25.3.2018

17/50 Jeesuksen Kristuksen Evankeliumi

Listani seitsemästoista romaani oli kirjavuoden 1991 kohutuin teos. Jeesuksen Kristuksen Evankeliumi on juuri sitä, mitä nimi lupaa: Jeesuksen näkökulmasta kirjoitettu kertomus noin 33 vuoden ajanjaksosta roomalaisten hallitsemassa Palestiinassa. Ei siis ollut järin yllättävää, että kirjasta pahastuivat ilmestymisvuonna vanhoillisemmat kirkon edustajat, uskonnolla ratsastavat poliitikot ja muut ammattipahastujat.

Eikä kohu syntynyt ihan täysin syyttä. José Saramago kirjoittaa ihmisestä – kaikkine vikoine ja haluineen. Ja vaikka se jokseenkin uskomattomalta kuulostaakin, onnistuu Saramago ujuttamaan Uuden testamentin juoneen piirteitä, jotka eivät tule esiin muissa evankeliumeissa. Joten kirja kannattaa kyllä lukea juonenkin puolesta, vaikka tuntisikin Raamattunsa.

Mutta mitäs mieltä minä tästä olin? Noh, aika ristiriitaisia fiiliksiä jäi.

Aluksi kirja tuntui ihan Waltarin Sinuhelta, vaikka se johtui ehkä siitä, kun olen lukenut sangen vähän kirjoja, joissa tarvotaan sandaaleilla hiekassa. Siinä vaiheessa kun kirjan päähenkilö alkaa olemaan riittävän vanha, että hänellä on jotain tekemistä juonen kanssa, kirja tuntuu muuttuvan. Tai, ainakin siis aloin lukea sitä erilailla.

Joka kerta kun luin Jeesuksen nimen tekstistä, oli se sitten missä yhteydessä tahansa, minulle tuli kovin surrealistinen olo. Ikään kuin lukisin Jeesus-fanfictionia, jonka vain on kirjoittanut Nobelin kirjallisuudenpalkinnon voittanut kirjailija. Jos Jeesuksen Kristuksen Evankeliumi olisi kirjoitettu 300-luvulla, sitä kutsuttaisiin apokryfikirjaksi, mutta nyt se on romaani. Kirjan fiilis muuttuu loppua kohden, mutta toisaalta, niin muuttuu alkuperäislähteenkin.

Enkä siis halua jättää epäilyksen varjoa: Jeesuksen Kristuksen Evankeliumi on todella hyvä romaani. Se on kirjoitettu perin merkillisellä ladonnalla, jossa kaikki keskustelut ovat yhtä virkettä ja kappaleet ovat 1-5 sivun mittaisia. Tämä Saramagon erikoinen tyyli, yhdistettynä aihepiirin raamatulliseen hehkuun, tekee kirjasta varsin ainutlaatuisen kokemuksen. Jeesuksen Kristuksen Evankeliumi on todellakin erilainen kirja.

En siis oikein päässyt yli siitä, että päähenkilönä hääräsi Jeesus - siis Jeesus-Jeesus. Mutta eihän tällaista kirjaa voi kirjoittaa muusta kuin itsestään Jeesuksesta-Jeesuksesta. Lisäksi minua häiritsivät ikuiset virkkeet. Mutta taas, eeppinen kertomus Jeesuksesta-Jeesuksesta ansaitsee eeppisen kerronnan. Haluaisin antaa tälle teokselle viisi tähteä, enkä pysty perustelemaan miksen antaisi.

José Saramago: Jeesuksen Kristuksen Evankeliumi ****

20.3.2018

16/50 'Salem's Lot


Lukulistalleni päätyi edellisen muusikkoelämänkerran lisäksi muitakin ”en ole koskaan” -kirjoja. Joten ajattelin, että miksi odottaa sen kauempaa? Vedänpä bucket listiltä seuraavaksi yli kauhun mestarin Stephen Kingin.

