3.1.2019

Kuka murhasi Roland Barthesin?

Kirjavuoden 2019 ensimmäinen loppuun asti luettu kirjani oli Laurent Binet’n veijaridekkari 1980-luvun Ranskan älykköpiireistä. Kuka murhasi Roland Barthesin? kertoo suomennoksensa nimessä tarinan käynnistävän tapahtuman: esseisti ja filosofi Roland Barthesin kuolema liikenneonnettomuudessa ei ollutkaan vahinko…

Osaan tilata ranskaksi pitsan, olutta ja karahvin vettä (en siis pulloa, joten päädyn aina ravintoloissa rukoilemaan heidän tarjoilevan vetensä karahveista). Osaan lisäksi pahoitella kohteliaan monisanaisesti sitä, etten puhu ranskaa ja tiedustella, että puhuuko keskustelukumppanini mahdollisesti englantia. Näillä ranskantaidoilla ei vielä lueta kaunokirjallisuutta ranskaksi, joka on siksi sääli, koska tämä kirja elää ja hengittää ranskaa.

En ole täysin ummikko ranskalaisesta kulttuurista, mutta kieltämättä tunnen juuri ennen syntymääni ollutta ranskalaista yhteiskuntaa paljon huonommin, kuin 1990-luvun vastaavaa. Tämä ei sinänsä olisi ongelma, ellei kirja luottaisi paljon lukijan ennakkotietoihin. Otetaan kuvaava esimerkki.

Binet uskoo karikatyyrien voimaan kerronnassaan. Vitsi ei olisi juurikaan hauska, jos siinä seikkailisi aina satunnaisesti rietasteleva aineidenkäyttäjä-intellektuelli, joka velloo ylimielisessä itseriittoisuudessaan ja alentuu puhumaan tieteistä muiden kanssa vain silloin kun se sattuu viihdyttämään häntä. Mutta heti kun tämän karikatyyrin nimeää Michel Foucault’ksi, vitsi muuttuu hauskaksi.

En tunne ranskalaisten kasari-intellektuellien persoonia niin hyvin, että voisin sanoa millaisia persoonia Philippe Sollers, Bernard-Henri Lévy tai Julia Kristeva olivat tai millainen heidän julkinen imagonsa aikanaan oli? Puolet viittauksista menevät väkisinkin ohi, kun olen tällainen sivistymätön moukka. Foucault on vielä helppo, mutta vaikeaa se on kiinnostusta kaivaa jostain Valéry Giscard d'Estaingin ässän suhuttamisen. Moni ranu varmaan nauroi kohdalle kippurassa: ”Hohohohohoo! Gissscard todellakin ssssuhutti!”

Kirjassa on kuitenkin toinenkin puoli, jota pitää käsitellä: kuten Barthesin nimen maininta suomennoksen otsikossa vähän lupaileekin, kirjassa puhutaan paljon semiotiikasta/semiologiasta. En ehkä enää nykyisin saa samanlaisia kiksejä kielellisestä käänteestä, kuin mitä opiskelujeni loppuvuosina, jolloin julistin mielelläni jokaiselle, joka suinkin vain suostui kuuntelemaan, kuinka logiikkaan perustuva matematiikka ei voi pohjimmiltaan selittää itseään ilman kieltä (Russelin paradoksi).

Olin siis jokseenkin pettynyt, että vaikka kirja käsitteli kieltä ja symboleja, ne oli redusoitu pelkiksi väittelyn välineiksi tai Sherlock Holmes-henkisen päättelyn työkaluiksi. Myönnettäköön, että teoksessa on paljonkin elementtejä, joiden symbolien tarkastelu tuo kokonaisuudelle uusia tasoja. Kyseessä ei siis ole tyhmä kirja, tai tyhmän kirjoittajan kirja. Mutta silti, yhteiskunnan symbolien tulkinnan yksinkertaistaminen puhtaaksi retoriikaksi on vähän tylsää.

Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin? **
Lue lisää

19.12.2018

50/50 Fire & Blood

Geroge R.R. Martinin vuoden 2018 uutuutta voi kutsua monella nimellä: esiosa, Westerosin historiateos, hävytöntä rahastusta. Yksi nimitys on kuitenkin Tulen ja Jään laulun fanien ykkössuosikki: ”Mitä tämä tällainen nyt oikein on George, sinunhan piti kirjoittaa seuraavaksi Winds of Winter!?”

Ei anneta kirjailijan pääteossarjan vajavaisuuden kuitenkaan tihkua (liikaa) läpi tähän arvioon, vaikka Fire & Bloodia on todella vaikeaa lähteä arvioimaan sen omilla ansioillaan. Kirja selvästi ratsastaa Game of Thronesin suosiolla. Olisiko Martin ikinä kirjoittanut tätä kirjaa, ellei TV-sarjalle oltaisi tekemässä jatkoa? Tuskin. Yllättäen senkin tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen Game of Thronesin tapahtumia.

Tämä juuri on Fire & Bloodin ongelma. Kirjaa ei oikein voi käsitellä itsenäisenä teoksena, sillä se ei ole sitä. Ei kai juuri kukaan ole elänyt niin kiven alla, että tämä teos voisi olla ensikosketus Martinin fantasiamaailmaan? Mutta jos joku jostain syystä olisi juuri herännyt koomasta ja hänelle iskettäisiin Fire & Blood kouraan, niin tuskinpa se juuri houkuttaisi lisää tutustumaan.

Kirja on osittain historiallinen kronikka sodista ja merkittävistä tapahtumista 130 vuoden ajalta, mutta aina aika ajoin siinä kerrataan tapahtumia jopa käytyjen puheenvuorojen tasolla. Pieni vilkaisu kansilehdelle paljasti syyn: osia tästä romaanista on julkaistu aikaisemmin muissa yhteyksissä. Martin on siis kannibalisoinut omia kirjoituksiaan osaksi Targaryen-kuninkaiden alkuaikojen historiaa.

Lukijalle jää sellainen olo, että osa tapahtumista on kuin pätkiä Song of Ice and Firesta, mutta aina kun kirjailija on kyllästynyt johonkin kohtaan, se juoksutetaan läpi historiallisena kertauksena. Tosifanille ratkaisu ehkä toimii, kun tapahtumien etenemistä ei katkaista vaan kaikki kerrotaan. Satunnaiselle lukijalle kirja olisi kuitenkin toiminut paremmin kolmena tai neljänä erillisenä novellina.

Lopuksi on pakko mainita täysin erillinen huomio. Tämä ensimmäinen painos on aivan typerän iso kirja. Vain 700 sivulla se ei ole lukuhaasteeni sivurikkain, eikä myöskään Martinin tuotannoin suurin kirja. Ladonnan ja paksun paperinsa vuoksi kirjalle on saatu niin paljon kokoa, että se on kotitalouteni kirjahyllyn suurin romaani.

Tämän kirjan päällä voisi seistä festareilla ja katsella kaikkien päiden yli. Eikä siitä oikein juuri muuhun olekaan.

George R.R. Martin: Fire & Blood **
Lue lisää

2.12.2018

49/50 Hakaristin ritarit

Joskus historianopintojeni alkuvuosina laukaisin jossain maailmanparannusvimmassa, kenties ravintola Proffan kellarin pöydässä tai historianopiskelijoiden ainejärjestön sohvilla, kiteytyksen jatkosodasta: ”Me taisteltiin natsien puolella ja hävittiin se sota.”

En vieläkään ole valmiina perääntymään tästä arviosta. Joudun kuitenkin nyt paljastamaan sen verran, että tämä André Swanströmin Hakaristin ritarit on itseasiassa ensimmäinen toista maailmansotaa käsittelevä sotahistorian teos, jonka olen lukenut. Eli tuo tietopohjainen analyysini Suomen sotien tilanteesta ei itseasiassa perustunut niinkään sotahistorian lukemiseen, vaan poliittisen historian tuntemukseen.

