Tunnetuin esimerkki tästä lienee Jippii.
Asennekupla ei ole yhtä yleisessä käytössä terminä, mutta sen voi ajatella vähän samalla tavalla: kun tarpeeksi moni toimija kuvittelee tietyn mallin tai asenteen olevan valloillaan, se luo toimenpiteitä joita kukaan ei oikein olisi valmiina oikeuttamaan ainakaan vielä. Tehdään asioita, koska kuvitellaan sen olevan yhteisissä intresseissä, olettaen sen tulevaisuudessa ainakin olevan tarpeen.
Sensuuri on usein asennekuplan aikaansaannosta. Esimerkiksi vaikka Suuren sarjakuvakriisin yhteydessä 1950-luvun Yhdysvalloissa.
Työntekijän aseman heikentäminen työmarkkinoilla alkaa pikkuhiljaa näyttämään juuri asennekuplan aiheuttamalta ilmiöltä. Osa-aikaisuudet, määräaikaisuudet, näiden kahden ketjuttaminen ja viimeisimpänä tulokkaana nollatyösopimukset aktiivisesti heikentävät työntekijän asemaa työmarkkinoilla. Talouden taantumassa ja asennemaailmassa, jossa Suomen talouden nousuun nähdään ratkaisuksi pk-yritysten toimintaedellytysten parantaminen, ollaan jälleen vaatimassa lisää joustavuutta työmarkkinoille.
Lisää joustavuutta?! Työehtosopimuslaki mahdollistaa nyt jo paikallisen sopimisen mallin, eikä joustavuutta voi oikein enää saada muuten kuin mahdollistamalla työntekijöiden eriarvoisen kohtelun työpaikoilla tai poistamalla lain perälaudat tai sivulaudat. Toki joustavuus voisi tarkoittaa hyviäkin juttuja, mutta uskallan epäillä.
En sitä paitsi oikein ymmärrä, että kenen missiota jatkuva joustavuuden lisääminen työmarkkinoilla muka palvelee? Työnantajan, jolla ei ole sitoutunutta ja motivoitunutta työvoimaa vai työntekijän, joka ei voi suunnitella elämäänsä kuin korkeintaan vuoden jaksoissa? Työmarkkinoiden joustavuus kuulostaa positiivisemmalta kuin se, mitä toimenpiteillä oikeasti luodaan, eli työvoiman epävarmuutta.
Tarkastellaanpa ilmiötä kolmesta näkökulmasta: työnantajan-, työntekijän- ja markkinoiden silmin.
Työnantajat
Suoritin Turun työtieteiden keskuksen HR-koulutuksen viimeisenä opintovuonnani ja jo silloin huomioni kiinnittyi asiantuntijaluennoilla toisteltuun työntekijöiden sitouttamiseen. Melko suurten kansainvälisten yritysten henkilöstöpäälliköt toistelivat meille sitä, kuinka työnantajan näkökulmasta kaikkein tärkeintä on asiantunteva ja sitoutunut työntekijä, joka haluaa kehittää itseään.
En silloin huomannut ajattelevani asiaa mitenkään ihmeellisenä: tietenkin työnantaja haluaa työntekijän tekevän parhaansa. Eikös se ole koko työnteon idea? Valitettavasti se ei yksinomaan ole niin. Työnantaja kun joutuu miettimään myös markkinatilannetta.
Erityisesti nollatyösopimukset ovat hyvä esimerkki siitä, kuinka markkinavetoisessa työvoimapolitiikassa työntekijä on kärsivänä osapuolena. Työnantaja pystyy tarvittaessa vähentämään työvoimakuluja ja parantamaan tuottavuutta, pitäen samalla kiinni asiantuntevasta työvoimasta. Tämä sitten taas ei oikein onnistu kuin sellaisilla aloilla, joilla on paljon potentiaalista työvoimaa, suhteellisen matala koulutus ja tiukka taloustilanne: lähinnä siis terveydenhoidossa ja vähittäiskaupan alalla ainakin toistaiseksi.
Työnantajalle työmarkkinoiden joustavuuden lisääminen tarkoittaa lähinnä lisää mahdollisuuksia menettää ammattitaitoista työvoimaa. Nykytilanteessa jo vaikuttaa siltä, kuin kaikkiin ”joustavuutta” lisääviin toimenpiteisiin, kuten määräaikaisuuksiin, on lisätty sitoutumispakkoja lähinnä työnantajan eduksi. Asiantunteva projektityöntekijä ei helpolla pääse työpaikalta pois, vaikka kuinka vastaan tulisi paremmin koulutusta vastaavia tehtäviä. Työnantajalla on kuitenkin ehdoton yliote tilanteessa, jossa se voi itse määritellä sopimuskauden päätteeksi työn tarpeen,
Nollasopimuksessa työntekijä voi olla sitoutettu, mutta tuskin kovinkaan motivoitunut. Se tuskin on kovinkaan monessa yrityksessä paras kasvun lähtökohta.