Muusikkoelämänkerroista tiesin, että ihmiset lukevat niitä, mutta lukeeko kukaan Stephen Kingiä? Hänen kirjoistaan tehdyt elokuvat on suosittuja, mutta minulle King on aina edustanut jotenkin yhtä askelta kioskikirjallisuudesta. Perhe hankkii koiran, mutta se onkin paholaiskoira! Lapset kiusaavat nörttiä, mutta se onkin paholaisnörtti! Perhe muuttaa vuoristoon hoitamaan hotellia, mutta se onkin paholaishotelli!

Varmaankin tuo on epäreilu arvio. Kauhu on kirjallisuudenlajina suurin piirtein scifin tasolla arvostuksessaan. Teos saa olla poikkeuksellisen onnistunut, jotta se noteerataan jotenkin hyväksi kirjaksi, eikä vain hyväksi kirjaksi genressään. Todellinen genrekirjan mittari ei kuitenkaan saisi olla se, että miten hyvin kirja miellyttää heitä, joita genre ei yleensä kiinnosta. Kehtaako joku vielä myöntää välttelevänsä Sormusten Herraa, kun siinä on kaiken maailman menninkäisiä?

No, kaiken tämän jälkeen pitää sanoa, että ’Salem’s Lot ei ole mitenkään erityisen hyvä kirja. Se kasvattelee tarinaansa aika kauan, enkä oikein missään vaiheessa tuntenut erityistä imua lukea. Viimeisen 50 sivua kirja veti mukanaan, mutta ensimmäisen 600 aikana lähinnä varmistin jokaisen kappaleen aluksi, etten varmasti sitoutuisi lukemaan yli kahden sivun mittaista tekstipätkää kerrallaan. 


’Salem’s Lot on mainittu monissa yhteyksissä yhtenä Kingin parhaista kirjoista ja kyllä minä nyt jotenkin ymmärrän mistä tällainen mielikuva saattaa syntyä. Kyseessä on pikkukaupunkikirja, jonka keskiössä on kauhuelementin tuleminen pieneen yhteisöön. En nyt ihan täysin suoralla naamalla väitä, että pitää samaistua amerikkalaisen pikkukaupungin elämään nauttiakseen kirjasta, mutta epäilen, että väittääkseen tätä Kingin parhaaksi teokseksi, se on pakollista.

Olen jossain välissä tätä kirjaprojektia sen jo sanonutkin, mutta olen valmiina antamaan kirjalle viisi tähteä, jos siinä on vampyyreja ja räjähdyksiä. Projektini ainoa kirja, jossa tiesin tämän etukäteen olevan mahdollista, ei tarjonnut yhtään räjähdyksiä.

Stephen King: ’Salem’s Lot **

11.3.2018

15/50 The Prime of Miss Jean Brodie

Tämä kirja ei ollut alkuperäisellä listallani, mutta olin käymässä Edinburghissa ja halusin lukea jonkin sinne sijoittuvan kirjan. Kevyeksi matkakirjaksi valikoitui Muriel Sparkin 1930-luvun edinburghilaiseen tyttökouluun sijoittuva, vain hitusen päälle satasivuinen The Prime of Miss Jean Brodie.

Kirja kertoo alakoulunopettajan neiti Jean Brodien parhaista vuosista, hänen oppilaistaan ja ihmissuhteista. Mukana on myös vähän toivomaani kuvausta 1930-luvun Edinburghista, mutta lopulta kyseessä oli enemmän kirja paikassa kuin kirja paikasta. Ei se kuitenkaan haitannut.

Teos on kerronnaltaan varsin näppärä ja mielenkiintoinen. Oppilaiden äänet kuuluvat välillä tulevaisuudesta, peilaten menneitä tapahtumia ja paljastaen pieniä tiisereitä juonesta. Minulla meni kuitenkin hyvä hetki, ennen kuin tajusin mikä kirjan juttu oikeastaan on. Luulin lukevani kuvausta tyttökoulun arjesta sotien välillä, enkä tajunnut minne tarina oli pikkuhiljaa lipumassa.

The Prime of Miss Jean Brodie muistuttaa vähän To Kill a Mockingbirdiä siinä mielessä, että molemmissa rakennetaan juonta kertojilta jokseenkin piilossa. Se, mikä kertojahahmolle on tärkeää, ei olekaan välttämättä sitä, mikä on tarinan porkkana.

