28.1.2018

6/50 No Is Not Enough

Vuoden kuudentena kirjana päätin lukea ensimmäisen tietokirjani. Katselin projektiani varten kasaamaani kirjapinoa ja Naomi Kleinin No Is Not Enough – Resisting Trump’s Shock Politics and Winning the World We Need näytti siltä, että se mätänee hyllyyn. Tällaisten teosten ajankohtaisarvo laskee rajusti päivä päivältä, joten päätin napata sen niin aikaisin kuin vain suinkin pystyin.

Mitä pystymistä siinä sitten muka on? Niille, jotka eivät ole Kleinia ikinä lukeneet kerrottakoon, että kirjailija on tunnettu hyvin pitkistä, seikkaperäisistä ja raskaista teoksista. Hän kirjoittaa toimittajan varmuudella hyvin ja mielenkiintoisesti, mutta aiheet vain tuppaavat olemaan vähän raskaita. Kleinin juttu on globaalin neoliberalismin kritiikki.

Luin hänen tunnetuimman teoksensa No Logon joskus lukion jälkeen, ennen kuin aloitin yliopistolla. Muistan kuinka se silloin tuntui raskaalta, mutta kyllä se silmäni avasi tarkastelemaan brändejä erilailla. The Shock Doctrinen luin tuoreeltaan sen ilmestyttyä vuonna 2007, mutta sen jälkeen on ollut hiljaisempaa. En ole seurannut Kleinin uraa (muutoin kuin sosiaalisen median kautta), enkä ole kokenut tarvetta häntä lukea.

The Shock Doctrine on kuin raamattu. Se maalaa hyvin tarkan ja perustellun kuvan shokkikapitalismista. Miten me ihmisinä annamme maailmamme kaikkein häikäilemättömämpien hyväksikäyttäjien leikkikentäksi, jos meille ensin annetaan riittävä sähköisku. Ja ai että se on raskas kirja.

No is not enough on eräänlainen jatko-osa The Shock Doctrinelle. Klein käy läpi Trumpin valtannousua, ilmiöitä sen taustalla, mitä on odotettavissa ja mitä me ihmisinä voisimme tehdä maailman pelastamiseksi. Okei, Klein ei puhu maailman pelastamisesta, mutta hän kyllä varsin selväsanaisesti kertoo miksi meillä ei oikeasti ole aikaa odottaa neljää tai kahdeksaa vuotta Trumpin aikakauden päättymistä. Ekokatastrofi ei ole tuloillaan vaan me elämme siinä jo.

No Is Not Enough on oikeastaan aika hyvä kirja, jos haluaa lukea suhteellisen helpon eri syitä ja seurauksia kokoavan vasemmistolaisen kirjan Trumpista ja maailmantilanteesta nyt. Se kokoaa yhteen maailmantalouden käänteet, globalisaation, sosiaaliset liikkeet kuten Black Lives Matterin ja valkoisen neofasismin nousun sekä hiilipäästöhelvetin. Kirjasta antaa hyvin voimakkaan kiireen tunnun: asioita pitäisi tehdä nyt! NYT! Ei pidä kirjoittaa mitään blogia vaan mennä tekemään maailmasta parempaa paikkaa!

Onko No Is Not Enough hyvä kirja? No jaa. Kaksi kolmasosaa teoksesta on varsin oivaltavaa tarkastelua kaikesta siitä, miksi elämme maailmassa, jossa Yhdysvaltojen presidentiksi saattoi nousta Donald Trump. Viimeinen kolmannes, eli se osuus jossa kerrotaan miten maailmaa voi lähteä muuttamaan, on sitten vähän heikompi. Kleinillä on ihan hyviä pointteja, mutta joskus olisi ihan hyvä myös pystyä myöntämään itselleen ja lukijoilleen, että jollain muulla saattaakin olla vähän parempi tiekartta parempaan maailmaan.

Klein kertoo kyllä sujuvasti ja kieli on lennokastakin. Teos on vain 271 sivua pitkä ja se silti käsittelee ilmiöitä laajalti. Vähän olisin itse toivonut enemmän käsittelyä median roolista Trumpin nousussa, mutta toimittajilla tuntuu olevan DNA:han kirjoitettuna se valheellinen mantra, että media raportoi ilmiöistä eikä luo niitä.

