29/50 The Bone Clocks

Päätin ottaa viiden viikon kesälomalleni lomalukemisiksi pelkästään suhteellisen varmasti viihdyttäviä kirjoja. Minulla on kuitenkin kylmä ja sateinen syksy aikaa lukea kirjoja kurjuudesta ja kärsimyksestä. Ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui suositusten perusteella Pilvikartaston kirjoittajan David Mitchellin tuoreempi teos The Bone Clocks.

The Bone Clocks on kevyttä fantasiaa ihmisten maailmasta. Tai oikeastaan se on kunnon fantasiaa, jonka tekee kevyeksi kirjan rakenne. Tätä on vähän vaikea selittää paljastamatta juonta. The Bone Clocks on vähän niin kuin Neil Gaiman kirjoittaisi vähän himmaillen fantasiaelementtejään tai kuin Margaret Atwood vähän korostaisi omiaan. Aukeniko? Tuskin.

En ole lukenut Pilvikartastoa, mutta olen nähnyt siitä tehdyn sekavan Tom Hanks-elokuvan. The Bone Clocksin luettuani, voin kuvitella mikä Pilvikartastossa on hyvää ja miten hankala sitä on kääntää elokuvaksi. The Bone Clocks kertoo yhtenäisen tarinan, jossa kertojat vaihtuvat, aikajana venyy ja fantasian taso vaihtelee.

Kirja pääsee etenemään varsin pitkälle ennen kuin lukijalle annetaan selityksiä yliluonnollisten vilkaisujen taakse ja mytologian esirippua nostetaan niin paljon, että pikkuhiljaa kerääntyneet oletukset voi yhdistää suureen tarinaan. Tässä onkin Mitchellin suurin vahvuus – hän jaksaa rakentaa tarinaansa huolellisesti ja ajatuksella.

Kirjan fantasiaelementin juoni, tai sanotaan pikemminkin suuri mysteeri, ei mielestäni ollut lopulta kovinkaan kummoinen. Romaanin rakenne piilotteli juonta hartaasti, joten tuskin mikään paljastus olisi lopulta riittänyt täyttämään kaikkia odotuksia. Huomasin ajattelevani samalla, että esimerkiksi juuri Neil Gaiman ei näillä työkaluilla vielä saisi kokonaista kirjaa aikaiseksi. Tosin tämä on ehkä makuasia.

Juoni kuitenkin oli muuten hyvä. Ehkä ihan muutamaa pikkukohtaa lukuun ottamatta jopa todella hyvä. Ehkä muutaman sivupolun ja elementin Mitchell olisi jopa voinut jättää teoksestaan pois, jolloin siitä olisi tullut suoraviivaisempi ja – kröhöm – vähän lyhyempi. Taisin bongata teoksesta jopa yhden sisäisen logiikan virheen, jota ei selitetty joko rakenteen vuoksi tai epähuomiossa.

Olisin antanut tälle kirjalle neljä tähteä, mutta symmetrisen teoksen tekemisen innossa Mitchell oli paiskannut alkuun ja loppuun melko paljon täytettä. Alussa se loi ilmapiirin ja oli paikallaan, mutta lopussa olisin voinut jättää hölinät vähemmälle. Ja sitä kun kirjoittaa näitä arvioita kirjoista melko usein niiden loputtua, niin sehän se on päällimmäisenä mielessä.

David Mitchell: The Bone Clocks ***

28/50 Last Bus to Woodstock

Colin Dexterin ylikomisario Morse on monille tuttu puolitoistatuntisista tv-elokuvista, joita tehtiin vuodesta 1987 aina vuoteen 2000 asti. Last Bus to Woodstock on Dexterin ensimmäinen Morse-kirja ja se päätyi listalleni pitkälti siksi, jotta tietäisin mitä puolisoni on teininä lainannut Turengin kirjastosta.

Teos on vuodelta 1975 ja sen Morse eroaa kovin John Thaw’n sarjassa esittämästä rikoskomisariosta melkoisen paljon. Dexter kuvaa Morsen hinteläksi ja tummaksi naistenmieheksi. Selkeämpi yhtymäkohta television Morseen on hahmon kärttyisyys. Koko lukukokemuksen ajan päässäni seikkaili televisio-Morse, jonka toiminta oli jotenkin outoa. "Morse, miksi käyttäydyt noin? Lopeta!"

