8.11.2018

47/50 Sivullinen

Löysin Helsingin kirjamessuilta sattumalta Albert Camus’n Sivullisen muutamalla eurolla. Olin jo vähän päättänyt jättää sen lukematta. Minulla on ollut pieniä ongelmia rakkaan kirjastolaitoksemme kanssa, joten suunnittelin vaihtavani lukuprojektini kaksi viimeistä kirjaston kirjaa (tämän Camus’n Sivullisen ja Charlotte Brontën Jane Eyren) joihinkin toisiin teoksiin. Kävi siis tuuri!

Asiaan. Olen monesti miettinyt, että kuinka pahasti Ranskassa populaarikulttuurin kenttä oli filosofiaan kallellaan 1900-luvulla? Roland Barthes opetti tutkimaan symboleita ja merkityksiä painista, teatterissa saattoi käydä katsomassa Jean-Paul Sartren näytelmiä ja elokuvan saralla uusi aalto rikkoi taiteen kaavaa. Jopa vanhan vitsiniekan, Michel Foucault’n tuotannosta löytyy yksi romaani.

Tiedän että Albert Camus’n Sivullisen sanotaan olevan ”eksistentialismin klassikko”. Sen filosofinen luonne on vaan helpompi ymmärtää, jos tajuaa peilata sitä 1900-luvun alkupuolen Ranskassa vallinneeseen kulttuuri-ilmapiiriin. Kirja itsessään vaikuttaa vähän, noh sanotaan nyt ilkeästi, Paulo Coelhomaisen simppeliltä kertomukselta, jonka päähenkilö on aikamoinen kusipää.

Sivullinen ei ole huono kirja, mutta sen aika on vähän jo ohi. Sen on sanottu kertovan yhteisöllisen ja individualistisen maailmankuvan ristiriidasta, ulkopuolisuudesta ja yhteiskunnan rakenteiden mielettömyydestä. Toisaalta, aikalaiset kun elivät vahvan pohtivassa kulttuurimaailmassa, niin kirjan on varmaan sanottu kertovan välimerkeilläänkin jonkin vahvasti politisoituneen sanoman, joka nykylukijalle ei enää suoraan aukene.

Camus’n kertomus herättää kyllä ajatuksia, mutta sen yhtymäkohdat tosimaailmaan ovat 2010-luvulla sangen erilaisia kuin kirjoitusaikanaan. Kirjan suurin ongelma minulle onkin juuri päähenkilössä ja hänen asenteissaan. Huomasin käyväni päässäni läpi kaikkia niitä mielenterveysongelmia, joita hänelle nykyaikana diagnosoitaisiin: ainakin epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö, ehkä masennus ja todennäköisesti jokin traumaperäinen stressihäiriö.

Sivullinen on tästä kaikesta huolimatta - tai ehkä juuri niiden takia – sangen viihdyttävä kirja. Siinä on lisäksi harva ladonta ja mittaakin vain 160 sivua. En nyt suoraan suosittelisi lukemaan sitä, mutta sellaisen suosituksen uskallan antaa, että jos joskus mielesi tekee lukea vähän Paulo Coelhoa, niin ota sen sijasta käteesi Albert Camus.

Albert Camus: Sivullinen **
Lue lisää

6.11.2018

46/50 Half of a Yellow Sun

Nyt en taas tiedä mistä aloittaa. Tämän kirjan lukemisessa ei pitäisi sivumääränsä vuoksi missään nimessä mennä niin pitkään kuin mitä minulla nyt meni – melkein kaksi viikkoa. Puolisoni kysyi kirjan päätyttyä, että mitä pidin siitä? Vastasin pitäneeni kaikesta muusta, paitsi niistä osista, jotka kertoivat sodan kauheuksista.

Chimamanda Ngozi Adichien romaani Half of a Yellow Sun kertoo keskiluokkaisten ihmisten elämästä lyhytikäisessä Biafran valtiossa 1960-luvulla. Biafran lipussa oli puolikas keltainen aurinko, mistä siis kirjan nimi juontaa. Ja mikäli lukija ei ole vielä yhdistänyt pisteitä päässään, niin kyllä, kyseessä on se valtio, jonka nimen perään lisätään yleensä sana ”nälänhätä”.

