12.11.2016

Tämä teksti on tarkoitettu luettavaksi torstaina 12.11.2116

Hei ja terveisiä vuodesta 2016,

Minun nimeni on Eeli Wördman, olen 32-vuotias helsinkiläinen mies ja kirjoitan teille selittääkseni vähän asioita. Kuulun ajallisesti suurin piirtein isovanhempienne vanhempien sukupolveen ja toivon, että onnistun vastaaman edes joihinkin asioihin, jotka saattavat kutkuttaa mieltänne.


En luule hetkeäkään, että osaisin arvata kaikkia niitä asioita, joita sadan vuoden päästä historioitsijat haluaisivat kysyä menneisyyden ihmisiltä, joten yritän kertoa laveasti vähän kaikesta. Ehkä innostun joskus tulevaisuudessa kirjoittamaan lisää vastaavia tekstejä, mutta te sen tiedättekin jo, minulle se on tällä hetkellä vielä tulevaisuuden epävarmuudessa.

Siitä onkin ehkä hyvä lähteä liikkeelle: nimittäin tulevaisuuden epävarmuudesta. Historiaa katsoessa on houkutus tuomita aikalaisten valintoja tulevien tapahtumien kautta. Mikseivät aikalaiset tehneet mitään silloin kun oli aika toimia? Mikseivät he estäneet Hitlerin valtaannousua tai kieltäneet orjakauppaa? Näitä esimerkkejä meillä käytettiin usein vuonna 2016, te saatatte käyttää joitain muita.


Miksette kaikki olleet kuin tämä jätkä?
Meidän aikakaudellamme, 2000-luvun ensimmäisinä vuosina, on eletty ensimmäistä todellista ajatusten globalisaation aaltoa. Maailman ihmiset ovat löytäneet ensimmäisen oikean foorumin vaihtaa ajatuksia ja mielipiteitä keskenään ilman välikäsiä ja viiveitä. Tarkoitan ensisijaisesti sosiaalisen median palvelua nimeltä Facebook. 

Olemme vasta opettelemassa median käyttöä, emmekä oikeasti osaa vielä ajatella ajatustemme olevan yhteydessä keskenään. Emme kykene näkemään eroa alkukantaisten ennakkoluulojen ja vastavuoroisen kommunikaation välillä. Siksi meidän aikamme yhteiskunta saattaa vaikuttaa siltä, että kovasydämiset mielipiteet ovat vallassa. Sellaista se on vähän meille itsellemmekin.

Emme
tiedä tällä hetkellä, mihin tämä suodattamaton, kaikkialle leviävä puheemme meidät johtaa. Meille tämä ei ole itsestään selvää. Vielä muutamia vuosia sitten oli fiktion saralla yleistä puhua kaikkien kansojen yhteyden johtavan maailmanrauhaan, mutta ainakin tänään täällä läntisessä Euroopassa ei näytä siltä. Tänään meidän tulevaisuutemme näyttää tekevän käännöksen kohti vanhan suojelua. Meidän tulevaisuudessamme näkyy raja-aitoja ja perinteiden vaalimista, ei kansojen yhteyttä ja sopua.


Tunnette varmasti historiamme paremmin kuin me. Meillehän tämä kaikki on nykyaikaa. Kertaan silti nopeasti maailmantilanteen juuri nyt.

Keskiviikkona, 9.11.2016 Yhdysvaltojen presidentiksi valittiin populistisen kampanjan tehnyt miljardööri Donald J. Trump. Aiemmin kesällä Iso-Britanniassa järjestettiin kansanäänestys, jonka johdosta Britannia päätti irtaantua Euroopan Unionista. Lähi-idässä käydään parhaillaan sotaa Islamilaista valtiota, eli ISISiä vastaan. Syyriassa ja Irakissa on käynnissä aikamme suurin diaspora. Helsingissä on satanut lunta kohta viikon yhtä mittaa (tämä ei ole ollut normaalia viime vuosina). Pariisin ilmastosopimus, jossa nähtiin ensimmäistä kertaa teollisuusmaiden rehellistä(?) tahtoa hillitä ilmastonmuutosta, solmittiin aika tasan vuosi sitten. Suomen pääministeri on Juha Sipilä. Suomessa on pieni kasvisruokabuumi, jonka aallonharjalla on nyhtökaura -niminen tuote.