Swanströmin perusteesi eroaa vähän omastani. Hakaristin sankarit hyökkää Mauno Jokipiin Panttipataljoonassa luomaa tarinaa vastaan, että suomalaiset SS-miehet lähtivät vapaaehtoisiksi Waffen-SS joukkoihin epäpoliittisista ja isänmaallisista syistä. Svanströmin teesi on, että itseasiassa suuri osa SS-divisioona Wikingissä taistelleista suomalaisista oli ihan puhtaasti sitä itseään: kansallissosialistisia, juutalaisvastaisia, sotarikoksia tekeviä, käsi ojossa etnisesti puhdasta Suur-Suomea haikailevia natseja.

Eikä siinä mitään. Olisihan se ihan pöljää väittää, etteikö mahdollisuus liittyä Waffen-SS:n joukkoihin olisi vedonnut sotien välisenä aikana erityisesti kotimaisiin natseihin. Tietenkin natsien joukkoihin hakeutui suhteessa merkittävämpi osa natseja kuin ei-natseja. Aivan kuten jokaisessa teatteriyleisössä on aina varsin suuri osa teatterin ystäviä ja sotahistorian lukijat pitävät pääsääntöisesti sotahistoriasta.

On hienoa, että ummehtuneita ”ei siellä natseja oltu, vaan IKL:n miehetkin vaan ihan vaan isänmaallisuuttaan heilasi” -asenteita pystyy Suomessa jo pikkuhiljaa lähteä murtamaan myös populaarihistorian puolella. On älyllisesti epärehellistä toistella myyttejä yhdestä kaikille soveltuvasta totuudesta. Niissä tuoksuu aina propaganda ja/tai häpeä.

Siksi on niin sääli, ettei tämä ole parempi kirja. Saan Hakaristin sankareista vahvan fiiliksen teoksesta, joka on ollut tutkimus, mutta se on muokattu paremmin markkinoille sopivaksi populaariteokseksi.

Swanström käyttää yhtä tehokeinoa kirjoituksessaan, joka tympii minua historiantutkijan koulutuksen saaneena ihmisenä ihan tuhottomasti. Siinä vaiheessa kun lähdetieto loppuu, on hän herkästi käyttämässä ounasteluja ja epäilyjä mitä saattoi jäädä sanomatta. OK, varmasti hänen epäilyksensä ovat monissakin kohdin perusteltuja, mutta teoksessa, jonka tehtävä olisi avata myyttiä SS-miesten ideologisista lähtökohdista, on mielestäni sangen epäilyttävää astua toistuvasti askelta pidemmälle, kuin mitä lähteet kertovat. Lukija osaa myös tulkita, ei sitä varten tarvitsisi aina kirjoittajan johdatella!

Otan esimerkin. Swanström kertoo Josef Mengelen (mainiten myös entisen Dachaun keskitysleirin komendantin Hilmar Wäckerlen) osallisuudesta SS-Wikingissä ja päättää kappaleen seuraavasti:

”Mengelen toimintaa Wiking-divisioonassa on yritetty häivyttää historiankirjoituksesta ja hänen läsnäoloaan Wikingissä on myös yritetty kuitata toteamalla, ettei hän tuossa vaiheessa ollut syyllistynyt sotarikoksiin. Mengelen toiminta Wikingissä piti jopa sisällään tilanteita, joissa hän osoitti epäitsekästä uhrautuvaisuutta esimerkiksi pelastamalla haavoittuneita palavasta panssarivaunusta. Voidaan kuitenkin todeta, että Wäcklerin ja Mengelen kaltaisten henkilöiden läsnäolo Wikingin riveissä kertoi siitä, että divisioonassa oli sekä kokeneita että tulevia sotarikollisia, joiden väkivaltainen ja sadistinen luonne saattoi ryöpsähtää valloilleen hetkenä minä hyvänsä.”

Niin se kuulkaa sotarikollisten väkivaltainen ja sadistinen luonne vaan ryöpsähtelee. En aio puolustella yhtä pahimmista tietämistäni sotarikollisista rivilläkään, mutta uskon jopa Josef Mengelen kyenneen toimimaan kenttälääkärinä ilman, että hänen väkivaltainen ja sadistinen luonteensa ryöpsähteli sotarikoksia sinne ja tänne.

