9.12.2013

#FILTH

Musta on tullut vähän laiska elokuvissa kävijä. Pääasiallinen syykin tälle on tiedossa – elokuvalippujen hinnat. Pääkaupunkiseudulla sentään on silloin tällöin esityksiä Orionissa, Andorrassa, Bio Rexissä tai Kino Engelissä, mutta mikäli mieli tekee uutuuselokuvia, paras veto on useimmin odottaa ”video-ensi-iltaa”. Nyt kuitenkin taskunpohjalla polttelivat sarjaliput ja Turusta tullut vierailija ehdotti kotitaloudellemme elokuvailtaa, joten päätimme viettää iltamme elävissä kuvissa. Esitykseksi valikoitui pätkä nimeltä Filth.


Herran vuonna 1996 nelikymppinen engelsmanni Danny Boyle ohjasi rujosti trippailevan kuvauksen edinburghilaisnuorten huumekokeiluista, pahasuisen skotin Irvine Welshin romaanin pohjalta. Trainspotting nosti maailmanmaineeseen lähes koko tekijäkatraansa: ohjaaja Boylen, Welshin ja näyttelijöistä erityisesti hurmaavan Ewan McGregorin ja jo tähteyden rajamailla roikkuneen Robert Carlylen. Trainspotting oli 1990-loppupuolen sukupolvikokemus. Siinä yhdistyi suhteellisen täydellisesti brittien musiikkiskene, nuorisokulttuuri, räävitön kieli ja päämäärättömyys. Danny Boyle on jo ilmoittanut jatko-osan ilmestyvän 2016, odotamme siis jännityksellä.

Ilman Trainspottingia ei olisi koskaan syntynyt Filthiä. John S. Bairdin ohjaamassa pätkässä on samoja tekijöitä hyvin vähän, näyttelijä Shirley Henderson ja kirjailija Welsh kait lähinnä. Henkisesti elokuvat ovat kuitenkin hyvin lähellä toisiaan.

Lähdemateriaalina Welshin kirjat tuskin antavat tekijöilleen paljoa liikkumavaraa. Huuruiset kertomukset aineidenkäytöstä pakottavat kerrontatyylin tietynlaiseksi. David Fincher ei voinut tehdä Chuck Palahniukin Fight Club kirjasta Brokeback Mountainia, eikä Filthin John S. Baird pystynyt irtaantumaan Boylen käyttämästä kerrontatavasta omassa Welsh tulkinnassaan. Uskon Bairdin pohtineen tätä ongelmaa ja päätyneen hyvin Tarantinomaiseen ratkaisuun: kopiointi on suurin imartelun muoto.

Filth muistuttaa Trainspottingia elokuvana jossain määrin. Molemmissa on todella hyvä musiikki, teemat ovat samat, päähenkilöt oudon samaistuttavia (ottaen huomioon, no, kaiken) ja pääosassa nähdään Jotain McJotain.

Filth kertoo James McAvoyn esittämästä poliisista Bruce Robertsonista. Päänsekoittamisesta nauttiva Robertson on rasisti, misogynisti, inhottava ja häikäilemätön kusipää, jonka tekemiset ja sanomiset eivät jätä epäilyksen varjoa sille, että Edinburghin poliisi ei ole rahoittanut tätä elokuvaa. Elokuvan jännite selviää alussa, Robertsonin piirissä yksi etsivä ollaan ylentämässä ja Robertson aikoo tehdä kaikkensa ollakseen juuri hän.

Bairdin kerrontatapa on erittäin tehokas. Tapahtumat kulkevat Robertsonin kautta ja katsoja pääsee mukaan elämänsä kyytiin, sata lasissa painavan skotin reppuselkään. James McAvoy tekee, sallittakoon kliseet, elämänsä roolityön. Tai oikeastaan, James McAvoy tekee tämän, edellisen ja kaikkien muiden karman kiertojen ja sielun kiertokulun roolityöt kerralla. Eikö TÄMÄ MIES muka mielestäsi vaikuta henkilöltä, jota voisit kuvitella yhdeksi viime aikojen pahimmin vinksallaan olevaksi poliisiksi? Usko pois, sitä hän on.

Filth on älyttömän tehokas leffa. Ehkä eniten siksi, koska en pysty erittelemään sen tehokkainta osaa. Juoni on yllättävänkin hyvä, vaikka keskivaiheilla elokuvaa saattaa katsoja tätä epäilläkin. Kerronta on mahtavan vahvaa. Roolisuoritukset ovat paitsi hyviä, myös uskottavia. Niin, ja kerta kyseessä on Irvine Welsh filmatisointi, pitää käsitellä erikseen myös sitä päihteiden maailmaa.

Päihteitä käsitellään yleensä elokuvissa yhdellä kahdesta kliseestä. Ne joko ovat turmiollisia Pandoran lippaita tai superkivoja nuoruuden merkkejä. Näennäisiä harmaita alueita nyt on onneksi lähes elokuvassa kuin elokuvassa, mutta pääpiirteittäin asia on edelleen näin. Pahojen päihteiden esimerkkielokuvana toimikoot vaikka Kaamea Kankkunen –leffat, jossa jo yhdet oluet rantahietikolla saattavat sankarit tatuoimaan kasvojaan ja sekaantumaan mafiasotiin. Positiivisia päihdekokemuksia näkee taas lähinnä teinikomedioissa, joissa ne mahdollistavat kaikkien aikojen bileet, tai synkissä draamoissa, joissa ne tekevät hahmoista monisyisempiä (muttei lainkaan heikompia).

Filthissä päihteet tekevät vähän kaikkea: ne ovat kivoja ja turmiollisia, petollisia ja lohduttavia, vaarallisia ja vaarattomia. Tarina sijoittuu maailmaan, jossa erilaisia aineita käytetään luontevasti ja paljon, mutta ne eivät ole mikään erillinen tehokeino. Filth on aivan tolkuttoman epäuskottava elokuva monessakin mielessä, mutta sen sisäinen maailma on uskottava ja omassa mytologiassaan virheetön. Ovatko päihteet sitten Filthissä hyviä vai pahoja? No jos pitäisi valita, niin pahoja. Mielummin sanoisin kuitenkin, että Filthin maailmaa ei ole ilman päihteitä.

Seurueemme poistui Tennispalatsista varsin yksimielisenä elokuvan sisällöstä: emme tienneet oliko elokuva huumemyönteinen vai vastainen, emmekä olleet ihan varmoja oliko elokuva komedia vai ei. Sen sijaan kaksi asiaa oli ilmiselvää: James McAvoy ansaitsisi roolistaan kultaisen jampan ensi keväänä ja mahdollisimman monen tulisi nähdä Filth elokuvissa, jotta Finnkino jatkossakin näyttäisi muitakin elokuvia, kuin kuutta eri 3D versiota lasten animaatioista.

Minä pidin tästä elokuvasta enemmän kuin Trainspottingista. Väitänpä pätkää jopa vuoden parhaaksi elokuvaksi.

Filth, ****1/2


7.12.2013

Itsenäisyyspäivän pakollinen analyysi suomalaisuudesta

Mä kirjoitin vuosi sitten tänne blogiini tekstin suomalaisuudesta ja itsenäisyydestä. Sen voi käydä lukemassa tämän linkin takaa, mutta varoituksen sana: se on vähän sentimentaalinen ja modernia suomi-mytologiaa rakentava pätkä.

On siis ehkä sopivaa palata aiheen äärelle. Mitä itsenäisyys mulle on?

Suomi on valtiona ja jopa yhteiskuntana monessa mielessä aika rikki. Meillä jaetaan ihmisiä oikeisiin suomalaisiin ja vähemmän oikeisiin. Enkä puhu pelkästään rasismista ja ihonväristä – oikeasuomalaisuuden pisteitä menettää aina kun eroaa joukosta. Yksilötasolla suomalaisuuden käsite on kaikkein kankein, sillä jotenkin tuntuu siltä, että suomalainen ei voi olla et vaikka kokisi itsensä suomalaiseksi. Jossain syvällä aarniometsien kätköissä on kai joku suomalaisuuden totuuskomissio, jossa Akseli Gallen-Kallela, CGE Mannerheim, Spede Pasanen ja Väinämöinen yhdessä tuomitsevat asioita niiden suomalaisuuden asteen mukaan.

