21.5.2018

23/50 Pohjois-Korea – yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä

Varmaankin melko lailla kaikki tätä blogia lukevat ihmiset tietävät, että olin käymässä isäni kanssa Pohjois-Koreassa syksyllä 2014. Jos tämä oli uutta tietoa, niin blogipostaus aiheesta löytyy tämän linkin takaa.

Kohta nelisen vuotta mulla on hyllyssä pölyttynyt Pohjois-Koreasta kertovat kirjat Leiri 14 ja tämä nyt lukemani Pohjois-Korea – yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä. Ensimmäinen on kuuluisampi kuvaus vankileiriltä paenneesta ihmisestä, mutta valitsin tämän jälkimmäisen, koska sen kertoo kirjailija itse (kai ainakin periaatteessa) ja koska hän on nainen. Kirjaprojekti antoi hyvän syyn napata pitkään välttelemäni aiheen takaisin käsittelyyn.

Olen hyvin kaukana puolueettomasta, mitä tulee Pohjois-Koreaan. Länsimaisessa mediassa maasta annetaan kuva nälänhätää kärsivänä vitsivaltiona, jonka johtaja on ydinasehullaantunut meemi. Jonkinlainen Somalian ja Mämmilän sekoite, jota johtaa aasialainen pikku-Saddam. Minua uutiset Pohjois-Koreasta aina lähinnä surettavat.

On kyse sitten ohjuskokeista, kuviossa juoksevista turvamiehistä, paraateista, toimittajien kuvareportaaseista ”tällaista täällä oikeasti on” tai mistä vaan, en voi miettiä kuin vain yhtä asiaa: ”tämänkin näytöksen teille on kustantanut 25 miljoonainen kansa ihmisoikeuksiensa kustannuksella.”

Pari vuotta sitten Koreoiden välisen demilitarisoidun alueen läpi loikkasi Pohjois-Korean sotilas. Tämä uutinen oli pitkästä aikaa mielenkiintoisin aiheesta, sillä sitä ei värittänyt propaganda. Se oli oikea tapahtuma raja-alueella, eikä kenenkään näytöstä.

Sotilaan mahasta oli hätäleikkauksessa löytynyt raakaa maissia ja matoja. Kuinka nälkä pitää kansalla olla, jos jopa maan ylpeydenaiheella, eli sotavoimilla ei ole mahdollisuutta ruokkia ihmisiään? Muistan jonkun sanoneen Kim Jong Unin olevan rationaalinen hallitsija, joka pyrkii pysymään vallassa mahdollisimman pitkään. Niin pitkään kun häntä pidetään lähinnä vitsinä ja Pohjois-Koreasta uutisoidaan vain maan uutistoimiston hupiuutisia, voi maailma jatkaa hymistelyään ja kääntää katseensa muualle ajankohtaisempiin ongelmiin.

Eunsun Kimin kirja on siinä mielessä hyvä, koska se ottaa keskiöön ihmiskokemuksen. Teos kertoo kuitenkin varsin tyypillisen pohjoiskorealaisen loikkaritarinan. Perspektiivi on kapea ja tarina on vahvan omakohtainen, sillä ei maasta ole olemassa mitään kattavaa tietoa jaettavaksi. Varmasti joskus loikkaa ihmisiä, jotka tietävät tarkkoja lukuja nälänhädästä ja Kimien diktatuurista, mutta suurimmalla osalla kansaa ei ole näköaloja. Kokemusympäristö rajoittuu omaan lähipiiriin ja kaikkea julkista elämää kontrolloidaan.

Me tiedämme Natsi-Saksan kauheuksista paljon lähinnä vain siksi, koska maa hävisi sodan. DDR:stä tiedetään, koska maa tiedusteli omiaan ja lakkasi yhtäkkiä olemasta. Stalinin ajan Venäjän rikoksista voidaan esittää lähinnä todella hyviä arvioita, mutta Pohjois-Korean hirmuteot pitää toistaiseksi päätellä pitkälti vain metatiedosta.

Mutta kaipa tästä kirjastakin pitää jotain sanoa. Noh, se on huonosti kirjoitettu, sangen mielikuvituksettomasti käännetty ja kustantajan toimesta venytetty. Kirjassa on lukujen välillä aina tyhjä lehti, tarina alkaa sivulta yhdeksän, teksti on löyhää ja isofonttista, eikä kirjalla silti ole mittaa kuin vain 194 sivua.

