27.2.2017

Antarktis (4. osa)

12.2.2017 sunnuntai

Deception island ja paluu Draken salmeen.

Deception Island oli paperilla ehkä upeimpia paikkoja kohdelistallamme. Tulivuorisaari, joka on jossain historiansa dramaattisena hetkenä purkautunut, romahtanut sisäänpäin ja päästänyt meriveden tulvimaan kapeasta aukosta kraateriin, muodostaen antarktisen laguunin. Kuulostaa siistiltä, eikö? Sääli että keli oli sumuinen.




Kohteemme oli heti kapean siisääntuloaukon sisäpuolelta löytyvä matala ranta. Suojainen paikka, matala ranta ja pohjoinen sijainti olivat antaneet myös paikalle nimensä mukaisen käyttötarkoituksen –Whalers bay.

Valastajat olivat käyttäneet aluetta vuosina 1911–31. Meidän näkemämme rakennukset olivat pitkälti brittien tutkimusaseman jäänteitä, jotka oli hylätty 1960-luvun lopulla kolmen peräkkäisen tulivuorenpurkauksen jälkeen. Mutavyöryt olivat murjoneet talot, peittäneet alueelta löytyneen hautuumaan ja tuhonneet Antarktiksen ensimmäisen lentokentän. En tiedä, hylättiinkö paikka ensimmäisen vai kolmannen purkauksen jälkeen.

Meille alue näyttäytyi lähinnä valaanmetsästyksen muistomerkkinä. Alueen reliikit olivat lähinnä vanhoja valastuslaivoja, outojen rakennusten jäänteitä ja suuria tankkereita, joiden alkuperäistä sisältöä voi vain arvailla. Valasöljyä? Tavallista öljyä? Giniä?








Nämä kuvat ovat omiani, eivät pelisarjan Fallout kuvitusta.



Ainiin. Oli siellä hylkeitäkin. Paljon hylkeitä.





Meidän oli tarkoitus viettää iltapäivä vielä Antarktiksella, mutta Tyynellä valtamerellä vellonut myrsky oli saanut kapteenimme huolestumaan. Tyynen valtameren myrskyt puskevat Draken salmeen korkeita aaltoja, jolloin Drake lake muuttuu Drake shakeksi. Ilmiö on ilmeisesti sama, jos puhallat suppiloon – ilmavirta voimistuu.

Olin käyttänyt koko matkan matkapahoinvointilaastaria, mutta olimme päässeet ehkä tunnin verran matkaan, ennen kuin oksensin ensimmäisen kerran. Kävin hakemassa laivan lääkäriltä troppini lisäksi matkapahoinvointipillereitä. Kahden erilailla toimivan matkapahoinvointilääkkeen päällekkäisvaikutus vei kyllä pahan olon, mutta olo oli todella usvainen tästä eteenpäin. En olisi saanut todellakaan ajaa autoa, en varmaan polkupyörääkään, tuskin edes partaani.

Jätin illallisen väliin ja katselin elokuvia hytissämme. Leffakanavalta tuli Neil Blomkampin uutuus Chappie. Siinä Die Antwoord yhtye adoptoi orvon robotin, jonka kanssa he tekivät rikoksia. En ollut aivan varma johtuiko paha olo lääkkeistä vai leffasta. Tämän yön minä kuitenkin vielä nukuin.

--


13.2.2017 maanantai

Myrsky Draken salmessa

Heräsimme aamulla itseksemme – herätystä ei kuulunut. Laiva heilui ihan hulluna, mutta sehän ei estänyt joukkoa suomalaisista jonottamasta aamiaiselle. Olin joukon jatkeena, enkä ilmeisesti ollut ainoa, joka oli jättänyt illalla ruoan väliin.

MV Planciuksen kaltaiset laivat on rakennettu tarpeiden mukaan. Kahvilatilaan mahtuu juuri sen verran ihmisiä, kuin aluksella on matkustajia, eikä ruokalassakaan ollut ylimääräisiä penkkejä. Paitsi tällä aamiaisella, nyt nimittäin oli tilaa.

