Joku on väittänyt uuden kokemisen olevan jotenkin elähdyttävää ja raikastavaa. Pääsin kokemaan tänään jotain uutta, eikä seurannutta tunnetta voi kutsua erityisen miellyttäväksi.
Sain tänään eräästä rekrytoinnista kiitokset hakemisesta ja tehtävään valittiin ihminen, jolla on sama koulutustausta ja samanlaltainen työhistoria kuin minulla. Sattumalta tiedän, että minulla on parempi substanssiosaaminen. Jaa mistä tiedän? Koska ihan kirjaimellisesti olen kirjoittanut oppaan aiheesta. I wrote the book on the subject.
En tiedä kenen serkulle, lapselle tai rakastajalle hävisin. Jotenkin sitä on tähän asti aina kuvitellut työnhaussa pakkien johtuvan häviämisestä pätevämmälleen, mutta ilmeisesti 2010-luvun Suomessa asia ei ole todellakaan näin. Ei edes asiantuntijatöissä.
Olo on surrealistinen ja aika paska. Tällaista tilannetta on vaikea olla ottamatta henkilökohtaisesti.
Sori vaan jos ei tämän lukeminen nostattanut joulumieltä. Aika vähissä se on täälläkin.
Suomessa on kuulemma pakolaiskriisi ja siihen olisi ratkaisuna laittaa maan rajat kiinni. Okei, selvä juttu. Mulla on paha tapa tässä blogissa usein monimutkaistaa asioita, joten tehdään tällä kertaa jotain päinvastaista: yksinkertaistetaan.
Kriisi: muukalaisten maihinnousu.
Ratkaisu: rajat kiinni.
Mutta mikä on ongelman syy? Mistä pakolaisten maahantulo johtuu? Kai sillekin pitää pystyä esittämään yksinkertaisen syyn? No otetaan haaste vastaan ja esitetään ongelma niin yksinkertaisesti kuin mahdollista. Heitetään helppo vertauskuva, johon voi samaistua jokainen hyvinkääläinenkin.
Kuvitellaanpa että olemme norjalaisia. Meillä on rahaa, öljyä, turskaa ja omistamme prosentin maailman osakemarkkinoista. Sinänsä tämä ei eroa paljoa meistä suomalaisista, mutta onhan se kivempi kuvitella olevansa joku vielä etuoikeutetumpi. Kuvitellaan että on kesä 2011 ja vietämme kesälomaa omistamassamme mökkisaaressa. Juomme Lipton-teetä ja pelaamme pihafutista lastemme kanssa. Paratiisissa on kaikki hyvin, oujee.
Yhtäkkiä kuulemme naapurisaaresta laukauksia. Joku ampuu sotilasaseella sarjoja. Kuulemme ääniä, mutta tiedämme lähimmän saaren olevan niin kaukana, ettei meillä varsinaisesti ole mitään hätää. Huoh, hetken jo pelotti.
Äänet kuitenkin ärsyttävät harmoniaamme. Katsomme kiikareilla naapuriin ja pääsemme pian selville tapahtumista. On käynyt niin, että yleisesti kusipäänä tunnettu impotentti Anders Behring Breivik on aloittanut silmittömän teurastuksen naapurisaaressa. Kaikki uimataitoiset ovat lähteneet paniikissa polskimaan poispäin kuolemasta. Voi räkä, tämäkin vielä.
Katsomme tilannetta ja huolestumme. Emme tiedä keitä siellä vedessä on. Siellähän saattaa uida Breivikin aseveljiä karkaavien ihmisten mukana! Eikö se ole jopa todennäköistä? Tuskin tuolla nyt yksi mies noin paljon tuhoa saa aikaan. Hän takuulla haluaa levittää tuhoa myös meidän saareemme.
Tai hetkinen! Ehkä jotain vielä pahempaa on käynnissä: pakenevien joukkoon on saattanut eksyä vieraita, jotka ovat lähteneet uimaan jostain naapurisaaresta, missä ei oikeasti ole hätä. Mistä me tiedämme vaikka he haluaisivat raiskata lapsemme? Tai ehkä he haluavat ryöstää meidät? Ehkä molempia! Ehkä yksi haluaa ryöstää, toinen raiskata ja kolmas tappaa? Meitä alkaa sitten kuitenkin pelottaa.
Lopulta saareemme saapuu kuin saapuukin uimareita. He ovat hyväkuntoisia nuorukaisia, joilla oli kyky ja mahdollisuus karata tulituksen alta. Toki he ovat hengästyneitä, mutta muuten päällisin puolin varsin hyvässä kunnossa. Kenessäkään ei ole luodinreikiä. Osa jopa vaikuttaa varsin hyvätuulisilta. Mitä meidän pitäisi tehdä? Meitä huolestuttaa oman turvallisuutemme puolesta. Meidän täytyy ajatella lapsiamme.
Onneksi ei tarvitse pelätä, kun ongelmiin on yksikertaiset ratkaisut.
Kriisi: muukalaisten maihinnousu.
Ratkaisu: rajat kiinni.
Lähetetään uimarit takaisin veteen. Breivik on sitä paitsi ihan selvästi saaren toisessa päässä, joten nämä ”surffarit” takuulla vain näkivät kuinka paljon parempi saaremme on ja siksi tulivat. Meille koituu liikaa riskejä näistä ventovieraista, eikä meillä sitä paitsi edes ole tarpeeksi isoa vajaa, mihin heidät laittaa. Tulisi muutenkin liian kalliiksi antaa heille ruokaa tai käyttää heitä saunassa. Emmekä me edelleenkään tiedä heistä mitään.
Menköön takaisin mistä tulivat. Tuo yksikin ihan selvästi oksensi petunioidemme päälle. Eikö heillä ole mitään kunnioitusta? Meidän saaressa eletään meidän tavalla! Menisivät puolustamaan omaa saartaan. Meidän isovanhempamme puolustivat meidän saartamme. Nämä uimarit ovat pelkkiä rikollisia ja meillä on täysi oikeus käännyttää heidät kaikki takaisin!
Noniin, eikös ole kiva kun asiat ovat yksikertaisia, eivätkä yhtään vaikeita tai monimutkaisia?
Ps. Tiedät kuka olet. Olet minulle tärkeä. Olet kaunis ja lempeä ihminen, enkä halua nähdä sinun muuttuvan kylmäksi. Viha syö sisältä ja tekee ihmisestä onton. Viha toisia ihmisiä kohtaan on jotain mitä minulle ei kotona opetettu. Toivon ettei sinullekaan. -t.Eeli
Kävin kuuntelemassa valtioneuvoston kanslian järjestämän Miten kokeiluilla uudistetaan julkisia palveluja ja yhteiskuntaa -tapahtuman puheenvuorot, tai no, istuin salissa siihen asti kunnes taas alkoi pakollinen ”noustaas ylös” vaihe. Jumppaintoilijoita ei pitäisi päästää koskaan puhumaan massoille. Siitä seuraa vain myötähäpeää ja viestin vesittymistä. Sitä paitsi, jos aivot eivät lähtökohtaisestikaan prosessoi paljoa, niin eivät ne käyntiin lähde pelkällä liikunnalla.
Anyway, tapahtuma kertasi kokeilukulttuuria valtiotasolta yksilötasolle. Juha Sipilän hallituksen yksi kärkihankkeista on kokeilukulttuurin lisääminen ja se nyt sinänsä ei ole mikään huono asia. Demos-Helsinki on kirjoittanut pitkän ja kauniin Design for Government –oppaan kokeilutoiminnasta ja aihe tuntuu muutenkin olevan muoti-ilmiönä kehittämisessä ja suunnittelussa kaikkialla. Allekirjoittanutkin istui yhdessä kokeilukulttuurikoulutuksessa työpaikkansa puolesta.
Mitä syvemmälle kokeilukulttuuriin sukellan, sitä vakuuttuneemmaksi tulen siitä, että kyseessä on muotisana. Don’t get me wrong, esimerkiksi Aalto-yliopiston kokeilukulttuuria vetävät tutkijat tuntuvat olevan rautaisia ja paljon tätä humanistia fiksumpia ammattilaisia. Mutta hallinnon tasolla kokeilukulttuuri tuntuu hivuttautuvan ihmeen lähelle tutumpia pilotteja ja hankkeita. Toteutus saatetaan ulkoistaa innokkaille kansalaisille, mutta rahoitus tulee yleensä ylhäältä.
