen. Se on paskaa.

Palaan alkuperäiseen kysymykseeni: onko se väärin että ruoassa on kaiken maailman paskaa? No on, mutta totta vie me olemme ansainneet sen.

Kirjoittaja on 28-vuotias lihansyöjä, joka söi noin viiden vuoden ajan lapsuudessaan joka ilta paketillisen HK:n eineslihapullia.

20.2.2013

#nettirakkaus


Lueskelin töissä uutisia Suomesta, kun silmääni osui Jyrki Kasvin YLE:n blogikirjoitus aiheesta naisviha netissä. Itse blogikirjoituskin on kovaa tekstiä, mutta siihen linkattu SVT:n video vasta pysäyttävä onkin. Videon sisällön ymmärtäminen ei vaadi laudaturia ruotsista, jotta ymmärtäisi riittävästi. 

Kasvi ehdottaa seuraavaa:  
”Viha on tehokas ase, mutta sitä vastaan voi taistella. Otetaan mallia Ruotsista ja kopioidaan #nätkärlek-kampanja tänne Suomeen. #nettirakkaus-kampanjan idea on yksinkertainen, kehutaan joku julkisuuden henkilö netissä joka päivä. Muistutetaan vihaviestejä saaville toimittajille ja muille vaikuttajille, että vihankylväjät ovat verkossa vähemmistönä.”

Tämähän kuulostaa ihan haasteelta. Okei, en ehkä haluaisi kehua ihmistä sukupuolen vuoksi, mutta tämä protesti onkin osoitettu nettivihaa kohtaan, eikä ihmisen kehumista erityisesti sukupuolen takia. Annettakoon siis anteeksi tämä vähän naiivi ja sukupuolettunut lähtökohta ja osallistun kirjoittamalla eräästä naisesta, joka takuulla saa oman osansa nettivihasta: Sofi Oksasesta.

Ensinnäkin, en tykkää Oksasen tuotannosta. En tiedä miksi, mutta osalla kirjailijoista on sellainen tyyli kirjoittaa, etten jaksa lukea kirjoja koskaan loppuun. Samaan kastiin pääsee myös Jari Tervo ja J.R.R. Tolkien. Hyvässä seurassa siis ollaan sillä osastolla. Oksasen julkisuuskuvasta pidän kuitenkin hyvin paljon. Jaa miksi? Antakaas kun kerron.

Sofi Oksanen puhuu usein aiheista jotka ovat kivuliaita tai niitä halutaan siirtää syrjään julkisessa keskustelussa. Tämä on johtanut tietysti siihen, että julkisuudessa (lue: keltaisessa lehdistössä) pyritään lukemaan hänen ilmauksiaan väärin tai tarkoituksettoman provosoivina. Suomessa nousee kohu ja mitä tekee kirjailija Oksanen? Kysyttäessä vastaa, muttei lähde kampanjoimaan oman mielipiteensä puolesta. Ja miksi pitäisikään? Ei hän ole ”kohua” nostattanut, vaan sen on tehnyt tarkoitushakuinen media. Vaatii rohkeutta tässä maassa esittää mielipiteitään suoraan ja provosoivasti, mutta samalla ilman halua paasata aiheesta. Se on esimerkillisen kadehdittava taito.

Olin vähän pettynyt kun näin ensimmäiset mainoskuvat Kun kyyhkyset katosivat -kirjan tiimoilta. Oksanen oli kuvattuna niissä ilman laseja ja hymyilevänä. En muista nähneeni tällaista ilmettä kirjailijalla kertaakaan. Sofi Oksanen on aina vaikuttanut siltä, ettei hän halua myydä kirjojaan ulkonäöllään, tai ainakaan hymyilevänä. ”Luet kirjan jos haluat, mitä väliä sillä on, miltä kirjailija näyttää?” Mutta toisaalta taas, tämä oli ennen Puhdistusta. Sen jälkeen kun on kirjoittanut yhden Suomen kaikkien aikojen myydyimmistä kirjoista, ei liene enää mitään väliä miltä näyttää valokuvissa. Kukaan ei ainakaan pääse sanomaan että hymyllä on noustu asemaan. Ehkä mainoshymy olikin tarkoitettu minunkaltaisilleni muistutukseksi: ”Voin minä hymyillä jos haluan.” Pseudoälyköille on aina välillä hyvä muistuttaa, ettei ole heidän ristiretkiensä ase, vaan tekee mitä haluaa.