Hakaristin ritarit ei ole huono teos, mutta se keskittyy todistelemaan muutaman äänekkään natsin kautta monen sotilaan arvomaailmaa. Minusta jäi tuntumaan siltä, että Swanström ei aina täysin luota lähteittensä painoon, vaan siksi hän turvautuu toistuvasti pohtimaan ”todellisia motiiveja” tai tapahtumia, joita on todennäköisesti saatettu nähdä.

Tämä kirjaan kohdistamani kritiikki ei kuitenkaan haasta teoksen teesiä. Suomalaiset SS-miehet olivat todennäköisesti kirjavampi joukko, kuin mitä Mauno Jokipii on antanut ymmärtää. Jokipiille SS-vapaaehtoiset olivat sinivalkoisia, kun taas Swanström väittää heidän olleen tunnustettua enemmän punamustavalkoisia. Suomalaisista SS-miehistä suurin osa kannatti IKL:ää, suurin osa IKL:n jäsenistä oli kansallissosialisteja, suurta osaa suomalaisista kansallissosialisteista oli mahdoton erottaa ajatusmaailmaltaan saksalaismielisistä natseista.

En minä nyt vielä tämän teoksen pohjalta ole esimerkiksi SS-joukoissa palvellutta isoisääni tuomitsemassa natsiksi, mutta historian jälkiviisauden turvin voin sanoa hänen liikkuneen sangen huonossa seurassa. Tiesi hän sen sitten itse tai ei.

André Swanström: Hakaristin ritarit – Suomalaiset SS-miehet, politiikka, uskonto ja sotarikokset **
Lue lisää

24.11.2018

48/50 Keskiyön lapset

Kun noin vuosi sitten pyysin Facebook-kavereiltani lukusuosituksia kirjaprojektiini, Salman Rushdien nimi nousi muutamaan kertaan esille. Usein näihin suosituksiin liittyi myös varoitus välttää Saatanallisia säkeitä. Yksi työkaveri jopa lahjoitti minulle teoksen, eikä kuulemma tarvitse palauttaa.

Olen vältellyt Rushdien lukemista aina tänne vuoden loppupuolelle asti. Lukuhaasteeseeni on mahtunut lukuisia Intia-teemaisia kirjoja, enkä suoraan sanoen odottanut Keskiyön lasten olevan kovinkaan kummoinen lukukokemus. Tähän liittyi siis oletus Rushdiesta yleensä, sekä yleinen teemaan tympääntyminen.

Okei, mutta siirrytään kirjaan itseensä. Aloitetaan vaikkapa negatiivisista puolista. Ensinnäkin Keskiyön lapset on aivan suunnattoman pitkä ja hitaasti etenevä kirja, jonka seikkaperäisyys ja viipyily saa Tolstoin vaikuttaan Dan Brownilta. Toiseksi, kirjan alku tuntuu siltä, kuin minämuotoinen kertoja opettelisi vasta itsekin kertomaan tarinaansa. Ensimmäiset sata sivua kirja on poukkoileva, nykivä ja jotenkin tasapainottomasti kerrottu sekamelska.

En tiedä tottuuko kerrontaan, vai kasvaako tarina jotenkin vastaamaan valittua tyyliä, mutta jossain vaiheessa kirja jotenkin naksahtaa kohdalleen. Saleem Sinai lakkaa olemasta hahmo kirjassa ja muuttuu uskotuksi ystäväksi, jonka maaginen tarina on jotain, jonka hän uskoo vain sinulle.

Ja millainen tarina se onkaan! Keskiyön lapset on niin valtavan monimuotoinen ja kaunis kirja, että sen välttely ihan hävettää näin jälkeenpäin. Kyseessä ei ole maagisen kaunis teos, kuin The God of Small Things, tai vahvan henkilökohtainen, kuten The Namesake. Keskiyön lapset on kaunis siksi, koska se on niin tasapainoinen ja hyvin rytmitetty.