Mikäs tässä sitten on ongelmana? Eipä sinänsä mikään. Ihmiset pääsevät tekemään julkisella rahalla mahtavia projekteja, jotka tuottavat lähiympäristölleen yhteistä hyvää. En vain oikein jaksa ymmärtää julkishallinnon roolia projekteissa.
Jos olisin Eeli de’Medici ensimmäinen ja tämä olisi Firenze 1400-luvulla, olisi julkishallinnon rooli hieman toisenlainen kokeilukulttuurissa.
Hallintokunnissa, on se sitten kuntatasolla tai valtiolla, ajatellaan kansalaisyhteiskunnan toimijoita neliönmallisena palikkana, jota yritetään saada mahtumaan ympyränmuotoiseen reikään. Kokeiluun lähtevä hallinto yrittää saada nakutettua ilmiöistä pois ne osat, jotka eivät sovellu hallinnon muottiin. Ravintolapäivät ja Siivouspäivät muuttuvat varteenotettaviksi yhteistyökumppaneiksi vasta kun ne muuttuvat käsiteltäviksi yhdistyksiksi, mutta botellón-picnicit yms. lähinnä pyritään kieltämään ”mahdottomina”. Kuka on vastuussa? Kuka tulee istumaan suunnittelukokoukseen? Ei, ei me tällaisen olemassaoloa edes rekisteröidä.
Siinä oikeastaan kiteytyy kokeilukulttuurin ongelma. Sen sijaan, että julkishallinto olisi maaperä, jossa kokeilut voisivat kasvaa, se toimii nyppijänä, joka mahdollistaa valittuun ympyränmuotoiseen aukkoon mahtuvien kokeilujen toteuttamisen. Valtio ja kunnat toimivat kuten aina ovat toimineet: ne järjestävät rahoitusta ja kilpailuja, joissa punnitaan erilaisten kokeilujen mahdollisuuksia, lähtien toteuttamaan ne, jotka sattuvat sopimaan. Ensin oli hanke, sitten tuli pilotti, sitä seurasi innovaatio ja nyt tekee tuloaan kokeilu. Kaikki muuttuvat synonyymeiksi vaikka sisältö muuttuu vain vähän. Hallinnon rakenne muuttuu hitaammin kuin sitä ympäröivä yhteiskunta.
Haluaisin ajatella ideaalitilanteessa julkishallinnon roolin pikemminkin sulkuna, joka aivan kuten vesiliikenteessä on olennaista saattaa eri korkeudessa olevat vedenpinnat kanavassa samalle tasolle, saattaisi julkishallinto toimijat sille kentälle jossa kehittäminen onnistuu. Virkamiessparraus lupaaville kokeiluille on tärkeä vaihe, mutta suurin haaste kaikissa kokeilukulttuurin projekteissa on yleensä jo siinä vaiheessa ylitetty. Ensimmäinen kokeilu on vaikein mihin lähteä, toiseksi vaikein on toinen kokeilu. Julkishallinto loikkaa mukaan yleensä liian myöhään - kun kriittisimmät vaiheet on jo ylitetty.
Mikäli kunta tai valtio olisi vilpittömästi valmiina ajamaan kokeilukulttuuria kehittämisen mallina, vaatisi se erilaista asennoitumista. Esimerkiksi oman viitekehykseni sisällä kunnan tulisi tarjota se maaperä, josta kokeilut voivat lähteä kasvamaan. Olisiko se sitten verkko tai mobiilisovelluksen tyylinen ”mitä tarvitset tietää” –infopaketti tai kaupunkilaisille avoin chat-sparraus pelkistä ideoista, en osaa sanoa. Helkkari, saman tien kaupungintalolla voisi istua joku jamppa ala-aulassa ainoana työtehtävänään neuvoa innokkaita kokeilijoita kaupungin resurssien pariin.
Tarkkaavainen lukija on varmaan tähän mennessä tajunnut mikä tässä on ongelmana? Onko kokeilu sitten vain ulkoistettua suunnittelua? Ehei, se nimittäin tarkoittaa kolmea asiaa yhtä aikaa: julkisten palvelujen suunnittelua, yksittäisten ihmisten projekteja ja yhteiskunnan rakenteiden muuttamista. Eiväthän ne kaikki voi olla saman sateenvarjon alla, eiväthän?
Paitsi että se vähän on, riippuen tietenkin keneltä kysytään. Tällä hetkellä "kokeiludiskurssissa" eletään vaihetta, jossa ilmiö voi lähteä moneen eri suuntaan. On olemassa paljon hienoja projekteja ja fiksuja ihmisiä jotka näkevät sen mahtavana väylänä demokratisoida ja tasa-arvoistaa yhteiskuntaa. Ministeri Anu Vehviläinen piti kokeilukulttuuriseminaarissa varsin hyvän puheenvuoron aiheesta ja ensimmäistä kertaa huomasin nyökytteleväni keskustalaisen ministerin puheille. Joten hyvää on näköpiirissä, eikö niin?
Toisaalta sitten taas meillä on laki kunnallisista kokeiluista, joka kuulostaa sisällöltään yksityistämispropagandalta. Pari esimerkkiä:
1 § Lain tarkoitus
Tämän lain tarkoituksena on lisätä kokeilukuntien toimintamahdollisuuksia vähentämällä niille laissa tai sen nojalla annetuissa säännöksissä asetettuja velvoitteita sekä niiden toteuttamisen ohjausta. Lain tarkoituksena on edistää kokeilukunnissa sellaisten asiakaslähtöisten ja monialaisten toimintatapojen ja palvelurakenteiden kehittämistä ja käyttöä, joiden avulla laissa säädettyjä tehtäviä voidaan kunnissa hoitaa taloudellisesti ja tuottavasti kuitenkin lainsäädännössä asetetut palvelujen sisältöä koskevat vaatimukset toteuttaen.
Tai sitten tämä:
15 § Kokeilun soveltaminen yksityisten sosiaalipalvelujen valvonnassa Sen estämättä, mitä yksityisistä sosiaalipalveluista annetussa laissa säädetään, lupaviranomainen voi myöntää toimintayksikkökohtaisen luvan yksityiselle sosiaalipalvelujen tuottajalle palvelujen tuottamiseen määräaikaisesti kokeiluajaksi, mikäli palvelut tuotetaan kokeilukunnan alueella ja siltä osin kuin lupaehdot koskevat palvelua.
Perustulosta puhutaan kokeiluna. Ylijäämäruoan jakamista kouluista lähialueiden asukkaille puhutaan kokeiluna. Lähidemokratiaprojekteja kehitetään kokeiluina ja sosiaalipalvelujen yksityistäminen voi olla kokeilu.
Jos nyt katsotaan tilannetta mustavalkoisin lasein, niin kokeilemalla kehittäminen on tällä hetkellä suuri sekainen myllerrys, jossa yhdistyy yksityistämishaluja, osallisuus- ja demokratiapyrkimyksiä sekä metsän maalaamista puiden väriseksi. Kokeilu on siis juuri sitä mitä puhuja haluaa kokeiluksi kutsua.
Ehkä se päällimmäinen viesti, jonka haluan antaa on se, että jos et vielä ole tutustunut kokeilukulttuuriin, niin suosittelen tekemään niin ennemmin kuin myöhemmin. Sillä tämä juna lähestyy asemaa, eikä ole aivan varma tuleeko sen kyydissä aseveljiä vai valloittajakansa.
Selaillessani Facebookkia lauantaisen heräämiseni kunniaksi, eteeni tipahti mainos Vihreiden viestintäpäällikön tehtävästä, jota yksi ystäväni oli kommentoinut sanoin: ”Miten suhtaudutte Soinin aborttikantaan”. Siis mitämitä? Kävi ilmi, että joku oli kysynyt postauksessa Vihreiden kantaa Islamin homo- ja naisnäkemyksiin ja kaverini kommentti oli ilmeisesti vastaprovo.