Meripäivinä ei ole juuri muuta tekemistä, kuin kuunnella luentoja ja hoitaa välineiden palautuksia. Kuuntelimmekin aamupäivällä mielenkiintoisen luennon merijäästä. Pohjoisessa Arktisen jään vähenemisestä puhutaan paljon, mutta ilmastonmuutoksenkieltäjät mainitsevat usein Etelämantereen heti seuraavassa lauseessa.

Etelässä jäätiköt ovat nimittäin kasvaneet viime vuosina. Jäätiköiden sijaan ilmastonmuutos näkyykin Etelämantereella merijäässä. Mannerta ympäröi talvisin meren päälle kasvanut jäävaippa. Siinä on niin sanottua yksi-, kaksi- kolme- ja ainakin nelivuotista merijäätä. Joka vuosi monivuotinen merijää vähenee ja yksivuotinen kutistuu. Merijää on ainoa jään muoto Etelämantereella, joka syntyy vedessä. Kaikki muu saa alkunsa mantereella.

Lounas vietettiin sitten koomisissa tunnelmissa. Aamiaisella laiva oli heilunut, mutta lounaalla eivät lasit pysyneet enää pöydillä pystyssä. Vitsailinkin, että jouduin syömään samalla lailla kuin yläasteella: käsi vesilasin päällä ja toinen suojaamassa lautasta lentelevältä romulta ja yllätyksiltä. Saimme silti syödäksemme ja pidimme tarjoilijoiden ammattitaidon seuraamista lähinnä viihdyttävänä.

Iltapäivällä meille oli ohjelmaan merkitty luento Antarktiksen historiasta. Olimme päässeet hyttiin asti ruokalevolle, kun matkanjohtajamme ilmoitti kaiuttimen kautta luennon olevan peruttu. Myrsky oli yltymässä. Voi paska.


Meri heräsi henkiin ja heilunta paheni. Laivamme seilasi 40 solmun, eli siis vähän päälle 20 metriä sekunnissa puhaltavan tuulen aiheuttamassa 6-8 metrisessä aallokossa. Olimme saavuttaneet virallisesti myrskyn määritelmän, eikä tässä vaiheessa oltu vielä edes lähellä huippua. Oloni oli pöhnäinen, mutta ei huono.

Laivassa ei ollut mitään mahdollisuutta liikkua, ilman että piti jostain kiinni. Ei niin mitään. Aallot eivät onneksi tulleet suoraan sivusta, niin kuin tulomatkalla, vaan pikkusen vinosti paapuurin puolelta. Laivamme niiasi aina ensin vähän vasemmalle ja sen jälkeen erittäin syvään oikealle. Vessassa to-del-la-KIN käytiin istualtaan.

Tuli illallisaika. Ja me rohkeat matkalaiset menimme tietenkin syömään. En tiedä johtuiko se matkapahoinvointilääkkeiden aiheuttamasta pöhnästä, vai vaan halusta tehdä yleensäkin jotain, mutta sinne mentiin nauttimaan oikein koko rahalla. Kerranhan sitä vain täällä ollaan.

Ravintolassa meitä odotti märkiä sohvia ja pöytiä. Ensin tietenkin luulimme meriveden päässeen jotenkin sisään, ennen tajusimme veden lähteet. Henkilökunta oli tuonut pitomattoisille pöydille puolillaan olleita kahden litran vesikannuja, niin kuin jokaisella aterialla tähänkin asti, mutta tällä ruokailulla laivan liike oli ollut liikaa. Vesikannut olivat lentäneet ympäri seiniä kastellen kaiken ympärillään.

Istuin lattiaanpultatulle sohvalle – tajuamatta edes kuinka fiksu veto se oli. Ne ruokailijat, jotka olivat valinneet liikuteltavat puiset nojatuolit, joutuivat kiilaamaan itsensä toisiinsa kiinni, estääkseen valumisen laivan niiauksien mukana. Eikä sekään aina riittänyt, vinosti keulaan osuvat aallot saivat ruokaseurueemme liikkeelle useammin kuin kerran. Kaikki mistä et pitänyt kiinni oli vaarassa lähteä liikkeelle: haarukat ja veitset, lautaset, lasit, tölkit, tuolit, sinä itse ja juttukaverisi. Henkilökunnan ammattitaidon seuraaminen ei ollut enää hauskaa, vaan siinä oli jo mukana sääliä. Työolosuhteet eivät minun toimistotyössäni ikinä ole näin vaikeat.

Ruokailun jälkeen suuntasimme hytteihin. Jos lounaan jälkeen piti pitää yhdellä kädellä kiinni laivasta, nyt käsiä piti olla kaksi. Huomasin hoippuessani kerran ajattelevani, että pitäisiköhän sitä astua seinälle, jos tämä vielä niiaa syvemmälle? Saako niin edes tehdä?

Pääsimme hyttiin ja rojahdimme sänkyihimme. Edessä oli pitkä yö. Otin tunnelmakuvan puhelimellani TV:ssä näkyvästä matkakartastamme. Punainen piste olemme siis me ja fiilikset varmaan välittyy aika hyvin..




Myrskyn huippu saavutettiin keskiyöllä. Tuuli puhalsi kovimmillaan puuskittaisesti 60 solmun, eli melkein 31 metriä sekunnissa voimalla. Kävimme siis yhden m/s päässä hirmumyrskystä. Tai no, myrsky luokiteltiin virallisesti 9 bofordin myrskyksi, sillä puuskia ei lasketa.

Kymmenmetriset aallot tekivät nukkumisesta mahdotonta. Seilasin sängyssä päädystä jalkopäähän, kun oma 80-kiloisen ruhoni kitka puuvillalakanalla ei riittänyt pitämään minua paikallaan. Syvimmillään laiva niiasi 20 asteen kulmassa, eikä kokemusta voinut enää parhaalla tahdollakaan kutsua hauskaksi.

Makasin unettomana sängyssäni ja mietin sitä, miten kukaan on koskaan keksinyt ruotsinlaivat? “Hei tää keinuminen on siistiä, perustetaan tänne disco ja myydään jengille verovapaata lonkeroa.” Olisi naurattanut jos jokin olisi voinut naurattaa. Nukahdin joskus aamuyöllä. Viimeisen kerran katsoin kelloa neljän jälkeen.

--


14.2.2017 tiistai

Kap Horn

Aamiaisella oli väljää. Laivan liike oli vähän rauhoittunut eilisestä illallisesta, mutta heilunta oli edelleen kovaa. Kahvikuppeihin oli vaikeaa kaataa juuri täydellinen määrä kahvia, että siinä olisi riittävän matala painopiste pitämään se pystyssä, muttei liikaa jotta se ei kippaa nurin. Pidin kupistani kiinni koko aamiaisen ajan.

Aamuluennot oli taas peruttu, emmekä suoraan sanoen olleet pahoillamme. Merenkäynti oli liian kova. Harmittelin vähän itsekseni, kun en ollut saanut illalla tai yöllä hyvää videomateriaalia myrskystä. Merellä on kuitenkin vaikeaa kuvata pimeällä liikettä. Valokuva tarvitsee valoa ja pienessä valossa olisi kohteen hyvä olla paikallaan. Kumpaakaan luksusta meillä ei ollut ollut.

Uskaltauduin kuitenkin laivan kahvilatilaan kuvaamaan lyhyen videon siitä, kun aallot osuivat nokkaan. Tämä materiaali on siis noin kahdeksan tuntia myrskyn huipun jälkeen.
 


Puoliltapäivin matkanjohtajamme kuulutti laivamme etenevän kolmen meripeninkulman päähän Kap Hornista. Maamerkki ei yleensä kuulu matkaohjelmaan, sillä siellä sijaitsee sotilastukikohta, jolta täytyy anoa erikseen lupaa lähestymiseen. En tiedä olivatko chileläiset sotilaat tunteneet myötätuntoa Draken myrskyssä ylittänyttä kapeaa laivaamme kohtaan, mutta lupa myönnettiin.

Tämä vierailu oli kiva yllätys. Olimme kuitenkin lähteneet myrskyä pakoon puolta päivää aikaisemmin Antarktikselta, joten kapteenimme päätti tarjota tällaisen pienen makupalan retkiseurueelle. Kannet avattiin ja pääsimme haistelemaan meri-ilmaa.






Illalle meillä oli vielä tavaroiden palautuksia. Palautimme saappaamme, maksoimme huonelaskumme ja söimme kauan kaivatun rauhallisen iltaruoan. Muistikuvani ovat suoraan sanoen aika huuruisia. Matkapahoinvointilääkkeet vaikuttivat edelleen, mutta myrsky oli historiaa. Tämän yön nukuin hyvin.

--


15.2.2017 keskiviikko

Paluu Ushuaiaan

Laivamme saapui aamulla takaisin lähtösatamaamme, Argentiinan Ushuaiaan. Matkamme Suomeen oli kestänyt jo periaatteessa kaksi ja puoli päivää, mutta tästä eteenpäin matkavälineenä ei toimisi enää laiva.

Millainen tunnelma matkasta sitten jäi? Tämä oli hyvin erityinen matka ja verrattuna Pohjois-Koreaan, minun ei tee mieli selitellä miksi tein tämän matkan. Antarktis on erittäin herkkä ekosysteemi ja jouduimme desinfioimaan kenkämme mennessämme maihin ja palatessamme sieltä. Vaatteemme imuroitiin matkan alussa, jottei vieraseliöitä kulkeutuisi turistien mukana.

Silti, kaikella matkustamisella on jälkensä. Toki, turismi kuluttaa aluetta vähemmän kuin valaiden, hylkeiden ja kalojen vuosisatoja kestänyt surmaaminen, mutta ei suurempi paha oikeuta pienempää. Ehkä kuitenkin on hyvä, että ihmiset näkevät mitä erityistä maailmassa on, sillä se on helppo helsinkiläisessä kaksiossa unohtaa. Maailma jatkuu kotisi ulkopuolella ja sen monimuotoisuus on suojelemisen arvoista.

Pingviinit eivät osaa pelätä ihmisiä ja meidän pitää tehdä kaikkemme, jottei niiden tarvitsisikaan.


Lue lisää

21.2.2017

Antarktis (3. osa)


10.2.2017 perjantai

Paradise harbour, Danco Island.



Almirante Brown station on Argentiinan valtion ylläpitämä tutkimusasema. Tätä kohdetta meille mainostettiin lähinnä mahdollisuutena astua Antarktiksen mantereelle. Suurin osa turistialusten kohteista on nimittäin saaria, joille laskeutuminen kumiveneistä on suhteellisen helppoa. Puolet seurueesta kävi maissa, puolet teki pienen jäätikköajelun kumiveneillä





Kuten kuvistani on varmaan vähän jo käynyt ilmi: Antarktiksen niemimaa näyttää vuoristolta, joka kohoaa suoraan merestä. Tämä johtuu tietenkin siitä, koska Antarktiksen niemimaa on vuoristo, joka nousee merestä. Paradise Harbour on saanut nimensä takuulla joko säästä tai eläimistä, sillä maihinnousun helppoudesta se ei ole tullut. Päästiinpähän mantereelle.


Tämä oli siis maihinnousupaikka. Pyhimys on kai niitä varten, jotka liukastuvat kalliolla.





Iltapäivällä kävimme vielä katsomassa toisen pingviinikohteen, Danco Islandin. Saarella oli paljon turkishylkeitä ja valkokulmapingviinejä, muttei juuri mitään muuta. Siellä aikanaan sijainnut tutkimusasemaa ei oltu pidetty riittävän merkittävänä, jotta siitä olisi tehty historiallinen muistomerkki. Jäljellä oli vain betoniperustukset ja kyltti merkkaamassa paikan.











Olimme etukäteen varanneet mahdollisuuden yöpyä Etelämantereen taivaan alla yhtenä yönä. Ensimmäinen yöpymisyrityksemme oli ollut heti ensimmäisenä iltana, mutta sää oli pilannut suunnitelmat. Nyt kuitenkin matkanjohtajamme ilmoitti, että tänään yöpyminen tulisi tapahtumaan Paradise bayssa, nimeämättömällä saarella. Eipä siinä sen kummempia, makuupussit mukaan ja kumiveneillä yöpaikalle.




Nelikerroksinen makuupussi lämmitti ja piti kuivana lyhyen ja kirkkaan yön läpi. Osa matkaseurueestamme ei kuulemma nukkunut lainkaan, mutta armeijan käyneelle miehelle tämä yöpyminen ei juurikaan eronnut Suomen puolustusvoimien tarjoamista öistä. Mitä nyt vähän paremmin ja pidempään sain nukkua.

---

11.2.2017 lauantai


Neko Harbour, Enterprise Island



Heräilimme siinä viiden jälkeen. Osa meistä oli nukkunut hyvin ja toiset ei. Itse olisin nukkunut pidempäänkin, mutta kuudelta saapuva kuljetuksemme pakotti minutkin nousemaan ja pakkaamaan.




Kello oli noin 05.30 kun viereinen jäätikkömme heräsi henkiin. Valtavan jyrinän saattelemana, jään reunasta irtosi 2-3 noin Lontoon kaksikerrosbussin kokoista jäälohkaretta ja useampia pienempiä lohkareita. Näky oli aivan uskomaton.
Klikkaa video koko näytön kokoiseksi. Oikeesti.


Uskomaton oli ajoituskin, sillä yhtäkkiä meillä olikin vaarana jäädä jäiden takia jumiin nimeämättömälle saarellemme. Kumiveneellä paikalle saapunut matkanjohtajamme käskytti meidät äkkiä kyytiin veneisiin, ennen kuin nouto-operaatio muuttuisi mahdottomaksi. Viisitoista turrea per kumivene ja kauhealla kiirellä takaisin Planciukselle. Muistin kiittää matkanjohtajaa hyvin hankitusta ohjelmanumerosta.

Aamupäivän ensimmäinen kohteemme oli toinen mantereelle astuminen paikassa nimeltä Neko harbour. Siellä satoi ja kulkemisemme oli rajoitettu noin 100 metrin kaistaleelle. Lähdin pois ensimmäisellä mahdollisella kumiveneellä.




Iltapäivällä kävimme katsomassa Enterprise Islandin valastuksen jälkiä. En ottanut kameraa, kun vesisade oli poikkeuksellisen voimakasta maailman kuivimmalle mantereelle. Mutta ei se mitään, varsinaisen valaiden metsästyksen mausoleumi oli edessä seuraavana päivänä.

Jotain kuvia kuitenkin tarttui laivan kannelta muistikortille.






(Jatkuu osassa neljä, jossa päästään joukkomurhan näyttämölle, koetaan myrsky ja nähdään kuuluisa maamerkki)
Lue lisää

20.2.2017

Antarktis (2. osa)

8.2.2017 keskiviikko

Cuverville Island ja Port Lockroy


 

Vihdoin Antarktiksella! Saavuimme aamulla niemimaan puolelle ja turistijoukko oli innokkaana valmiina kohtaamaan kauan odotetun kohteen. Ensimmäinen jalkautumispaikkamme oli nimeltään Cuverville Islandille. Kyseessä oli kivinen ranta, jolla oli valtavan suuri pingviinikolonia. Meille oli luvattu valkokulmapingviinejä ja niitä myös näimme. 





