23.4.2018

20/50 Neuromancer

Mä en jotenkin päässyt tähän kirjaan sisälle. Ei tämä nyt huono teos ollut mutta vähän sellainen kimppu kliseitä. Toki, voihan sitä väittää, että vuonna 1984 kirjoitettu Cyberpunk-genren luonut kirja ei voi olla kliseinen, koska muut apinoi sitä.

Mutta sitten taas. Kirjan henkilöt oli otettu jostain hahmogeneraattorista, ilman että kukaan oli jaksanut kauheasti liimailla niiden päälle ominaisuuksia. Kirjassa oli sankarimies, jolla on synkkä puolensa. Siitä löytyi mysteerinen nainen, joka ei anna kenenkään komennella häntä. Paikalla oli myös vanha mestari, joka puhuu haudan takaa. Sitten siellä oli pettureita, rastafareja, patriarkkoja ja kärsiviä tyttöystäviä. En viitsi kuvailla hahmoja sen enempää, sillä kaikki ominaisuudet voi arvata oikein noilla kuvailuilla.

Kaikki nämä hahmot olivat kirjoitettu puhumaan uskottavaa nuorten katukieltä 34 vuoden takaa, joka sai minut lukijana lähinnä miettimään, miten typerältä kaikki kuulostaisi ääneen sanottuna.

Jotain positiivista pitäisi keksiä… Jestas. Noh, olihan tässä vetävä ja nopeatempoinen juoni. Välillä juoni oli jopa niin nopeatempoinen, että minä putosin kärryiltä. Tässä kirjaprojektin edetessä olen oppinut katsomaan sanoja tahdissa lukematta niitä, jos jään miettimään jotain mitä kirja minussa herättää. Annan esimerkin. Kuvittele, että jokainen repliikki vastaa yhtä kirjan riviä:

”Jahas, taas ne puhuu siten, että joka toinen sana on ’man’”

”Missä leffassa kanssa kaikki puhui näin?”

”Ainiin se taisi olla Robocop!”

”Vitsi siinä kyl ne pahikset otti itsensä ihan liian tosissaan”

”Hei mitäs tässä kirjassa tapahtuu?”

”Kukas hitto toi nyt on ja mistä se tähän tuli?”

”Näähän on jossain ihan eri paikassakin kuin tossa sivun puolivälissä?”

”No jos mä jatkan vähän eteenpäin, niin varmaan pääsen taas kärryille”

”You killed those cops, man! –hitto taas toi man”

“Hetkonen, mitkä poliisit? Missä välissä täs oli jotain poliiseja?”

“No kyl mä pääsen kärryille, kun keskityn vaan”

”Flip it, man – AARRGGHH!!!”


Tämä kirja kannattaisi takuulla lukea joko ärsykkeettömässä tilassa parilla kertaa kokonaan tai sitten suomennoksena. Neuromancer on kirja ajalta, jolloin tietoverkko ei ollut sitä mitä se on nyt, joten on ymmärrettävää, että osa veikkauksista meni vähän pieleen. Uskon, että tästä on sais tai on tehty hyviä versioita, esim sarjakuvina tai elokuvina Mun mielestä kuitenkin tässä kirjassa parasta on nimi.

William Gibson: Neuromancer **
Lue lisää

15.4.2018

19/50 The Righteous Mind

Tämä kirja on listani ainoa tiedekirja. En alun perin ajatellut ottaa mukaan yhtään, mutta kerta lukusuosituksia kysellessäni sain kehuja The Righteous Mindista, niin päätin lisätä sen listalleni.

On siis vähän epäreilua lähteä antamaan tälle pisteitä samoilla kriteereillä, kuin mitä olen tähän asti tehnyt. Jonathan Haidt on moraalipsykologian tutkija ja kirjan nimi voisi ihan hyvin olla What is Moral Psychology? tai How Liberals and Conservatives differ according to moral psychology.

Tiedekirjana tämä on varsin pätevä teos. Se käsittelee aihetta monipuolisesti ja perusteellisesti. Erityisesti teoksen alkupuoli on kirjoitettu hyvinkin lukijaystävällisellä tavalla kirjoittajan itsensä tutkimusmatkaksi moraalipsykologiaan. Tutkimuksen pointit rakentuvat hiljalleen lukijan ja tutkijan syventyessä paremmin aiheeseen. Vähän jopa tuli sellainen tunne, että psykologi käyttää kaikki ihmismielen huijaamisen kikat saadakseen pidettyä lukijan mielenkiinnon mahdollisimman suurena.