Tarvitseeko suomalaisella puolueella olla jonkinnäköinen suhtautuminen miljardin hengen laajan ja monimuotoisen uskonnon arvokysymyksiin? Ilmeisesti nykypäivänä täytyy. Noh, en voi väittää edustavani puolueen linjaa, sillä en tiedä onko sitä. Voin sanoa identifioituvani vihreisiin, joten siinä mielessä voisin ehkä vastata kysymykseen, jota vastausta penäävät keskustelijat vaativat. Mutta valitettavasti se vastaus ei ole puolueen virallinen linja. Ja vielä valitettavammin se vastaus ei ole yksinkertainen ja helppo, vaikka kysymyksenasettelulla ongelma onkin yritetty yksinkertaistaa. Katsokaas meillä on olemassa tämä asia nimeltä kulttuuri. Kulttuurit muodostuvat hitaasti ja niissä on yleensä satojen ja jopa tuhansien vuosien perinteitä takana. On oikeastaan vähän väärin puhua esimerkiksi internetin ”keskustelukulttuurista”, sillä se ei sinällään ole muutaman vuoden olemassaolon jälkeen kulttuuri, vaan ilmentymä monien eri kulttuurien keskustelutapojen yhdistymisestä. Kulttuurin muodostuminen vaatii aikaa, sikäli kun edes voidaan kulttuurista puhua "monoliittina". Itse en ainakaan koe jakavani paljoa arvoja esimerkiksi Suomen pääministerin kanssa, joka kuitenkin johtaa tätä maata. On kulttuureja, kulttuurien sisällä kulttuureja ja näiden sisällä alakulttuureja.
(en voi enempää pahoitella tätä musiikkivalintaa)
Islam ei ole kulttuuri vaan uskonto, joka on olennainen ja elimellinen osa monien yhteisöjen kulttuureja. Puhuttaessa islamilaisesta kulttuurista ollaan aivan yhtä maailmanlaajuisella tasolla kuin puhuttaessa kristillisestä kulttuurista. Voidaan esittää kysymyksiä, kuten ”Miksi kristillisessä kulttuurissa mahdollistetaan kouluampumiset?” tai ”Miksi kristillisessä kulttuurissa sallitaan lapsiavioliitot?”.
Ihmisoikeuskysymykset vaihtelevat kaikkialla maailmassa. Esimerkiksi aborttioikeus ei ole samanlainen edes läpi koko muslimimaailman. Gillian K. Shapiro julkaisi vertailututkimuksen muslimienemmistöisten maiden aborttilainsäädännöstä, jossa 18 maata 47 tutkitusta maasta kielsi abortin kokonaan, mutta lopuissa käytännöt vaihtelivat suuresti. Tutkituista 10 maata jopa suoritti abortteja pyynnöstä – niin kuin meillä täällä Suomessakin. Ei Koraani eikä Sunna kumpikaan nimittäin mainitse aborttia. (lähde)
Naisten asemaa käsittelinkin jo aikaisemmin blogissani, mutta palataan aiheeseen sitten taas kerran. Naisten asema Saudi-Arabiassa on aivan erilainen kuin naisten asema Indonesiassa. Naisten asema Turkissa on erilainen kuin Indonesiassa tai Saudi-Arabiassa. Miksi näin? Arabikulttuuri, Kaakkois-Aasian saarien kulttuuri ja Anatolian alueen kulttuuri olivat muodostuneet omilla alueillaan hyvin erilaisiksi ja erityisiksi jo ennen kuin ne omaksuivat Islamin uskonnokseen. Saudi-Arabian wahhabismi toimii usein synonyymina Islamille länsimaisessa keskustelussa, mutta uskontokuntana se edustaa kuitenkin vain osaa muslimimaailmasta. HLBT-oikeudet ovat yleisellä tasolla muslimimaailmassa heikot, mutta tässäkään asiassa ei ole mitään yhtä linjaa.
Eikä sillä ole oikeastaan mitään väliä, sillä ei kai kysyjää kiinnostakaan se, mitä mieltä jokaisen eri maan ihmisoikeustilanteesta ollaan. Näin ainakin tulkitsin. Ymmärrän kysyjän tivaavan mielipidettä Koraanin tiukimman tulkinnan homonäkemykseen ja naisten asemaan maissa, joissa vallalla ovat Islamin vanhoillisimmat muodot.
Helppo vastaus: naisten asema tuppaa olemaan heikko ja HLBT-vähemmistöjä kohdellaan erittäin huonosti.
Suomen tulee aktiivisella politiikalla olla mukana parantamassa naisten asemaa niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Suomi on aktiivinen toimija ulkopoliittisesti ja meidän tulee taistella ihmisarvojen puolesta aina kun se suinkin vain on mahdollista. Kulttuurien dialogi rikastuttaa molempia osapuolia ja siinä missä Suomella on oppimista esimerkiksi vanhempien sukupolvien kunnioittamisessa, on Saudi-Arabialla oppimista ihmisoikeuksissa (vaikka YK:n ihmisoikeusneuvostossa istuukin).
Tulisiko näitä Islamin kaikkein vanhoillisimpia tulkintoja hyväksyviä ihmisiä sitten ”päästää” Suomeen? Tässähän on se seuraava kysymys, johon joutuu vastaamaan.
Miksi ei?
Emme me hyväksy sortoa ulkomailla, joten miksi meidän pitäisi hyväksyä sitä Suomessa? Meillä on perustuslaillinen tasavalta, joka pohjautuu tänne kylmään pohjolaan muuttaneiden metsästäjä-keräilijöiden hitaasti muodostuneeseen kulttuuriperintöön. Suomessa on lait ja oikeusjärjestelmä, joten miksi me emme luottaisi niihin?
Tähän keskusteluun ei yleensä kukaan halua tarttua kahden argumentin vuoksi. 1. Mitäs sitten kun tänne päästetään kaikki muslimit ja niistä tulee enemmistö? ja 2. Koraanissa lukee ”mitä ikinä” ja sen vuoksi se uskontona on ”mitä ikinä”.
Vastaanpa bonuksena vielä näihin. 1. Ei tule, ja jos tuleekin, niin en minä oikein pysty käsittämään sitäkään miksei Euroopan harvimmin asutetulle alueelle saisi tulla, jos kerta haluaa elää kylmässä ja pimeässä. Ja ennen kuin ajattelet ”ne raiskaa”-argumentteja, niin muista että meillä on edelleen ne lait.
Meillä yhteiskuntana on oikeus ja velvollisuus keskustella siitä, kuinka paljon infraa meidän on mahdollista ylläpitää tulijoita varten, kuinka ja miten rajoitamme saapujia ja kuinka paljon tarvitsemme uutta työvoimaa. Nämä ovat poliittisia kysymyksiä ja mielipiteet niistä vaihtelevat puolueen ja ihmisen mukaan. Minä olisin valmiina hyväksymään enemmän tulijoita, joku toinen haluaisi vähemmän ja kolmas ei ollenkaan. Me käymme dialogia, äänestämme ja niin tämä maailma toimii. Painopisteet vaihtelevat, eikä sen mielestäni pitäisi olla mikään tunnekysymys.
2. Minä, etkä myöskään sinä ole islamilaisen dogmatiikan asiantuntija (jos Jaakko luet tätä, niin sinä kyllä olet). Islamia uskontona ja muslimikulttuureja yhteiskuntina kuulee usein arvioitavan Koraanin kirjoitusten kautta. Islamin pyhää kirja on uskonnon tärkein kappale, mutta ei suinkaan ainoa. Ohimennen mainitsemani Sunna, eli hadith-kirjoitusten kautta välitetty Muhammadin elämäntapa on toinen tärkeä opinkappale. Sitten on tietenkin kaikkein tärkein, eli Islamin viisi peruspilaria: uskontunnustus, rukous, paasto, almut ja pyhiinvaellus. Ei suuri osa muslimeista lue koraania, mutta monet rukoilevat ja hyvin moni jopa paastoaa.