Tämä nyt kuulostaa siltä, että The Prime of Miss Jean Brodie olisi nerokas ja monikerroksellinen kirjallisuuden mestariteos. Ei se ihan niin hyvä ole, muttei se myöskään ole mikään arkinen kuvaus koululuokasta.

Onkohan se muuten oikein sanoa, että kirja oli positiivinen yllätys? Meinaan jos niin sanoo, niin eikös siinä silloin vähennä todennäköisyyksiä sille, että joku muu yllättyy kirjasta positiivisesti? Talvi ei voi ikuisesti yllättää autoilijoita, eivätkä kirjatkaan voi loputtomasti luoda positiivisia yllätyksiä lukijoille. Noh, meta-analyysista huolimatta, The Prime of Miss Jean Brodie oli positiivinen yllätys.

Muriel Spark: The Prime of Miss Jean Brodie ***

14/50 Chronicles, Volume One


Musiikkikirjat ja muusikkoelämänkerrat ovat sellainen kirjatyyppi, joita mä tiedän ihmisten lukevan, mutta mulle ei ole ikinä tullut pieneen mieleenikään sellaista aloittaa. Tämä kirjaprojekti avasi kuitenkin nyt hyvän ikkunan lukea yksi muusikkoelämänkerta. En tiedä kuin yhden kirjallisuuden Nobelin voittaneen muusikon, joten aika luontevasti kirjaksi valikoitui Bob Dylanin omaelämänkerta.

Okei, myönnetään. Kyllä mä vähän googlailin, että mikä olisi noin niin kuin kirjamielessä paras ja Dylanin vuonna 2004 ilmestynyttä teosta on kehuttu sangen laajalti muuallakin kuin musiikkipiireissä.

Mutta en mä oikein koskaan päässyt tähän teokseen sisälle. Kirjan alkupuoli on pyhitetty sille, että Dylan yrittää ilmeisesti nimetä kaikki 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa tuntemansa ihmiset ja ne muusikot, joilta hän sai vaikutteita. Välillä teoksessa on vähän selittelevä maku, mutta annettakoon se omaelämänkerralle anteeksi.

Minun suurin ongelmani tämän kirjan kanssa ei oikeastaan liity edes tähän kirjaan. Tässä viime vuosina tulleet uutiset Dylanista ovat antaneet herrasta vähän höperön kuvan. Aina välillä on vaikea arvioida, että mikä on lokakampanjaa häntä vastaan ja missä jutuissa on totuutta mukana. Se, että laulaja itse välttelee julkisuutta, ei tietenkään auta yhtään.

Kirjassa on yksi kerronnallinen kikka, joka on oikeastaan aika kiva. Jos teos olisi fiktiota, niin se olisi tietty paremmin oikeutettu, mutta omaelämänkerroissa vastaavia tuskin usein näkee. Toisaalta, jos tämä kirja olisi ollut fiktiota, niin olisin tuskin koskaan jaksanut lukea sitä loppuun. Ja koska takaraivossani kummitteli mielikuva dementoituvasta taiteilijasta, mietin koko ajan, että johtuuko kirjan erikoiset valinnat kirjoittajan taidoista vai jostain muusta.

Mitä siis jäi käteen? Lopulta aika vähän. Dylan kertoo paljon yksityiskohtaisista pikkuasioista, muttei juurikaan suurista tapahtumista. Elämänkertana se siis on intiimi ja hyvin henkilökohtainen, mutta minulle ainakin jäi kirjasta sellainen olo, että tämän jälkeen olisi kiva lukea myös vähän siitä, mitä Bob Dylan on tehnyt. Nyt oli mukana vähän sellainen oletus, että lukija tietää jo ennen kirjaa Dylanin elämäntarinan.