Meidän aikaamme on myös toisessa suhteessa jännittävä. Olemme nimittäin niillä paikkeilla, missä 1800-luvun lopun kaukaisimmat tulevaisuudenvisiot lopulta käyvät toteen. Menneisyyden futurismissa meillä piti olla lentäviä autoja, maailmanrauha, ruoka pillerimuodossa, asuttuja siirtokuntia toisilla taivaankappaleilla ja jopa tietoinen keinoäly. En usko näkeväni näistä muita kuin viimeisen.



Mutta niin, lupasin teille vastauksia. Ensinnäkin, me emme kykene näkemään rakennemuutosta. Meidän aikanamme on ihan OK puhua tuotantoteollisuuden työpaikkojen säilyttämisestä tai ihmisroduista monikossa. Älkääkä naurako, ihmiset meitä ennen ovat olleet aivan yhtä kykenemättömiä näkemään oman aikansa suuria, mutta hitaita muutoksia ja todennäköisyydet ovat suuret, ettette tekään tiedä mikä teidän ajassanne on merkittävää. Meillä ei ole kykyä nähdä hetkellisten ylä- ja alamäkien taakse tien pikkuhiljaa muuttuvaa kallistusta.

Joten jos teistä tuntuu naurettavalta ajatus ihmisistä töissä tuotannossa, eli siis tehtävissä, joissa lähinnä teemme töitä, jotka kääntyvä peukalomme mahdollistaa, niin meille se on vielä normi. Kyllä me vähän niinkun tajuamme sen olevan pian historiaa, mutta konservatiivinen ajattelumme pitää kiinni maailmasta, jossa ihminen tekee fyysistä työtä. Ajatelkaa tätä, kun analysoitte aikaamme, niin pääsette pitkälle.

Aikalaiseni, jotka siis tätä tekstiä tulevat lukemaan kauan ennen teitä, kuvittelevat minun puhuvan keskiviikkona ratkenneista Yhdysvaltojen presidentinvaaleista. Toki tämä teksti on sen pohjalta saanut innoituksensa, mutta on tässä muutakin. Haluan kertoa teille meidän aikakaudestamme kokonaisuutena, eli kaikesta siitä, miksi me – sukupolvi jonka piti asuttaa Mars ja saavuttaa maailmanrauha – emme sitä tehneet.



Meidän aikamme on harvinaisen selkeästi kaksijakoinen. Nuoremmat sukupolvet, he jotka ovat kasvaneet aikuisiksi 1900-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa, ovat pitkälti informaatioteknologian kanssa kasvaneita. Heille esineiden internet ja globaali kommunikaatio on jotain, mikä on kasvanut heidän kanssaan yhdessä. Iäkkäämmät sukupolvet ovat joutuneet opettelemaan uuteen maailmaan. Minun vanhempieni sukupolvi, eli 1950-60-luvulla nuoruutensa eläneet, ovat kasvaneet maailmassa, jossa muutettiin maalta kaupunkiin. Vanhempani saattavat vielä muistaa hevosia lapsuudenkodistaan – isovanhempani muistavat varmasti.


Aikamme on siis siinä mielessä moniääninen. Olemme aikakautena yhden jakoviivan molemmilla puolilla. Näemme miten maailma on muuttunut, mutta ajattelemme sen olevan vielä kuitenkin pohjimmiltaan samanlainen, kuin mitä se oli ennen informaatioteknologiaa. Me näemme muutoksen, mutta me ajattelemme vielä malleilla, jotka ovat syntyneet ennen muutosta.