Joten ennen kun huudetaan Islamin tarkoittavan sitä tai tätä, niin pitää muistaa, että Islam on erilainen eri ihmisille. Islamilaisen dogmatiikan, kuten myös kristillisen dogmatiikan, opinkappaleiden merkityksistä voi keskustella jos tuntee aihetta. Mutta ennen kun olet ko. uskonnon asiantuntija, joudut puhumaan kulttuureista ja ihmisoikeuskysymyksistä niiden sisällä. Käsittääkseni millään suomalaisella puolueella ei ole ainakaan eduskunnassa yhtään islamilaisen dogmatiikan tuntijaa, ja vaikka olisikin, on ongelmien ilmentyessä parasta aina kysyä asiantuntijalausuntoja aihetta työkseen pyöritteleviltä koulutetuilta ammattilaisilta. Tämä muistisääntö pätee aiheeseen kuin aiheeseen, puhutaan sitten sharia-laista tai laivaväylien rakentamisesta.
Joten summa summarum: Tämä vihreä ei hyväksy HLBT-väestön syrjintää, ei naisten tai kenenkään muunkaan eriarvoista kohtelua ulkomailla tai kotimaassa. Vuosisataisen kolonialistisen perinnön vuoksi meillä ei ole oikeutta mennä ulkomaille viemään arvojamme, mutta me voimme yrittää vaikuttaa toisiin, jotta he itse muuttaisivat arvojaan. Minä olisin valmiina ottamaan Suomeen kaikkein konservatiivisimpia ihmisiä uskonnosta riippumatta, sillä olen ylpeä Suomesta ja luotan rakentamamme yhteiskuntajärjestelmän kykyyn tukea ja edistää tasa-arvoa aina ja kaikkialla.
Oliko riittävä vastaus? Kanssani ei tietenkään tarvitse olla samaa mieltä, mutta ainakaan ei voi väittää etteikö mielipidettä olisi.
Ps. Olisi ihan tosi mahtavaa jos ne tyypit, jotka penäävät arvoliberaalien mielipidettä naisten tai HLBT-vähemmistöjen oikeuksiin ulkomailla, olisivat etuneneässä puolustamassa samoja oikeuksia kotimaassa.
Hankin toukokuussa itselleni museokortin. Kävin tuolloin Ateneumissa katsomassa Ismo Höltön valokuvanäyttelyn erään kuoman kanssa ja kerta kaverikin kortin lunasti, niin minäkin sen sitten ostin. Montako kertaa olen korttia sen jälkeen höylännyt, kysyt varmaan? No, tasan nolla.
Päätinpä tässä päivänä eräänä, että kerta se on hankittu, niin pitäähän siitä ottaa hyöty takaisin. Pitkällisten tutkiskelujen jälkeen totesin Helsingistä löytyvän 25 maksullista museota, joihin Museokorttini oikeuttaa minulle sisäänpääsyn. Ajattelin kokeilla kiertää ne päivässä – ihan vaan testayakseni, että onko se mahdollista. Tänään oli se päivä!
It's on!
Klo 08.56 Tekniikan museo Vanhankaupungin kosken kupeessa sijaitsee Tekniikan museo –niminen kompleksi. Sen nimi on aika osuva, sillä sisältä löytyy vähän kaikkia teknisiä vimpaimia, tekniikan aloja ja vimpaimia mekaniikasta elektroniikkaan. Pääsin sisälle poikkeuksellisen miellyttävän museohenkilökunnan avustuksella paria minuuttia ennen museon avaamista. Vähän ikävä maku jäi suuhun, kun lupasin mennä katsomaan voimalaa, mutta jouduin tekemään oharit bussin saapuessa pysäkille etuajassa. Oh well.. Säästetty rahasumma: 0 €, museossa on käynnissä peruskorjaus ja näyttely on ilmainen. Suosittelen silti ehdottomasti!
Klo 09.45 Seurasaaren ulkomuseo
Olin joutunut suunnittelemaan reittini vähän hölmösti eri museoiden aukioloaikojen mukaan. Aikaisin avaavat Tekniikan museo ja Seurasaaren ulkomuseo ovat molemmat kaukana keskustasta, mutta koska niiden naapurimuseot Didrichsen ja Tamminiemi sekä Designmuseo Arabia avasivat vasta myöhemmin, halusin optimoida ajankäyttöni ja aloittaa niin aikaisin kuin voin.
Seurasaarihan on tietenkin aivan ihana. Suosittelen kaikille lämpimästi. Henkilökunta oli vähän jo talviasetuksissa, eli vain muutama kohde oli enää auki. Ei se mitään, hintansa väärti se oli silti.
Tässä vaiheessa huomasin muuten päivästä muodostuvan shortsipäivä. Ylläni oli pitkät housut. Hiki puski pintaan.Säästetty rahasumma: 8€
Klo 10.48 Kiasma Kiasmassa oli jo aikaisemmin näkemäni Mapplethorpe-valokuvanäyttely, joten kirmasin sen vain läpi puolijuoksua. Yläkerrasta, piilossa viidennessä kerroksessa oli, kröhöm, hyvinkääläisen taiteilija Jani Leinosen protestitaidenäyttely. Mahtava, mahtava exhibitiooni. Jos et ole käynyt katsomassa. Käy heti. Hus, mene jo! Säästetty rahasumma: 12€ (juokseva laskuri 20€)
Klo 11.07 Kansallismuseo
Kansallismuseo on aina ollut inhokkimuseoitani (sori, ihmisinä te ootte ihana museo). En osaa oikein selittää miksi, mutta sen aihepiiri suomalaisuuden ja Suomen alueen historian museona on jotenkin äärimmäisen epäkiinnostava tälle museokävijälle. Kävin kuitenkin pyörähtämässä yläkerrassa ja kyllähän sitä olisi voinut jäädä vaikka pidemmäksi aikaa. Kansallismuseo on kuitenkin lopulta aika siisti paikka ja näyttelyt ovat hyvällä maulla rakennettu, vaikkakin snadisti konservatiiviset. Säästetty rahasumma: 9€ (juokseva laskuri 29€)
Klo 11.16 Taidehalli Pieni ja piskuinen taidehalli tarjosi tällä kertaa Jukka Mäkelän abstrakteja maaluksia näyttelyssä: ”Herkkyys ja voima”. Näyttelyn nimi olisi tietenkin voinut olla vaikka ”Marjapussi ja James Dean” tai ”Ohdakkeita ja Sovinisti” tai ”Faaraon kirous ja kuuvalaat” eikä kukaan olisi huomannut eroa. Todella abstrakti on todella abstrakti. Taidehallista tulee aina jotenkin sellainen fiilis, että se toimisi jotenkin paremmin jonain muuna tilana kuin taidenäyttelynä? Julmetun isoja huoneita on sen neljä, and that’s it. Kävijä jää aina vähän kaipaamaan rahoilleen enemmän vastinetta –paitsi ei tällä kertaa! Säästetty rahasumma: 10€ (juokseva laskuri 39€) Klo 11.27 Amos Anderssonin taidemuseo
Amos Andersson on sellainen museo, jonka minä aina unohdan ja yllätyn positiivisesti kun siellä käyn. Niinhän se meni tälläkin kertaa. Museon näyttely: Pyhän Teresan hurmio oli ihan tosi siisti. Se oli vähän rankka ja pelottavakin näyttely, jonka ehdoton helmi oli toiseksi ylimmän kerroksen suljetun oven takaa löytyvä pieni huone, jossa urut soivat pimeässä! Superfin!
Säästetty rahasumma: 10€ (juokseva laskuri 49€)
Klo 11.58 Ateneum
Ateneumissa ei saanut kuvata sisällä. En itseasiassa tiennyt olisiko Kansallismuseossakaan saanut, mutta siellä ei kukaan tullut kieltämään. Siksi kuva ovesta. Ulkopuolelta. Ateneumin amanuenssi olisi varmaan ihan hirveää olla. Kokoajan pitäisi tasapainoilla tylsien suomalaiskansallisten näyttelyiden ja mielenkiintoisten kokeilevampien välillä. Ateneum on kuitenkin se museo Suomessa, jonne tulee säännöllisimmin yleisöä joka haluaa nähdä taistelevia metsoja. Minua ”Tarujen kansat” näyttely ei oikein kiinnostanut, joten lampsin sen nopeasti vain läpi. Säästetty rahasumma: 13€ (juokseva laskuri 62€)
12.06 Suomen pankin rahamuseo Tiesitkös että tällainen Helsingissä on? Suomen pankin rahamuseo sijaitsee ihan siinä Tuomiokirkon kyljessä, senaatin puolella. Uutuuttaan hohtava ja siisti museo ei ole kovin suuri, mutta koska sinne ei ole pääsymaksua, sitä voi suositella lämpimästi ihan kaikille. Hetkonen. Ei pääsymaksua? No piruvie… Säästetty rahasumma: 0€ (juokseva laskuri 62€)
Klo 12.11 Helsingin yliopistomuseo
Yyhyyhyy! No, ei auta itku vapaamarkkinoilla, matkan täytyi jatkua suljetusta yliopistomuseosta huolimatta.