Eikä siinä mitään. Mielenkiintoinen teoshan tämä on ja hyvin perusteellinen. Noin 200-250 sivun kohdalla aloin jo vähän kaipaamaan yhteenvetoa ja loppulukua. Tämä on kuitenkin tutkimus, joten perustelujen piti olla valmiita, vaikka jaksamiseni alkoikin olla lopussa.

Kritiikkinä sanottakoon, että vaikka teos on perusteellinen ja hyvä, on siinä vahva amerikkalaisen mielenlaadun maku taustalla. Kirjoittaja puhuu liberaaleista ja konservatiiveista kyllä myös globaalissa kontekstissa, mutta etenkin johtopäätöksissään hän päätyy kyllä usein käsittelemään amerikkalaisen politiikan liberaaleja ja konservatiiveja. Joten joo, voihan tästä eväitä mukaansa ottaa, etenkin me arvoliberaalit, mutta poliittinen spektri monipuoluejärjestelmissä jäi kyllä tyystin käsittelemättä.

Eli mielenkiintoinen teos, joka on etenkin alkupuolellaan hyvin luettava opus. Nautittavuus olisi vaatinut noin 100 sivun verran karsimista, mutta tutkimus saapuu satamaan vasta kun vesistö on kokonaan ylitetty. Vielä kun politiikan selitys olisi ollut samalla tasolla kuin moraalipsykologian selitys, niin kyseessä olisi oikea ohittamaton kirja kenelle tahansa politiikasta kiinnostuneelle. Nyt tämä oli ”vain” hyvä ja mielenkiintoinen teos.

Jonathan Haidt: The Righteous Mind ***
Lue lisää

4.4.2018

18/50 Nimeni on Punainen

Huhhuh. Kingin ja Saramagon jälkeen ei olisi ehkä kannattanut lukea Orhan Pamukin kuusisataasivuista romaania 1500-luvun Istanbulista. Armas kirjastolaitoksemme kuitenkin sanelee kirjoilleen vain tietyn laina-ajan, joten tuli sitten luettua puolivahingossa kolme tiiliskiveä putkeen. En voi suositella. En niin ollenkaan.

Pamuk voitti vuonna 2006 Nobelin kirjallisuudenpalkinnon, mutta se palkinto tuntuu minun kirjalistallani olevan pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Ainakin mitä Nobel-voittajiin tulee, tämä oli ehdottomasti inhokkini.

Jaa miksi? Noh ensinnäkin, olen lopen kyllästynyt lukemaan mieskirjailijoiden misogynistisiä romaaneja, joiden naiset ovat kaikki ”ihan vaan tarinan vuoksi” jotenkin sorrettuja, juonittelevia pettureita tai kokoelmia äitikliseitä. Joo, kirjasi yhdeksästä päähenkilöstä vain kaksi oli naisia, joiden molempien tehtävä on lähinnä tehdä miesten elämästä hankalaa. Hienosti kuvattu Orhan, ihan osui kohdalleen /sarcasm.

Toisekseen, jos Nimeni on Punaisesta ottaisi pois kaikki kuvien kuvailut, lähtisi sisällöstä kaksi kolmannesta. Pahimmillaan Pamuk käyttää parikymmentä sivua peräjälkeen siihen, kun yksi tärkeä mies selaa vanhoja kuvia ja ihastelee niiden mestarillisia viivoja. Kaipa siinä jotain vertauskuvia haettiin tai yhteyttä historiaan. Tai jotain.

Kolmanneksi, kun kirjasta poistaa vielä tämän lisäksi ensimmäiset 300 sivua minua viihdyttänyt Istanbulin kuvailu, jää jäljelle epäuskottava rakkaustarina, johon yhdistyy erikoinen murhamysteeri. Molemmat toimivat lähinnä motivaationa päähahmoille pölistä loppumattomasti kuvista, piirtämisestä ja Heratin mestareista.

Kai sitä pitäisi hampurilaispalautteen nimissä myös kertoa kirjan hyvistä puolista? Okei, onhan tämä hyvin kirjoitettu. Pamukin tyyli käyttää minä-kertojia luomaan mysteeriä ja kääntämään lukijan katseen kirjailijan haluamaan suuntaan on oikeasti todella näppärää tarinankerrontaa. Välillä se ehkä lipsahtaa vähän kikkailun puolelle, mutta kykenen näkemään miten jonkun mielestä tämä on ihan todella hyvä kirja. Noniin, siinä oli kehut.