Kirjana Last Bust to Woodstock oli ihan näppärä dekkari, jossa murhaajan etsiminen vaatii hoksottimia ja epäilynalaiset valehtelevat kompulsiivisesti itseään suojellakseen. En arvannut murhaajaa etukäteen, vaikka olen tainnut nähdä kirjan filmatisoinnin joskus. Joten siitä plussaa.

Teoksen juoni on kuitenkin vähän homehtunut ajan myötä. En pitänyt Dexterin machomiehistä ja uhrinaisista ja välillä juonessa seikkailtiin selvästi liian kaukana misogynian rajan väärällä puolella. Dexter kirjoittaa vetävästi, mutta esimerkiksi päähenkilön pohdinta siitä, että voiko nuorta naista oikeasti raiskata, nostatti kyllä vähän kiukkumittaria ainakin tällä kotisohvalla.

Kaikkien kirjojen ei vain kuulu jäädä elämään. Jos vertaan tätä dekkaria esimerkiksi To Kill a Mockingbirdiin, joka käsittelee rotukysymystä, muttei kielensä puolesta enää puhuttele nykylukijaa oikein, niin olen valmis antamaan Last Bus to Woodstockille aika vähän anteeksi. Harper Lee sentään kertoi tarinan rotusorrosta, jossa puheenparsi oli sortava. Dexterin teos on parhaimmillaankin vain pikkunäppärä dekkari.

No joo, ehkä paasaan liikaa kirjasta jonain misogynian majakkana. Kyseessä on oman aikansa tuotos, jolloin James Bondit, Jack Carterit ja mikä ikinä olikaan Charles Bronsonin hahmon nimi Väkivallan vihollisessa, tihkuivat testosteronia populaarikulttuurin mieskuviin. Eikä tämä Dexterin kirja lopulta ole muuta kuin massaviihdettä 1970-luvun alkupuolelta.

Colin Dexter: Last Bus to Woodstock **

27/50 Kurja Belgia! Muistiinpanoja ja kirjeitä 1864 – 1866

Charles Baudelairen Kurja Belgia on pöljä pieni kirja. Teoksen ensimmäiset sata sivua on suunnitelma kirjasta, jossa Baudelaire haukkuu Belgiaa ja belgialaisia. Viimeiset 50 sivua taas on hänen käymäänsä kirjeenvaihtoa ajaltaan Brysselissä.

On harvinaisen hauska yhteensattuma, että satuin lukemaan tämän teoksen heti Oikeusjutun perään. Haukuin silloin (eilen) Kafkan teoksen keskeneräisyyttä ja sanoin lukevani mieluummin kirjoja, niin kuin kirjailijat ovat itse ne halunneet luettavan. Noh, Kurja Belgia! ei ole edes kunnolla kirja, vaan suunnitelma kirjasta, jota Baudelaire ei ikinä kirjoittanut.

Mikä sitten tekee kirjan? Onko sen suunnitelma tarpeeksi? Vastauksena kaiketi lienee, että kyllä kirja on kirja, jos sen joku julkaisee. Puhelinluettelo on kirja. Fontteja ja ladontaa esittelevä painotalon promojulkaisu on kirja. Jos joku suostuu julkaisemaan minun armeija-aikoina kirjoittamani muistiinpanot siitä, mitä 23 millisen ilmatorjuntatykkipatterin viestiupseerin tarvitsee tehtävässään osata, päätettäisiin julkaista, sekin olisi kirja.

Mistä tullaankin seuraavaan pointtiini: Charles Baudelairen Kurja Belgia on kirja, mutta se vaan ei ole Charles Baudelairen kirja. Baudelaire on tässä tapauksessa alkuperäislähde, vähän niin kuin karjalaiset runonlaulajat olivat Elias Lönnrotin Kalevalan lähteitä. Tämä vuoden 2003 suomennos on Antti Nylénin kääntämä ja toimittama kirja, johon on kyllä koottu suuri määrä Baudelairen kynästä tullutta Belgiaa koskevaa tekstiä. 