”Kasvisruoka – ei suomalaista! Punaiset farkut – Suomalaista! Sukunimenä Wördman – ei suomalaista! Tsekkiläisen lagerin juominen – Suomalaista!”

Suomalainen ei voi olla, jollet saa lupaa ympäröiviltä ihmisiltä omalle suomalaisuudellesi. Vähän surullista, mutta vuosisatojen ajan metsien, jään ja veden eristämä, erittäin homogeeninen, ristiinnainut ja syrjäinen heimo on aika yhtenäinen sakki. Itsekin huomaan aina erikoisen sukunimen kohdatessani, kysyväni sen alkuperää. En mä keneltäkään Virtaselta tai Mäkikummulta sitä kysyisi.

Vaan eipä se mitään. Suomalaiset ovat kuitenkin rakentaneet tänne pohjolaan itselleen lintukodon, jonka puolustaminen kaikin keinoin on yhteinen onnemme. Vai onko näin? Suomessa on puhuttu viime aikoina paljon rakenneuudistuksesta. Hallitus yrittää saada rahat riittämään kaikkiin sovittuihin asioihin, mutta jaettava potti jatkuvasti pienenee. Elinkeinoelämä yrittää pitää diskurssissa mukana kilpailukyvyn käsitettä. Eli sitä, että tuotannon esteitä pitää leikata, jotta yritykset voisivat tehdä tarpeeksi voittoa. Mitä se tarpeeksi on – kukaan tuskin tietää?

Meidän yhteinen lintukotomme rakennettiin sotien jälkeen. Maalta muuttivat massat kaupunkeihin ja palvelut kehittyivät nykyisiksi pikkuhiljaa. Yhteiskuntana meillä on kultakalan muisti: muutaman vuoden tai vuosikymmenen olemassa olleet mallit näyttäytyvät meille ikiaikaisina totuuksina. Laajat palveluverkostot ja jatkuva talouskasvu ovat ihan tosi, tosi tuoreita ilmiöitä. Meillä on jotenkin romantisoitu kuva siitä, kuinka entisajan kyläyhteisöissä kaikki oli hyvin. Kuinka neljä sukupolvea eli sulassa sovussa ja maasta saatiin elanto. Elo oli puhdasta ja ihmiset onnellisia. Ja paskat. Elämä oli kurjaa, kylmää, kituuttamista ja herranpelkoa korkean lapsikuolleisuuden ja lyhyiden elinikien maassa.

Kahden ideaalin yhteensovittaminen, yhteisöllisen suomalaisuuden ja modernin kulutusyhteiskunnan, on aivan käsittämättömän mahdotonta. Johtuen jo siitä, että nämä kaksi mallia eivät ole sellaisia, kuin mitä me tänään valikoivasti historiaamme muistavat ihmiset haluaisimme niiden olevan. Ei, ihmisen hyvinvointi ei kumpua talouskasvusta ja ei, ihmisen hyvinvointi ei ole kiinni ihan tavallisista asioista.

Onko kaikki siis huonosti? Onko Suomessa, suomalaisuudessa ja suomalaisissa mitään, mitä olen patrioottisen paatoksen vallassa valmiina rajalla pistin kädessä puolustamaan kuviteltua vihollista, A2 keltaista vastaan (joka muuten aina hyökkää jostain ihmeen syystä idästä)?

Vastaus on oikeastaan helppo. Lainaten planeetta-avaruusalus ajatusta: lakatkaa likaamasta minun Suomeani, se on se paikka jossa säilytän kaikkia kamojani. Minä olen suomalainen identiteetiltäni ja ajatuksiltani ja niin ovat monet muutkin, jotka eivät hyväksy salaisen totuuskomission ”oikeaa” suomalaisuuden käsitettä. Meidän suomemme on monikulttuurinen, siellä on erilaisia arvoja ja sen päätehtävä ei ole tuottaa yritysjohtajille mahdollisimman suuria palkkioita. Suomeen mahtuu monenlaisia ajatuksia ja monenlaisia ajattelijoita – ja kaikki aivan yhtä suomalaisia.

Hyvää itsenäisyyspäivää.


22.10.2013

Uutisia valkoisesta kuplasta

Harvoin tuntee oloaan yhtä valkoiseksi, kuin mitä mediaa seuraamalla on viime päivinä tuntenut.

Oletkos sinä kuullut juttua Kreikassa romanileiristä löytyneestä vaaleatukkaisesta tytöstä? Mikäli et, et ilmeisesti seuraa Yleä, Helsingin Sanomia, Maikkaria, Iltalehteä, Ilta-Sanomia, Turun Sanomia, Aamulehteä tai oikeastaan mitään muutakaan suomalaista (tai ulkomaista) uutiskanavaa. Tämä on ilmeisesti iso uutinen Suomessa.

Absoluuttinen köyhyys on järkyttävä inhimillinen katastrofi. Tämä jokapäiväinen tsunami ei vaan ylitä uutiskynnystä. Maailmassa on tänäänkin tosi, tosi paljon kurjuutta, eikä sille oikeastaan haluta tehdä mitään, etenkään jos se vaatisi omien etuuksien karsimista. Ihmisen itsekkyys ajaa solidaarisuuden yli ainakin silloin kun toisten hätää ei tarvitse katsella. Joku sille tekee jotain - ei minun tarvitse.

Kreikka on mm. Dublinin sopimuksen myötä joutunut Dantelaiseen siirtolaiskiirastuleen. Euroopan kaakkoisnurkka on samaan aikaan kohdemaa Schengen-alueelle pyrkiville maahantulijoille, mutta myös palautuspaikka muualla EU-alueella kiinnijääneille laittomille maahantulijoille. Ai mitämitä? Noh, tästä linkistä voi tutustua vähän kreikkalaiseen pulmatilanteeseen inhimillisen näkökulman kautta ja tätä kautta kattavammin.

Kreikan valtio heiluu konkurssin partaalla, eikä ilman aktiivista (ja näemmä jatkuvaa) unionin rahoitusta maa pystyisi pitämään yllä toimintaansa. Valtiolla on tuhatmiljoonaa pientä luotoa ja saareketta, jotka tekevät sen merialueesta hankalan valvoa. Heitetään päälle vielä vuoristoinen maaraja Bulgarian, Albanian ja Makedonian kanssa, niin saadaan aikaan oikein kunnollinen ongelmien painekattila. Haastava sijainti, sopimuskeinoin hankittu hankala asema ja erittäin hankala taloustilanne muodostavat oikein ihanan sopan.

”Ei mutta hei, KREIKASSA LÖYTYI ROMANILEIRISTÄ VAALEA LAPSI! KENEN LAPSI SE ON? KENEN LAPSEN NÄMÄ LIKAISET JA ILJETTÄVÄT KERJÄLÄISET OVAT VARASTANEET? OTA YHTEYTTÄ VIRANOMAISIIN JOS LUULET TIETÄVÄSI TAPAUKSESTA JOTAIN.”

Minä tiedän tapauksesta jotain. Se on järkyttävä inhimillinen katastrofi nimeltä köyhyys. Kyseessä on kammottava ja oksettava maailmaa päivittäin kurjemmaksi paikaksi tekevä hirviömäinen ilmiö, joka pilaa tänäänkin satojen miljoonien ihmisten elämän. Niin, ja kyseessä on ehkä myös kadonnut lapsi joka myös on kurja juttu, mutta se koskettaa kokonaisuudessaan varmaan noin kolmesta viiteen ihmistä.