Sanonko ilkeästi? Sanon silti: Nimeni on Punainen on viihdyttävä pitkälti siksi, koska se vetoaa länkkärilukijan haluun lukea eksoottisesta idästä. Syntyjään istanbulilaisen Pamukin ei voi moittia Saidilaisittain kantavan vetensä orientalismin kaivosta, sillä tällä kertaa orientalismi oli katsojan (eli minun) sokaisemattomissa silmissäni. Ilkeän kuitenkin epäillä, että ehkä se orientalismin pikku piru saattaa asustella myös siellä Ruotsin akatemian lahjomattomien ja ei-yhtään-poliittisten kirjallisuudentuntijavesseleiden mielissä.

Orhan Pamuk: Nimeni on Punainen **
Lue lisää

25.3.2018

17/50 Jeesuksen Kristuksen Evankeliumi

Listani seitsemästoista romaani oli kirjavuoden 1991 kohutuin teos. Jeesuksen Kristuksen Evankeliumi on juuri sitä, mitä nimi lupaa: Jeesuksen näkökulmasta kirjoitettu kertomus noin 33 vuoden ajanjaksosta roomalaisten hallitsemassa Palestiinassa. Ei siis ollut järin yllättävää, että kirjasta pahastuivat ilmestymisvuonna vanhoillisemmat kirkon edustajat, uskonnolla ratsastavat poliitikot ja muut ammattipahastujat.

Eikä kohu syntynyt ihan täysin syyttä. José Saramago kirjoittaa ihmisestä – kaikkine vikoine ja haluineen. Ja vaikka se jokseenkin uskomattomalta kuulostaakin, onnistuu Saramago ujuttamaan Uuden testamentin juoneen piirteitä, jotka eivät tule esiin muissa evankeliumeissa. Joten kirja kannattaa kyllä lukea juonenkin puolesta, vaikka tuntisikin Raamattunsa.

Mutta mitäs mieltä minä tästä olin? Noh, aika ristiriitaisia fiiliksiä jäi.

Aluksi kirja tuntui ihan Waltarin Sinuhelta, vaikka se johtui ehkä siitä, kun olen lukenut sangen vähän kirjoja, joissa tarvotaan sandaaleilla hiekassa. Siinä vaiheessa kun kirjan päähenkilö alkaa olemaan riittävän vanha, että hänellä on jotain tekemistä juonen kanssa, kirja tuntuu muuttuvan. Tai, ainakin siis aloin lukea sitä erilailla.

Joka kerta kun luin Jeesuksen nimen tekstistä, oli se sitten missä yhteydessä tahansa, minulle tuli kovin surrealistinen olo. Ikään kuin lukisin Jeesus-fanfictionia, jonka vain on kirjoittanut Nobelin kirjallisuudenpalkinnon voittanut kirjailija. Jos Jeesuksen Kristuksen Evankeliumi olisi kirjoitettu 300-luvulla, sitä kutsuttaisiin apokryfikirjaksi, mutta nyt se on romaani. Kirjan fiilis muuttuu loppua kohden, mutta toisaalta, niin muuttuu alkuperäislähteenkin.

Enkä siis halua jättää epäilyksen varjoa: Jeesuksen Kristuksen Evankeliumi on todella hyvä romaani. Se on kirjoitettu perin merkillisellä ladonnalla, jossa kaikki keskustelut ovat yhtä virkettä ja kappaleet ovat 1-5 sivun mittaisia. Tämä Saramagon erikoinen tyyli, yhdistettynä aihepiirin raamatulliseen hehkuun, tekee kirjasta varsin ainutlaatuisen kokemuksen. Jeesuksen Kristuksen Evankeliumi on todellakin erilainen kirja.

En siis oikein päässyt yli siitä, että päähenkilönä hääräsi Jeesus - siis Jeesus-Jeesus. Mutta eihän tällaista kirjaa voi kirjoittaa muusta kuin itsestään Jeesuksesta-Jeesuksesta. Lisäksi minua häiritsivät ikuiset virkkeet. Mutta taas, eeppinen kertomus Jeesuksesta-Jeesuksesta ansaitsee eeppisen kerronnan. Haluaisin antaa tälle teokselle viisi tähteä, enkä pysty perustelemaan miksen antaisi.