Aika usein nykykirjallisuutta lukiessa tulee sellainen olo, että tietyt juonikuviot pitää tarinassa vain olla. Henkilöhahmojen esittely ja asema vaatii erityistä rakennetta. Pahis pitää kohdata lopussa ja suuri rakkaus ei saa jäädä ikuisesti ratkaisemattomaksi. Keskiyön lapsissa ei tunnu hetkeäkään siltä, että jonkin tapahtuman piti tulla. Kirja ei sinänsä keksi mitään uudestaan ja vaikka teoksessa luodaan vahvan deterministinen maailma, eivät sen käänteet ole mitenkään väkinäisiä.

Kirjan tyylilajia on todella vaikea määritellä. Kyseessä on historiallinen romaani, jossa on maagisia elementtejä. Päähenkilölle tapahtuu lähes vain ja ainoastaan toinen toistaan kauheampia asioita, eikä tarinaa silti voi pitää mitenkään erityisen traagisena. Aina kun keksin jonkin määritteen tälle teokselle, keksin heti perään kaksi vastaväitettä, miksi se ei pidä paikkaansa. Tämä nimittäin on traaginen kirja, tai siis ei, mutta siis on. Äh…

Ehkä Keskiyön lapset on kuin Intia – liian suuri määriteltäväksi.

Salman Rushdie: Keskiyön lapset *****
Lue lisää

8.11.2018

47/50 Sivullinen

Löysin Helsingin kirjamessuilta sattumalta Albert Camus’n Sivullisen muutamalla eurolla. Olin jo vähän päättänyt jättää sen lukematta. Minulla on ollut pieniä ongelmia rakkaan kirjastolaitoksemme kanssa, joten suunnittelin vaihtavani lukuprojektini kaksi viimeistä kirjaston kirjaa (tämän Camus’n Sivullisen ja Charlotte Brontën Jane Eyren) joihinkin toisiin teoksiin. Kävi siis tuuri!

Asiaan. Olen monesti miettinyt, että kuinka pahasti Ranskassa populaarikulttuurin kenttä oli filosofiaan kallellaan 1900-luvulla? Roland Barthes opetti tutkimaan symboleita ja merkityksiä painista, teatterissa saattoi käydä katsomassa Jean-Paul Sartren näytelmiä ja elokuvan saralla uusi aalto rikkoi taiteen kaavaa. Jopa vanhan vitsiniekan, Michel Foucault’n tuotannosta löytyy yksi romaani.

Tiedän että Albert Camus’n Sivullisen sanotaan olevan ”eksistentialismin klassikko”. Sen filosofinen luonne on vaan helpompi ymmärtää, jos tajuaa peilata sitä 1900-luvun alkupuolen Ranskassa vallinneeseen kulttuuri-ilmapiiriin. Kirja itsessään vaikuttaa vähän, noh sanotaan nyt ilkeästi, Paulo Coelhomaisen simppeliltä kertomukselta, jonka päähenkilö on aikamoinen kusipää.

Sivullinen ei ole huono kirja, mutta sen aika on vähän jo ohi. Sen on sanottu kertovan yhteisöllisen ja individualistisen maailmankuvan ristiriidasta, ulkopuolisuudesta ja yhteiskunnan rakenteiden mielettömyydestä. Toisaalta, aikalaiset kun elivät vahvan pohtivassa kulttuurimaailmassa, niin kirjan on varmaan sanottu kertovan välimerkeilläänkin jonkin vahvasti politisoituneen sanoman, joka nykylukijalle ei enää suoraan aukene.

Camus’n kertomus herättää kyllä ajatuksia, mutta sen yhtymäkohdat tosimaailmaan ovat 2010-luvulla sangen erilaisia kuin kirjoitusaikanaan. Kirjan suurin ongelma minulle onkin juuri päähenkilössä ja hänen asenteissaan. Huomasin käyväni päässäni läpi kaikkia niitä mielenterveysongelmia, joita hänelle nykyaikana diagnosoitaisiin: ainakin epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö, ehkä masennus ja todennäköisesti jokin traumaperäinen stressihäiriö.