Vaikka ei sen puoleen. Hyvä homma jos edes tällaisen yhden näkökulman kautta lintukotolaisia saadaan kiinnostumaan maailmaa pilaavista ja ihmisarvoa halveksivista ilmiöistä. Ihmiskaupalle eivät riitä näemmä kasvoiksi parikymppiset idästä tai etelästä tulevat naiset, vaan vasta jotain pohjoisen geneettistä materiaalia varmasti itsessään kantava lapsi kelpaa länsimaisille jakelukanaville lähestymistavaksi.

Mutta arvatkaas mitä? Ihmiskauppaa on kaikkialla. Suomessakin. Missä vaan viipyvät otsikot: ”Yksityisasunnosta Helsingistä löytyi itäeurooppalainen ihmiskaupan uhri, joka pakotettiin prostituutioon!”? ”Poliisi pyytää vinkkiä: Tunteeko joku tämän kaakkoisaasialaisen hieromaliikkeestä löydetyn ihmiskaupan uhrin?” ”Afrikkalaistaustainen nainen pakotettiin orjaksi Suomeen – Paritettiin internetin kautta!”?

Tällaiset vaalean tytön tapaukset voidaan nähdä kolmella eri tavalla. Ensinnäkin, mediassa varmaan ajatellaan tämän olevan sellainen human interest –juttu, joka samalla valottaa ongelman ydintä. Ikään kuin mikrohistoriallinen katsaus suurempaan ilmiöön pienen ikkunan kautta. Toisaalta kyseessä on keltaisen lehdistön Madeleine McCann –tyylinen juttu. Vaalea tyttö, uhri, rikollisuuden maailma, mistä löytyy oikea äiti ja rakastava perhe. Voi sitä lööppierektioiden määrää, jos lapsen vanhemmat paljastuvatkin länsieurooppalaisiksi ja vielä itse tapauksessa uhreiksi.

Sitten on se kolmas tapa, joka valitettavasti on vähän myös totta. Tällaiset tapaukset nousevat herkästi mediassa esiin, sillä mikään ei paranna kollektiivista huonoa omaatuntoa yhtä hyvin, kuin uhrin syyllistäminen. Kurjuudessa eläviltä köyhiltä viedään uhrin status, kun paljastetaan, etteivät he olekaan pyhiä Fransiskuksia, jotka rukoilevat munkkiluostareissaan anteeksiantoa synneistään. Vastaavaa uutisointia on Suomessa aina silloin tällöin. Joskus aiheena on kerjäämisen aggressiivisuus, joskus taustalla pyörivät rikollisjärjestöt ja joskus taas kiinnitetään huomiota muihin laittomuuksiin.

Palstatilaa uhrataan mielellään lieveilmiöistä uutisoimiseen, mutta syistä puhutaan vain vähän. Köyhien, kerjäläisten ja siirtolaisten tulva Eurooppaan ei todellakaan ole rajavalvonnan ongelma. Ongelma on absoluuttinen köyhyys, joka ajaa ihmisiä kodeistaan.

Mutta hei, toivotaan että pikku nelivuotias Maria löytää kotiin. Sikäli mikäli hän ei jo ollut siellä. 



 ****** EDIT 23.10.2013 Kiitos Ylen ulkomaantoimittaja Marika Kataja-Lian tästä jutusta. Ensimmäinen bongaamani kriittisesti aihetta käsittelevä kirjoitus. ******

14.10.2013

#LihatonLokakuu

Mulla on yksi ongelma vahvasti lihansyöntiä puolustavien ihmisten puheissa. Ensinnäkin, nämä tyypit usein mainitsevat kasvissyöjien olevan ylimielisiä ja tuputtavan omaa maailmankatsomustaan viattomille lihansyöjille. Kuitenkin heti perään, samaan hengenvetoon nämä itse itsensä kaikkien lihansyöjien äänitorviksi julistaneet saarnaajat aloittavat itse täysin samanlaisen ylimielisen tuputtamisen lihansyönnin tarpeellisuudesta. Kasvisruokavalion ympärillä junnaava väittely on niin tyhmää ja käsitteiden tasolla ironista meta-keskustelua, että pakkohan se oli lähteä mukaan Madventures-Docventures hippien lihattomaan lokakuuhun.

Eli, meidän kotitaloudessa on tässä nyt tämän kuun ajan jätetty ruokavaliosta pois kaikki liha. Täysvegaaneja ei leikitä, kun allekirjoittaneen allergiat tekisivät yrityksestä turhan haastavaa. Mutta nauta, possu, kana, kalat, riistat eivätkä muutkaan lihat ole lautasellemme tervetulleita ennen marraskuun alkua. Ja ihan kivasti on mennyt tähän asti: kantarellipasta, falafelit, palak paneer, kasvispizza, sienilasagne ja yömättöinä Soi Soin ja Vegemestan hampparit ovat pitäneet tämän ruokakunnan varsin tyytyväisenä.

Miksi sitten lähteä mukaan tällaiseen kokeiluun? Noh, meillä syödään jonkin verran kasviksia ihan muutenkin jo ja sitten kun tällainen tempaus oli tarjolla, niin sitä kautta oli kiva lähteä laajentamaan omaa kasvisruokapiiriään. Eikä se Food Inc. dokkari kyllä mitenkään erityisesti houkuttanut seuraavina päivinä syömään possua tahi ross 508:aa. Vaikka, eipä siinä nyt mitään hillittömiä uusia paljastuksia tullut, mitä nyt tämä ruokabisneksen keskittyminen vähän yllätti.

Suurempi yllätys on sitten tämä homosaatio-älämölö joka seuraa mm. kasvisruokavaliota aina kaikkialle. Syvältä omasta juoksuhaudasta nähdään muiden ihmisten toiminta aivan järjettömän uhkaavana omalle elämäntyylille. Yhtäkkiä vähän jokaisen tuttavapiirissä on ärsyttäviä kasvisruokamallia kaikkialle tuputtavia ituhippejä, jotka eivät osaa pitää suutansa kiinni ja antaa kaksilapsisen perheen ostaa rauhassa hunajamarinoituja broilerinfileesuikaleita Prismasta. Mä en ihan oikeasti ja vilpittömästi tajua, miten kulutustrendejä ja tehotuotantoa kritisoivat puheenvuorot nähdään hyökkäyksiksi persoonia kohtaan. Minä olen syönyt eläessäni helvetisti lihaa, eikä minun mielestäni sikojen kohtelu Suomessa ole ok!

Toki, ärsyttäviä ihmisiä on. On kasvissyöjiä, lihansyöjiä, sekasyöjiä, karkinsyöjiä, hyönteissyöjiä ja vaikka ihmissyöjiä. He ovat heteroita, homoja, biseksuaaleja, transsukupuolisia, katolisia, juutalaisia, kveekkareita, maolaisia, albiinoja, lapsia ja aikuisia, miehiä ja naisia. Ärsyttäviä ihmisiä on kaikissa ihmisryhmissä – opi elämään sen kanssa. Joskus näilläkin ihmisillä saattaa olla hyvä pointti sanomansa taustalla.

Ruoantuotannon teollistuminen on melko iljettävä ilmiö. Vaikka sen kertoisi 22-vuotias kalliolainen pescovege totaalikieltäytyjä, ei se tee siitä yhtään vähemmän iljettävää. Kuluttajilla on oikeus olla tietoinen ruoan valmistusprosessista ja sen terveysvaikutuksista. Mikäli sitten nämä osoittautuvat kuluttajalle itselleen mahdottoman epämiellyttäväksi, tulee hänen saada rauhassa päättää jatkotoimenpiteistään. Hän voi valita toisella tavalla tuotetun vastaavan ruokatuotteen tai vaihtaa ruokavaliotaan. Jos valinnanvaraa ei ole tai jos ruoan alkuperää on mahdoton selvittää, on minun mielestäni äärettömän hyvä kun siitä kerrotaan muillekin kuluttajille. Kenen henkilöä vastaan tässä hyökätään? Ketä tämä voi loukata?