Kirjan rakenne on erikoinen, mutta entäs sisältö? Kurja Belgia! on ihan hiton viihdyttävä teos. Sen ensimmäiset sata sivua ovat kielellisesti lahjakkaan ihmisen toinen toistaan hauskempia muistiinpanoja, jotka hän on halunnut kirjata ylös tulevaa kirjaa varten. Se tekee rakenteesta omituisen ja itseääntoistavan, ollen samaan aikaan kuin stand-up koomikon puheenvuoro Belgian roast-illassa. Luin teoksen päivässä ja pitkälti ratikassa hihitellen.

Kyseessä on niin älytön teos, ettei mitään rajaa. Baudelaire haukkuu samalla kertaa naiset, lapset, taiteen, demokratian, vapaa-ajattelijat, ruoan, arkkitehtuurin, monumentit, tavan kävellä kadulla, kielen ja kulttuurin – näin pari asiaa mainitakseni. En malta olla ottamatta tähän lyhyttä lainausta suunnitelman loppupuolelta, joka kuvaa hyvin Baudelairen asennetta: 

"Mieleeni on joskus tullut, että ehkä Belgia on porrasteinen helvetti, jollaisia luomakunnan keskelle on sijoitettu, ja että belgialaiset ovat, kuten Kircher ajattelee tietyistä eläimistä, muinoin rikoksiin syyllistyneitä alhaisia sieluja, jotka on vangittu muodottomiin ruumiisiin.
  Belgialaiseksi tullaan tekemällä syntiä. – Belgialainen on itse oma helvettinsä."

Ahhahahahahaha! BURN! Naurattaa, vaikka tiedän, että kirja on todennäköisesti katkeroituneen ja hyvin sairaan miehen kirjoittamaa vuodatusta, joka kumpuaa pitkälti hänen kyvystään olla näkemättä murheittensa taustalla omia valintojaan. Vähän kuin bussipysäkillä ohikulkijoille loukkauksia huutelevan syrjäytyneen alkoholistin sanomisista koostettaisiin kirja ”Bussin odottajat”.

Mutta mitä tälle pitäisi antaa tähtiä?!? Kafka sai vain kolme keskeneräisyydestään, mutta tähän verrattuna Kafkalla oli kuitenkin ihan kirja olemassa. Dovlatoville annoin kolme ja se oli yhtä viihdyttävä kuin tämä ja paljon Kafkaa valmiimpi. Ei tämän kirjaprojektin kuulunut avartaa mun näkemystäni kirjoista. Miten tässä nyt pitäisi palata maailmaan, jossa annan tähtiä kirjoille, joiden juonista ja kerronnasta pidin eniten? APUA!

Charles Baudelaire: Kurja Belgia! Muistiinpanoja ja kirjeitä 1864 – 1866 ***

26/50 Oikeusjuttu

On joitain klassikoita, joiden sisältö ei enää merkitse kirjallisuudessa juuri mitään, vaan ne ovat siirtyneet idean tasolle. Ei tarvitse sanoa kuin ”kafkamainen” ja kaikki tietävät mistä puhutaan, vaikkei kukaan olisi lukenut koskaan kirjaakaan Kafkalta.

Ehkä juuri tästä syystä Oikeusjuttu on niin erikoinen Kafkan kirja. Olin aina kuvitellut Kafkan teosten lisäävän normaaliin maailmaan jonkin surrealistisen elementin luomaan jännitettä ja kuljettamaan juonta. Oikeusjutussa tämä surrealistinen elementti on nimessäkin mainittu päähenkilö Josef K:n oikeusjuttu, jonka byrokratia on aivan eeppisissä mittasuhteissa.

”Mutta Eeli, sinähän paljastit juuri juonesta vaikka kuinka ja paljon, vaikka olet ylpeillyt siitä ettet tätä tee!”

Franz Kafka kirjoitti teoksen lähteistä riippuen vuosien 1914-17 aikana, kirja on ilmestynyt postuumisti vuonna 1925 ja se on ollut painossa yli 90 vuotta. Joten jos tämä nyt pilasi jonkun tulevan lukuelämyksen, niin kovin yllättynyt olen että näinkin pitkään olet selvinnyt kuulematta Oikeusjutun lähtökohtaa.

