30.7.2018

34/50 Hyvät, pahat ja hyvinkääläiset

Suomessa on yritetty vuosikymmeniä leikkiä sivistysvaltiota ilman kunnollista Hyvinkään seudun historiateosta. Olemme eläneet traagisia aikoja. Onneksi Helsingin yliopiston Suomen historian professori Anu Lahtinen on vihdoinkin korjannut tämän häpeällisen aukon kansakunnan kaanonissa. Satavuotinen Suomen valtio on ansainnut kattavan teoksen Hyvinkään historiasta.

Lahtinen on paneutunut kiitettävällä pieteetillä kaupungin syntyhistoriaan varhaisimmista alueelta löytyneistä asutuksista yltäen aina Hyvinkään omaan popin supertähteen Diandraan asti. Teos lähtee kuitenkin liikkeelle ensimmäisten kyläyhteisöjen synnystä, 1600-luvun alkupuolelta.

Kirjan alkupuolella onkin ainoa kunnollinen kritiikkini, jonka teoksesta löysin. Lahtinen nimittäin toistaa vanhan, ummehtuneen ja monta kertaa toistetun – vääräksikin useasti loogisesti päätellyn – harhaisen mielipiteen siitä, että Hyvinkää olisi alkujaan tunnettu Janakkalan pitäjän Hyvinkäänkylänä. Tämähän ei tietenkään voi pitää paikkaansa. Jo muinaisista egyptiläisistä hieroglyfeistä on löydetty mainintoja Hyvinkään moreenimaaston keisarikunnasta – niin sanotusta Hyvin kulttuurista. Jo arkijärkikin sanoo, ettei Hyvinkää voi olla ollut minkään osa, vaan pikemminkin kaiken lähtöpiste.

Tätä pientä lapsusta lukuun ottamatta kyseessä on ensiluokkainen historiateos. Siinä olisi ainesta korvaamaan ainakin peruskoulun ja lukion historian oppikirjat. Yliopistotasollakaan ei liene enää mitään lisättävää siihen, mitä Hyvät, pahat ja hyvinkääläiset kertoo. Jotkin erityisryhmiin keskittyvät historiateokset, kuten vaikkapas suomalaisiin kuninkaisiin keskittyvät opukset, saattavat tarvita alkuperäislähteikseen jonkin toisenkin teoksen, mutta muuten Lahtinen on kyllä käsitellyt kaiken edes jotenkin merkityksellisen.

Kirjan luettuani tunteet ovat haikeat, mutta samalla tunnen seisovani erityisen hetken äärellä. Jälkipolvet tulevat hahmottamaan aikaa ennen ja jälkeen Lahtisen teoksen. En uskonut näkeväni hetkeä, jolloin historia saadaan valmiiksi, mutta näin asiat nyt vain ovat. Francis Fukuyama sanoi historian päättyneet Neuvostoliiton hajoamiseen, mutta loppukaneettien kirjoittamisessa meni vielä näköjään lähes 30 vuotta.


Nykymaailmassa ei ole enää ollut tapana pakottaa kaikkia kansalaisia opettelemaan jotain kirjaa ulkoa, mutta kyllähän tämän teoksen pitää jokaisen tajuta itsekin lukea.

Anu Lahtinen: Hyvät, pahat ja hyvinkääläiset *****

26.7.2018

33/50 Kesäkirja

Tove Janssonin Kesäkirja on ihana pikku kirjanen, jonka rauhallinen tahti ja suomalaisen saaristokesän kuvaus tekee siitä pohjattoman leppoista lukemista. Kirjassa ei seikkaile muumin muumia, mutta koko mielenmaisema on kuin jotain Nuuskamuikkus-uutetta.

Ja joo, enhän minä tästä juuri pitänyt. Syynä ei ole suinkaan se, etteikö tämä olisi kaunista luettavaa ja ihana kirja. Olen vain totaalisen väärää kohderyhmää kirjalle, jonka rauhallisuus saisi jopa terassilla pellavaisissa ulkovaatteissaan istuvan Alice Munron nostamaan katseensa kirjasta, laskemaan teoksen syliinsä shaalille, katsomaan horisontissa näkyvää vuoristomaisemaa ja hymähtämään itsekseen mietteliäästi.