Noh, joo. Kyllä mä tiedän että tätä keskustelua käydään hyvin vähän järkitasolla. Puheen keskiössä on enemmän ihmiset, asenteet mielipiteet. Tämän ensimmäisen 14 päivän aikana olen sosiaalisessa mediassa törmännyt useampaan keskusteluun, jossa ihmiset haukkuvat toisiaan ja mielipiteiden perusteluja, mutta itse ruoasta puhutaan hyvin vähän. Vannoutunut kasvissyöjä ja vannoutunut lihansyöjä ottavat yhteen, jolloin kumpikaan ei edes viitsi haastaa toisen ruokavaliota, vaan keskustelua käydään tuputtamisesta, lapsista ja milloin mistäkin epäolennaisesta.

Meillä lihaton loppuu kuitenkin perjantaina 1.11.2013. Päätettiin jo, että ensimmäinen eläinkunnan olio, joka joutuu henkensä heittämään meidän proteiinikeskeisen ruokavaliomme tähden, on sinisimpukka (ja 1,5 kiloa sen lajitovereita). Emme siis aio heti ensimmäisenä päivänä juhlia tehotuotetulla lihalla. Ja mistäs sitä tietää vaikka emme nauttisi sitä vielä toisenakaan päivänä, tai kolmantena…

6.9.2013

Kolmen kohdan unelmavartalo!

Ei liene salaisuus, että olen pudottanut painoa noin 25 kiloa kolmen vuoden takaisesta tilanteesta. Sukulaiset ja tutut ovat kyselleet ahkerasti salaisuuteni perään. Noudatinko Atkinsin diettiä? Elinkö 5+2 mallin mukaan? Ehei! Salaisuuteni on aivan muualla ja koska haluan muidenkin saavuttavan unelmavartalonsa, paljastan kolmen kohdan unelmavartalon reseptin tässä ja nyt:

1. Syö mitä haluat, sillä syömällä saa energiaa ja tarvitset sitä elääksesi. Monipuolinen ruokavalio tietty on terveellisempi kuin yksipuolinen ja geneettisen painolastimme vuoksi (sydän- ja verisuonitautien maa) kannattaisi vältellä suolaisimpia ja rasvaisimpia ruokia. Syödä voi myös muista syistä: kuten lohduksi, tylsyydestä tai nautinnon vuoksi, sekin on ihan OK.

Syömisessä kannattaa pitää mielessä se, että vartalosi ei varsinaisesti tarvitse hirveitä määriä energiaa. Mikäli syöt paljon, kehosi saa paljon energiaa. Siitä päästäänkin seuraavaan kohtaan.

2. Liiku niin paljon kuin haluat, sillä liikkumalla kulutat energiaa ja se voi oikeesti olla ihan kivaakin. Liikkua ei tarvitse hullun lailla. Sinun ei tarvitse polttaa jokaista lounaalla nappaamaasi dominoa erikseen pois.

Tiedä kuitenkin, että mitä enemmän liikut, sitä enemmän kulutat. Paljolla liikunnalla voidaan kuluttaa paljonkin syömällä saatua energiaa, muttei millään kaikkea. Ruokavaliosi määrittää paljolti vyötärösi mittaa, josta pääsemmekin seuraavaan kohtaan.

3. Muuta käsitystäsi unelmavartalostasi. Minkä taivaan tähden haluaisit näyttää siltä motivuksen afrodancezumbapumpin vetäjältä? Hän kuntoilee työkseen 6-10 tuntia päivässä hikiliikuntaa, eikä kellään ole siihen aikaa.

Vartalosi heijastaa sinua ja elämääsi. Nopeasti muutaman kilon pudottaminen on aivan älyttömän typerä tavoite, sillä siinä ei muuteta elämäntapoja. Mikäli syöt niin kuin haluat ja kuntoilet niin kuin haluat, olet jo saavuttanut elämäsi vartalon. Kohdat yksi ja kaksi on suoritettu ja voit siirtyä kohtaan kolme. Eikö olekin helppoa?

Paljon energiaa nauttimalla lihotaan ja paljon sitä kuluttamalla laihdutaan. Mikäli et ole tyytyväinen peilikuvaasi ja elämäntapaasi, kokeile muuttaa niitä. Jos painonpudotus kiinnostaa, niin syö vähemmän ja liiku enemmän. Mikäli se ei toimi ja taustalla on tauteja tai muita tekijöitä, niin auttavatko karppaukset tai paastopäivät muka paremmin?

Rakasta itseäsi, sinä senkin tyhmyri.

4.9.2013

Hyvästi Nokia

Nokia meni. Kansallinen ylpeys myytiin kasvottomalle ohjelmistojätille. Mitä mahtava fenno-ugrilainen pohjoinen väki nyt tästedes voi esitellä ulkomaalaisille omanaan? Oi Nokia, Nokia, Nokia!
 

Jep. Käsi ylös kaikki joille tämä tuli yllätyksenä. 
*kaikki yleisössä kätensä nostaneet ovat idiootteja*
 

Nokia osti joskus 1980-luvulla itselleen täysomistuksen piestä salolaisesta firmasta, jossa kehiteltiin matkapuhelimia: Mobirasta. Joskus laman jälkeen kävi yllättäen selville, että mukanaan kannettava järkihintainen puhelin on itse asiassa ihan tosi, tosi hyvä idea, ja kaikki halusivatkin ostaa sellaisen. Nokialla meni hyvin vuosia, kunnes lopulta ei mennytkään.
 

Informaatioteknologia on siinä mielessä jännä kehityksen ala, että siinä kehitetään kaikki periaatteessa alusta. Muistan kuulleeni vertauksen talonrakentamisen ja koodaamisen välillä, joka oli suhteellisen osuva. Jos taloja olisi alettu rakentamaan vasta 1970-luvulta lähtien, niin kuinka huonoja ne olisivatkaan alkuaikoinaan olleet? Kuinka moni olisi romahtanut, ennen kuin lopulta olisi löydetty toimivat mallit? Samoin informaatioteknologiassa täytyy muistaa, että kaikki on jouduttu alusta pitäen keksimään, jolloin toimivat mallit ovat kehittyneet pikkuhiljaa. Suhteutettuna siihen, kuinka vähän aikaa informaatioteknologiaa on ollut olemassa, se toimii yllättävän hyvin.
 

Nokia oli tässä kehityksessä esi-isä. Se valmisti nimenomaan matkapuhelimen, jolla pystyi puhumaan ja lähettämään 160 merkin tekstiviestejä. Tämän jälkeen kaikki onkin sitten mennyt enemmän tai vähemmän päin honkia. Vuonna 2007 Nokia vielä hallitsi puolia maailmanlaajuisista älypuhelinmarkkinoista – tänä vuonna osuus oli 3 %.
 

Itse henkilökohtaisesti muistan saaneeni joskus 2000-luvun alkupuolella jonkin ensimmäisistä ”koko kansan älypuhelimista”. Se oli jokin epämääräinen numerosarja 6210 tai 6120 tai jotain sinnepäin. Mikä siitä teki älypuhelimen, oli ilmeisesti taajuudet ja mahdollisuus lähettää WAP-viestejä. Kumpikaan näistä ominaisuuksista ei näyttäytynyt käyttäjälle. Se oli älypuhelin, koska minulle sanottiin sen olevan älypuhelin.
 

Ensimmäinen oma älypuhelimeni oli Nokian 9110i Communicator. Se oli puhelin, jolla oikeasti pystyi tekemään asioita. Saatoin laittaa soittoääneksi ihan ihka oikean musiikkikappaleen (Rammsteinin Du Hastin) ja pelata sellaista PC-alustoille kehiteltyä peliä kuin DOOMia. Communicator oli oikeasti älypuhelin.
 