Oikeusjutun kafkamainen piirre ei siis ole kovin kafkamainen, tai on, riippuu vähän siitä miten asiaa tarkastelee. Kafkan oikeusprosessi on täysin surrealistinen pientä ihmistä pompottelevan kasvottoman koneiston kuvaus, jossa sekä tuomioistuin että syytetty ovat autuaan tietämättömiä ja kykenemättömiä vaikuttamaan sen tuloksiin.

Toista maailmansotaa edeltäneessä Keski-Euroopassa byrokratian kuvaus oli ehkä kärjistetyn humoristista ja surrealistista, mutta 2010-luvun Pohjois-Euroopassa se kalskahtaa liiankin mahdolliselta. En voinut olla miettimättä Josef K:n tapausta ja kuinka paljon se kuulostaa niiltä oikeusprosesseilta, joille turvapaikanhakijat Suomessa alistetaan: kukaan ei tiedä mitään, kukaan ei ole vastuussa, et tiedä mistä sinua syytetään ja miten voit omaa asiaasi edistää. Prosessissa on ainoastaan varmaa se, että se kestää pitkään.

Kirjana Oikeusjuttu on silti ihan hauska – ajoittain jopa todella hauska. Sen kieli ei oikein lennä enää nykystandardeilla (ainakaan lukemassani vuoden 1975 käännöksessä) ja tahdituksessa olisi moderni kirjailija ehkä pystynyt hoputtamaan kuljetusta pari piirua ripeämmäksi.

Selkein miinus teoksessa on kuitenkin sen keskeneräisyys. Noin 180 sivun kohdalla Kafkalla on ilmeisesti kunto pettänyt ja lopuista luvuista on jäljellä vain osia, ehkä niihin liittyviä muistiinpanoja ja selvästi keskenjääneitä hahmotelmia. Joku voisi sanoa kirjan olevan täydellinen juuri siksi koska se on kesken, mutta kyllä minä ainakin mieluummin luen teoksia sellaisina kuin kirjailija on ne tarkoittanut.

Franz Kafka: Oikeusjuttu ***

25/50 Matkalaukku

Kesäkuun alku ja kirjaprojektini on ylittänyt puolivälin! Alkukiihdytyksen jälkeen tuli vähän tahmeampi kausi, mutta viime aikoina olen taas päässyt kuromaan kiinni lukemisiani. Tosin, tällaiset Matkalaukun kaltaiset lyhyet kirjat kyllä helpottavat kummasti kuromista.

Sergei Dovlatovin teos on hauska ja elämänmakuinen kertomus miehen matkalaukusta löytyneistä esineistä. Kyseessä on siis pieniä novelleja Neuvostoliitosta, joissa kaikissa seikkailee kirjailijanniminen ilkikurinen hulttio.

Ensimmäisen parin novellin jälkeen olin jo istuttanut Matkalaukulle päässäni viiden tähden arvion. Ehkä se johtuu siitä Pohjois-Korea -kirjasta, mutta valtioterrorille nauraminen ei jotenkin enää jaksanut naurattaa loppua kohti. Tiedän toki, että Neuvostoliitossa eli vahva huumorikulttuuri, jonka avulla arjen mielettömyyttä jaksettiin paremmin. Aikalaisille huumori oli tärkeää.

Dovlatov julkaisi teoksensa länsimaissa. Hän emigroitui ja hänen kirjansa eivät siis ole neuvostoliittolaisia, vaan ne kertovat Neuvostoliitosta. Siinä on vissi ero, sillä aikalaiskirjallisuus ei olisi voinut olla ihan näin suorasanaista, vaan huumoria olisi pitänyt peitellä enemmän.

Enkä siis edes halua sanoa tämän olevan kritiikkiä kirjaa kohtaan. Kirja on varsin näppärä ja hauskaa luettavaa. Minulla vaan ei itselläni nyt oikein ollut kykyä nauraa esimerkiksi novellille, jossa Dovlatov kertoi toimineensa armeija-aikana vankileirillä vartijana. Tarina oli vekkuli, mutta silti..

Joten Dovlatov saa nyt minulta huonommat pisteet kuin ansaitsisi.

Sergei Dovlatov: Matkalaukku ***