Kesäkirja on rauhalisin ja turvallisin kirja mitä olen tässä projektissa päässyt lukemaan. Se ei ole alleviivaava tai halpoja pisteitä keräävä, laskelmoitu yritys vedota kadonneeseen nostalgiaan niin kuin, kröhöm, jotkut kirjat ovat. Kesäkirja on ihan aidosti nostalginen sellaiselle kesälle, jonka paatuneimmatkin lähiöissä kasvaneet humanistipojat tunnistavat. Kyseessä on kaunis pieni teos.

Ehkä minäkin jossain vaiheessa kasvan tähän kirjaan kiinni. Olen nyt jo ehtinyt unohtamaan lukulistani alkupuolen kirjoista monia, mutta toivon, että Kesäkirjan pariin voisin vielä joskus palata. Mielellään kesällä, saaressa, siten, että ei olisi kiire minnekään.

Tove Jansson: Kesäkirja ***

24.7.2018

32/50 Missä kuljimme kerran

Vuonna 2006, kun Kjell Westö sai Finlandia-palkinnon Missä kuljimme kerran -kirjasta, toi joulupukki minulle, ei yhden, vaan kaksi kappaletta Westön uutukaista. Myöhemmin, muuttaessani yhteen jääkaapinjakajani kanssa, kirjojen lukumäärä hyllyssämme olikin jo kolme kappaletta. En silti tullut lukeneeksi sitä niihin aikoihin. Opinnot historian parissa söivät lukuaikaa, enkä muutenkaan ollut kova suomalaisen kirjan ystävä.

Pikakelausta jouluun 2017 kun saan idean ottaa lukuhaasteen vuodelle 2018. Voitte kuvitella sen ihmettelyn ja kirjoilun määrää, kun en löytänyt kirjahyllystämme yhtään kappaletta Westön Missä kuljimme kerran -kirjoja. Ostin romaanista pädiversion Elisa-kirja -palvelusta, vain huomatakseni kotimaisen kirjapalvelun olevan huomattavan paljon huonompi kuin Amazonin Kindle. Päädyin lunastamaan divari Kalevasta Helsingin Fleminginkadulta elämäni viidennen kappaleen Missä kuljimme kerran -kirjoja viidellä eurolla.

Ja hyvä että ostin. Pädiversiota lukiessa huomasin ihmetteleväni, että miksi ihmiset olivat pitäneet kirjasta niin paljon? Westön kieli tuntui poukkoilevalta, eikä hän syventynyt mihinkään muutamaa huomautusta pidemmäksi ajaksi. Ikään kuin kirjailijalla olisi ollut kiire päästä paikkaan, jonne hän ei malttanut tarinaa johdattaa sen omalla painollaan.

Vaihtamalla paperiversioon kirja heräsikin yhtäkkiä eloon. Lukukokemuksesta tuli rauhallisempi ja jo muutaman kappaleen jälkeen tajusin lukevani todella hyvää kirjaa. Toki teoksen alku on johdatusta päähenkilöihin ja täten vähän poukkoileva, mutta siinä sadan sivun paikkeilla olin jo ihan myyty.

Westö kirjoittaa Helsingistä häpeilemättömän nostalgisesti, niin että lukija voi samaistua paikkoihin, tunnelmiin ja tuntea vuosisadan alun kasvavan kaupungin sykkeen. Ja kun sanon häpeilemättömän nostalgisesti, niin todellakin tarkoitan sitä. Kirjan suurin vahvuus on juuri nostalgiassa. Tätä lähemmäs omien vanhempien, isovanhempien tai isovanhempien vanhempien kellertäneiden valokuvien katsomista ei kirjan muodossa pääse.

Kirja on myös vahvan helsinkiläinen. Ei ole väärin sanoa sen olevan ylistyslaulu pääkaupungille. Siinä missä Matti Kassila teki elokuvan puolella Helsingistä yhden pääosan esittäjistään, tekee Westö saman kirjallisuudessa sen 50 vuotta Kassilan jälkeen. Kirjalistallani on vielä tulossa Jukka Viikkilän Akvarelleja Engelin kaupungista, joten on hauska päästä vertaamaan näitä teoksia.