Oikeastaan on vähän outoa, että yritys joka hallitsee markkinoita, jolla on tuote kuten communicator ja joka pystyy syytämään ulos neljä uutta mallia vuosittain, ei kyennyt kehittämään kilpailijaa Iphonelle. Sen sijaan, että firma olisi kehittänyt kommarin kaltaisia ihmelaitteita, kilpailu kosketusnäyttöjen kanssa aloitettiin siitä huonommasta päästä, eli niistä ”tämä on älypuhelin koska sanomme sinulle sen olevan sellainen” –puhelimista. Informaatioteknologiassa oli harpattu muutamassa vuodessa eteenpäin huimin askelin, eikä kuluttajille enää riittänytkään pelkkä tieto siitä että uusi tuote on hyvä – sen piti itse asiassa ihan oikeasti olla hyvä.  

Tämän päivän älypuhelin on sellainen, jota on helppo käyttää ja jolla on paljon sisältöä. Nokialaisilla ei oikein onnistunut kumpikaan. Vasta nyt Lumiakautena alkaa sisältöä olla storessa jonkin verran, mutta eipä määrää voi vieläkään mitenkään erityisen suureksi sanoa. Lisäksi kun uusissa Windows Phoneissa on tyhmiä ensimmäisten sukupolvien mokia, kuten nyt vaikka se ettei puhelimen äänenkovuutta voi säätää erillään soittoäänen kovuudesta, vieraantuvat valmiisiin tuotteisiin tottuneet käyttäjät nopeasti uudesta tulokkaasta. Vanha N8:ni oli valmiimpi puhelin kuin nykyinen Lumia 620:ni, vaikkakin nykyisessä on parempi sisältö. Vaihtaisinko takaisin vanhaan? Tuskin.  

Joten Nokian kohtalosta on turhaa olla yllättynyt. Matkapuhelintoiminnan myynti ei tullut kuin salama kirkkaalta taivaalta. Itse asiassa ko. osuus firmasta oli kuulemma myynnissä jo aikaisemmin 1990-luvun alussa Ericssonille. Seuraavaa puhelinta ei tarvitse enää ostaa kotimaisuusperiaatteella, vaan nyt voi jo keskittyä sisältöön. Helppokäyttöinen puhelin, Jolla on hyvä sisältö esim. Android-tuoteperheen kautta.
 

Tajustiko? ;)

3.9.2013

Le Retour de Eeli

Klo 14.10 Express odotti suurlähetystön edessä. Hyvästelin vielä työkavereita, vaikka taksi odotti alhaalla. Mä olen huono hyvästelijä.

Tästä se nyt sitten alkaa: maailman mukaan noin 22h matka Jakartasta Helsinkiin, mutta fyysisesti mulle itselleni matka-aikaa kertyy noin 26h. Tässä tuntee itsensä aikalaillakin maailmaa pienemmäksi. Mun kokemuksellani ei ole mitään väliä.

Töissä oli mua varten järjestetty jäähyväislounas: Dominoe’s kiskan pizzaa ja limua. Arvostin. Työkaverit antoivat lahjaksi Luwakin kahvia, joka oli hauska ele. Edustuston kahvikulut tulevat laskemaan eksponentiaalisesti kun 85% kaiken kahvin juoneesta harkkarista päästiin eroon.

Istun nyt taksissa, viimeisessä Jaksun ruuhkassani ainakin vähään aikaan. Fiilis on jännittynyt, mutta huomattavasti positiivisempi kuin tulomatkalla – perillä ei odota suuri tuntematon, vaan tuttu ja kotoisa Suomi.

Tänne tulomatkalla (menomatkalla, riippuu perspektiivistä) raportoin viimeiset 24h Suomesta ja nyt aattelin tehdä samankaltaisen raportin tästä epämääräisestä välitilasta, CLEAR! –sanan huudosta siihen hetkeen, kun sähkösokki on jälleen käynnistänyt sydämen. En tiedä onko ko. mikrosekunnin aikajaksolla siirtymisestä kuolemasta elämään mitään nimeä, mutta ajattelin että sitähän voisi kutsua matkaksi. Ainoana erona tällä omalla matkallani on se, että mikrosekunnin sähkösokkini kestää lähemmäs 26 tuntia.


1h matkustamista takana, klo 15.00 Jakartan aikaa. 

Lennonjohtotorni häämöttää taksin ikkunasta. Matkassa meni about tunti – huoh. Ehdinpähän ajatella asioita. Tullittomalla puolella aion etsiä kuulokkeita ja kelloa. Niin ja ehkä kirjaa. Indonesian rupian vaihtokurssi Euroon on eeppisen huono, joten rupioilla saatavien tavaroiden määrä tässä päässä ylittää mennen tullen seteleiden arvon Euroissa.

2h matkustamista takana, klo 16.00 Jakartan aikaa.
Check-innissä meni 40min, vaikka olin tehnyt online check-inin. Sekä lentoyhtiön virkailija että maahanmuuttoviranomainen kumpikaan ei tunnistanut viisumini jatkoleimaa oikeaksi. Pääsin silti läpi ilman korruptiota, mitä nyt vähän suurlähetystön käyntikorttia esittelin. 3,5h lennon lähtöön, nyt olisi aika kuluttaa rupiat pois. Niitä on jäljellä liikaa, kiitos kämpän takuuvuokran.

3h matkustamista takana, klo 17.00 Jakartan aikaa.

Ostin kellon osittain valuuttaongelmien ja osittain tämän blogitekstin vuoksi. Ostin myös kirjan. Keskeneräinen Little Bee –teos ei ole järin piristävä, joten päätin hankkia uuden. Valikoima oli mitä oli. Olisin halunnut Terry Pratchettin uuden perunakirjan jota ei tietenkään löytynyt. Ainoa jonka valikoimasta huolin, oli The Hundred Year Old Man Who climbed Out Of The Window And Disappeared. Ärsyttävää ostaa kirja, jonka alkuperäiskieltä lukee ihan riittävän hyvin nauttiakseen teoksesta, ja jonka suomennos on tod. näk. parempi kuin tämä englanninnos. Oon kävellyt kentän päästä päähän kahdesti. Väsyttää.

On vähän kipeä olo. Luultavasti se on vain väsymystä, nestehukkaa ja stressiä. Mutta katotaan ny. Join jo yhden makuveden ja nyt ajattelin napata kaakkois-Aasian viimeisen Aquani.


Garuda oli hyvästelemässä matkaajaa
4h matkustamista takana, klo 18.00 Jakartan aikaa.

Kirja vaikuttaa hyvältä ja olokin on parempi. Pitää Suomessa sitten käydä kunnon terveystarkastuksessa. 1,5h lennon aikataulutettuun lähtöön – miksi mä aina tulen kentälle näin aikaisin?

5h matkustamista takana, klo 19.00 Jakartan aikaa.
Portti on auki. Pääsin yhdestä odotustilasta toiseen. Jee. Tämä lentokenttä on niin huono, että se on kivunnut inhokkilistassani kakkoseksi. Tarviiko erikseen mainita ykköstä?

6h matkustamista takana, klo 20.00 Jakartan aikaa.
Boarding valmistui 30min myöhässä ja sen päätteeksi kapteeni ilmoitti todennäköisen nousun myöhästyvän vielä 80 minuuttia. Uusi nousuaika olisi 20.50 Jakartan aikaa, eli 1h 20min odotettua myöhemmin. Mulla olisi vaihtoaikaa Kuala Lumpurissa huimat 1h 5min, joten mikäli lento ei vedä kiinni myöhästelyään ja seuraava lento ei odota, niin vaihtoni KL:stä Lontooseen on hyvin pitkälti missattu. Välimatka JKT:n ja KL:n välillä on hyvin lyhyt ja lentoaika noin 2h, joten tässä vaiheessa tiedän jo käytännössä jatkoyhteyteni menneen

Onneksi tein check-innin suoraan Helsinkiin asti ja nämä molemmat lennot ovat Air Malaysian yhteyksiä, niin ongelma ei ole minun vaan heidän. Valitettavasti vaan heidän ongelmistaan eivät kärsi he vaan minä. Aloin jo suunnitella tekstiviestiä, jonka lähetän kotiväelle KL:stä. Vituttaa yllättävän vähän – tosin vielä ehtii.