Työntekijät
Kuulun itse ikäni perusteella Y-sukupolveen, eli joukkoon jota yhdistää lähinnä syntyminen 1980-luvun alun ja noin vuoden 2000 välillä. Nimitys Y-sukupolvi on edellisen ikäkohortin, eli X-sukupolven peruja. Generation-X oli muutenkin ehkä se seksikkäämpi porukka: he perustivat MTV:n ja heidän äänensä oli Kurt Cobain. Y-sukupolvea kutsutaan nykyisin englanninkielisessä maailmassa nimityksellä ”millenials”, eli vuosituhannen vaihteen lapset, joka kieltämättä on parempi nimi. Se kertoo joukosta, joka on syntynyt uuteen maailmaan.
Olen aina vähän vieroksunut sukupolvikokemuksen käsitettä, sillä sen avulla yleensä vain halutaan löytää yhdistäviä tekijöitä joukoille, joilla ei muuten ole luonnollisesti mitään yhteistä. Sama kun väittäisi Mahatma Gandhilla ja Adolf Hitlerillä olevan jokin yhteinen sukupolvikokemus brittien vastustamisesta.
Tämän sanottua, täytyy mainita, että Milleniaalien yhteiseksi sukupolvikokemukseksi on vakiintumassa juurikin pätkätyöt.
Ennen vuonna 2008 alkanutta talouskriisiä kuuli vielä yleisemmin puhuttavan siitä, kuinka Y-sukupolvea varten työmarkkinoiden on lisättävä joustavuutta. Tosin kuulee sitä edelleen. Me emme kuulemma halua työskennellä missään yrityksessä pitkään, vaan seuraamme arvojamme ja mielihalujamme selvästi edellistä sukupolvea vapaammin. Jos taantumasta pitää keksiä yksi hyvä puoli, niin se on tämän hölynpölyn katoaminen yleisestä keskustelusta yhdessä työpaikkojen kanssa.
Toki nykyään on varmasti vähemmän elinikäistä sitoutumista millään alalla, kuin mitä esimerkiksi teollistumisen alkuaikoina oli. Työtehtäviä on lähes yhtä monta kuin työntekijöitä, eikä selkeitä kasvu-uria tehtävissä ole enää yhtä helppoa piirtää kuin mitä se joskus on ollut. On kuitenkin naurettava väittää että tämä olisi jotenkin nykyaikainen tai uusi ilmiö. Aino ero lienee siinä, että ennen täytyi työtä vaihtaessa ottaa lopputili, kun nykyään riittää pelkkä määräaikaisuuden päättyminen.
Suurempi ero onkin se, että nykyisin ei enää ole työntekijän itsensä valittavissa sitoutuuko vaiko eikö.
Y-sukupolven suhde työhön heijastaa ympäröivää maailmaa. Itseasiassa väitän jopa kaiken asenteita kartoittavan tutkimuksen olevan lopulta ympäröivän maailman heijastusta, kerta se on se todellisuus jossa elämme. Y-sukupolvi vaan on tottunut elämään maailmassa jossa pätkätyön ovat normi, eivätkä siksi unelmoi 60 vuoden työsuhteesta paperitehtaassa.
Sen vuoksi myöskään isovanhempamme eivät unelmoineet vapaudesta vaihtaa töitä vuoden välein. Maailma ei siis muovaudu meidän kaltaiseksemme, vaan me sopeudumme maailmaan.
Markkinat
Kuvitellaanpa että markkinat olisivat omenoiden viljelyä. Tarkoitus olisi saada omenapuu tuottamaan mahdollisimman paljon omenoita. Puussa pitää olla tarpeeksi terveitä oksia, joilla omenoita kasvaa, mutta jos oksia on liikaa, ei omenoita mahdu kasvamaan. Puu ei siis saa olla liian tuuhea.
Tällä ajatuksella markkinoilla raakataan yrityksiä. Oksien karsimista kutsutaan tehostamiseksi, sillä siinä on ideana saman omenasadon saaminen vähemmillä oksilla. Jatkanpa omenapuuvertausta pidemmälle, vaikka taloustieteestä työkseen kirjoittavat tuskin sitä tekisivät, sillä se muuttaa vertausta alkuperäisen hengen vastaiseksi.