José Saramago: Jeesuksen Kristuksen Evankeliumi ****
Lue lisää

20.3.2018

16/50 'Salem's Lot


Lukulistalleni päätyi edellisen muusikkoelämänkerran lisäksi muitakin ”en ole koskaan” -kirjoja. Joten ajattelin, että miksi odottaa sen kauempaa? Vedänpä bucket listiltä seuraavaksi yli kauhun mestarin Stephen Kingin.

Muusikkoelämänkerroista tiesin, että ihmiset lukevat niitä, mutta lukeeko kukaan Stephen Kingiä? Hänen kirjoistaan tehdyt elokuvat on suosittuja, mutta minulle King on aina edustanut jotenkin yhtä askelta kioskikirjallisuudesta. Perhe hankkii koiran, mutta se onkin paholaiskoira! Lapset kiusaavat nörttiä, mutta se onkin paholaisnörtti! Perhe muuttaa vuoristoon hoitamaan hotellia, mutta se onkin paholaishotelli!

Varmaankin tuo on epäreilu arvio. Kauhu on kirjallisuudenlajina suurin piirtein scifin tasolla arvostuksessaan. Teos saa olla poikkeuksellisen onnistunut, jotta se noteerataan jotenkin hyväksi kirjaksi, eikä vain hyväksi kirjaksi genressään. Todellinen genrekirjan mittari ei kuitenkaan saisi olla se, että miten hyvin kirja miellyttää heitä, joita genre ei yleensä kiinnosta. Kehtaako joku vielä myöntää välttelevänsä Sormusten Herraa, kun siinä on kaiken maailman menninkäisiä?

No, kaiken tämän jälkeen pitää sanoa, että ’Salem’s Lot ei ole mitenkään erityisen hyvä kirja. Se kasvattelee tarinaansa aika kauan, enkä oikein missään vaiheessa tuntenut erityistä imua lukea. Viimeisen 50 sivua kirja veti mukanaan, mutta ensimmäisen 600 aikana lähinnä varmistin jokaisen kappaleen aluksi, etten varmasti sitoutuisi lukemaan yli kahden sivun mittaista tekstipätkää kerrallaan. 


’Salem’s Lot on mainittu monissa yhteyksissä yhtenä Kingin parhaista kirjoista ja kyllä minä nyt jotenkin ymmärrän mistä tällainen mielikuva saattaa syntyä. Kyseessä on pikkukaupunkikirja, jonka keskiössä on kauhuelementin tuleminen pieneen yhteisöön. En nyt ihan täysin suoralla naamalla väitä, että pitää samaistua amerikkalaisen pikkukaupungin elämään nauttiakseen kirjasta, mutta epäilen, että väittääkseen tätä Kingin parhaaksi teokseksi, se on pakollista.

Olen jossain välissä tätä kirjaprojektia sen jo sanonutkin, mutta olen valmiina antamaan kirjalle viisi tähteä, jos siinä on vampyyreja ja räjähdyksiä. Projektini ainoa kirja, jossa tiesin tämän etukäteen olevan mahdollista, ei tarjonnut yhtään räjähdyksiä.

Stephen King: ’Salem’s Lot **
Lue lisää

11.3.2018

15/50 The Prime of Miss Jean Brodie

Tämä kirja ei ollut alkuperäisellä listallani, mutta olin käymässä Edinburghissa ja halusin lukea jonkin sinne sijoittuvan kirjan. Kevyeksi matkakirjaksi valikoitui Muriel Sparkin 1930-luvun edinburghilaiseen tyttökouluun sijoittuva, vain hitusen päälle satasivuinen The Prime of Miss Jean Brodie.

Kirja kertoo alakoulunopettajan neiti Jean Brodien parhaista vuosista, hänen oppilaistaan ja ihmissuhteista. Mukana on myös vähän toivomaani kuvausta 1930-luvun Edinburghista, mutta lopulta kyseessä oli enemmän kirja paikassa kuin kirja paikasta. Ei se kuitenkaan haitannut.

Teos on kerronnaltaan varsin näppärä ja mielenkiintoinen. Oppilaiden äänet kuuluvat välillä tulevaisuudesta, peilaten menneitä tapahtumia ja paljastaen pieniä tiisereitä juonesta. Minulla meni kuitenkin hyvä hetki, ennen kuin tajusin mikä kirjan juttu oikeastaan on. Luulin lukevani kuvausta tyttökoulun arjesta sotien välillä, enkä tajunnut minne tarina oli pikkuhiljaa lipumassa.