7h matkustamista takana, 21.00 Jakartan aikaa.

Kone rullaa kentällä. Mä lähinnä naureskelen, sillä kaikki toivo on jo mennyt. Lennon kestoksi ilmoitettiin 1h 40min. Siinä meni se vaihto. Tai no, lasken vielä, mutta mietin jo sitä, että jos minä ja lentokentällä tapaamani ranskis molemmat missataan lentomme, niin taidanpa kysyä jos tuo lähtisi kaljalle.

Noniin, nyt sitten jonotetaan nousua :D :D Nauretaan vielä kun naurattaa.

No joo, mä olen kolmekymppinen valkoihoinen mies EU-passilla. Worst case scenario on sitä paitsi jo ohitettu -> kone nousi Jakartasta. I’m going on an adventure.



8h matkustamista takana, 23.00 KL:n aikaa.

Käänsin kelloni Malesian aikaan. Koneessa oli juuri ruoka: manadonkanaa tai –kalaa. Otin kanan. Aloin ruokailemaan automaattisesti haarukalla ja lusikalla, vaikka veitsi olisi ollut tarjolla. Mä oon ollut liian pitkään Indonesiassa.

9h matkustamista takana, 00.10 KL:n aikaa.


EI-VOI-OLLA-TOTTA!!!! Kävelin lentokoneesta ulos. Kiitos eilisillan check-innin mulla oli paikka rivillä 7. Olin bisnesluokan jälkeen ensimmäisiä ihmisiä ulkona. Kävelin käytävää pitkin, kunnes edessä näkyi muutama jamppa lentonumerolappujen kanssa.

Yksi huusi: ”Wordman!?”

Vastasin: ”Yes!”

”Mr. Wordman please, to your right.”
Suoraan oikealla oli turvatarkastus, jonka jälkeen heti kun sain vyön housuihini, joku jantteri nappasi mun passini, katsoi kuvaa ja sanoi:

“Very, very old picture.”

Vastasin: ”Yes, one beard and 20kg ago.”
“Your plane is boarding, straight forward, have a nice trip.”

Ja siinähän se oli. Heti suoraan vieressä. Kävelin suoraan koneeseen. Fiilis on tällä hetkellä aivan käsittämättömän hyvä. Jos laukku ehtii perään, niin lähetän kiitoskirjeen Air Malaysialle. Tai no, saatan lähettää vaikkei ehtisikään!! Parasta ikinä! Pieni vessahätä meinaa latistaa tunnelmaa, MUTTEI PYSTY! HAHAA!!

10h matkustamista takana, 01.00 KL:n aikaa.

Nousu. Kone on myöhässä suurin piirtein saman verran kuin edellinenkin, mutta tällä kertaa kaikki odottelu tapahtui koneessa. Parempi näin. Tässä koneessa näkyy telkkareissa nousussa näköjään melko hieno tailfin kamera. Vessahätä.

11h matkustamista takana, klo 19.00 Lontoon aikaa (ehkä).

Koneessa tarjoiltiin ruoka. Kattelen District 9 leffaa. Pääsin lopulta vessaankin ja nyt yritän rentoutua. Käänsin kellon Lontoon aikaan, kun yritän kääntää elimistöni kellon mahdollisimman nopeasti.

14h matkustamista takana, klo 22.00 Lontoon aikaa.
Nukahdin, yritän jatkaa nukkumista.

16h matkustamista takana, klo 00.00 Lontoon aikaa.
Lisää nukkumista. Heräsin lopulta janoon ja päätin katsoa jakson Mythbustersia. Leffavalikoimassa olisi Winter’s Bone. Sitä kehuttiin aikanaan paljon. Josko sitä neljältä vaikka katsoisi pätkän.

18h matkustamista takana, klo 02.00 Lontoon aikaa.

Ei nukuta. Yritän kyllästyttää mieleni TV:llä. Kokeilin amerikkalaista sarjaa nimeltä Arrow. Vihreästä nuolesta kertova sarja oli niin kuraa, etten jaksanut katsoa kymmentä minuuttia enempää.

19h matkustamista takana, klo 03.00 Lontoon aikaa.
Aloin kattoa Winter’s Bonea. Lentokoneen ikkunasta sarastaa aamu.

20h matkustamista takana, klo 04.00 Lontoon aikaa.
Masentava leffa. Onhan tuo Jennifer Lawrence hyvä, mutta muuten en kyllä saa mitään iloa tästä elokuvasta.

21h matkustamista takana, klo 05.00 Lontoon aikaa.
Lentokoneessa on jo aika valoisaa. Laskeutumiseen on aikaa 1,5h. Täytyykin checkata vaihdon liput kohtapuoleen.

22h matkustamista takana, klo 06.00 Lontoon aikaa.
Laskeutumiseen about 20min aikaa. Kentällä odottaa nopea vaihto – toivottavasti se menee hyvin heti näin aamusta.

24h matkustamista takana, klo 08.00 Lontoon aikaa.
Vatsaan sattuu.

Kone laskeutui 30min myöhässä London Heathrowin nelosterminaalin luo ja seuraava lento lähti kolmosterminaalin perältä, viimeiseltä (ish) portilta. Turvatarkastuksen jälkeen juoksin koko matkan portille, seuraten opastetaulujen tekstejä ”Gate Closing”.

Perille päästyäni teksti oli muuttunut: ”Gate Closed”. Toinen suomalainen siinä sitten nappasi mut hihasta mukaansa ja kävelimme lentovaihtojen tiskille. Uusi yhteys lähtee 10.20 paikallista aikaa.

Juoksuspurtin jälkeen aloin rauhoittumaan ja myös hiki alkoi virrata sekä mahaan alkoi sattua. Vessareissu helpotti vähän. Mä en tiedä miksi, mutta mulla on usein näillä pitkillä lennoilla vatsavaivoja vaihtelevissa määrin. Nyt kuitenkin 13h lennon jälkeen 15 minuutin sporttispurtti oli ihan liikaa. Pikkuhiljaa alkaa helpottaa kun juo vettä.

26h matkustamista takana, klo 10.00 Lontoon aikaa.
Haahuilin kentällä väliajan ja join vettä. Ostin itselleni uuden kahvikupin korvaamaan Vickanin ja Danielin häämukin. Tästedes mua katselee aamuisin Lissu kruunajaistensa 60vuotis juhlakupista. Nice. 


Maha on edelleen kipeä, mutta muuten olo on parempi. Istun jo koneessa. Kuulin ensimmäistä kertaa suomenkielistä asiakaspalvelua piiiiitkään aikaan. Taidan ostaa muuten kohta Hesarin, sillä en ole lukenut päivän lehteä kahdeksaan kuukauteen.

27h matkustamista takana, klo 11.00 Lontoon aikaa.

Ostin kolmen Euron hintaisen Helsingin Sanomat. Olin tyytyväinen ostoksestani, vaikkakin varsin tietoinen että ennen lennon hinnalla sai sentään lukea lehdet.

Lueskelin myös juttuja viimeisen 26h ajalta tästä vihosta. Sekä käsiala että lauserakenteet huononevat ajan myötä. Täytynee korjailla niitä sitten vähän blogikirjoitusvaiheessa. 



Käsiala kärsii kun kirjottaa liikaa koneella
Mä en tiedä mitä kello on Suomessa.

28 h matkustamista takana, klo 12.00 Lontoon aikaa.
Tämä Jaksun kentältä ostamani kirja on hauska:

’I’ve been thinking,’ Said Alan.

‘What,’ said Stalin angrily.

‘Why don’t you shave off that moustache?’

With that the dinner was over, because the interpreter fainted.

Ruotsiksi tää ois varmaan tosi hyvä, mutta suomeksi liian lähellä Arto Paasilinnan parempia kirjoja.