Kirjoittajan omakohtaista kokemusta lainkaan vähättelemättä, tämä on huono kirja niin monella mittarilla. Monet Goodreadsin käyttäjät ovat antaneet tälle teokselle neljä tähteä, viisi aiheesta ja rokottaneet yhden kirjan huonoudesta. Minä teen toisinpäin, sillä tämä on parhaimmillaankin vain yhden tähden kirja.

Eunsun Kim: Pohjois-Korea – yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä **
Lue lisää

20.5.2018

22/50 Fingersmith

Lukuprojektini on junnannut jo toista kuukautta loppumattomalta tuntuvassa suossa, jossa kirjat olivat joko raskaita, huonoja tai vaihtelevien mittasuhteiden sekoituksia näistä kahdesta. Tästä ankeuden erämaan linnantornista minut lopulta tuli pelastamaan Sarah Waters, teoksellaan Fingersmith.

Fingersmith sijoittuu viktoriaaniseen Englantiin ja se kertoo tarinan eräästä rikoksesta. Pitkään pohdittuani, tulin siihen tulokseen, etten oikeastaan juurikaan pysty kirjasta muuta kertomaan paljastamatta siitä jotain. En usko yleensä pilaavani kenenkään lukukokemusta kertomalla kirjan teemoista, mutta tällä kertaa se on vähän normaalia vaikeampaa. Googlatkaa jos kiinnostaa, sillä tällä kirjalla riittää erilaisia aihetunnisteita.

Fingersmith on tosi fiksu kirja. Se vetää lukijan mukaan tarinaansa alusta lähtien, mutta vasta noin ensimmäisen kolmanneksen jälkeen kirjan luonne alkaa avautumaan. Waters on nähnyt vaivaa rakentaakseen eheän ja kasvavan tarinan, joka ei pienestä tiiliskivimäisyydestään huolimatta ole mitään Orhan Pamukia.

Kun Orhan Pamukin juoni alkoi muuttua jännittäväksi, hän alkoi kuvailemaan jonkin piirustuksen ääriviivoja, mutta Waters ottaa jalan kaasulta aina vain laittaakseen isompaa vaihdetta silmään. Ehkä jos jotain huonoa teoksesta pitää hakea, niin Waters voisi painaa sitä kaasuaan aavistuksen nopeammin. Hän on selvästi yrittänyt välttää kiirehtimistä, mutta samaan lopputulokseen olisi kyllä voinut päästä pikkuisen nopeamminkin.

Kiirehtiminen olisi kylläkin näkynyt kirjan tunnelmassa. Ja ai että tämä on tunnelmallinen teos. Luen päivittäin raitiovaunussa työmatkoilla ja yleensä suurin este keskittymiselle on se, jos vaunuun sattuu toisensa tuntevia juttelijoita. Fingersmithin aikana huomasin olevani niin täysillä mukana, etten rekisteröinyt muuta maailmaa lainkaan. Helsingin rautatieaseman ja Kallion kaupunginosan läpi kulkevassa raitiovaunussa tämä on melkoinen meriitti.

Sananen vielä näin loppuun Watersin henkilöhahmoista, sillä tämä kirja on erityisesti tarina ihmisistä. Mietin jonkin aikaa, että mitä mieltä olen Watersin tavasta kuvata päähenkilöitään. Ensin ajattelin heidän olevan pikkasen liian uhreja makuuni. Heille tapahtuu paljon kurjaa. Sitten taas pohdin, että jos tarinan hahmot olisivat kiiltokuvamaisia supersankareita, ei kertomus olisi yhtään niin uskottava. Joten lopulta on kai sanottava heidän olevan vain(?) hyvin inhimillisiä ihmisiä, joilla on vahvuutensa ja heikkoutensa.

Tässä onkin sellainen vahvuus, jota ei kirjaprojektissani ole vielä tullut vastaan. Jopa tähän asti parhaassa lukemassani romaanissa Middlesexissä oli epäuskottavia karikatyyrihahmoja, joiden motivaation pystyi redusoimaan muutamaan tekijään. Fingersmithin hahmot ovat niin oikeita, että heidät pystyy melkein maistamaan.

Vielä kun Sarah Waters olisi laittanut nämä uskottavat hahmonsa toimimaan pikkuisen nopeammin ja antanut heille vähän vähemmän kärsittävää, olisi tämä ollut melko lailla täydellinen kirja.