Eli sitten kun mietitte, että miten ihmiset söivät edelleen eläimiä 2000-luvulla, vaikka he tiesivät sen haitat - siinä syy. Emme ole vielä niin pitkällä. Meidän aikanamme tupakoidaan edelleen, vaikka senkin haitat tiedetään. Eikä tämä siis johdu siitä, ettemme uskoisi lääketieteeseen. Uskomme pääsääntöisesti terveystutkimusta, mutta jopa sitä on joissain piireissä hyväksyttävää epäillä. Ehkä tätä on hyvä selittää vähän auki: tarkoitan siis sitä, että tupakoinnin haittoihin uskotaan yksiselitteisesti, mutta esimerkiksi rokotuksien tehoa on hyväksyttävää epäillä. Kyllä, luitte oikein.

Siinäkin on syynä aiemmin mainitsemani ajatusten globalisaatio. Meidän aikanamme monet huhut ja ihmisten alkukantaiset reaktiot muuttuvat nopeasti maailmanlaajuisiksi, saavuttaen samalla eräänlaisen faktan aseman. Kun jonkun lapsi sairastuu rokottamisen jälkeen, saattaa vanhempi kirjoittaa aiheesta sosiaaliseen mediaan ja yllättäen kaikki jotka epäilevät rokotuksia jostain syystä salaliitoksi saavat oikeutuksen uskolleen. ”Katsokaa nyt, olin oikeassa”.



Eräs suomalainen puoluesihteeri puki ehkä tahattomasti aikamme hyvin sanoiksi: ”Onko tarina tosi tai ei, se on toinen juttu. Näin nämä asiat koetaan.” Siinä on toinen hyvä mantra, jonka läpi katsoa aikaamme. Eli jos haluatte miettiä, minkä takia Trump voitti, Brexit tapahtui tai Perussuomalainen puolue otti vaalivoiton, niin muistakaa, että ei ole mitään väliä mitä tapahtuu – on vain väliä miten se koetaan.

Yhdysvalloissa saattoi olla ensimmäistä kertaa moneen vuoteen talous nousemassa ja maahanmuuttajien määrä vähenemässä, mutta amerikkalaiset kokivat tilanteen eri tavalla. Euroopan unioni ei ollut syynä tai seurauksena valtaosaan Iso-Britannian huolista, mutta britit kokivat tilanteen eri tavalla. Suomessa ei ollut maahanmuutto-ongelmaa, mutta suomalaiset kokivat asian eri tavalla.

Meidän aikamme historiantutkimuksessa on muodikasta puhua historian moniäänisyydestä. En kuitenkaan aio nyt kertoa teille, kuinka kaikki eivät tietenkään epäile rokotteita tai koe kuolemaa pakenevien ihmisten ansaitsevan käännytyksen takaisin sota-alueelle. Uskon, tai ainakin toivon, että tiedätte sen.

Olen jaaritellut paljon kertomatta paljoakaan, mutta lopetan pian. On kuitenkin vielä yksi asia, joka minun täytyy käsitellä: syyllisyys.

Anteeksi.

Me 2000-luvun alun ihmiset ansaitsemme historian tuomion. Emme vähäisimmässä määrin sen takia, että saamme aikaan ennennäkemättömän sekasorron Lähi-Idässä hyökkäyssodilla, jonka jälkeen suljemme rajamme sekasortoa pakenevilta. Suomessa on ollut hyväksyttävää puhua siitä, että pakolaisten tulisi palata kotiin ja taistella kotimaansa puolesta, koska suomalaisetkin taistelivat toisessa maailmansodassa. Ikään kuin aseellisten konfliktien tuhovoima ei olisi tuhatkertaistunut tällä välin.



Me muistelemme omien isovanhempiemme sotia, emmekä tajua sitä, että meidän aikamme sodassa ei muodostu rintamalinjoja, poteroita tai korsuja. Meidän aikamme sodassa kranaatit räjähtävät ilmassa ja suuntaavat tuhovoimansa alaspäin. Ei siinä auta kuoppaan piiloutuminen. Silti me lähetämme ihmisiä näihin oloihin. Me olemme syy ja seuraus, muttemme uskalla sitä itsellemme myöntää, sillä kukaan ei halua nähdä itseään hirviönä.