Sivullinen on tästä kaikesta huolimatta - tai ehkä juuri niiden takia – sangen viihdyttävä kirja. Siinä on lisäksi harva ladonta ja mittaakin vain 160 sivua. En nyt suoraan suosittelisi lukemaan sitä, mutta sellaisen suosituksen uskallan antaa, että jos joskus mielesi tekee lukea vähän Paulo Coelhoa, niin ota sen sijasta käteesi Albert Camus.

Albert Camus: Sivullinen **
Lue lisää

6.11.2018

46/50 Half of a Yellow Sun

Nyt en taas tiedä mistä aloittaa. Tämän kirjan lukemisessa ei pitäisi sivumääränsä vuoksi missään nimessä mennä niin pitkään kuin mitä minulla nyt meni – melkein kaksi viikkoa. Puolisoni kysyi kirjan päätyttyä, että mitä pidin siitä? Vastasin pitäneeni kaikesta muusta, paitsi niistä osista, jotka kertoivat sodan kauheuksista.

Chimamanda Ngozi Adichien romaani Half of a Yellow Sun kertoo keskiluokkaisten ihmisten elämästä lyhytikäisessä Biafran valtiossa 1960-luvulla. Biafran lipussa oli puolikas keltainen aurinko, mistä siis kirjan nimi juontaa. Ja mikäli lukija ei ole vielä yhdistänyt pisteitä päässään, niin kyllä, kyseessä on se valtio, jonka nimen perään lisätään yleensä sana ”nälänhätä”.

On epäreilua sanoa pitävänsä kirjassa kaikesta muusta, paitsi kurjuuden kuvauksesta. Kirja ei ole epätoivoinen, eikä se mässäile kauheudella, mutta Adechie ei kuitenkaan anna lukijalle yhtään armoa. Tulee vähän sellainen tunne, että kirjailija haluaa lukijan elävän mukana siviiliväestön kokeman kumuloituvan kurjuuden, koska me ihmiskuntana emme saa unohtaa sen tapahtuneen.

Okei, ehkä tuo oli vähän turhan dramaattisesti sanottu, mutta muistettakoon, että ranskalaiset lääkärit perustivat koko Lääkärit ilman rajoja -järjestön saadakseen lähetettyä apua Biafraan. Tein aikanaan valtio-opin kandini kansainvälisen yhteisön reagoinnista Ruandan kansanmurhaan, joten olen ehkä vähän turhankin herkkä Afrikan mantereen sotakuvauksille.

Kirjana Half of a Yellow Sun on tietenkin hyvin kirjoitettu ja taidokkaasti rakennettu. Se pitää otteessaan hyvin, mutta etenkin puolivälin jälkeen kirjailija tuntuu vähän luovuttavan valitsemastaan rakenteesta ja luottaa dramatiikan vievän tekstiä eteenpäin. Kirjassa on noin puoleenväliin asti aikajanalla leikittelystä johtuvaa lukijan epätietoisuutta, mutta loppupuolen epätietoisuus juontaa lähinnä päähenkilöiden kohtaloiden pelkäämisestä.

Jos pitäisi suositella jompaakumpaa teosta The God of Small Thingsiä tai Half of a Yellow Sunia, niin suosittelisin The God of Small Thingsiä sata kertaa sadasta. Molemmissa on samankaltaista kauheutta, mutta tämä Adichien sotakuvaus on vaan niin paljon lohduttomampaa, karumpaa ja epätoivoisempaa. Toisaalta, Half of a Yellow Sun on sellainen kirja, joka kaikkien pitäisi lukea. Etenkin heidän, jotka kehottavat sotaa pakenevia ihmisiä palaamaan kotiin taistelemaan.

Antaisin tälle kirjalle varmaan kolme tähteä jos eläisin tyhjiössä. Olen kuitenkin aika varma, että tämä on parempi kirja, jos lukija ei ole ensin myrkyttänyt mieltään vuoden ajan tutkimalla kansanmurhaa.