Sarah Waters: Fingersmith ****
Lue lisää

6.5.2018

21/50 Brief Interviews with hideous men

Enpäs muista, koska olisin edellisen kerran saanut kirjan lukemisesta yhtä vähän nautintoa, kuin mitä tästä David Foster Wallacen novellikokoelmasta silmieni kautta aivoihini välittyi.

Kirja koostuu 24 novellista, joista osa on kokoelma fiktiivisiä haastatteluja, osa keskustelee keskenään ja osa on temaattisesti toistensa jatko-osia. Noin puolessa novelleista käsitellään seksiä, itsetyydytystä tai naisia tuotteina. Suurin piirtein kolmasosa novelleista on kuin jonkun mustiinpukeutuvan taiteilijakollektiivin novellipajasta, jossa pyritään rikkomaan kerronnan kaavoja ja herättelemään lukijaa. It's art, man!

Viimeinen kolmannes taas voisi olla jotenkin mielenkiintoista, ellei kirjailija olisi päättänyt tehdä niihinkin jotenkin kerronnallisesti puuduttavan raskaita elementtejä kuten jäätäviä alaviitteitä, toistoa toiston perään tai avoimia alkuja ja loppuja. Mulla meni tässä kirjassa melkein kaksi viikkoa, pitkälti sen takia, koska tämä oli niin puuduttava. Jokaisen novellin jälkeen olin tyytyväinen, että sitä ei tarvinnut lukea enää uudelleen.

Kykenen silti näkemään, miksi joku pitäisi Foster Wallacen tekstistä. Kirjassa on vallan paljon elementtejä, joista proosaa tutkiva tai puolitosissaan harrastava taiteilijasielu saattaisi ammentaa itselleen herätteitä. Maailmassa on myös ihmisiä, jotka pitävät Toolin erikoisempia kappaleita jotenkin ilmeikkäänä musiikkina, sekä heitä, joita ei lainkaan ärsytä istua elokuvissa katsomassa uusinta Lars von Trieriä.

Joitain mielipiteitä ei pitäisi kai kirjoittaa, mutta kirjoitan silti. Sain nimittäin tästä kirjasta useamman kerran sellaisen fiiliksen, kuin että kaikki ei ole nyt ihan kunnossa. Ikään kuin kirjailija olisi käyttänyt paljon aikaa ja vaivaa kirjoittaakseen novelleja, joissa pyritään luomaan ihmisistä inhottava kuva, siten, että lopulta inhottavuutta pyritään normalisoimaan. Kuinka monta kertaa voi kirjoittaa vastenmielisistä miehistä, ennen kuin lopulta inhottavuudesta tulee normi ja päätyykin kirjoittamaan vain miehistä?

Mitä tässä siis yritän ilman minkään näköistä kirjallisuuden tutkimuksen taitoa, kokemusta tai metodologiaa sanoa, on: David Foster Wallace on kirjoittanut novelleja vastenmielissitä tyypeistä niin, että kirjan lopuksi lukijalle on päähän istutettuna jyvä, että ehkä hirvittävät miehet ovatkin vain hirvittäviä kunnes heidät oppii tuntemaan.

En väitä DFW:n olevan porttihuume Alt-Rightiin, mutta jotain Jordan Petersonilta tuoksuvaa tässä kirjassa on. Tai sitten ei. Kuulemma tämän kirjan pitäisi olla hauska. Minulla ei ole ikinä ollut vähemmän hauskaa kirjan parissa, vaikka olen lukenut kannesta kanteen sellaisia kuoliaaksinaurattajia kuten Sosiaalitutkimuksen kvantitatiiviset menetelmät, Nykysuomen Opas ja Suomen Historia jääkaudesta Euroopan Unioniin. Ehkä en vain näe vastenmielisten tyyppien huumoriarvoa ja siksi se tuoksuu minusta miesasiakirjalta.

David Foster Wallace: Brief Interviews With Hideous Men *
Lue lisää

23.4.2018

20/50 Neuromancer

Mä en jotenkin päässyt tähän kirjaan sisälle. Ei tämä nyt huono teos ollut mutta vähän sellainen kimppu kliseitä. Toki, voihan sitä väittää, että vuonna 1984 kirjoitettu Cyberpunk-genren luonut kirja ei voi olla kliseinen, koska muut apinoi sitä.