Annan tälle kirjalle vähän paremmat tähdet kuin se ansaitsisi, mutta liitän tähän mukaan myös pari vinkkiä teoksen lukemista harkitseville. Ensinnäkin, jos tämä on ensimmäinen Kleinisi, niin muista että tämän kirjailijan teoksia saa jättää kesken. Sinua fiksummat ihmiset eivät jaksa lukea hänen teoksiaan loppuun. Toiseksi, lue ainakin ensimmäinen luku. Tässä teoksessa on vähän käynnistymisvaikeuksia, ehkä juuri siksi, kun sitä ei ole tehty tavanomaisen kymmenen vuoden tutkimustyön pohjalta.

Kolmantena ohjeena, tai oikeastaan varoituksena sanon, että vaikka Naomi Klein ei oikeastaan sitä koskaan teoksessa mainitse, niin mikäli eräs 1800-luvun lopussa kehitetty poliittinen suuntaus, joka perustuu pääoman uudelleen jakamiselle, aiheuttaa sinussa näppylöitä, niin on ehkä parempi jättää Naomi Kleinit hyllyyn. Joskus selitykset ilmiöiden taustalla vain ovat ristiriidassa vallitsevien mantrojen kanssa.

Naomi Klein: No Is Not Enough – Resisting Trump’s Shock Politics and Winning the World We Need ***
Lue lisää

23.1.2018

5/50 The Namesake

Jhumpa Lahirin vuonna 2003 ilmestynyt esikoisromaani The Namesake ei ole edes lähellä sellaista kirjatyyppiä josta minä pidän. Siinä ei ole yhtään vampyyriä, ei räjähdyksiä eikä kaksintaisteluja kuolemaan asti. Kaunis kirja se on, jos nyt jostain syystä pitää lukea kirjoja ilman kaksintaisteluja.

The Namesake menee pienessä ja suppeassa kirjatuntemuksessani kategoriaan: ”englanninkieliselle yleisölle kirjoitettu Etelä-Aasian eksotismikirja”. Näissä teoksissa avataan länkkäreille vierasta sielunmaisemaa turvallisessa kontekstissa niin, että kulttuurienvälinen ymmärrys nätisti siinä vähän syvenee samalla. Kivasti syvenee.

Samaan pienen mieleni kategoriaan menee esimerkiksi Suomessa vähän vähemmän tunnettu Aravind Agidan The White Tiger ja Suomessa vähän enemmän tunnettu Khaleid Hosseinin The Kite Runner. Kyseessä on toki kolme sangen erilaista kirjaa, mutta niissä kaikissa on samoja toiseuden teemoja. Sanonpa nyt vähän ilkeästikin, mutta ne saavat kaikki vähän liikaa anteeksi, kun ne on kirjoitettu länkkäreille ja niissä on jännä ja eksoottinen Aasia enemmän tai vähemmän kontekstina.

Tosin, ollaanpa samaan hengenvetoon myös reiluja: siinä missä The White Tiger on aika heikko ja The Kite Runner vähän amatöörimäinen, ei The Namesake missään nimessä ansaitse haukkuja eksotiikalla ratsastamisesta. Lahiri kirjoittaa oikeasti todella luettavaa ja soljuvaa tekstiä siitä kokemuksesta, joka syntyy kun elää kahden kulttuurin ristipaineessa.

Sepä sitten onkin juuri The Namesaken ongelma – tai siis minun ongelmani The Namesaken kanssa – nimittäin se kokemus. Kirja kertoo ihan tosi lässytystarinan kokemuksen ainutlaatuisuudesta ja kaikista niistä tunteista joita joko kerrotaan tai ei kerrota. Joskus tunteista näkee vain pieniä välillisiä merkkejä: sellaisia Shrödingenin kissan tunteita, joita ei voi mitata, ennen kuin selvitetään onko kissa edes hengissä.