Kierrellessämme sotamuseossa huomasin ajattelevani suomalaista talvi- ja jatkosotakuvausta. Mottitaktiikasta puhutaan sankarillisena ja nerokkaana tapana käydä sotaa ja ohimennen saatetaan ehkä mainita venäläisten paleltuneen hankeen, syötyään ensin viikkoja kengänpohjia ja käpyjä. Pohjois-Koreassa on valittu yksi tapa puhua sodasta ja siinä korostetaan sekä imperialistien uhkaa että hyökkääjien kokemia miestappioita. Läheltä kun näitä tarkastelee, on oikeastaan melko vaikeaa nähdä suuria eroja. Sodankäyneet itse harvemmin puhuvat siitä sankarillisena toimintana.
Sotamuseossa päälleni iski ihan maailman kauhein deja vu. Museoon oli rakennettu sisälle reproduktioita korsuista, konekivääripesäkkeistä ja lumisista poluista. Minulle tuli ensimmäistä kertaa ehkä koskaan paha olo museossa. Lähdin melko nopeasti pois. Säästetty rahasumma: 5€ (juokseva laskuri 67€) Klo 12. 57 Kaapelin museot Sotamuseon jälkeen suunnistin tieni metroon ja hurautin Kaapelille katsomaan Valokuvataiteen-, Hotelli ja Ravintola- sekä Teatterimuseota. Kolmen museota yhdellä kertaa! Tämähän on kuin suunniteltu museokorttilaiselle!
Kiersin ensin Valokuvataiteenmuseon Pimiö-näyttelyn. Se oli vähän mitä lupasikin – pimiötekniikkaa. Okei, ehkä valokuvataiteen museolla on velvollisuus käsitellä myös tekniikkaa, mutta kierroksellani olin jo saanut hyvän määrän tekniikkaa tähän mennessä.
Hotelli- ja ravintolamuseo oli ihan hauska. Se vaikuttaa vähän siltä, kuin se olisi tehty lapsille tai ehkä vähän siltä että se on tehty rajallisilla resursseilla. Mites sen sanoisi nätisti? Museo oli kiva ja värikäs, mutta en suosittelisi sitä museoalalla työskenteleville ystävilleni.
Mennessäni viimeiseen osiooni, joka muuten siis on toinen kerros eli siis ei museon viimeinen osio, ei odotukseni olleet järin korkeita. Tämä vaikuttaa ehkä vähän, mutta leukani loksahti auki Teatterimuseossa. Vaivalla ja pieteetillä rakennettu kaunis ja päällekarkaava näyttely odottaa Kaapelin museoiden joukossa löytäjäänsä. Jos olet tulossa Helsinkiin, käy Teatterimuseossa. Jos asut Helsingissä, niin miksi et ole jo käynyt Teatterimuseossa?!? Äkkiä Teatterimuseoon siitä. Säästetty rahasumma: 8€ + 7€ + 8€ siinä saattoi olla jokin yhteishinta, mutten katsonut. (juokseva laskuri 90€)
Klo 13.32 Sinebrychoffin museo Eipä ole täälläkään tullut koskaan käytyä. Näyttelyn vaihtumisen vuoksi myös Koffari oli ilmainen ja vain yläkerran kotimuseo ja kellarin Coca-cola -näyttely olivat auki. Ei se mitään. Pramea pytinki. Harvoin sitä Suomessa näkee ihan tällaista aatelisloistonkaltaista hohtoa. Kiva pikku museo. Säästetty rahasumma: 0€ (juokseva laskuri 90€)
Klo 13.48 Designmuseo Ei voi olla totta! Desigmuseon pysyvässä näyttelyssä oli kokonainen kalustus Paimion parantolasta! Paimion parantolasta! Alvar Aalto tietenkin suunnitteli sairaalan pienintä yksityiskohtaa myöden, mutta silti tuntui siltä, kuin museokorttijumalat olisivat heittäneet tämän pienen herkkupalan matkani varrelle muistuttamaan menneiden kesien kesätyöstä. Säästetty rahasumma: 10€ (juokseva laskuri 100€)
Klo 13.54 Arkkitehtuurimuseo Aiemmin päivällä väliin jäänyt Yliopistomuseo sai korvaajan Arkkitehtuurimuseosta, kun Open house Helsinki tapahtumaan osallistunut museo olikin ilmainen! Jee! En kyllä sitä liiemmin jaksanut tutkia: orastava jalkakipu ja enenevä määrä portaita rajoittivat käyntini vain kerroksen mittaiseksi. Silti, todella näyttävä rakennus sisältä ja mielenkiintoinen aihe (jos olet jostain syystä kiinnostunut arkkitehtuurista ilman niitä varsinaisia taloja) Säästetty rahasumma(voiko laskea? lasketaan vaan!): 8€ (juokseva laskuri 108€)
Klo 14.03 Helsingin Observatorio Pieni mutta söde
museo sijaitsee Observatorion yhteydessä tähtitorninmäellä. Näyttely
koostui pitkälti kaukoputkista ja taivaankappaleista, mutta mikäs siinä.
Eipä sitä nyt ehkä koko maailmankaikkeutta voi ahtaa maailman kaikkein
pienimpään tilaan. Erityismaininta kahdesta asiasta: 1 parhaimmalta
tuoksuva museo koko matkalla ja 2. selfiekankaita!!!!