Ainoa kritiikki jota keksin, on kirjan vahvuudessa. Westö on niin häpeilemätön, että lukija kyllä huomaa kun kirjoittaja lainaa jonkun hahmonsa suuta puhutellakseen lukijaa suoraan. Westö ottaa lusikan, täyttää sen nostalgiakinuskilla, kurottaa sivujen läpi lukijaa kohti ja työntää siirappisen herkun väkisin kurkusta alas. ”Tajuathan. Sinä. Miten. Hienoa. Tämä. On?”

Olisin loppupuolella teosta itse Kjellin purkkareissa vähän himmannut nostalgisointia pari piirua kevyemmälle ja samalla lyhentänyt teoksen lähes 600 sivusta sellaiset 50 pois. Samaan aikaan pieni osa minusta on ihan tosi rikki siitä, että tarina päättyi siihen mihin se päättyi. Ihan hyvin Westö olisi voinut jatkaa valitsemallaan tiellä tarinaa vielä vuosikausia eteenpäin. Tosin ne ajat eivät ehkä enää olleet niin nostalgisia.

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran *****

12.7.2018

31/50 Ancillary Justice

Kesäloman kolmas scifi-kirja tuli luettua melko nopeasti, kiitos puolison puolikkaan työpäivän, Charles De Gaullen lentokentän, kahden lennon ja myöhässä lähteneen vaihdon ansiosta. Vaikka oli tämä myös hyvin luettavaa proosaa, joten olisihan se saattanut mennä tavallista nopeammin muutenkin. 

Ann Leckien teos on modernia scifiä, eli se on hyvin kevyt, juonivetoinen, muutamaan Twilight Zone -tyyliseen kikkaan nojaava teos jonka inhimillisten tunteiden syvyys kulkee suurinpiirtein veden pintajännitteen tasolla. Eihän näitä superkevyitä, usein puhelinluettelopaperille painettuja viihdekimpaleita oikeasti voi edes verrata johonkin Toni Morrisonin The Belovediin. Vähän kun vertaisi uhanalaisen tiikerin näkemistä luonnossa, tiikeripiirretyn katsomiseen pädiltä. 

Tämä avautuminen juontaa nyt ehkä kolmen hyvin erilaisen scifi/fantasiakirjan lukemisesta. The Bone Clocks oli nykyproosaa, joka leikitteli fantastisilla elementeillä. The Dispossessed oli puhdasta scifiä, mutta sen tarina oli tarkoitettu puhuttelemaan laajempaa yleisöä. Ancillary Justice on henkeen ja vereen scifiä, joka ei yritä olla enempää kuin mitä se on. 

Kolme hyvin erilaista kirjaa, joista eniten pidin viimeisestä. Auts. Nimittäin samaan aikaan olen ihan vilpittömästi sitä mieltä, että Ann Leckien teos on myös kolmikosta se, jota vähiten suosittelisin kenellekään. Kyseessä on siis halvinta tusinataidetta tästä kolmikosta, mutta helkkarin viihdyttävää tusinataidetta. 

Kesälomalukemiston ajatuksena oli ottaa mahdollisimman viihdyttäviä teoksia, joten olen ehkä vähän pettynyt, että vasta tämä kolmas oli riittävän aivoton luettavaksi käytännössä yhdellä istumalla.

Tästä teoksesta on vaikeaa kertoa mitään kertomatta spoilereita. Yksi asia on kuitenkin mainittava: kyseessä on feminististä scifiä. Kirjassa on yksi ilmiselvä kikka, joka tämän leiman antaa, mutta se toimii sitäkin tehokkaammin. Juoni on peruskauraa, mutta kerronnan kikka vetää tehokkaasti perinteisiä scifiin juurtuneita sukupuoliasetelmia uusiksi. 