Bob Dylan: Chronicles, Volume One **

4.3.2018

13/50 Hytti nro 6

Tarkkaavainen blogilukija sen ehkä jo huomaakin, mutta nämä mun listani suomalaiset kirjat ovat aika usein Finlandia-voittajia. Toisaalta, kuinka monta oikeasti erinomaista kirjaa Suomessa kirjoitetaan vuodessa? Noh, en osaa tuohon vastata sen tarkemmin, kuin että vuonna 2011 ilmestynyt Rosa Liksomin Hytti nro 6 ei kyllä ole mikään oikeasti erinomainen teos.

Ehdin referoimaan ja haukkumaan kirjaa kotona jonkun kertaa jääkaapinjakajalle. Sain kuulla, että en varmaan ole kohdeyleisöä ja kirja voi olla hyvä, vaikken siitä pitäisikään. Totta molemmat argumentit.

Romaanin takakannessa on jonkin Venäjän kirjallisuuden proffan ylistys Liksomin Tsehovilaisesta tyylistä, joka kuulemma on mestarillista. Totta varmasti tämäkin argumentti.

Finlandian jakanut teatteriohjaaja Pekka Milonoff sanoi teosta tiiviiksi, runolliseksi ja monikerrokselliseksi. Enkä minä tämänkään argumentin kanssa lähde riitelemään.

Hytti nro 6 ei ole huono kirja, mutta se on vähän typerä. Päähenkilö on kuin suomettunut ajopuu, jonka ääntä ei juuri kuulla ja jolle asioita tapahtuu hänestä huolimatta. Pahinta on se, että Liksom varmasti täysin tietoisena tehokeinona jättää päähenkilön tyhjäksi aihioksi, jotta lukija voi kuvitella omat piirteensä ja ajatuksena hänen tilalleen. Sanon nyt ilkeästi: Hytti nro 6 päähenkilö on kuin Twiligh-sarjan Bella.

En pitänyt myöskään pitänyt teoksen mieshahmoista, jotka olivat aika pääsääntöisesti korostetun rivoja sottasuita. Sillä ihan oikeesti, kuka isä referoi lapsilleen käyttämiensä prostituoitujen genitaalien ulottuvuuksia?

Hytti nro 6 muistutti minua välillä Paulo Coelhon Alkemistista. Molemmissa kirjoissa on vähän samaa poljentoa, mutta Liksom kirjoittaa toki paljon mielenkiintoisemmin ja paremmin kuin Coelho. Sekä Hytti Nro.6:ssa että Alkemistissa matkustetaan pitkään ja pohditaan maailmaa samalla. Coelho täyttää matkan Iltalehden horoskooppien tasoisella filosofisella pohdinnalla, mutta Liksomin hiljaisessa erämaassa ajatukset täyttää visva, viina ja vittu.

Joten joo, en varmasti kuulu kohdeyleisöön, kirja voi olla hyvä vaikken siitä pitäisi ja sen tyyli voi olla liki Tsehovin tasoista. Kertomus voi olla tiivis, runollinen ja monikerronnallinen. Hytti nro 6 voi jopa olla jonkun lempikirja ja hän saa vapaasti omassa kirjablogissaan antaa Liksomille just niin monta tähteä kuin haluaa.

Rosa Liksom: Hytti Nro. 6 **

3.3.2018

12/50 Middlesex


Okei, sanottakoon se heti kättelyssä: Jeffrey Eugenidesin Middlesex on ihan helkkarin pitkä kirja. Lukemassani pokkariversiossa oli noin 10-14 sanaa jokaisella rivillä, rivejä sivuilla oli noin 38 ja sivujakin riitti juhlalliset 529 kappaletta. Esimerkiksi vuoden ensimmäinen kirjani Slaughterhouse-Five (8-12 sanaa, 31 riviä, 215 sivua) olisi mahtunut Middlesexiin sellaiset vajaat neljä kertaa.

Tarinakin lähtee liikkeelle todella kaukaa. Eugenides ei pelkää kierrellä ja kaarrella sivupoluilla, jos harharetkillä on jotain olennaista löydettävää. Ja mistäs niitä hairahtumisen hetkiä nyt löytyisikään, kerta tarina kattaa suurin piirtein ajanjakson vuodesta 1922 vuoteen 1975.