Mutta sitten taas. Kirjan henkilöt oli otettu jostain hahmogeneraattorista, ilman että kukaan oli jaksanut kauheasti liimailla niiden päälle ominaisuuksia. Kirjassa oli sankarimies, jolla on synkkä puolensa. Siitä löytyi mysteerinen nainen, joka ei anna kenenkään komennella häntä. Paikalla oli myös vanha mestari, joka puhuu haudan takaa. Sitten siellä oli pettureita, rastafareja, patriarkkoja ja kärsiviä tyttöystäviä. En viitsi kuvailla hahmoja sen enempää, sillä kaikki ominaisuudet voi arvata oikein noilla kuvailuilla.

Kaikki nämä hahmot olivat kirjoitettu puhumaan uskottavaa nuorten katukieltä 34 vuoden takaa, joka sai minut lukijana lähinnä miettimään, miten typerältä kaikki kuulostaisi ääneen sanottuna.

Jotain positiivista pitäisi keksiä… Jestas. Noh, olihan tässä vetävä ja nopeatempoinen juoni. Välillä juoni oli jopa niin nopeatempoinen, että minä putosin kärryiltä. Tässä kirjaprojektin edetessä olen oppinut katsomaan sanoja tahdissa lukematta niitä, jos jään miettimään jotain mitä kirja minussa herättää. Annan esimerkin. Kuvittele, että jokainen repliikki vastaa yhtä kirjan riviä:

”Jahas, taas ne puhuu siten, että joka toinen sana on ’man’”

”Missä leffassa kanssa kaikki puhui näin?”

”Ainiin se taisi olla Robocop!”

”Vitsi siinä kyl ne pahikset otti itsensä ihan liian tosissaan”

”Hei mitäs tässä kirjassa tapahtuu?”

”Kukas hitto toi nyt on ja mistä se tähän tuli?”

”Näähän on jossain ihan eri paikassakin kuin tossa sivun puolivälissä?”

”No jos mä jatkan vähän eteenpäin, niin varmaan pääsen taas kärryille”

”You killed those cops, man! –hitto taas toi man”

“Hetkonen, mitkä poliisit? Missä välissä täs oli jotain poliiseja?”

“No kyl mä pääsen kärryille, kun keskityn vaan”

”Flip it, man – AARRGGHH!!!”


Tämä kirja kannattaisi takuulla lukea joko ärsykkeettömässä tilassa parilla kertaa kokonaan tai sitten suomennoksena. Neuromancer on kirja ajalta, jolloin tietoverkko ei ollut sitä mitä se on nyt, joten on ymmärrettävää, että osa veikkauksista meni vähän pieleen. Uskon, että tästä on sais tai on tehty hyviä versioita, esim sarjakuvina tai elokuvina Mun mielestä kuitenkin tässä kirjassa parasta on nimi.

William Gibson: Neuromancer **
Lue lisää

15.4.2018

19/50 The Righteous Mind

Tämä kirja on listani ainoa tiedekirja. En alun perin ajatellut ottaa mukaan yhtään, mutta kerta lukusuosituksia kysellessäni sain kehuja The Righteous Mindista, niin päätin lisätä sen listalleni.

On siis vähän epäreilua lähteä antamaan tälle pisteitä samoilla kriteereillä, kuin mitä olen tähän asti tehnyt. Jonathan Haidt on moraalipsykologian tutkija ja kirjan nimi voisi ihan hyvin olla What is Moral Psychology? tai How Liberals and Conservatives differ according to moral psychology.

Tiedekirjana tämä on varsin pätevä teos. Se käsittelee aihetta monipuolisesti ja perusteellisesti. Erityisesti teoksen alkupuoli on kirjoitettu hyvinkin lukijaystävällisellä tavalla kirjoittajan itsensä tutkimusmatkaksi moraalipsykologiaan. Tutkimuksen pointit rakentuvat hiljalleen lukijan ja tutkijan syventyessä paremmin aiheeseen. Vähän jopa tuli sellainen tunne, että psykologi käyttää kaikki ihmismielen huijaamisen kikat saadakseen pidettyä lukijan mielenkiinnon mahdollisimman suurena.