Säästetty rahasumma: 6€ (juokseva laskuri 114€)
Klo 14.18 Mannerheim-museo
Etpä tainnut tietää tämänkään museon olemassaolosta? Mannerheim-museo sijaitsee keskellä Kaivopuiston kansainvälisintä suurlähetystöaluetta. Marsalkan kotitalo on jätetty sen alkuperäiseen kuosiin, mitä nyt vähän jotain henkilöpalvontakamaa roudattu muistuttamaan, ettei kyseessä ollut mies vaan monumentti. Noniin. Sarkasmi sikseen. Mannerheim-museo oli kierrokseni kansainvälisimmän kokemuksen antanut museo. Kävelin sisään hikisenä ja nuutuneena ja heti ovelta minua teititeltiin. Museoon sisälle pääsi vain oppaan seurassa, joten minäkin sain oman oppaani. Hän ilmoitti kierroksen kestävän normaalisti tunnin, johon minä kerroin kiertäneeni jo 16 museota, joten Mannerheim ei tänään saisi minulta yli kuutta minuuttia. Kiersimme talon nopeasti ja näin Mannerheimin Buddha-patsaat, taideteokset, sängyn ja vessanpöntön. Tsi-hih. Mutta siis vilpittömästi. Jos olet Mannerheim-fani tai tunnet sotahistoriasta ja marsalkan vaiheista kiinnostuneita ihmisiä, Kaivopuiston Mannerheim-museo on aivan ehdoton paikka käydä. Säästetty rahasumma: 10€ (juokseva laskuri 124€) Klo 15.23 Suomenlinnan lelumuseoMatka Kaivarista Suokkiin vei hyvän tovin. Minulla oli koko päivän ollut onnea julkisen liikenteen kanssa, mutta siinä vaiheessa kun aikatauluissa oli suurin tihutyön mahdollisuus, astui kuvaan Suomenlinnan lautat. Osuin sekä mennessä että tullessa tilanteeseen, jossa jouduin odottamaan vartin lauttaa. Okei, nykymaailmassa se nyt ei ole paljoa, mutta museopäivänä kaikki minuutit lasketaan! Lelumuseo ei muuten ole se helpoimmin löydettävä Suomenlinnan museo, mutta ehdottomasti magein! Vanhat lasivitriinikaapit pitävät sisällään suunnattomat määrät kauniita vanhoja leluja, eikä kiireinen elämysmatkailija ehtinyt kuin bongaamaan muutaman hassun. Varoituksen sana silti: tämä ei ole se museo jonne tuodaan lapsia, tämä on se museo jonne tuodaan isoäitejä. Säästetty rahasumma: 6€ (juokseva laskuri 130€) Klo 15.31 Sotamuseon Maneesi No tuota. Mitäs nättiä sitä tästä sanoisi? Siellähän niitä oli: autoja ja sotavälineitä hallissa. Säästetty rahasumma: 5€ (juokseva laskuri 135€)
Klo 15.36 Suomenlinnan museo
Antakaa anteeksi Suomenlinnan museon ihmiset! Työtapaturma sattui ja kännykkäni tilttasi juuri museossanne, enkä kauheasti keskittynyt sisältöön. Olen joskus aikaisemmin käynyt ko. museossa ja se on ihan tosi kiva, mutta tällä kerralla jäi huomio vähän pienelle. Säästetty rahasumma: 6,5€ (juokseva laskuri 141,5€)
Klo 15.46 Ehrensvärd MuseoNätissä rakennuksessa sijaitseva Viaporin perustajan komendantti Augustin Ehrensvärdin museo on varsin kelpo näyttely, mutta pientä päivittämistä vailla. Monesti museoissa jää valloille sellainen kuvitelma, että kerta tämä kertoo tietystä historiallisesta kaudesta, ei tätä tarvitse päivittää aikojen saatossa. Ei toki, mutta valitettavasti silloin myös näyttelynne näyttävät tiettynä aikakautena tehdyiltä. Pöytiin istutetut kasvottomat nuket ovat nykyään pikemminkin painajaismateriaalia kuin museokamaa. Silti, varsin kiva museo. Säästetty rahasumma: kohtuulliset 3€ (juokseva laskuri 144,5€)
Klo 15.55 Sotamuseo VesikkoEhrensvärd museon jälkeen iski pieni paniikki. Tiesin seuraavan lautan lähtevän takaisin maalle siinä tasan pintaan, mutta minulla oli vielä yksi museo näkemättä. Mikäli en ehtisi tasan lauttaan, mahdollisuuteni ehtiä Tamminiemeen ennen sen sulkemista klo 17.00, tulisi olemaan pieni. Otin silti riskin ja suuntasin Suomen ainoaan sukellusveneeseen, Vesikkoon. Sanottakoon heti kärkeen, että olen käynyt Jari Komulaisen Helsingin satamaan tuomassa isossa neuvostosukellusveneessä. Menin siis Vesikkoon vaan koska se oli listalla. Silti jäi vähän sellainen tunne, että olisin voinut sanoa lipunmyyjille jotain muutakin, kuin että ”Mikä on nopein tie ulos?” Herrat siihen kommentoivat, että takaa jos ei halua nähdä veneen pääaseistusta. En halunnut. Ei enää aseita. Säästetty rahasumma: 5€ (juokseva laskuri 149,5€) Klo 16.54 TamminiemiEhdin! Minä ehdin Tamminiemeen sittenkin. Suomenlinnan lautta oli kauppatorin satamassa klo 16.39. Koko kesän Kaupungintalolla työskennelleenä tiesin lähimmän taksitolpan löytyvän Senaatintorilta, joten juoksin kipeine koipineni torille kuin parhain ravuri. Kysyin, että olisiko mahdollista ehtiä taksilla Tamminiemeen ennen viittä ja kuski lupasi yrittää. Suhimme keskustan läpi suhteellisen vaivatta. Aina kun liikenne alkoi puuroutua, kääntyi kuski vaihtoehtoiselle reitille. Ja niin vain kävi, että klo 16.53 taksi saapui Tamminiemen eteen, pyysin hänen jäädä odottamaan, kun juoksen sisälle hakemaan merkinnät käynnistäni. Kirmaisen sen sadan metriä mitä Kekkonen joutui kävelemään, mikäli kusti ei tuonut postia oviluukulle (kyllä se toi). Otin kuvan kyltistä, hypin portaat ylös, tarrasin ovenkahvaan ja…. lukossa. Kello 16.54 Tamminiemi oli lukossa. Etuajassa. Manasin, huusin ja juoksin takaisin taksille. Säästetty rahasumma: 0€ (Juokseva laskuri 149,5€) Klo 17.05 Didrichsenin taidemuseo Minulla oli vielä yksi stressiaihe, mihin tarvitsin taksia. Nimittäin listani viimeinen museo Arabian Designmuseo menisi kiinni kuudelta. Keskellä iltaruuhkaa Helsingissä ei ollut lainkaan sanottu, että ehtisin kolme viimeistä kohdettani ilman taksin apua. Etenkään jos joka kerta joutuisin soittamaan itselleni uuden taksin. Didrichsen on museona varsin näyttävä, mutta sijainniltaan jotain niin kamalaa. Kuka perustaa museon Kuusisaareen? Oikeesti? Näyttelynä heillä oli jälleen kansallismielistä maalaustaidetta ”Väri vapautuu – Suomen taiteen uudistajia 1908-1914” –näyttelyssä. Eräänlainen jatko-osa aikaisemmalle suurta suosiota saaneelle Munch-näyttelylle. Minua tämä ei kiinnostanut tälläkään kertaa. Säästetty rahasumma: 10€ (Juokseva laskuri 159,5€) Klo 17.42 Designmuseo ArabiaKatsoin kelloani ja totesin ehtiväni paikan päälle ihan hyvin ratikalla, joten käskin suunnaksi Oopperan pysäkin vieressä olevan Kisahallin parkin. Maksoin kuskille varsin siedettävät 40€ melkein tunnin matkasta ja jatkoin kasilla kohti matkani viimeistä kohdetta. Ympyrä oli sulkeutumassa, palasin noin kymmenen tunnin matkanteon jälkeen takaisin Arabiaan.
Arabian Designmuseo on tosi eeppisessä miljöössä – vanhan tehdasrakennuksen yhdeksännessä kerroksessa. Museoon pääsee näköalahissillä, joka on hyvä, sillä en olisi noussut enää yhtä ainoaa rappusta päästäkseni museoon. Itse näyttely nyt on mitä on. Kippoja ja kuppeja. Ei mitään ennennäkemätöntä, mutta lämmin muisto ajalta jolloin tämänkin tehtaan piipuista vielä nousi paksu musta savu kun keramiikkaa poltettiin suomalaisten päivittäiseen käyttöön. Huomasin olevani hieman nostalginen päättyneen matkani ja päättyvän tehdastoiminnan tunnelmissa. Kehuin museohenkilölle tiloja, todeten niiden olevan hyvät niin kauan kuin he saavat niissä olla. Hän sanoi, ettei museo ollut menossa minnekään. En viitsinyt sanoa siihen mitä ajattelin: pelkoa siitä, että kohta koko rakennus olisi yksi museo. Säästetty rahasumma 4€ (Juokseva laskuri 163,5€)
Ole hiljaa Syyrian pakolaiskriisistä! Tämä on helppo muistisääntö, joka kannattaa painaa päähän. En väitä, että se sopii kaikille ja kaikkiin tilanteisiin, mutta koska Syyrian pakolaiskriisistä puhutaan niin roimasti roskaa, on yleispätevänä sääntönä ”Nyt turpa tukkoon!” oikein mainio.
”Miksi me joudumme tinkimään omasta elintasostamme pakolaisten vuoksi? Suomalaiset taistelivat itse oman itsenäisyytensä.”
Jos joskus tulee sellainen fiilis, että tekee mieli heittää tämä argumentti, kannattaa lukea heti ensimmäisessä lauseessa mainitsemani muistisääntö. Ole hiljaa Syyrian pakolaiskriisistä!
Täällä koleassa pohjolassa 95 % puheenvuoroista käsittelee Syyrian tilannetta pakolaiskriisinä, jota se siis ei ole. Kyseessä on verinen sota, jonka lieveilmiönä on syntynyt pakolaiskriisi. Ihmisillä on vaihtoehtona taistella joko diktaattori Bašar al-Assadin joukoissa (muistatteko jätkän, tukahdutti deomokratiaprotesteja tynnyripommeilla) tai taistella Islamilaisen valtion puolella, joka on suurin piirtein ainoa Al-Assadia epämiellyttävempi vaihtoehto. Kolmantena bonus-valintana voi liittyä myös johonkin pienempään kapinallisryhmään ja toivoa, että kaksi isoa pahaa sutta syö toisensa. Tämä siis on tietenkin käytännössä kuolemantuomio jos (ja kun) jompikumpi voittaa.