Oksien karsiminen ei tietenkään toimi loputtomasti, sillä jossainhan niiden omenien pitää kasvaa. Liialla karsimisella saavutetaan lopulta piste, jossa oksia on liian vähän ja toivottu omenasato ei enää synnykään. Tällöin pitää alkaa luomaan puulle mahdollisuuksia kasvuun, mutta uusien oksien kasvattaminen on hidasta touhua.
Puuta voidaan lannoittaa ja yrittää saada olemassa olevat oksat kasvattamaan entistä suurempia omenoita, tai sitten puuhun voidaan varttaa uusia oksia, mutta jostainhan niidenkin pitää tulla. Oksien irrottaminen, varttaminen ja lannoitus toimivat jonkin aikaa, mutta puu ja omenat kärsivät. Lopulta on parempi jos omenanviljelijä vaan myy puunsa jollekin toiselle, joka antaa sen kasvaa rauhassa.
Se mitä tässä yritän kierrellen ja kaarrellen sanoa, on se, että markkinat ovat kiinnostuneita omenapuusta vain sen omenoiden takia, eikä puun itsensä. Markkinoiden kannalta on parasta luoda tilanne, jossa puuhun voidaan tarvittaessa lisätä ja poistaa oksia ilman että puu kärsii.
Markkinoille esimerkiksi aiemmin mainitut nollatyösopimukset ovat tällaisia varttamisen keinoja, jolla työpaikoille voidaan tuoda tarvittaessa lisää tuotantovoimaa ilman pelkoa että toiminta kärsisi. Joustavuuden lisääminen keinoilla, joita varmaan en pysty edes vielä kuvittelemaan, on siis tarkoitettu palvelemaan nimenomaan markkinoita.
Juuri tästä syystä puhun asennekuplasta. Oletuksena on, että työn tuottavuus kasvaisi sitä myöden mitä enemmän joustavuutta työpaikoilla on, vaikka sekä työntekijöille että työnantajille joustavuuden lisääntyminen ei ole yksiselitteisesti hyvä asia. Markkinoilla on oletus siitä, että olemassa olevien yritysten kannattavuus paranisi työvoimakulujen ollessa paremmin hallittavissa, vaikka samalla työn laatu saattaisi kärsiä. Voittaako markkinat silloin, kun yrityksen laatu laskee? Ei, ei voita.
Joustavuuden lisäämistä väläytellään usein pk-yritysten kasvun edellytyksenä, mutta se on sitä vain johonkin pisteeseen asti. Yhden tai kahden väliaikaisen työntekijän mukaan tuominen heikompiehtoisella työsopimuksella varmasti olisi monelle yrittäjälle houkutteleva lyhyen aikavälin toimenpide, mutta lopulta suuret haasteet sijaitsevat aivan muualla: innovaatioiden luomisessa, asiakkaiden hankkimisessa, prosessin kehittämisessä jne. Yrityksen kasvu johtaa työllistämiseen, eikä työntekijöiden aseman heikkous ole mikään kasvun tae.
Voittaako markkinat silloin kun pk-yrityksissä on vähemmän sitoutuneita työntekijöitä? Ei nyt ainakaan paljon. Uskallan jopa väittää, että työntekijän aseman heikentäminen ”joustavuuden nimissä” ei lopulta ole edes markkinoille hyödyksi. Tai mikäli on, niin hyvin vähän.
Työvoimakustannuksista puhuminen on kuin häntäänsä syövä käärme. Se ruokkii itse itseään, mutta ei lopulta johda minnekään. Sillä tavoitellaan lyhyen aikavälin hyötyä vaikeassa maailmanmarkkinatilanteessa, mutta mikään suuri ratkaisu Suomen talouden tai työelämän ongelmiin se ei ole.
...
Post scriptum, eli miten tämä nyt liittyy yhtään mihinkään.
Eduskuntavaalit ovat jälleen tuloillaan ja vaikuttaa vahvasti siltä, että työ on jälleen tärkeä teema puolueille (eikös se ole aina?). Sekä oikeisto että vasemmisto ovat yhtä mieltä tarpeesta korjata työmarkkinoiden ongelmia, mutta keinot ovat erilaisia.
Jestas! Näemmekö vaalit, jossa on aitoa oikeisto-vasemmisto -vääntöä? Ainakaan toistaiseksi kaikki puolueet eivät ole julkaisseet vaaliohjelmiaan, mutta jotain merkkejä on ilmassa. Keräilin tähän loppuun vähän anekdootteja, joita eduskuntapuolueiden nettisivuilta löytyy teemalla vaalit ja työ.