Sarkasmi sikseen. Middlesex on pitkä ja rönsyilevä romaani, mutta ai että se on hyvä. Teoksen alkupuoli on ehkä jopa vielä parempi kuin loppu, mutta selittääkseni tätä, joudun vähän tapojeni vastaisesti referoimaan juonta.

Middlesex kertoo tarinan eräästä kreikkalaisesta perheestä, tai tarkemmin, perheen lapsesta ja siitä, miten hänestä tuli juuri hän. Kantavina teemoina on sukupuoli-identiteetti, minäkuva ja amerikkalaisen unelman etsiminen. Itse tarinan päähenkilö ja kertoja ei ilmesty kuvioihin ennen kuin vasta puolenvälin tienoilla.

Mietin pitkään, että mitä sanoisin tästä ratkaisusta. Ajattelin ensin, että tarina muuttui tavallisemmaksi ja ennalta-arvattavammaksi sen jälkeen, kun päähenkilö ilmestyi näyttämölle, mutta kirjan loppuun mennessä mieleni oli muuttunut. Middlesex kertoo selkeästi yhden ihmisen tarinan, mutta samalla se on niin paljon enemmän.

Itkin loppupuolella teosta pariinkin otteeseen, eikä se johtunut siitä, että Eugenides olisi kirjoittanut kohtauksia jotenkin pohjattoman koskettavasti. Itkin, koska olin ollut mukana niillä pitkillä ja kiemurtelevilla sivupoluilla. Olin ollut mukana keräämässä tuulta tarinan purjeisiin parin sukupolven takaa ja ehtinyt elää mukana ne jännitteet, joiden olemassaolosta kirjoissa yleensä vain kerrotaan.

Juuri tästä syystä Jeffrey Eugenidesin Middlesex on ihan helkkarin hyvä kirja: se ei kerro tunteiden olemassaolosta, vaan siinä nähdään vaivaa tunteiden kasvattamisen kanssa. Teoksen alkupuoli oli mielestäni aluksi parempi, koska siinä oli seikkailukirjan henki. Loppupuoli kirjasta taas kääntyi enemmän katomaan yksilöä ja analysoimaan tunteita. Loppu oli koskettava alun takia ja alku oli merkityksellinen juuri lopun vuoksi.

Noniin, sitten kritiikkiä. Middlesexissä on kaksi juttua jotka pitää huomioida. Ensinnäkin, kirjassa käsitellään rotujännitteitä mustien ja valkoisten amerikkalaisten välillä, mutta katse on hyvin valkoinen. Eriarvoistumisen syitä ei käsitellä, vaikkakin kirjassa vähän niin kuin vihjataan, että valkoisilla päähenkilöillä ei oikein ole parempaa tietoa. Rotu ei kuitenkaan ole se kirjan ”juttu”.

Toisekseen, Middlesex käsittelee interseksuaalisuuta, sukupuolirooleja ja sukupuoli-identiteetin muodostumista, jotka sitten taas ovat se ”juttu”. Minulla ei nousseet karvat pystyyn kertaakaan kirjan aikana, mutta näin cis-heteromiehenä en ehkä ole paras auktoriteetti. En tiedä kuinka yleistä on ollut löytää ja hyväksyä itsensä 1970-luvun San Fransiscossa, mutta ainakin näin populaarikulttuurin kuluttajana, tämä osio kirjasta vaikutti juustoiselta kliseemöykyltä.

Pitkään kirjaan mahtuu kuitenkin niin hyvä kuin huonojakin kohtia. Eivät ne vähennä kirjan vaikuttavuutta lainkaan. Tarina oli lopulta kuin suuri suppilo, jonka läpi kuljettuaan kaikki harhailut ja pohtimiset tuntuivat merkityksellisiltä. Luulen, että kritiikkini kirjan loppua kohtaan johtui pitkälti siitä, etten olisi halunnut sen loppuvan.

Jeffrey Eugenides: Middlesex *****

10/121 Neljäkymmentä vuotta

Huhtikuun yhdestoista 1984 Hyvinkään keskussairaalassa syntyi eräs Eeli Wördman, joka häviävän hetken ajan oli maailman nuorin ihminen. Nelj...