Eikä siinä mitään. Mielenkiintoinen teoshan tämä on ja hyvin perusteellinen. Noin 200-250 sivun kohdalla aloin jo vähän kaipaamaan yhteenvetoa ja loppulukua. Tämä on kuitenkin tutkimus, joten perustelujen piti olla valmiita, vaikka jaksamiseni alkoikin olla lopussa.

Kritiikkinä sanottakoon, että vaikka teos on perusteellinen ja hyvä, on siinä vahva amerikkalaisen mielenlaadun maku taustalla. Kirjoittaja puhuu liberaaleista ja konservatiiveista kyllä myös globaalissa kontekstissa, mutta etenkin johtopäätöksissään hän päätyy kyllä usein käsittelemään amerikkalaisen politiikan liberaaleja ja konservatiiveja. Joten joo, voihan tästä eväitä mukaansa ottaa, etenkin me arvoliberaalit, mutta poliittinen spektri monipuoluejärjestelmissä jäi kyllä tyystin käsittelemättä.

Eli mielenkiintoinen teos, joka on etenkin alkupuolellaan hyvin luettava opus. Nautittavuus olisi vaatinut noin 100 sivun verran karsimista, mutta tutkimus saapuu satamaan vasta kun vesistö on kokonaan ylitetty. Vielä kun politiikan selitys olisi ollut samalla tasolla kuin moraalipsykologian selitys, niin kyseessä olisi oikea ohittamaton kirja kenelle tahansa politiikasta kiinnostuneelle. Nyt tämä oli ”vain” hyvä ja mielenkiintoinen teos.

Jonathan Haidt: The Righteous Mind ***
Lue lisää

4.4.2018

18/50 Nimeni on Punainen

Huhhuh. Kingin ja Saramagon jälkeen ei olisi ehkä kannattanut lukea Orhan Pamukin kuusisataasivuista romaania 1500-luvun Istanbulista. Armas kirjastolaitoksemme kuitenkin sanelee kirjoilleen vain tietyn laina-ajan, joten tuli sitten luettua puolivahingossa kolme tiiliskiveä putkeen. En voi suositella. En niin ollenkaan.

Pamuk voitti vuonna 2006 Nobelin kirjallisuudenpalkinnon, mutta se palkinto tuntuu minun kirjalistallani olevan pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Ainakin mitä Nobel-voittajiin tulee, tämä oli ehdottomasti inhokkini.

Jaa miksi? Noh ensinnäkin, olen lopen kyllästynyt lukemaan mieskirjailijoiden misogynistisiä romaaneja, joiden naiset ovat kaikki ”ihan vaan tarinan vuoksi” jotenkin sorrettuja, juonittelevia pettureita tai kokoelmia äitikliseitä. Joo, kirjasi yhdeksästä päähenkilöstä vain kaksi oli naisia, joiden molempien tehtävä on lähinnä tehdä miesten elämästä hankalaa. Hienosti kuvattu Orhan, ihan osui kohdalleen /sarcasm.

Toisekseen, jos Nimeni on Punaisesta ottaisi pois kaikki kuvien kuvailut, lähtisi sisällöstä kaksi kolmannesta. Pahimmillaan Pamuk käyttää parikymmentä sivua peräjälkeen siihen, kun yksi tärkeä mies selaa vanhoja kuvia ja ihastelee niiden mestarillisia viivoja. Kaipa siinä jotain vertauskuvia haettiin tai yhteyttä historiaan. Tai jotain.

Kolmanneksi, kun kirjasta poistaa vielä tämän lisäksi ensimmäiset 300 sivua minua viihdyttänyt Istanbulin kuvailu, jää jäljelle epäuskottava rakkaustarina, johon yhdistyy erikoinen murhamysteeri. Molemmat toimivat lähinnä motivaationa päähahmoille pölistä loppumattomasti kuvista, piirtämisestä ja Heratin mestareista.

Kai sitä pitäisi hampurilaispalautteen nimissä myös kertoa kirjan hyvistä puolista? Okei, onhan tämä hyvin kirjoitettu. Pamukin tyyli käyttää minä-kertojia luomaan mysteeriä ja kääntämään lukijan katseen kirjailijan haluamaan suuntaan on oikeasti todella näppärää tarinankerrontaa. Välillä se ehkä lipsahtaa vähän kikkailun puolelle, mutta kykenen näkemään miten jonkun mielestä tämä on ihan todella hyvä kirja. Noniin, siinä oli kehut.