 

Lähdimme liikkeelle puolen päivän jälkeen Cuvervillestä kohti päivän toista kohdettamme, mutta emme ehtineet pitkällekään, ennen kuin matkamme keskeytti lauma ruokailevia miekkavalaita. Krilli, tuo Etelämantereen kaviaari (pun intended) maistui Free Willyille. Laivamme teki hidasta ympyrää krilliparvessa varmaan kaksi tuntia ja kamerat lauloivat kannella. 



 

Iltapäivällä pääsimme näkemään maailman eteläisimmän julkisen postin, eli brittien ylläpitämän Port Lockroyn aseman. Postitoimiston ystävällinen nainen myönsi suoraan postitoiminnan olevan lähinnä keino oikeuttaa läsnäolo alueella. Imperialistit osaavat nämä hommat. Lähetin paikalta kolme kirjettä – odotettu saapumisaika on kaksi kuukautta. Siinä saa ystävät ja sukulaiset odottaa sormet ristissä. 







---


9.2.2017 torstai

Lemairen kanava, Petermann Island ja Yalour Islands

Heräsimme aamulla noin seitsemän aikaan katsomaan etukäteen meille hienoksi mainostettua Lemairen kanavaa. Kyseessä pitäisi olla tämän matkan ahtain väli, mistä 89 metriä pitkä ja 14,5 metriä leveä laivamme tulisi ahtautumaan. Ja olihan se komea – katsokaa vaikka.




Ensimmäinen varsinainen kohteemme oli kuitenkin pingviinejä kuhiseva Petermann Island, jossa näin toisen pingviinityypin, eli Adélien tai suomalaisittain - jääpingviinin. Sen kaunis nimi juontaa ranskalaisen tutkimusmatkailijan Jules Durmont d’Urvillen vaimoon Adéleen, jonka mukaan jääpingviinin suosima asuinalue Antarktiksella on nimetty.








 

Iltapäivän kohteenamme toimi kumiveneajelu Yalouri Islandin kerrostalojen kokoisten jäävuorien seassa. Maisemat olivat mahtavia ja ensimmäistä kertaa matkan aikana minulla oli oikeasti kylmä. Sinänsä ihan hyvin, ottaen olosuhteet huomioon. 




Iltaruoaksemme laivan keittiö tarjosi meille etelämantereen grillijuhlat. Tilanne oli sangen erikoinen: palasimme kapean Lemairen kanavan läpi, söimme grilliruokaa kannella ja kuuntelimme diskoklassikoita.


Etelämantereen matkanjärjestäjillä on kova halu mainostaa matkustajilleen retkien tutkimusmatka-luonnetta. Meitä kutsuttiin ”expedition members” tai ”polar explorers” –nimityksillä, vaikka matkaseurue koostui lähinnä varakkaista, iäkkäistä ja tietenkin länsimaisista turisteista. Eli sellaisista tyyppejä, jotka todennäköisesti olisivat olleet viimeisiä mahdollisia ihmisiä, joita Ernest Shackleton olisi halunnut mukaan tutkimusmatkoilleen.

Siksi oli jännittävää, että matkanjärjestäjät soivat meille pienen hetken dadaa: Lemairen kanavaa takaisin pohjoiseen samalla kun kaiuttimista pauhaa Donna Summerin Hot Stuff. Etelämantereen turismin ymmärtää parhaiten niin, kun vertaa sitä Lapin turismiin ja kuvittelee, että koko Lappi olisi suojeltu alue. Lapissa on Joulupukki ja etelässä pingviinit, molemmissa turistit nauttivat aidosta kokemuksesta, jota pitää välillä höystää grillibileillä.
 


---
(jatkuu osassa kolme, jossa yövytään taivasalla ja nähdään jäävuoren lohkeaminen)
Lue lisää