Hirviöitä me kuitenkin olemme. Itsekkäitä hirviöitä. Meidän arjessamme sotaa pakenevat ihmisjoukot ovat pieni epämiellyttävä haitta. Puhutaan sellaisesta kastiketahrasta puhtaalla paidalla. Joo, onhan se ikävä, muttei siitä mitään oikeaa haittaa ole. Elämme ennennäkemättömässä yltäkylläisyydessä, tajuamatta edes sitä.

Vuosi sitten kävin Istanbulissa Topkapin palatsissa, oman aikansa mukavimmin asuvan ihmisen Suleiman suuren (1494-1566) kotona. Mietin siellä kulkiessani, kuinka joka ikisellä suomalaisella on 2000-luvun alussa parempi elämänlaatu kuin hänellä oli. Meillä on juokseva vesi, keskuslämmitys, tiedon valtaverkko, lääketiede ja viihdeteollisuus. Voin huvikseni, kahdella napin painalluksella ladata koneelleni kaiken tiedon, jota Suleimanilla oli elämänsä aikana käytössään. Voin pelata läpi hänen elämänsä suurimmat sodat ja voittaa ne paremmin kuin hän. Nukun nokoseni pehmeämmin ja syön lounaani maistuvammin. Iltapäivällä voinkin sitten tehdä jotain muuta. Me elämme paremmin kuin entisajan keisarit.


Minun sohvani on pehmeämpi, kotini on turvallisempi ja vesihanastani tulee puhtaampaa vettä. Okei, Suleimanin palatsi on vähän nätimpi ja suurempi kuin kaksioni Alppilassa.
Silti me jostain syystä luulemme kaiken olevan loppumassa. Asiat koetaan menevän huonommin kuin ennen. Eikä sillä edelleenkään ole väliä, menevätkö ne huonommin, mutta näin se koetaan. Kaikki muutos nähdään huonommaksi. Vieraat ihmiset tai omien elintapojen muuttaminen kohti kestävämpiä kulutustottumuksia ovat pelottavia ja uhkaavia asioita meille. Siinä onkin toinen asia, mistä haluan pyytää anteeksi: kulutustottumuksemme.

Tämä kohta kalskahtaa sitten aikalaisilleni pahalta. Heidän korvissaan olen nyt rasittava hippi, joka toistaa kliseistä mantraa. Silti, en voi kirjoittaa pullopostia tulevaisuuteen, ilman että pyydän anteeksi elämäntapaamme. Anteeksi. Me jätämme teille maailman todella huonoon kuntoon.

Elämme massasukupuuttojen aikaa, jossa me olemme tuhoajia; lämmitämme kotejamme kivihiilellä; rakennamme ydinvoimaloita, joiden jätteille ei ole olemassa sijoituspaikkaa; kylvämme muovia mereen, hiilidioksidia ilmaan ja torjunta-aineita maahan; olemme rakentaneet tehtaita joiden ainoa tarkoitus on systemaattisesti kasvattaa ja teurastaa eläinrotuja ravinnoksemme; torjumme ilmansaasteita hengityssuojilla. HENGITYSSUOJILLA!



Pahinta kuitenkin on se, että me teemme tämän kaiken tietoisesti. Me tiedämme seuraukset, mutta me emme välitä. Tai välitämme, mutta emme niin paljon, että tekisimme asialle jotain. Luulemme kaiken muuttuvan jotenkin itsestään.

Anteeksi. Te ansaitsisitte parempaa.

Toivottavasti tämä vähän selitti teille aikaamme ja pystytte peilaamaan valintojamme. Voihan se tietty olla, että tulevaisuuden historiankirjoittajia ei kiinnosta tällainen apologeettinen aikakauden mentaliteetin itseanalyysi, mutta ainakin tässä sellainen olisi teille tarjolla. Aikalaiseni saattavat olla kanssani eri mieltä, mutta hei, hehän saavat kokea asiat ihan miten haluavat.

Ystävällisin terveisin,

Eeli Martti Wördman, lauantaina 12.11.2016, Helsingissä.


Lue lisää