Sillä ollaanpa rehellisiä: tuiki tavallinen scifikirja ei voi enää kertoa mieshahmoista ja naishahmoista, ilman että mukana kulkee kliseet. Taustalla on aina kerronnan kaanon ja lukijan odotukset. Kärsivä sankarimies ja mysteerinainen, supernainen ja pihalla oleva päähenkilömies (jolla on piileviä kykyjä), jne. – ihan sama mitä kirjassa on, ellei kirjoittaja ota jotenkin etäisyyttä genreen, ovat henkilöt aina karikatyyrejä. 

Tämän sudenkuopan Ann Leckie on kiertänyt ja annan siitä kyllä pisteet kotiin. Kirja saakin minulta tähdet nimenomaan erinomaisuudesta vertaistensa joukossa. Eli en siis väitä tämän olevan parempi kuin paremmat kirjat, mutta scifinä tämä kannattaa kyllä lukea. Ajattelin itse lukea kirjaprojektin jälkeen trilogian loput osat. Eli kaipa se oli sitten kuitenkin pieni suositus.

Ann Leckie: Ancillary Justice ****

9.7.2018

30/50 The Dispossessed

Luin viime kesänä Ursula K. Le Guinin Maameren tarinoita pitkällä kesälomamatkallani. Ne olivat pirteitä ja viihdyttäviä fantasiakirjoja, joiden tarinavetoisuus teki niistä melko loistavaa lomalukemista. Olin siis melko innoissani aloittamassa Le Guinin yhtä arvostetummista kirjoista, The Disposessedia osana tätä kirjaprojektiani. 

The Dispossessedin kanssa samaan kaanoniin kuuluva The Left Hand of Darkness on hyvä kirja, vaikkakin sen voi nähdä vähän julistavana aikansa tuotteena. Luin sen matkallani Etelämantereelle osana jääteemaani ja kaikkine vikoineen se oli minusta luettava kirja, jossa kiehtova tarina keri ympärilleen uskottavan maailman. Yhteistä näille Le Guinin scifi-kirjoille tuntuu olevan se, että ne ovat aikuisille kirjoitettuja hitaita kertomuksia, kun taas hänen fantasiansa ovat selkeämmin lasten ja nuorten kirjoja. 

Ja jos alkaa nyt tuntumaan siltä, että puhun Le Guinin muista kirjoista ja kiertelen ja kaartelen pääsemättä The Dispossessediin lainkaan, niin sehän johtuu tietenkin siitä, etten järin paljoa pitänyt tästä kirjasta. 

The Dispossessed on julkaistu vuonna 1975 ja se käsittelee suoraan sanottuna utopistista kommunismia. Kyseessä ei ole mikään Marxix-Leninismin ylistyslaulu, vaan kertomus maailmoista, joissa on vikoja, mutta joiden ideat voisivat parantaa ihmisten elämää, jos niille vaan annettaisiin mahdollisuus. Uskonpa, että ensimmäiset vuonna 1979 julkaistut teoksen suomennokset eivät ole päätyneet kaikkein keskusta-oikeistolaisimpien maakuntakirjastojen lastenosastoille. 

The Dispossessedissa juoni on vähän toisarvoinen juttu, vaan se kulkee ainoastaan mukana mahdollistamassa Odonialaisen yhteiskuntajärjestyksen seikkaperäistä kuvaamista. Näin valtio-opin maisterin silmin The Dispossessed muistutti enemmän huonoa tenttikirjaa, kuin romaania. 

Kaikesta tästä huolimatta, Ursula Le Guin kirjoittaa hyvin ja mielenkiintoisesti. Hänen hahmonsa ovat inhimillisiä ja uskottavia. Tarina kulkee sujuvasti ja ei niin motiivit kuin selityksetkään jätä lukijaa epäilemään henkilöhahmojen mielenterveyttä. 

Tiedän ihmisiä, jotka antaisivat tälle kirjalle viisi tähteä ja niitä, joilta tämä ei saisi kuin korkeintaan yhden. En jaksaisi väitellä kumpienkaan kanssa, joten annetaan jotain siltä väliltä. 

Ursula K. Le Guin: The Dispossessed ***

10/121 Neljäkymmentä vuotta

Huhtikuun yhdestoista 1984 Hyvinkään keskussairaalassa syntyi eräs Eeli Wördman, joka häviävän hetken ajan oli maailman nuorin ihminen. Nelj...