Chimamanda Ngozi Adichie: Half of a Yellow Sun ****
Lue lisää

24.10.2018

45/50 Häivähdys punaista

Tiedättekö millaista maailmanaikaa elettiin vuonna 2006? Silloin Suomen ulkoministerinä oli henkilö, joka pystyi ministeritehtävänsä ohessa kirjoittamaan historiateoksen, joka voitti Tieto-Finlandian. Eihän se, ettei vastuullisen työn ohessa saa kirjoitettua kirjoja, ole tietenkään mikään arvon mittari. Varmasti nykyisessä Sipilän hallituksessakin on paljon oikeasti lahjakkaita ministereitä, vaikka se ei näy puheissa tai teoissa.

Erkki Tuomiojan elämänkerta isoäidistään Hella Wuolijoesta on varsin kattava teos. Se sukeltaa syvälle tämän aikanaan ristiriitaisen henkilön siihen elämänosaan, joista aiemmat elämänkerrat ovat yrittäneet irtaantua – nimittäin politiikkaan. Aihe on ollut vaikea, sillä Wuolijoki on varmasti yksi Suomen historian tunnetuimpia tulipunaisia kommunisteja.

Tuomiojan teos on hyvä katsaus jännittävään vaiheeseen maailmanhistoriassa. Se kertaa Wuolijoen ja tämän siskon Salmen elämäntarinat Virossa eletystä lapsuudesta aina kuolemaan asti. Oli Wuolijoen poliittisesta suuntauksestaan mitä mieltä tahansa, niin olihan hänen elämänsä älytön. Latvian rajalla pikkukylään 1800-luvun lopulla syntynyt nainen päätyy junailemaan talvisodan rauhaa, tuomitaan maanpetoksesta elinkautiseen, on yleisradion pääjohtaja ja menestynyt näytelmäkirjailija, jonka salongissa on juotettu niin Eino Leinoa kuin Bertold Brechtiäkin.

Ai tuliko spoilereita? No kuule ei tullut. Jos et tiennyt näitä asioita Suomen historian yhden merkittävimmän naisen elämästä, niin sinun olisi ollut syytä tietää. Hella Wuolijoen nimi on jäänyt historiaan vahvasti hänen kirjallisen tuotantonsa ansiosta, joista etenkin Niskavuori-näytelmät ja Puntilan isäntä ja hänen renkinsä Matti aina muistetaan mainita.

Tuomioja ei sitä kertaakaan teoksessaan mainitse, mutta onhan se nyt älytöntä, että 1930-50 luvuilta suomalaisista merkkihenkilöistä mainitaan toistuvasti sekalainen seurakunta äijänkäppynöitä, mutta ennen Tarja Halosen presidenttiyttä, kenties vaikutusvaltaisin nainen Suomessa muistetaan vain näytelmäkirjailijana. Saisimme katsoa itseämme kansakuntana peiliin.

Entä millainen teos tämä sitten on? Tuomioja nojaa vahvasti poliittisen elämänkerran perinteisiin ja kertaa tapahtumia maailmanpolitiikan, henkilöiden ja tapahtumien kautta. Kirja on täynnä pitkiä listauksia siitä, kuka istui kenenkin luona ja keiden kaikkien kanssa käytiin kirjeenvaihtoa milloin mistäkin. Faktoihin pohjautuvana tapahtumakuvauksena teos on mielenkiintoinen, mutta kirja ei juurikaan kerro siitä, millainen ihminen Hella Wuolijoki lopulta oli. Eihän tämä kaunokirjallisuutta olekaan, mutta olisihan se kiva ollut jos ihmisestä tapahtumien takana saisi muutakin kuin ohimeneviä vilkaisuja.

Tuomioja kertoo siitä, miten Murrikin siskoista Ellasta ja Salmesta tuli stalinisteja ja kommunistisen liikkeen taustahahmoja. Tämän kirjan lukemisen jälkeen et kuitenkaan tiedä, miksi niin oli.

Erkki Tuomioja: Häivähdys punaista ***
Lue lisää