Sanonko ilkeästi? Sanon silti: Nimeni on Punainen on viihdyttävä pitkälti siksi, koska se vetoaa länkkärilukijan haluun lukea eksoottisesta idästä. Syntyjään istanbulilaisen Pamukin ei voi moittia Saidilaisittain kantavan vetensä orientalismin kaivosta, sillä tällä kertaa orientalismi oli katsojan (eli minun) sokaisemattomissa silmissäni. Ilkeän kuitenkin epäillä, että ehkä se orientalismin pikku piru saattaa asustella myös siellä Ruotsin akatemian lahjomattomien ja ei-yhtään-poliittisten kirjallisuudentuntijavesseleiden mielissä.

Orhan Pamuk: Nimeni on Punainen **
Lue lisää

25.3.2018

17/50 Jeesuksen Kristuksen Evankeliumi

Listani seitsemästoista romaani oli kirjavuoden 1991 kohutuin teos. Jeesuksen Kristuksen Evankeliumi on juuri sitä, mitä nimi lupaa: Jeesuksen näkökulmasta kirjoitettu kertomus noin 33 vuoden ajanjaksosta roomalaisten hallitsemassa Palestiinassa. Ei siis ollut järin yllättävää, että kirjasta pahastuivat ilmestymisvuonna vanhoillisemmat kirkon edustajat, uskonnolla ratsastavat poliitikot ja muut ammattipahastujat.

Eikä kohu syntynyt ihan täysin syyttä. José Saramago kirjoittaa ihmisestä – kaikkine vikoine ja haluineen. Ja vaikka se jokseenkin uskomattomalta kuulostaakin, onnistuu Saramago ujuttamaan Uuden testamentin juoneen piirteitä, jotka eivät tule esiin muissa evankeliumeissa. Joten kirja kannattaa kyllä lukea juonenkin puolesta, vaikka tuntisikin Raamattunsa.

Mutta mitäs mieltä minä tästä olin? Noh, aika ristiriitaisia fiiliksiä jäi.

Aluksi kirja tuntui ihan Waltarin Sinuhelta, vaikka se johtui ehkä siitä, kun olen lukenut sangen vähän kirjoja, joissa tarvotaan sandaaleilla hiekassa. Siinä vaiheessa kun kirjan päähenkilö alkaa olemaan riittävän vanha, että hänellä on jotain tekemistä juonen kanssa, kirja tuntuu muuttuvan. Tai, ainakin siis aloin lukea sitä erilailla.

Joka kerta kun luin Jeesuksen nimen tekstistä, oli se sitten missä yhteydessä tahansa, minulle tuli kovin surrealistinen olo. Ikään kuin lukisin Jeesus-fanfictionia, jonka vain on kirjoittanut Nobelin kirjallisuudenpalkinnon voittanut kirjailija. Jos Jeesuksen Kristuksen Evankeliumi olisi kirjoitettu 300-luvulla, sitä kutsuttaisiin apokryfikirjaksi, mutta nyt se on romaani. Kirjan fiilis muuttuu loppua kohden, mutta toisaalta, niin muuttuu alkuperäislähteenkin.

Enkä siis halua jättää epäilyksen varjoa: Jeesuksen Kristuksen Evankeliumi on todella hyvä romaani. Se on kirjoitettu perin merkillisellä ladonnalla, jossa kaikki keskustelut ovat yhtä virkettä ja kappaleet ovat 1-5 sivun mittaisia. Tämä Saramagon erikoinen tyyli, yhdistettynä aihepiirin raamatulliseen hehkuun, tekee kirjasta varsin ainutlaatuisen kokemuksen. Jeesuksen Kristuksen Evankeliumi on todellakin erilainen kirja.

En siis oikein päässyt yli siitä, että päähenkilönä hääräsi Jeesus - siis Jeesus-Jeesus. Mutta eihän tällaista kirjaa voi kirjoittaa muusta kuin itsestään Jeesuksesta-Jeesuksesta. Lisäksi minua häiritsivät ikuiset virkkeet. Mutta taas, eeppinen kertomus Jeesuksesta-Jeesuksesta ansaitsee eeppisen kerronnan. Haluaisin antaa tälle teokselle viisi tähteä, enkä pysty perustelemaan miksen antaisi.

José Saramago: Jeesuksen Kristuksen Evankeliumi ****
Lue lisää