Yllättäen valintojen ollessa näin rajatut moni tekee raskaan päätöksen jättää kotinsa ja paeta. Nämä sodan jaloista pakenevat ihmiset pakenevat ensisijaisesti oman maan sisällä, toissijaisesti naapurimaihin ja vain häviävän pieni osa päättää hakea turvapaikkaa EU:sta. Näistä unioniin tulevista vain harva päätyy Suomeen.
Kaikissa maasta toiseen siirtymistilanteissa – ovat ne sitten maastamuuttoa, pakolaisuutta tai siirtolaisuutta – on sekä työntäviä että vetäviä tekijöitä. Euroopassa vetävä tekijä ei ole talouden tila, ei työpaikkojen määrä, ei suomalainen sosiaaliturva, ei se sinun tyttäresi lumenvalkea takapuoli tai halu kostaa tanskalaiselle sarjakuvapiirtäjälle tämän tyhmä vitsi. Euroopassa vetävä tekijä on se, ettei täällä ole sotaa!
Kaikki puheenvuorot, joissa korostetaan Euroopan vetäviä tekijöitä ja vähätellään Syyrian työntäviä, voisi saman tien aloittaa sanoilla ”en ole rasisti, mutta..” ihan vaan siksi, että siinä selviäisi suoraan se, että sanoja on rasisti. Mistään maasta ei lähde yli 10 miljoonaa ihmistä pakoon kodeistaan vain siksi, että Euroopassa saa kuulemma käytetyt lastenvaunut vastasyntyneelle. Kukaan, ei niin kukaan lähde kotoaan pakoon johonkin ihmeen Saloon tai Forssaan keskelle hyytävää kylmyyttä omasta vapaasta tahdostaan.
”Niin mutta apu pitää viedä paikan päälle, eikä ottaa heitä tänne hoidettavaksi”
Ole hiljaa Syyrian pakolaiskriisistä! Tottakai apu pitää viedä paikan päälle, mutta mitenköhän se pitäisi mielestäsi hoitaa? Pakolaisille ei saisi tarjota suojaa, vaan heidät pitäisi lähettää takaisin sota-alueelle? Onko tämä todella se mielipide jota kukaan koulusivistyksen saanut suomalainen kehtaa esittää? Ihan mielenkiinnosta tekisi mieli välillä kysyä, että pitäisikö sitten käännytettäville pakolaisille antaa pakolaiskeskuksen kustannuksen summan verran aseita paluumatkalle?
Tietenkin kansainvälisen yhteisön pitäisi ottaa voimakkaampi rooli Lähi-Idässä, eikä vain stepata Yhdysvaltojen poliittisten painopistemuutosten perässä alueelta sisään ja ulos. Tietenkin pitää lähettää apua Syyriaan ja sen lähialueille, jotka ovat itsekin joko keskellä konfliktia, juuri siitä selvinneitä, tai muuten kärsineitä. Sillä ei ole mitään tekemistä suomalaisten vastaanottokeskusten kanssa. Ei niin mitään.
Euroopan lähialueella käydään juuri nyt todella veristä sotaa ja se heijastuu meidän arkeemme.
Toivon lämpimästi, että suomalaiset voivat löytää sydämestään sen verran armoa, että kykenevät antamaan anteeksi syyrialaisille sen, etteivät pakolaisraukat tajunneet miten paljon mielipahaa kuolemanhädässä pakeneminen on suomalaisille aiheuttanut vastaanottokeskusten perustamisten muodossa.
”Mutta ei siellä ole vain syyrialaisia! Siellä on kaikenmaailman albanialaisia ja kenialaisia nuoria miehiä kännyköidensä kanssa.”
Ole hiljaa Syyrian pakolaiskrii… Eiku siis nyt yhtäkkiä ei puhutakaan Syyriasta? Eli siis syyrialaiset sodan jaloista paenneet kiintiöpakolaiset ja turvapaikanhakijat saavat jäädä? Että yhtäkkiä ongelma onkin siinä, että kukaan ei ole perustellut juuri sinulle juuri sopivalla informaation määrällä kunkin yksittäisen turvapaikanhakijan tarinaa, jotta sinä olisit voinut henkilökohtaisesti arvostella onko hän Saloon tai Forssaan perustettavan vastaanottokeskuksen arvoinen asukas?
Mene narsisti itseesi ja häpeä! Mikä ihmeen maailmanpolitiikan asiantuntija sinä oikein kuvittelet olevasi? Hyvä ja oikeudenmukainen filosofikuningas, jolla on oikeus arvostella ihmisten hädän taso? Että sitten kun sinä uskot jollain olevan riittävä hätä, niin hän saa jäädä. Juuri tästä syystä sinun pitäisi nyt vaan tajuta pitää suusi kiinni tästä asiasta ja hyväksyä se tosiasia, että koulutetut ammattilaiset tekevät työtään maahanmuuttovirastossa, eivätkä he ole millään muotoa tilivelvollisia sinulle.
Ole hiljaa Syyrian pakolaiskriisistä, tai oikeastaan voisit olla hiljaa ihan noin yleensäkin.
Tiedätkö kuka on Lucy Pawle? Etpä varmaan - ja lähinnä mietit, että miksi sinua pitäisikään kiinnostaa? Mitäs jos sanoisin, että Lucy Pawle on joutunut viimeisen viikon aikana katomaan Twitteristä, poistamaan yhteystietonsa julkisilta sivuilta ja ilmeisesti muuttamaan facebookissa sukunimensä internetvihan vuoksi?
Mitä hän teki - ihmettelet varmaan? Lucy Pawle oli se epäonninen toimittaja, joka uutisoi CNN:llä Lontoon Pride juhlan ISIS-dildolipun.
Tämä juttu oli 20 minuutin ajan internetin hauskin asia. Iso uutiskanava kuvittelee dildolipun olevan oikea Isiksen lippu. Hah hah hah end of story, eikö niin?
No ei, ei se mennyt ihan niin. Ihmiset eivät tyytyneet vain naureskelemaan hauskana pitämälleen jutulle, vaan myös twiittailivat siitä. Eikä tietenkään kestänyt aikaakaan, ennen kuin massat tajusivat myös toimittajan itsensä olevan aktiivinen twitterin käyttäjä.
Jutussa itsessään oli nimittäin kaksi ongelmaa. 1. Dildot, mikä lienee ilmiselvää, mutta myös 2. Lucy väittää huomanneensa lipun itse kotimatkallaan töistä, vaikka hänen profiilissaan oli todisteet siitä, että joku vinkkasi hänelle lipusta. Tämän jälkeen Twitter, kaikkien vihamedioiden äiti, repesi.
Internetin vihakampanjat kohdistuvat lähes pääsääntöisesti naisiin. Niissä yleensä hyökätään sukupuolta kohtaan ja katalyyttinä on milloin mikäkin naurettavan pikkumainen syy. Yksi tapaustyyppi on Lotta Aarikan tapaus, jossa hän perustellusti puolusti naisten oikeuksia ja nosti esiin olemassa olevan epäkohdan – ansaiten tietenkin valtaisan viharyöpyn tästä.
Sitten on nämä Justine Sacco –kampanjat, jossa sattumanvarainen tyhmä tokaistu saa valtavat mittasuhteet internetin myllyssä. Suosittelen lukemaan Saccon tapauksesta loistavan NY Timesin jutun, sillä se kuvaa hyvin sitä, miten vihakone satuttaa tavallisia ihmisiä hetken hauskuuden vuoksi.
Mutta Lotta Aarikan ja Justine Saccon tilanteissa molemmissa on yksi perustavanlaatuinen ero verrattuna Lucy Pawleen: nimittäin vihaajat. Sacco sai niskaansa amerikkalaisen perinteisen vihamedian, joka etsii syitä pöyristyä jonkun sanomisista. Tämän tällaisen Buzzfeed-kansan, joka elää vain seuraavasta shokista. Aarikan niskaan taas hyppäsivät teekkarimiehet, miesasiamiehet ja perinteinen naisviha.