29h matkustamista takana, klo 15.00 Suomen aikaa.

Helsinki-Vantaan laukkuhihnalla. Nämä pitkät lennot on kyllä todella rankkoja. Nyt jännittää laukun kohtalo, sillä siellä on mun ainoat farkut. Noh, matka on anyway nyt ohi ja poika on tullut kotiin.

- JA LAUKKU MYÖS!

11.8.2013

Minä elän!


Mites meillä menee? Noh, lyhyesti sanottuna menee ihan hyvin, mutta ehkä sitä pitää näin pitkän hiljaiselon jälkeen olla vähän yksityiskohtaisempi.

Tämä kahdeksan kuukauden Indonesianreissu alkaa vedellä viimeisiään ja viimepäivät olen kovasti jo kierrellyt kaikkia tuliaisliikkeitä, inspiraation ja halpojen tarjousten toivossa. En alun perin ajatellut tuovani liiemmin tuliaisa, sillä painorajoitukset jättävät vähän tilaa tuomisille. Tosiasiassa kiertelen kauppoja vaan ajankuluksi. Indonesia alkaa puskea korvista ulos ja kaipaan jotain häiriötekijöitä. Kahdeksan kuukautta on osoittautunut vähän liian pitkäksi ajaksi.

Tai no, ei tämä liian pitkä komennus olisi, jos olisi hieman toisenlaisessa tilanteessa. Palkattuna työntekijänä ulkoministeriön palveluksessa varmaan sujuisi aika ihan kelvollisesti. Näin surkuviisumilla ja loukkoasumisessa pelkän kahden matkalaukun sisällöillä, on elämänlaatu jotain muuta kuin optimaalista. Eilen kaupoilla muistin yhtäkkiä omistavani kahvikuppeja. Siis ihan ihka omia kahvikuppeja ihan ihka omassa (vuokra)asunnossa. Tämä ajatus tuntui ihanalta ja tajusinpa melkein saman tien kuinka kurja olo pitää olla, jos ajatus omista kahvikupeista lämmittää mieltä.

Tämä harjoittelujakso on mennyt kaikin puolin ihan hyvin. Työ on ollut mielekästä ja maa on hieno kokemus. Ensimmäiset viikot meni siinä, että yritti vaan pysyä hengissä. Sitä seurasi monen kuukauden arkinen jakso, jonka aikana viikot ja kuukaudet sulautuivat toisiinsa. Tämä jatkuva yksi vuodenaika tekee ajanhahmottamisen todella vaikeaksi ainakin minulle. Suomessa on tällä välin ollut talvi, kevät, kesä ja kohta pusketaan jo syksyä. Tänä aikana minä olen elänyt kesää, kesää, kesää ja kesää. Päivästä toiseen samanlaista muuttumatonta hellettä. Ikuista paahdetta samanmittaisine päivineen.

Käännekohta oli oikeastaan Singaporen kuudenpäivän viisuminuusimisreissu. Se retki katkaisi arjen ja sain kerralla saavillisen muistutusta elämäntason eroista. Kuuden päivän ajan olin jääkaapinjakajani kanssa vaihtelevassa, mielenkiintoisessa ja erilaisessa maailmassa. Kaikki olikin yllättäen stimuloivaa ja rutiineja ei ollut lainkaan. Mitään hätää ei tietenkään olisi ollut, mikäli olisin palannut Helsinkiin, takaisin Suomi-arkeen. Kotona olisin kyllä taas uppoutunut erilaiseen rytmiin, mutta se olisi silti ollut paluu tuttuun ja hallittavaan ympäristöön. Nyt paluu Jakartaan ei ollut hyvä. 





Jakartaan tulo seitsemisen kuukautta sitten oli aluksi kuin olisi herätetty unesta paiskaamalla mereen. Kylmä vesi repi nukkujan välittömästi unimaailmasta todellisuuteen ja ensimmäiset sekunnit sitä vaan yritti paniikinomaisesta tajuta missä on, ennen kuin pian hoksasi tavoitteeksi pään pitämisen pinnalla. Siinä sitten pikkuhiljaa tajusin oman olotilani ja yritin selviytyä kellumalla parhaani mukaan. Noh, Singaporessa käynti oli kuin visiitti kuivalla maalla, jonka jälkeen on ollut pakko palata mereen kellumaan vielä kuukaudeksi. Not good.

Ei silti, en voi valittaa. Tämä on ollut hyvä kokemus monin puolin, mutta nyt loppuajasta vaan alan olemaan vähän kypsä moniin asioihin. Esimerkiksi jatkuvaan sairasteluun. Mietin tänään kotimatkalla, kuinka olen kyllästynyt, jatkuvasti sairaana ja kyllästynyt jatkuvasti olemaan jatkuvasti sairaana. Flunssa, vatsatauti, välimuoto, milloin mitäkin. Tuntuu että kun yksi tauti loppuu niin toinen alkaa. Varmaan pitkälti suurimman syyn tässä kantaa paikalliseen keittiöön tottumaton vatsa ja länkkärin yliherkkyys paikallisille pöpöille. Eipä siitäkään tosin apua ole, että paikallisessa keittiössä saattaa törmätä herkkuihin kuten Jengkol, jonka sain tietää vasta noin kuudennen maistelukerran jälkeen oleva itse asiassa myrkyllinen kasvi. Skandinaavisessa keittiössä ei taida olla liiemmin ainesosia, jotka aiheuttavat munuaisten pettämistä. Toivottavasti ainakaan ei.

Myös tämä aikaero alkoi raastamaan lopulta. Suomeen on vaikea olla yhteydessä, kun täällä työajan loputtua kaikki ovat vielä tukevasti toimistoissa kotopuolessa. Sitten kun kello alkaa lähestyä kotiintuloaikaa napapiirillä, olen minä jo siirtymässä unille Indonesiassa. Hyvä chattaily tai skypetysikkuna Suomeen on tosiasiassa hyvin kapea: ihan muutaman satunnaisen tunnin vain päivässä. Eikä siinä oikeasti kauheasti viitsi jutella, kun toinen tulee suoraan töistä nälkäisenä ja väsyneenä. Ja niin vähän kun olen ollutkin kotilaiseen yhteydessä, vielä vähemmän olen pitänyt yhteyttä kavereihini. Se vasta tympiikin. Tuntuu siltä kuin palatessa olisi kaikille tutuilleen velkaa vähintään päivän verran catch-uppia. Pitäisi varmaan järkätä jotkut bileet ja katsoa kuinka moni tuttu vielä tunnustaa allekirjoittaneen kaverikseen.

Täytyy vielä täältä poistuessa kirjoittaa yksityiskohtaisempi ”hyvästit Jakarta” –blogikirjoitus, mutta tämä teksti onkin nyt kertomassa vähän vaan fiiliksiä tällä hetkellä täältä toiselta puolelta maailmaa, päiväntasaajalta, ikuisesta kesästä, Jaavan saarelta.



Loppukevennykseksi 16€ kuppi kahvia. Sivettikissan ulosteesta tehty kahvi on yksi maailman kalleimmista, ja tämän kupin hinnalla olisin voinut syödä tässä maassa illallisen hyvässä ravintolassa tai juoda itseni sosiaaliseksi baarissa. Kaduttaako ostos? Ei sekuntiakaan.

3.7.2013

Randomeja kuvia Jakartasta (vol5) Singapore edition

Kävin käväsemässä Singaporessa uusimassa viisumini Juhannuksen varjolla. Siltä matkalta tarttui mukaan todella outoja ja mielenkiintoisia kuvia. Tässä yhdistelmä Jakartaa ja Singistä (ja vähän Bogoriakin). Enjoy.

Singaporessa saatiin nauttia historiallisesta luonnonkatastrofista: savusumusta.
Syypäät: indonesialaiset maanviljelijät ja heille diilejä tarjoavat palmuöljfirmat.
TIEDÄTTE KYLLÄ KEITÄ TE OLETTE!