Ensiksi pääministeripuolue, eli Kokoomus, jonka puheenjohtaja Alexander Stubb on linjannut työstä seuraavalla tavalla:
1) Työntekijöiden ja työnantajien olisi voitava sopia palkoista ja työajoista yrityskohtaisesti työehtosopimuksen estämättä, jos yhteisymmärrys löytyy. Jos ei löydy, mennään TES:n mukaan. Sopiminen vaatii luottamusta. Neuvotteluasetelman on oltava tasapainoinen yrityksen ja työntekijöiden välillä.
2) Koeaika on pidennettävä kuuteen kuukauteen.
3) Oppisopimuksen rinnalle koulutussopimus, jossa palkka nousee osaamisen kehittyessä.
4) Pitkäaikaistyöttömän voisi palkata määräaikaiseen työsuhteeseen ilman erityisiä perusteluja.
5) Työaikapankkien entistä joustavampi käyttö, jolloin töitä tehdään silloin kun niitä on ja hiljaisena aikana voidaan ottaa vapaata.
Näitä periaatteita katselemalla vaikuttaa, että Kokoomus haluaa viedä kehitystä pikemminkin työntekijöiden asemaa heikentävään suuntaan, mutta monissa tilanteissa kyse on tietenkin myös käytännön toimista. Jännityksellä odotan mitä itse vaaliohjelmassa sitten kokonaisuudessaan lukee. Stubb on käsittääkseni puolueen oikeistolaisinta siipeä talouspoliittisesti.
Demareiden vaaliohjelmassa mainitaan erikseen nollatyösopimusten kieltäminen. Mielestäni tämä on luonnollinen veto työväenpuolueelta. Tekisi mieleni kommentoida SDP:n vaalivideota (ihan tosi, tosi paljon), mutta taidan tehdä sen jollain toisella kertaa. Sanotaan nyt vaikka, että siinä ei kauheasti katsota tulevaisuuteen.
Vasemmistoliitto menee vähän pidemmälle tolkuttoman pitkässä ja vaikealukuisessa vaaliohjelmassaan, ehdottamalla että ”Muissa kuin vakituisissa ja kokoaikaisissa työsuhteissa työskenteleville on maksettava silpputyölisää. Osa-aikatyöhön tulee olla perusteltu syy, joka kirjataan työsopimukseen.” Vasemmistoliiton lääkkeet ovat siis pikemminkin jouston vähentämisessä.
Perussuomalaisilta ja Keskustalta en löytänyt aiheesta nopeasti yhtään mitään. On siis pakko palata aiheeseen lähempänä vaaleja. Vihreät ovat puheenjohtajansa suulla maininneet yhdeksi suureksi vaaliteemakseen työllisyyden, mutta konkreettista sisältöä en ainakaan vielä löytänyt heiltäkään.
KD on vaaliohjelmassaan maininnut varmaan jokaisen Suomea koskevan asian erikseen, joten minään erityisenä teemana ei työtä voidakaan pitää. Ohjelmassa mainitaan erikseen kuitenkin erikseen pk-yritysten tarve saada rekryttyä helposti työvoimaa, työehtosopimusten sopiminen yrityskohtaisesti sekä työvoima- ja sosiaalikustannusten laskeminen suhteessa ”kilpailijamaihin”. Olen pitänyt KD:ta aina jotenkin vaikeasti tulkittavana puolueena, mutta ainakin työasioissa linja on hyvin lähellä Kokoomusta.
RKP:lla olisi tarvetta jollekin InDesign -velholle, sen verran kammottavaa on heidän PDF-muotoista vaaliohjelmaansa lukea. Sentään ohjelmassa lukee hyvin paljon työstä, vaikkakin valtaosa linjauksista onkin varsin väljiä. Mutta esimerkiksi mainita: ”Haluamme… lisätä työelämän yksilöllisten palkkaneuvottelujen käytäntöä”, sitoo RKP:n myös joustoakselille.
Muutos 2011 on odotetusti säätelyä vastaan.
Jännityksellä jään odottamaan säätelykeskustelun siirtymistä vaaliväittelyihin, sillä ainakin puolueiden lähtökohdista päätellen suomalaisessa politiikassa on hyvin perustavanlaatuisia eroja mielipiteissä. Miten se sitten kääntyy toimenpiteiksi, onkin vaalien jälkeinen juttu…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti