19.12.2018

50/50 Fire & Blood

Geroge R.R. Martinin vuoden 2018 uutuutta voi kutsua monella nimellä: esiosa, Westerosin historiateos, hävytöntä rahastusta. Yksi nimitys on kuitenkin Tulen ja Jään laulun fanien ykkössuosikki: ”Mitä tämä tällainen nyt oikein on George, sinunhan piti kirjoittaa seuraavaksi Winds of Winter!?”

Ei anneta kirjailijan pääteossarjan vajavaisuuden kuitenkaan tihkua (liikaa) läpi tähän arvioon, vaikka Fire & Bloodia on todella vaikeaa lähteä arvioimaan sen omilla ansioillaan. Kirja selvästi ratsastaa Game of Thronesin suosiolla. Olisiko Martin ikinä kirjoittanut tätä kirjaa, ellei TV-sarjalle oltaisi tekemässä jatkoa? Tuskin. Yllättäen senkin tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen Game of Thronesin tapahtumia.

Tämä juuri on Fire & Bloodin ongelma. Kirjaa ei oikein voi käsitellä itsenäisenä teoksena, sillä se ei ole sitä. Ei kai juuri kukaan ole elänyt niin kiven alla, että tämä teos voisi olla ensikosketus Martinin fantasiamaailmaan? Mutta jos joku jostain syystä olisi juuri herännyt koomasta ja hänelle iskettäisiin Fire & Blood kouraan, niin tuskinpa se juuri houkuttaisi lisää tutustumaan.

Kirja on osittain historiallinen kronikka sodista ja merkittävistä tapahtumista 130 vuoden ajalta, mutta aina aika ajoin siinä kerrataan tapahtumia jopa käytyjen puheenvuorojen tasolla. Pieni vilkaisu kansilehdelle paljasti syyn: osia tästä romaanista on julkaistu aikaisemmin muissa yhteyksissä. Martin on siis kannibalisoinut omia kirjoituksiaan osaksi Targaryen-kuninkaiden alkuaikojen historiaa.

Lukijalle jää sellainen olo, että osa tapahtumista on kuin pätkiä Song of Ice and Firesta, mutta aina kun kirjailija on kyllästynyt johonkin kohtaan, se juoksutetaan läpi historiallisena kertauksena. Tosifanille ratkaisu ehkä toimii, kun tapahtumien etenemistä ei katkaista vaan kaikki kerrotaan. Satunnaiselle lukijalle kirja olisi kuitenkin toiminut paremmin kolmena tai neljänä erillisenä novellina.

Lopuksi on pakko mainita täysin erillinen huomio. Tämä ensimmäinen painos on aivan typerän iso kirja. Vain 700 sivulla se ei ole lukuhaasteeni sivurikkain, eikä myöskään Martinin tuotannoin suurin kirja. Ladonnan ja paksun paperinsa vuoksi kirjalle on saatu niin paljon kokoa, että se on kotitalouteni kirjahyllyn suurin romaani.

Tämän kirjan päällä voisi seistä festareilla ja katsella kaikkien päiden yli. Eikä siitä oikein juuri muuhun olekaan.

George R.R. Martin: Fire & Blood **
Lue lisää

2.12.2018

49/50 Hakaristin ritarit

Joskus historianopintojeni alkuvuosina laukaisin jossain maailmanparannusvimmassa, kenties ravintola Proffan kellarin pöydässä tai historianopiskelijoiden ainejärjestön sohvilla, kiteytyksen jatkosodasta: ”Me taisteltiin natsien puolella ja hävittiin se sota.”

En vieläkään ole valmiina perääntymään tästä arviosta. Joudun kuitenkin nyt paljastamaan sen verran, että tämä André Swanströmin Hakaristin ritarit on itseasiassa ensimmäinen toista maailmansotaa käsittelevä sotahistorian teos, jonka olen lukenut. Eli tuo tietopohjainen analyysini Suomen sotien tilanteesta ei itseasiassa perustunut niinkään sotahistorian lukemiseen, vaan poliittisen historian tuntemukseen.

Swanströmin perusteesi eroaa vähän omastani. Hakaristin sankarit hyökkää Mauno Jokipiin Panttipataljoonassa luomaa tarinaa vastaan, että suomalaiset SS-miehet lähtivät vapaaehtoisiksi Waffen-SS joukkoihin epäpoliittisista ja isänmaallisista syistä. Svanströmin teesi on, että itseasiassa suuri osa SS-divisioona Wikingissä taistelleista suomalaisista oli ihan puhtaasti sitä itseään: kansallissosialistisia, juutalaisvastaisia, sotarikoksia tekeviä, käsi ojossa etnisesti puhdasta Suur-Suomea haikailevia natseja.

Eikä siinä mitään. Olisihan se ihan pöljää väittää, etteikö mahdollisuus liittyä Waffen-SS:n joukkoihin olisi vedonnut sotien välisenä aikana erityisesti kotimaisiin natseihin. Tietenkin natsien joukkoihin hakeutui suhteessa merkittävämpi osa natseja kuin ei-natseja. Aivan kuten jokaisessa teatteriyleisössä on aina varsin suuri osa teatterin ystäviä ja sotahistorian lukijat pitävät pääsääntöisesti sotahistoriasta.

On hienoa, että ummehtuneita ”ei siellä natseja oltu, vaan IKL:n miehetkin vaan ihan vaan isänmaallisuuttaan heilasi” -asenteita pystyy Suomessa jo pikkuhiljaa lähteä murtamaan myös populaarihistorian puolella. On älyllisesti epärehellistä toistella myyttejä yhdestä kaikille soveltuvasta totuudesta. Niissä tuoksuu aina propaganda ja/tai häpeä.

Siksi on niin sääli, ettei tämä ole parempi kirja. Saan Hakaristin sankareista vahvan fiiliksen teoksesta, joka on ollut tutkimus, mutta se on muokattu paremmin markkinoille sopivaksi populaariteokseksi.

Swanström käyttää yhtä tehokeinoa kirjoituksessaan, joka tympii minua historiantutkijan koulutuksen saaneena ihmisenä ihan tuhottomasti. Siinä vaiheessa kun lähdetieto loppuu, on hän herkästi käyttämässä ounasteluja ja epäilyjä mitä saattoi jäädä sanomatta. OK, varmasti hänen epäilyksensä ovat monissakin kohdin perusteltuja, mutta teoksessa, jonka tehtävä olisi avata myyttiä SS-miesten ideologisista lähtökohdista, on mielestäni sangen epäilyttävää astua toistuvasti askelta pidemmälle, kuin mitä lähteet kertovat. Lukija osaa myös tulkita, ei sitä varten tarvitsisi aina kirjoittajan johdatella!

Otan esimerkin. Swanström kertoo Josef Mengelen (mainiten myös entisen Dachaun keskitysleirin komendantin Hilmar Wäckerlen) osallisuudesta SS-Wikingissä ja päättää kappaleen seuraavasti:

”Mengelen toimintaa Wiking-divisioonassa on yritetty häivyttää historiankirjoituksesta ja hänen läsnäoloaan Wikingissä on myös yritetty kuitata toteamalla, ettei hän tuossa vaiheessa ollut syyllistynyt sotarikoksiin. Mengelen toiminta Wikingissä piti jopa sisällään tilanteita, joissa hän osoitti epäitsekästä uhrautuvaisuutta esimerkiksi pelastamalla haavoittuneita palavasta panssarivaunusta. Voidaan kuitenkin todeta, että Wäcklerin ja Mengelen kaltaisten henkilöiden läsnäolo Wikingin riveissä kertoi siitä, että divisioonassa oli sekä kokeneita että tulevia sotarikollisia, joiden väkivaltainen ja sadistinen luonne saattoi ryöpsähtää valloilleen hetkenä minä hyvänsä.”

Niin se kuulkaa sotarikollisten väkivaltainen ja sadistinen luonne vaan ryöpsähtelee. En aio puolustella yhtä pahimmista tietämistäni sotarikollisista rivilläkään, mutta uskon jopa Josef Mengelen kyenneen toimimaan kenttälääkärinä ilman, että hänen väkivaltainen ja sadistinen luonteensa ryöpsähteli sotarikoksia sinne ja tänne.

Hakaristin ritarit ei ole huono teos, mutta se keskittyy todistelemaan muutaman äänekkään natsin kautta monen sotilaan arvomaailmaa. Minusta jäi tuntumaan siltä, että Swanström ei aina täysin luota lähteittensä painoon, vaan siksi hän turvautuu toistuvasti pohtimaan ”todellisia motiiveja” tai tapahtumia, joita on todennäköisesti saatettu nähdä.

Tämä kirjaan kohdistamani kritiikki ei kuitenkaan haasta teoksen teesiä. Suomalaiset SS-miehet olivat todennäköisesti kirjavampi joukko, kuin mitä Mauno Jokipii on antanut ymmärtää. Jokipiille SS-vapaaehtoiset olivat sinivalkoisia, kun taas Swanström väittää heidän olleen tunnustettua enemmän punamustavalkoisia. Suomalaisista SS-miehistä suurin osa kannatti IKL:ää, suurin osa IKL:n jäsenistä oli kansallissosialisteja, suurta osaa suomalaisista kansallissosialisteista oli mahdoton erottaa ajatusmaailmaltaan saksalaismielisistä natseista.

En minä nyt vielä tämän teoksen pohjalta ole esimerkiksi SS-joukoissa palvellutta isoisääni tuomitsemassa natsiksi, mutta historian jälkiviisauden turvin voin sanoa hänen liikkuneen sangen huonossa seurassa. Tiesi hän sen sitten itse tai ei.

André Swanström: Hakaristin ritarit – Suomalaiset SS-miehet, politiikka, uskonto ja sotarikokset **
Lue lisää