Parasta mielestäni Sofi Oksasessa on se, että hän on nuori ja lahjakas. Inhoan aina sitä kun jotakuta julkisuuden ihmistä mainostetaan nuorena ja lahjakkaana, sillä väistämättä alennetaan yksilön arvoa sillä kyseisellä hetkellä. Sofi Oksanen on kuitenkin nuori ja lahjakas, ilman että sitä jatkuvasti muistutettaisiin. Oletusarvoista on, että aktiivikirjailija – oli hän kuka hyvänsä – ei ole vielä kirjoittanut parasta teostaan. Kaikki he ovat lahjakkaita ja takuulla pyrkivät jokaisella uudella kirjallaan edellistä parempaan suoritukseen. Luulisi ainakin? Oksanen on päässyt asemaan, jossa hän voi olla nuori ja lahjakas ilman että joutuu kantamaan sen stigmaa. Siihen ei moni pysty.

Lopuksi vielä yksittäinen huomio: upeaa että Oksanen lähti kimppaan Juoppohullun päiväkirjan kirjoittaneen Juha Vuorisen kanssa. Vuorinen on suomalaisen kirjallisuuden kastiton. Hän myy huimia määriä, mutta kukaan ei uskalla kaveerata hänen kanssaan, sillä pelko oman statuksen menettämisestä on liian suuri. Eipä vaan Sofi Oksasella. Duo pisti pystyyn oman pokkarikustantamon. Way to go!

Onpas muuten vaikeaa yleensäkään kehua ketään. Tuntuu kuin kaikki pitäisi hakea negatiivisen kautta. Noh, yritinpähän ainakin. Tekstinä tästä kyllä varmaan tuli tämän blogin huonoin, mutta ehkä välillä on hyvä laskea liian korkealle noussutta tasoa.
(vitsi, jos et tajunnut)

17.2.2013

Randomeja kuvia Jakartasta (vol1)

Millaista täällä on? No en minä tiedä. Mutta voin näyttää asioita joita olen nähnyt. Tässä siis satunnaisia kuvia, satunnaisessa järjestyksessä, irrotettuna asiayhteydestään.

Jamppa tekemässä jotain mastossa
Liikenne...
Vanha pankki vanhassa kaupungissa
Reikä seinässä
Tulvassa sotilasajoneuvon lavalla
Jakartan pörssin feikki kaupantekosali
Cafe Batavian yläkerta
Cafe Batavian yläkerran valokuvia
Cafe Batavian miestenvessan urinaali on iso peili
Suihkulähde joka soitti musiikkia
Taideseinä, jota ei päässyt 50m lähempää katsomaan
Työpiste ennen paperikasoja
Sateinen päivä vs. Aurinkoinen päivä
Joo, autot on aika uusia täällä
Katukauppias piti juomat kylminä isolla jääpalalla
Paikalliset ajelee näillä. En tiedä onko taksi vai bussi.
Perus katukuvaa
Hei, pygätään betonitolppia tielle, mut ei tehdä niitä valmiiksi!
Ostoskeskuksen kuudennessa kerroksessa oli feikkimeri.
Why not?
Pilvenpiirtäjiä on paljon
Vähän isomman kadun katukuvaa ja myyjiä
Menara Rajawali, josta löytyy mm. sellainen
kiska kuin Suomen suurlähetystö.
Ehkä tämän blogin surullisin kuva

10.2.2013

Clubhopping


Istuin perjantai-iltaa lähikapakassani muutaman muun harjoittelijan kanssa. Olimme etukäteen vähän puhuneet lähtevämme illalla porukalla jonnekin tanssimaan. Long story short: osa vähän hannaili ja toiset olivat vähän väsyneitä ja lopulta kaikki lähtivät lepäämään kotiin ja revanssi yökerhoista sovittiin seuraavalle illalle.

Pöytään jäin minä ja jo vuosia Jakartassa ollut puolalainen tyyppi. Meitä ei varsinaisesti huvittanut lähteä kotiin, eikä toisaalta tyhjässä pöydässä istuminenkaan tuntunut ässävedolta. Hän siinä sitten kysäisi minulta, että mitäs jos hän näyttäisi minulle sellaisen turistikierroksen Jakartan yökerhoista? No mitäs minä siinä alkaisin vastaan väittämään? Taksi alle jne.

Ensimmäinen kohteemme oli Red Square. Plaza Senaya Arcadian sisältä löytyi useampikin ravintola joista valita, mutta koska deitilläni oli jonkinnäköinen kantiskortti, pääsimme Red Squareen sisälle ilmaiseksi. Ravintola paljastui pieneksi yökerhoksi, jossa valopöydät on tehty tanssimista varten. Aika magee, mutta äänekäs paikka. Otimme oluet ja siirryimme sisätiloihin.