Matkalla Bogoriin staff outingiin. Edessä siinsi vuori, otin siitä foton

Bogorissa jollain jampalla oli lisätienestinä mehiläisfarmi kämpän nurkalla.
Miksi ei?

Nainen keräämässä teetä teeplantaasilla.

Hyvää joulua!

The traffic in Jakarta would like to wish everyone a very merry fuck you.

Tajusin vasta siinä seistessäni, että alaspäin näkyy noin seitsemän kerrosta.

Raffles hotellin baarissa kehitettiin drinkki nimeltä Singapore Sling.
Se on tämä tässä. Tässä kuvassa näin etualalla. Näetkö?

Mainosplakaatti, joka esittelee "erilaisiin" mielentiloihin sopivia kelloja.

"Sinma Claypot Live Bull Frog Porridge" korttelimme suosituin rafla.
Ei ollut vitsi.

Meitsi museossa.

Klassisia satuja aasialaisessa kokemuspiirissä.
Lapsille suunnatut taidenäyttelyt rocks!

Lisää lapsinäyttelystä.

Singistä yöllä.

Lisää singistä yöllä. Patsaan nimi on Merlion.

Q: Mikä on surrealistisempaa kuin Marina Bay Sands..?

A: Marina Bay Sands with big pointy lasers!

Bilekortteli, jossa oli sateenvarjonkaltainen kattomuodostelma taka-alalla näkyvistä
"laitteista", jotka samalla puhalsivat ilmastoitua ilmaa bilekansalle. Heittämällä
omituisin rakennelma mitä olen nähnyt ikinä missään.

Not all international colleges are elite.

Meitsi simuloimassa jaavalaista asumista - museossa, Singaporessa.

Koska kaikkein pelottavimmat kummitusajelut tehdään Segwaylla.

Kunstkring Palaisin katulamput oli persoonallisia

Stanley Cup Finals, game 2, Australialainen aamiainen, kello seitsemän aamulla - sunnuntaina.

Din Tai Fungissa kannattaisi miettiä tuota lyhennettä vähän uusiksi

Isäinpäivälahja? Tuollanen kun aamulla odottaisi,
niin lähtisi jälkipolvi adoptoitavaksi.

Mall of Indonesia, haista pitkä...

Perinteisenmalliset rakennustelineet
Pasar Barun loppupuolella.

Mitä? Maailman korkein ostoskeskuksen umpinainen
sisäliukumäkihän se siinä. Tietenkin.

Kuinkakohan monta kertaa Singaporen "No Horse Run"
on mennyt pilalle kun joku onkin tuonut tapahtumaan hevosen?

Parkkipaikat eivät olleet isompia tai mitenkään muutenkaan
erilaisia. Mitä nyt vähän sukupuolettuneita.

Näen hevosvankkurit. Alan kaivamaan kameraa. Skidi näkee kameran.
Skidi huutaa: "Take foto, take foto!" Otan kuvan.
Skidi näyttää sentteriä ja nauraa.

Jakarta, oikeesti. WTF!?

Pujasera niminen yökerho, josta on tämä video. Sen 8min aikana,
jonka tuolla vietimme, seurueemme kuuli mm. "hyvää syntymäpäivää"
-kappaleen englanniksi ja indonesiaksi, tuollaisen samanlaisena
hardcore-versiona. En suosittele.

Pujaseran ulkopuolella paikalliset yrittäjät chillamassa.
Paikka on mitä hämyisin kuolemanloukko, eikä
täälläkään tule lainkaan turvaton olo. Baariskene Jakartassa
vaan yksinkertaisesti on turvallisempi kuin Suomessa.

9.6.2013

Ikuisen kesän loppua odotellessa

Realiteetit iskivät nenuun kun katsoin kalenteria: tässähän pitää alkaa suunnittelemaan elämää Jakartan jälkeen. Mielenkiintoista sinänsä, kun kuukaudet ennen tänne tuloa ainoastaan elin ja hengitin lähtövalmisteluja ja täällä kulttuurisokissa ja jatkuvassa vieraan kohtaamisen paniikissa olen unohtanut ulkomaailman olemassaolon melko tehokkaasti. Silti, sieltä se on tuloillaan taas: arki, Helsinki, kaverit ja koleat syyskelit. Winterfellin Starkeja lainatakseni: winter is coming.

Päätin sitten ottaa elämäni ruunaa ohjaksista ja avasin taas Molin. Täydensin CV:ni ja katselin piruuttani jotain sopivaa, omaa koulutusta ja osaamisaluetta vastaavaa duunia. Ilokseni huomasin, että niitä jopa jokunen on tarjolla. Erityisesti yksi homma olisi niin sopiva kuin nenä päähän tai nappi otsaan (insert haluamasi latteus) että suorastaan hirvitti. Yritän olla innostumatta liikaa, sillä kyseessä on valtiolle.fi palvelun hakemus, joka ei kyllä ole perinteisesti mikään huippureitti saada jalkaa oven väliin. Silti: fingers crossed.

Muuten täällä on elämä muuntunut melko junnaavaksi ja arkiseksi. Vielä kun olen ollut semikipeänä tässä jokusen viikkoa, ei oikeastaan ole tuntunut enää siltä että maailma on ihmeellinen ja eriskummallinen paikka. Jakartakin lopulta on kuitenkin vain kaupunki muiden joukossa. Viisumini uusimista varten joudun tekemään tässä lähitulevaisuudessa matkan Indonesian ulkopuolelle, joten jotain vaihtelua sentään on odotettavissa. Sitä odotellessa…

Mitäs muuta sitä kuulumisistaan raportoisi? Sairastellessa ehdin ottaa kiinni hyvät pätkän Song of Ice and Fire:a ja herran kiitos ehdin lukemaan kolmoskirjan ”sen kohtauksen” ennen kun Game of Thronesin kolmoskausi ylsi samaan pisteeseen. Geroge R.R. Martin, senkin sadisti. Kuka tekee jotain tällaista? Onneksi on toinen koukuttava ajankuluttaja: Adventure Time. Jatkuvan positiivinen, hieman nyrjähtänyt ja musta, 10 minuutin jaksoissa tuleva TV-sarja lähes pystyy pesemään pois sen loan, jonka GoT jättää lukijansa sieluun. Lähes.

Ensi kerralla luulenpa käsitteleväni joko NHL:n loppuottelusarjaa tai suomalaista mediaa. Vi ska se.

26.5.2013

Randomeja kuvia Jakartasta (vol4)

Kerta kukaan ei päivitä mun blogiani, sekin kaiketi pitää tehdä itse. Tässä siis jälleen epämääräinen kokoelma valokuvia Jakartasta:


Iines! Mitä ne on tehny sulle!? Iines!

Roskanpolttajia löytyy oikeastaan kaikkialta.

Jäätä. Ne tuodaan kuutioina lavoilla tienvarille, jossa
jampat leikkelee ne sahoilla pienemmiksi ja roudaa tälleen
motskarilla kauppiaille.

Jos parfyymi loppuu kesken, just refill.

Suomi Indonesiassa.

Tää jätkä on kuulemma kuuluisa.

Sillä on veikeä ilme. Siksi kuva.

Onhan se kiva että ostoskeskuksissa on taidetta. Aasia, sydän.

Hääkoriste kotikadun varrella.

Toi Flush after use -kuva on taas niin Aasia...

Kisu putsasi itseään kadulla.

Mun työhuoneen kasville tapahtui kummia yön aikana. Substral ehkä?

Portaat baarissa Kemangissa.
 
Mua ärsyttää joka kerta enemmän kun kuulen tätä
"first world problems" -vitsiä. Noh, developing world
problem: Lamborghinista on liikaa värejä tarjolla.

10/121 Neljäkymmentä vuotta

Huhtikuun yhdestoista 1984 Hyvinkään keskussairaalassa syntyi eräs Eeli Wördman, joka häviävän hetken ajan oli maailman nuorin ihminen. Nelj...