En paljasta kirjan juonta, vaikkei siinä paljoa paljastamista olisikaan. Kirja kertoo ihan tavallisista ihmisistä, elämässä tavallisia elämiään. Siinä herätään, nukutaan, syödään ja juhlitaan vuosittain joulua. Joskus katsotaan televisiota ja hankitaan töitä. Joku menee välillä naimisiin ja toinen eroaa. Joskus joku kuolee, joskus joku syntyy. Suuri ratas pyörii, mikään ei muutu.
 

Juonihan ei toki nyt ollutkaan tämän kirjan pääpointti, vaan ne iänikuiset tunteet. Siksi vaikka tiedostan Jhumpa Lahirin The Namesaken olevan huomattavasti parempi kirja kuin aiemmin mainitsemain Kahleid Hosseinin The Kite Runner, menee The Namesake silti minun englanninkieliselle yleisölle kirjoitetun Etelä-Aasian eksotismikirjojen listallani vasta kakkossijalle. Hosseinin kirjassa oli räjähdyksiä ja kaksintaisteluja. Ei tosin vampyyrejä – ei sekään sentään täydellinen kirja ollut.

Jhumpa Lahiri: The Namesake ***
Lue lisää

17.1.2018

4/50 Dear Life

Kanadalaisen novellikirjailija Alice Munron viimeisin – ehkä jopa viimeinen – kirja Dear Life on kaunis, rauhallinen ja tasapainoinen teos. Se on äärimmäisen helppolukuinen kesäkirja, jonka pystyi lukemaan varsin hyvin keskellä hyisintä Helsingin tammikuuta.

Noin puolivälissä kirjaa minulla oli jo mielessä, mitä aion siitä sanoa. Tällainen etukäteen kirjoista sanottavansa päättäminen on tietenkin ihan helkkarin vaarallista, sillä saattaahan kirja muuttua loppua kohti vaikka millaiseksi. Dear Life ei muuttunut.

Parin novellin jälkeen sain päähäni nimittäin mielikuvan kirjan täydellisestä lukijasta. Seuraa vähän kliseinen kuvaus, jota värittää vähän tietoni kirjailijasta, mutta kerronpa sen silti.

Eli lukija on vanhempi vaalea nainen, jolla on lyhyet harmaat hiukset ja ilmavat harmaat pellavaiset ulkovaatteet, jotka ovat yksinkertaiset mutta tyylikkäät. Hän istuu ulkona terassilla lukemassa kirjaa. Valkoinen valokate siivilöi kesäistä auringonvaloa, mutta hänellä on häikäisyä estämään myös lyhytreunainen kesäpäähine. Tummanpunaiset istutukset levittävät kukkaistuoksua. Naisella on jalkojensa päällä ohut shaali – tavan vuoksi tai tuulen varalta.

Hän lukee kirjaa rauhassa. Viereisellä pöydällä on lasinen teekuppi jossa on metallisanka. Sitä suojaa lämpöhukalta ja roskilta ohut metallinen kansi. Aina novellien välillä nainen laskee kirjan hetkeksi alas. Hän katsoo eteenpäin horisontissa näkyvää vuoristomaisemaa ja hymähtää itsekseen mietteliäästi.

Dear Life kertoo tarinoita, jotka eivät nosta liikaa pulssia, mutta ovat silti kiinnostavia. Munron tyyliin tuntuu kuuluvan se, että hän hakee ensin muodon maailmalleen, tekee siihen pienen särön ja antaa sen jälkeen maailman hitaasti korjata itsensä. Eli niin kuin tyyni järvi, jonka pinta lähtee väreilemään pienen kiven lennettyä veteen, vain palatakseen hitaasti takaisin tyyneksi.

Elämä korjaa lopulta itsensä. Kaikelle on paikkansa, vaikka sen etsimiseen kuluisikin hetki.