Päädyimme keskustelemaan parin-kolmen hengen naisporukan kanssa. Puolalainen kun on sinkku, niin hänellä oli kenties vähän enemmän intressinä tuppautuakin sellaisiin seurueisiin. Naisia huvitti kovasti ulkonäkömme, sillä olimme molemmat pukeutuneet samalla sapluunalla: pikeepaita, farkut, tennarit. Keskustelu kuitenkin kääntyi ikäväksi heti kun yksi heistä bongasi sormukseni. ”How long have you been married?” ”Where is your wife?” ”How many kids do you have?” En siinä sitten viitsinyt alkaa selittää suomalaisia kihlautumisperinteitä meluisan teknon yli, joten vastailin kaikenmaailman satuja.

Juomien loputtua suuntasimme ulos. Pyysin seuralaiseltani anteeksi tilannetta, sillä hän tuntui tulevan ihan hyvin juttuun neitien kanssa ennen sormusepisodia. Kysyin, että olisiko fiksua vaan ottaa se pois, kerta se näköjään paikallisia ärsyttää? ”Your decision.”

Seuraava kohde oli maantieteellisesti niin lähellä, että pystyimme kävelemään sinne: X2 Jakartan kenties suurin yökerho. Ongelmana oli, että meidän ja yökerhon välissä oli parkkihalli, jonka läpi jouduimme seikkailemaan. Hetken harhailun jälkeen ystävällinen turvamies ohjasi meidät eksyneet surulliset länkkärit perille. Itse yökerhoon sisäänpääsy oli kuitenkin helppoa, kiitos kanta-asiakkuuden.

X2 on hyvin samanlainen kuin eurooppalaiset yökerhot: isoa tilaa, välkkyviä valoja, ahdasta. Musiikki oli siedettävämmällä tasolla kuin Red Squaressa. Ei paljoa, mutta vähän. Pääsimme jopa vippitilaan deittini kortilla, joten emme edes joutuneet jonottamaan juomiamme. Nice. Kaikki oli miellyttävää, mutta vähän tylsää. Kuten tuossa Jakarta 100 Bars blogissa osuvasti sanotaan: ”I feel like I’m just a number in such huge places, that are principally about making (lots of) money.” Seuraava siirtymä tehtäisiin taksilla.

 

Taksin ikkunasta näimme laittoman kiihdytysajon. Kaksi kiiltävää, kalliinnäköisä autoa kiihdytti hirveällä vauhdilla viereisellä tiellä. Kuulemma se on suhteellisen yleistä Jakartassa. En olisi uskonut, sillä tien raivaaminen tässä kaupungissa – jopa yöaikaan – täytyy olla vaikeaa. Ja vaarallista.

Seuraavaksi vuorossa olikin pahamaineinen Blok M. Bussiaseman yhteyteen kasvanut liikealue on kuuluisa ostosmahdollisuuksista päivisin ja rosoisuudestaan öisin. Tämä oli puhtaasti turistikäynti, sillä kuulemma aikaamme ei kannattanut hukata yökerhoihin, joissa naisia on paljon, muttei asiakkaina yhtään.

Näin Top Gunin, ja luulenpa että Jakarta 100 Barsin arvioinnin jälkeen on taso päässyt vähän laskemaan, tai päivä oli jotenkin huono. Kyseessä oli käytännössä bordelli. About 95% ihmisistä sisällä oli prostituoituja. Käännyimme vain eteisessä, seuralaiseni kysyi jotain baarimikolta (luulen että se liittyi biljardipöytiin) ja sen 30sek aikana ehti joku noin nelikymppinen rouva nappaamaan minua kädestä kiinni. Eikä siis silleen nätisti kädestä, vaan ranteesta. Yritin siinä ottaa kättäni rennosti ja ystävällisesti irti, mutta rouva tuijotti minua vaan vihaisesti eikä päästänyt rautakouraansa löystymään. Onneksi toverini osasi sanoa jotain riittävän loukkaavaa bahasaksi, etten joutunut varsinaisesti repimään itseäni irti.

 

Siirryimme ulkoilmaan ja kävimme useamman yökerhon ovella katsomassa lappuja luukuilla. Ilmeisesti alue on kuolemassa – ja hyvä niin. Taksin saaminen oli myös haastavaa. Kävelimme monien taksien ohi, mutta emme tunnistaneet yhtään luotettavaa merkkiä. Epämääräiset autot ajoivat eteemme vähän vinottain ja avasivat ovensa, yrittäen ohjata meidät sisälle. Ovat ilmeisesti tottuneet todella humalaisiin länkkäreihin tällä alueella. Lopulta vastaan tuli ihana ja luotettava Express ja otimme suunnan kohti matkan viimeistä pysäkkiä.

Jakartan yöelämän legenda on Stadium: neljä kerrosta yökerhoa kaupungin pohjoisosassa on auki pidempään kuin kukaan jaksaa juhlia, enkä ole ihan varma voiko sisällä olevaa touhua kutsua juhlimiseksi. Oppaani kuvasi paikkaa vaan yhdellä sanalla: ”dark”. Kysyin, että missä mielessä: onko se syntinen kuin Blok M vai pimeä vai mitä? ”Just dark, you’ll see”. Sisäänpääsyn hinnalla sai valita joko bissen tai vesipullon. Pidin vesipulloa äärettömän typeränä vaihtoehtona, mutta heti sisälle päästyäni tajusin kuuluvani vähemmistöön olueni kanssa. Käytännössä kaikilla muilla oli kädessään vesipullot ja jokainen vaakatason pinta oli täynnä vesipulloja. Ahaa, muistin kuulleeni huumeiden käytön olevan yleistä Jakartassa, mutta nyt vasta näin ensimmäistä kertaa baarin jossa käytännössä ei juotu, vaan vedettiin ainoastaan ekstaasia. Tai näin mitä näin, yökerho oli pimeä kuin Ivalo tammikuussa. Sitä on vaikea kuvailla, valoja ei rehellisesti ollut kuin käytävillä, tanssitilat olivat lähes pilkkopimeitä.

Saimme tuoppimme ja olimme siirtymässä tutkimaan paikkoja, kun tiellemme tuli vanhahko rouva. En ole hyvä arvioimaan aasialaisten ihmisten ikiä, mutta veikkaisin tätä naista noin kuusikymppiseksi. Hän oli pukeutunut henkilökunnan vaatteisiin ja hän viittilöi meitä pysähtymään. Eipä siinä vaihtoehtojakaan ollut, hän seisoi edessämme. Rouva sanoi jotain bahasaksi ja oppaani kumartui vähän eteenpäin kuullakseen paremmin. Samalla rouva veti jostain nurkasta aika riuhtaisten (ja takuulla kivuliaasti) nuoren tytön eteemme.

Mitäs mä arvioisin? Hän oli todella ylimeikattu, pukeutunut minihameeseen ja hyvin niukkaan tuubitoppiin, eikä hänen katseensa tarkentunut mihinkään. Jos pitäisi veikata, sanoisin häntä 17-vuotiaaksi, mutta kuten tuossa jo aiemmin sanoin, en osaa arvioida ikiä. Yhtäkkiä toverini ja minä molemmat kommunikoimme vanhemman rouvan kanssa aivan yhtä hyvin: käsiä heiluttamalla teimme nopeasti selväksi, ettemme olleet kiinnostuneita hänen kauppaamastaan huumatusta lapsesta.

Siirryimme yläkertaan ja sen minkä melulta pystyimme, debriiffasimme juuri tapahtunutta. Kuulemma kyseessä ei ollut mikään yksittäistapaus, vaan Jakartassa on edelleen voimissaan avoin prostituutiokulttuuri kaikkine lieveilmiöineen. On ilmeisesti aivan tavallista että aivan ravintolassa kuin ravintolassa tällaista saattaa tapahtua. Stadium on lisäksi huippusuosittu, valtaisan kokoinen, sopivalla sijainnilla ja pimeä. Ei se minun kuvotustani silti vähentänyt. Joimme oluemme loppuun ja kiersimme kerrokset läpi, mutta sitten olikin vuorossa (onneksi) taksimatka kotiin.

 

Sain sellaisen kuvan Jakartan yöelämästä, että suurella seurueella voisi oikeastaan nauttia olostaan lähes missä vaan. Näin kaksistaan kun kuljimme, saimme ehkä aavistuksen enemmän huomiota kuin mitä kaipasin.

10/121 Neljäkymmentä vuotta

Huhtikuun yhdestoista 1984 Hyvinkään keskussairaalassa syntyi eräs Eeli Wördman, joka häviävän hetken ajan oli maailman nuorin ihminen. Nelj...