Mutta mikä on se taho, joka eniten Pawlelle ilkkuu? No on siinä normi-internetvihaakin, mutta valitettavan paljon myös sitä ihmisosaa, jonka voisi kuvitella marssivan Pridessa. Eli meitä koulutettuja kaupunkilaisia, jotka normaalisti kauhistelemme internetin sadismia. Yhtäkkiä myös meidän joukoistamme on rakentunut vihakoneen rattaita, eikä se tunnu olevan kenenkään mielestä edes mitenkään outoa.
Toki, juttu oli tyhmä ja toimittaja teki ilmeisen virheen. Mutta tarviiko siitä tweetata hänelle vielä viikko tapahtuman jälkeen? Internetin mielestä pitää. En edes halua kuvitella, millaista materiaalia hän on saanut yksityisviesteinä tai sähköpostissa.
The question is: is Pride really the context in which you want to spew internet-hate on another human being? She made a mistake, and I’m pretty sure she knows it already. Move along Hate Machine.
Tiesittekö muuten että jääkiekon fanittaminen on välillä todella vaikeaa? Ei sen takia, että peli olisi jotenkin erityisen vaikeaa, tilastoinnin tulkitseminen hankalaa tai asetelmat tunteettomia. Ei, jääkiekko pelinä on viihdyttävää ja mahtavaa seurattavaa. Mikä taas ei aina ole mahtavaa, itseasiassa jopa suurimman osan ajasta se on aivan järkyttävän – sanotaan kerrankin suoraan – perseestä, on fanikulttuuri.
Internetissä on levinnyt tässä viimepäivinä niin sanottuKoff-gate. Tässä tapauksessa suomalaisen Sinebrycoffin panimon markkinointiosasto päätti käyttää vanhaa ”neiti-mielikuvaa” Facebookissa ja puki hupimielessä Suomen miesten jääkiekkomaajoukkueen seuraavan vastustajan Venäjän supertähden Jevgeni Malkinin päälle fotarilla balettitutun. Huono vitsi, josta seurasi täysin ymmärrettävä kohu.
Yksi tämän kohun alle jääneistä on kampanjasta alunperin kirjoittanut Sini Korpinen (teksti täällä). Korpisen ovensuulle on kerääntynyt internetin naisviha, joka on ilmeisemmin pikkuhiljaa unohtamassa Lotta Aarikan, (linkki) koska telkkarista tulee jääkiekkoa ja onhan se nyt jännempää kuin joku teekkarikulttuuri.
Vuonna 2011 kun Suomi voitti edellisen kerran jääkiekon maailmanmestaruuden Slovakian Bratislavassa, muistan käyneeni erään politiikassa vaikuttavan tuttavani kanssa vähän vääntöä sosiaalisessa mediassa aiheesta jääkiekkofanit. Hän ja silloinen tyttöystävänsä olivat nimittäin hankkineet jollekin idiootille häädön ratikasta, kun idiootti oli rasistisessa voimantunnossaan uhkaillut muutamaa tummaihoista poikaa ja maininnut ”Suomen jääkiekkojoukkueen näyttävän kaikille”.
Idiootti, kuten sanoin. Siitä nousi aikanaan pieni kohukin. (linkki)
Olin tietenkin hänen kanssaan täysin samaa mieltä idiootin toiminnasta, mutta yritin peräänkuulutta aktiivisuutta 50 viikkona vuodessa, eikä vain MM-kisojen aikaan. Nimittäin jääkiekon fanikulttuuri on pahimmillaan ihan hirvittävää. Isät vievät poikiaan katsomaan otteluita, missä nämä sitten oppivat jo nuorella iällä että on ihan OK huutaa toiselle ihmiselle että ”kuole” tai hurrata tappeluille. Ja kyllä, isät vievät poikiaan. Seison tuon kliseen takana täysin.
Eikä tässä ole todellakaan kaikki. Esimerkkejä on niin paljon, että tällaista sovinnaista humanistia usein suorastaan oksettaa. Otetaan esimerkkeinä vaikka kaikki jotka vihaavat Vancouver Canucksin ruotsalaiskaksikkoa Henrik ja Daniel Sediniä. Rapakon molemmilla puolilla heitä puhutellaan Sedinin siskoksina. Ihan poikkeuksetta ja ilman että siitä syntyy mitään kohua. Sitten on Juhani Tammiset jotka kutsuvat homoja pikku hiirulaisiksi ja kuitenkin MM-kisojen studioissa herättävät puhetta vain puvustuksillaan. Tai sitten fanisivujen wag-osastot, joissa arvostellaan pelaajien vaimoja ja tyttöystäviä ulkonäön perusteella (en edes laske leikkiä). Tai maailman kuuluisimman kommentaattorin Don Cherryn kommentit siitä, kuinka naistoimittajat eivät kuulu pukuhuoneeseen. Tai, tai tai…
Televisiokuvaan sattuu tuurilla kuumia söpiksiä.
tai että jään putsaaminen on kätevintä juuri tuossa asussa
Tai että leijonakaupassa tiedetään, että mikä on minkäkin sukupuolen värimaku
Minulla on terveisiä teille, jotka pöyristyitte Koffin kampanjasta: nää ihmiset elää näin ihan joka päivä. Maskuliinisuuden viimeisessä linnakkeessa, eli suomalaisittain jääkiekossa, ei ole ammattilaistasolla vielä yhtään julkihomoa. Ei yhtään. Nada. Nolla. Zip. Eikä se muuten ole sattumaa. Se puhekulttuuri ja toimintamalli jonka mekin hyväksymme päivästä ja vuodesta toiseen, elää ja voi hyvin jääkiekossa. Sini Korpisen kommentit herättivät kohun ja närää pääasiassa siksi, koska hänen käyttämiään sananvalintoja ja kritiikin kohteita nähdään jääkiekossa tasan sen kaksi viikkoa vuodessa. Muulloin idiootit jyräävät.
Tämä on nyt vähän hätähuudon kaltainen haaste: jos ette pidä jääkiekon fanikulttuurista, niin tulkaa katsomaan jääkiekkoa. Muuten te olette vain kerran vuodessa kisoja katsovia ulkopuolisia, joiden kritiikki lajin toimintamalleihin on vain pelkkää ulkopuolisten äimistelyä. Niin kauan kuin meitä fiksuja jääkiekkohulluja on vain vähän, voivat idiootit aina väittää kritiikin tulevan vain ulkopuolisilta, jotka eivät ymmärrä lajista mitään.
Vaikka kyllä me ymmärrämme! Ymmärrämme että joukkueurheiluun kuuluu olennaisena osana fanikulttuuri. Omia saa ja pitää kannustaa. Joukkueurheiluun kuuluu myös otteluissa vastustajan pelin häiritseminen. NHL:ssä esimerkiksi kotijoukkueen kannattajat saattavat alkaa huutaa vastustajan etunimeä, tarkoituksenaan häiritä tämän suoritusta. Esimerkkejä fiksusta ja toimivasta häirinnästä on niin paljon, etten viitsi alkaa niitä tähän kirjoittamaan, vaan laitan toisen pienen kuvasarjan.
Anaheim Ducksin kapteenilta lähti hiukset jo nuorena
Ehkä paras häirintäkeino ikinä!
Jos joukkuettasi haukutaan kieliryhmän kautta, niin fiksu markkinointitiimi käyttää sitä mielikuvaa hyväkseen
Ja arvatkaas mitä? Se Koffin kuva olisi voinut olla ihan tosi hyväkin, jos siinä ei olisi viitattu tyttöihin. Baletti ei ole kontaktiurheilua, Venäjällä on vahva balettihistoria ja jääkiekossa Venäläiset supertähdet ovat usein kontaktia välttelevien taiteilijoiden maineessa. Mutta kun ei, niin ei. Koff oli näköjään päättänyt ottaa helpoimman mahdollisen reitin ja tehdä idioottimaisen kampanjan.
No joo. Baletti on kyllä sen verran naisvaltainen laji, että sen vertaaminen jääkiekkoon olisi varmaan jo sinällään ollut vähän siinä ja siinä, että onko se oikei.