The Prime of Miss Jean Brodie muistuttaa vähän To Kill a Mockingbirdiä siinä mielessä, että molemmissa rakennetaan juonta kertojilta jokseenkin piilossa. Se, mikä kertojahahmolle on tärkeää, ei olekaan välttämättä sitä, mikä on tarinan porkkana.

Tämä nyt kuulostaa siltä, että The Prime of Miss Jean Brodie olisi nerokas ja monikerroksellinen kirjallisuuden mestariteos. Ei se ihan niin hyvä ole, muttei se myöskään ole mikään arkinen kuvaus koululuokasta.

Onkohan se muuten oikein sanoa, että kirja oli positiivinen yllätys? Meinaan jos niin sanoo, niin eikös siinä silloin vähennä todennäköisyyksiä sille, että joku muu yllättyy kirjasta positiivisesti? Talvi ei voi ikuisesti yllättää autoilijoita, eivätkä kirjatkaan voi loputtomasti luoda positiivisia yllätyksiä lukijoille. Noh, meta-analyysista huolimatta, The Prime of Miss Jean Brodie oli positiivinen yllätys.

Muriel Spark: The Prime of Miss Jean Brodie ***
Lue lisää

14/50 Chronicles, Volume One


Musiikkikirjat ja muusikkoelämänkerrat ovat sellainen kirjatyyppi, joita mä tiedän ihmisten lukevan, mutta mulle ei ole ikinä tullut pieneen mieleenikään sellaista aloittaa. Tämä kirjaprojekti avasi kuitenkin nyt hyvän ikkunan lukea yksi muusikkoelämänkerta. En tiedä kuin yhden kirjallisuuden Nobelin voittaneen muusikon, joten aika luontevasti kirjaksi valikoitui Bob Dylanin omaelämänkerta.

Okei, myönnetään. Kyllä mä vähän googlailin, että mikä olisi noin niin kuin kirjamielessä paras ja Dylanin vuonna 2004 ilmestynyttä teosta on kehuttu sangen laajalti muuallakin kuin musiikkipiireissä.

Mutta en mä oikein koskaan päässyt tähän teokseen sisälle. Kirjan alkupuoli on pyhitetty sille, että Dylan yrittää ilmeisesti nimetä kaikki 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa tuntemansa ihmiset ja ne muusikot, joilta hän sai vaikutteita. Välillä teoksessa on vähän selittelevä maku, mutta annettakoon se omaelämänkerralle anteeksi.

Minun suurin ongelmani tämän kirjan kanssa ei oikeastaan liity edes tähän kirjaan. Tässä viime vuosina tulleet uutiset Dylanista ovat antaneet herrasta vähän höperön kuvan. Aina välillä on vaikea arvioida, että mikä on lokakampanjaa häntä vastaan ja missä jutuissa on totuutta mukana. Se, että laulaja itse välttelee julkisuutta, ei tietenkään auta yhtään.

Kirjassa on yksi kerronnallinen kikka, joka on oikeastaan aika kiva. Jos teos olisi fiktiota, niin se olisi tietty paremmin oikeutettu, mutta omaelämänkerroissa vastaavia tuskin usein näkee. Toisaalta, jos tämä kirja olisi ollut fiktiota, niin olisin tuskin koskaan jaksanut lukea sitä loppuun. Ja koska takaraivossani kummitteli mielikuva dementoituvasta taiteilijasta, mietin koko ajan, että johtuuko kirjan erikoiset valinnat kirjoittajan taidoista vai jostain muusta.

Mitä siis jäi käteen? Lopulta aika vähän. Dylan kertoo paljon yksityiskohtaisista pikkuasioista, muttei juurikaan suurista tapahtumista. Elämänkertana se siis on intiimi ja hyvin henkilökohtainen, mutta minulle ainakin jäi kirjasta sellainen olo, että tämän jälkeen olisi kiva lukea myös vähän siitä, mitä Bob Dylan on tehnyt. Nyt oli mukana vähän sellainen oletus, että lukija tietää jo ennen kirjaa Dylanin elämäntarinan.

Bob Dylan: Chronicles, Volume One **
Lue lisää