Alice Munro: Dear Life ***
Lue lisää

14.1.2018

3/50 Beloved

Päästyäni edellisen kirjan Niemen horinoista irti, päätin valita seuraavaksi kirjakseni jonkin ylistetyn vanhemman kirjan. Päädyin valitsemaan Toni Morrisonin vuonna 1987 ilmestyneen romaanin Beloved. Sitä näkee usein mainittavan yhtenä mustan Amerikan kirjallisuuden mestariteoksista ja se kertoo äiti–tytärsuhteista 1800-luvun loppupuolen Yhdysvalloissa.

Teos voitti aikanaan Pulitzerin, sen on arvioinut New York Times Book Reviewiin itse Margaret Atwood ja Morrison voittikin ilmestymistä seuranneena vuonna Nobelin kirjallisuudenpalkinnon. Joten kyllä pränikkää löytyy.

Luin joskus opiskeluaikoina Alex Hayleyn Juuret iltalukemisena ja huomasin jotenkin odottavani tältä samankaltaista epookkimaisuutta. Tietenkin, kun kyseessä on orjuutta käsittelevä kirja, niin pakkohan sen on olla jossain määrin epookki, mutta muuten Juurista ja Belovedista en puhuisi samaan hengenvetoon.

Juuria lukiessa nousee lukijalla pintaan pyhää raivoa orjuutta vastaan. Tekee mieli perustaa kapinoivia kansanliikkeitä, jotka väkivaltaisesti käyvät palauttamassa kaiken sen satojen vuosien sorron aikana ryöstetyn omaisuuden takaisin niille ihmisille, jotka sen vapaudellaan maksoivat. Beloved ei jätä tätä tunnelmaa.

Beloved on ihan helkkarin kauniisti kirjoitettu teos. Se on kuin sinfonia, johon kunnolla keskittymällä pääsee uppoamaan syvälle siihen minän kokemukseen, joka orjilla saattoi hyvinkin olla aikakauden Yhdysvalloissa. Pohjoismaalainen valkoinen mies ei koskaan voi sanoa samaistuvansa kirjan hahmojen kokemuksiin, mutta pienen ikkunan se avaa katsoa sitä tunnemaailmaa, joka orjuudesta syntyi.

En oikein osaa selittää tätä hyvin, mutta en ihan täysin ymmärtänyt mitä kirjassa tapahtui. Se kertoi tarinaa vahvasti henkilöhahmojen kokemusten kautta. Orjakokemuksista kertominen kaikkitietävän kertojan kautta olisikin ehkä ollut vähän epäreilua, kun koko ajanjakson ihmiskokemusta kuvaa epätietoisuus ystävien ja sukulaisten kohtaloista. Henkilökohtaisuus on kuitenkin paljon, paljon syvemmällä tässä teoksessa kuin vain kertojaäänenä.

Lueskelin vähän muita arvioita Belovedista, kun en oikein tiennyt mistä aloittaa. Kävi ilmi, että kaikki muutkaan eivät suinkaan tienneet mitä kirjassa tapahtui. Mikä oli totta ja mikä ei? Olivatko ilmiselvät symboliset asiat kuitenkaan lopulta lainkaan symbolisia? Miksi hahmot toimivat kuten he toimivat?

Sallitteko kliseen? Sanon sen silti: Beloved ei kerro tarinaa vain mielentilan. Sitä voi kutsua psykohistorialliseksi teokseksi, sitä voi kutsua kulttuurihistorialliseksi tai sitä voi kutsua jopa kauhukirjaksi. Se on silti samalla rakkaustarina, selvitymistarina ja ehkä jopa sankaritarina. Kaikki elementit lopulta kuitenkin palvelevat samaa tarkoitusta: ne luovat oikean mielentilan.

Voin hyvin kuvitella tämän olevan sellainen kirja, että siihen voi palata uudelleen ja uudelleen, löytäen aina uusia elementtejä, jotka edellisellä lukemiskerralla ovat menneet ohi. Tai siis, joku muu voi palata.

Tämä on varmasti paras kirja, jota en aio lukea enää ikinä eläessäni uudelleen.

Toni Morrison: Beloved ****
Lue lisää

8.1.2018

2/50 Niemi


Vuoden 2017 lopussa kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaneen Juha Hurmeen Niemessä parasta ovat kirjaan liittyvät ei-kirjalliset seikat.

On ihan mahtavaa, että Hurme voittopuheessaan synkkänä marraskuisena keskiviikkona Kansallisteatterissa onnistui tölväisemään jostain Jeesuksen syystä kulttuuriministeriksi päätyneen Sampo Terhon tunteita, puhumalla pitkät pätkät niinkin eksoottista kulttuurikieltä, kuin ruotsia.

Toki jälkeenpäin harmistumisen syyksi väitettiin puheen lopettanutta tokaisua: ”För er, som inte förstod vad jag nyss sa, har jag ett enkelt råd: opetelkaa ruotsia, juntit. Maailmankuvanne avautuu kummasti.” joka muka satutti pakollisen toisen kotimaisen kielen opetusta vastustavan ministerin sielua.

Terho toivoi anteeksipyyntöä, johon Hurme taas tokaisi Ylen aamu-tv:ssä: ” Keneltä pitäisi anteeksi pyytää, pyydetään reiluna ihmisenä nyt Sampolta, anteeksi, että puheeni lempeä huumori, jota et yhtään ymmärtänyt, sai sinut tuollaiseen hätäiseen ulostuloon henkisestä kaapistasi, toivotan siunauksellista adventin aikaa ja että pukki toisi kaksi numeroa isomman pipon. Nyt on anteeksi pyydetty joten kaikki hyvin.”

Ja siihen loppuvatkin sitten minun kehuni Hurmeniemestä. Aion nimittäin seuraavaksi kertoa millainen kirja on kyseessä. Päätin viime viikolla ensimmäistä arviota hahmotellessani, että pyrin olemaan spoilaamatta kirjoja. Itse inhoan kun joku paljastelee juonesta mehut ennen lukukokemusta, jolloin lukijalle tulee hienoissa kohdissa vain sellainen ”ai nyt tää kohta tuli” -fiilis. Joten yritän paljastaa sen fiiliksen, kertomatta sitä juonta!

Kuvittele olevasi istumassa iltaa muutaman hyvän kaverin kanssa baarissa. Olette juoneet 2-4 olutta ja juttu luistaa hyvin. Noin 10-11 aikaan illalla pöytään istahtaa jonkun kaveri(*), joka on tulossa jostain paikasta äx ja on vailla seuraa. Sellainen kaverinkaveri, jonka hyvää hyvyyttänne päätätte adoptoida. Te yritätte jatkaa juttuanne ja ottaa hänet mukaan, mutta tyyppi alkaakin pitää monologeja aiheesta kuin aiheesta.

Käy ilmi, että tämä keskustelukäki on tullut pesäänne kahmimaan kaiken ilon, ravinnon ja tilan teiltä. Hän osoittautuu oman elämänsä renessanssin yleisneroksi, joka luennoi innoissaan keskiajan tutkijoille siitä, millaista keskiajalla OIKEASTI oli tai lehtorille siitä, miten lapsia OIKEASTI pitäisi opettaa. Mielipiteitä on monia, mutta vain hänen kommenteissaan on jumalaisen inspiraation kaiku.

Ja ennen kuin huomaattekaan, niin kukaan teistä ei enää halua antaa tälle ahtojäälle enempää lebensraumia, vaan pidätte nokkanne sujuvasti säpessä. Ehkä se sitten tajuaisi olla hiljaa - mietitte. Vaan eipä se tietenkään tajua. Siinä se horisee pilkkuun asti, löytäen aina jonkun muun asian joka kätevästi tulikin mieleen edellisestä asiasta, jonka kautta kerrotaankin kolmannesta asiasta, ennen kuin palataan johonkin aiempaan anekdoottiin. Mölö, mölö, mölö.

Iltanne on pilalla. Ainoa tapa pelastua on pako, mutta porukkana ette voi lähteä ja jättää uusinta tyyppiä pölisemään keskenään.

Siinä on lyhykäisyydessään kokemus Juha Hurmeen Niemen lukemisesta. Suosittelen Niemen sijasta suurin piirtein samasta aiheesta kertovaa Jouko Vahtolan Suomen historiaa jääkaudesta Euroopan unioniin. Vahtola kertoo Suomen historian ”jännittävästi” hautakiviröykkiöiden ja vuotuisten kananmunantuotantomäärien kautta, mutta hänen kantavana voimanaan ei sentään ole loputon horina.

Juha Hurme: Niemi *

(*)ps. jos et tunne kuvailemaani ihmistä, todennäköisyydet ovat suuret, että olet hän.
Lue lisää

2.1.2018

1/50 Slaughterhouse-Five


Eli, kaappaan nyt sitten blogista vuoden 2018 ajan tilaa kirjaprojektilleni. Tarkoitus olisi lukea 50 kirjaa vuoden sisään ja kirjoittaa kustakin pieni arvio.

Vuoden korkkasi Kurt Vonnegutin vuonna 1969 julkaisema sodanvastainen absurdi romaani Slaughterhouse-Five, jonka hivenen päälle 200 sivua pystyi lukemaan varsin rivakasti uuden vuoden kahden ensimmäisen päivän aikana.

Vaan mitäs sanoa kirjasta, jonka vanhempieni sukupolvi osti loppuun kirjakaupoista? Se on koskettava ja ajatuksella kirjoitettu romaani. Sota on aiheena hankala, sillä se suorastaan kerjää kirjoittamaan sankaritarinoita. Vaikka sotilas ei olisi koko sodan aikana nähnyt ampunut laukaustakaan, saatetaan hänet nostaa jalustalle suurimpana Mannerh… eikun sotasankarina.

Vonnegutin Slaughterhouse-Five ei kerro sankaritarinaa. Päähenkilö Billy Pilgrim on sympaattinen ja hänen tarinaansa lukee kyllä mielellään. Sankaria hänestä ei kuitenkaan saa millään. Pilgrimille sattuu asioita, ilman että hän juurikaan voi niihin itse vaikuttaa.

Jäin jälkeenpäin miettimään Art Spiegelmanin Mausissa kertomaa isänsä Vladekin tarinaa ja sen vertailukohtia Vonnegutin Pilgrimiin. Siinä missä Vladek oli reipas ja ratkaisukeskeinen hahmo, Billy Pilgrim oli pikemminkin juonensa ajopuu. Vladek teki siinä missä Pilgrim koki. Mausin yksi hienoimpia kohtia on se, kun itsekin holokausista selvinnyt psykiatri selittää Artille isänsä selviytymisen olleen sattumaa, eikä riippuvaista Vladekin neuvokkuudestaan. Jotkut selvisivät ja toiset eivät.

Slaughterhouse-Five ei kerro selviytyjän tarinaa, vaan pikemminkin intiimin ja vahvasti iholle menevän tarinan sodan kokemuksesta. Sen suurin vahvuus on juuri teoksen tulkinnallisuus. Lukijana huomaan miettiväni koko ajan, että koenko minä nyt tämän tarinan oikein? Luenko tätä niin kuin tätä pitää lukea?

En etukäteen odottanut kirjan olevan lopulta näin tulkinnallinen. Kurt Vonnegut on päässäni aina ollut varsin helposti luettava kirjailija. Hänen kirjoissaan autot ovat autoja, sikarit sikareita ja aurinko tuottaa vain valoa ja lämpöä.

Kirja kertoo tarinan lopulta melko kauniisti. Se on teoksena varsin lyhyt, mutta ainakin minulle sen 215 sivua olivat juuri oikea mitta.

Sen lähes 50 vuoden ikä alkaa kuitenkin jo vähän näkyä. Kerronnassa käytetty tapa kulkea ajassa on hieno tehokeino. Sitä voisi oikeastaan jopa kutsua koko teoksen pointiksi. Nykylukijalle se kuitenkin näyttää vähän tarpeettomalta kikkailulta. Jäin nimittäin hieman miettimään, että olisiko sama tarina ollut kuitenkin tehokkaampi, jos sitä kertoakseen kirjailijan ei olisi tarvinnut pitää 200 sivun ajan yllä jännää kikkaa?

Näiden seikkojen vuoksi ja ansiosta, kolme tähteä:
***
Lue lisää