On epäreilua sanoa pitävänsä kirjassa kaikesta muusta, paitsi kurjuuden kuvauksesta. Kirja ei ole epätoivoinen, eikä se mässäile kauheudella, mutta Adechie ei kuitenkaan anna lukijalle yhtään armoa. Tulee vähän sellainen tunne, että kirjailija haluaa lukijan elävän mukana siviiliväestön kokeman kumuloituvan kurjuuden, koska me ihmiskuntana emme saa unohtaa sen tapahtuneen.

Okei, ehkä tuo oli vähän turhan dramaattisesti sanottu, mutta muistettakoon, että ranskalaiset lääkärit perustivat koko Lääkärit ilman rajoja -järjestön saadakseen lähetettyä apua Biafraan. Tein aikanaan valtio-opin kandini kansainvälisen yhteisön reagoinnista Ruandan kansanmurhaan, joten olen ehkä vähän turhankin herkkä Afrikan mantereen sotakuvauksille.

Kirjana Half of a Yellow Sun on tietenkin hyvin kirjoitettu ja taidokkaasti rakennettu. Se pitää otteessaan hyvin, mutta etenkin puolivälin jälkeen kirjailija tuntuu vähän luovuttavan valitsemastaan rakenteesta ja luottaa dramatiikan vievän tekstiä eteenpäin. Kirjassa on noin puoleenväliin asti aikajanalla leikittelystä johtuvaa lukijan epätietoisuutta, mutta loppupuolen epätietoisuus juontaa lähinnä päähenkilöiden kohtaloiden pelkäämisestä.

Jos pitäisi suositella jompaakumpaa teosta The God of Small Thingsiä tai Half of a Yellow Sunia, niin suosittelisin The God of Small Thingsiä sata kertaa sadasta. Molemmissa on samankaltaista kauheutta, mutta tämä Adichien sotakuvaus on vaan niin paljon lohduttomampaa, karumpaa ja epätoivoisempaa. Toisaalta, Half of a Yellow Sun on sellainen kirja, joka kaikkien pitäisi lukea. Etenkin heidän, jotka kehottavat sotaa pakenevia ihmisiä palaamaan kotiin taistelemaan.

Antaisin tälle kirjalle varmaan kolme tähteä jos eläisin tyhjiössä. Olen kuitenkin aika varma, että tämä on parempi kirja, jos lukija ei ole ensin myrkyttänyt mieltään vuoden ajan tutkimalla kansanmurhaa.

Chimamanda Ngozi Adichie: Half of a Yellow Sun ****
Lue lisää

24.10.2018

45/50 Häivähdys punaista

Tiedättekö millaista maailmanaikaa elettiin vuonna 2006? Silloin Suomen ulkoministerinä oli henkilö, joka pystyi ministeritehtävänsä ohessa kirjoittamaan historiateoksen, joka voitti Tieto-Finlandian. Eihän se, ettei vastuullisen työn ohessa saa kirjoitettua kirjoja, ole tietenkään mikään arvon mittari. Varmasti nykyisessä Sipilän hallituksessakin on paljon oikeasti lahjakkaita ministereitä, vaikka se ei näy puheissa tai teoissa.

Erkki Tuomiojan elämänkerta isoäidistään Hella Wuolijoesta on varsin kattava teos. Se sukeltaa syvälle tämän aikanaan ristiriitaisen henkilön siihen elämänosaan, joista aiemmat elämänkerrat ovat yrittäneet irtaantua – nimittäin politiikkaan. Aihe on ollut vaikea, sillä Wuolijoki on varmasti yksi Suomen historian tunnetuimpia tulipunaisia kommunisteja.

Tuomiojan teos on hyvä katsaus jännittävään vaiheeseen maailmanhistoriassa. Se kertaa Wuolijoen ja tämän siskon Salmen elämäntarinat Virossa eletystä lapsuudesta aina kuolemaan asti. Oli Wuolijoen poliittisesta suuntauksestaan mitä mieltä tahansa, niin olihan hänen elämänsä älytön. Latvian rajalla pikkukylään 1800-luvun lopulla syntynyt nainen päätyy junailemaan talvisodan rauhaa, tuomitaan maanpetoksesta elinkautiseen, on yleisradion pääjohtaja ja menestynyt näytelmäkirjailija, jonka salongissa on juotettu niin Eino Leinoa kuin Bertold Brechtiäkin.

Ai tuliko spoilereita? No kuule ei tullut. Jos et tiennyt näitä asioita Suomen historian yhden merkittävimmän naisen elämästä, niin sinun olisi ollut syytä tietää. Hella Wuolijoen nimi on jäänyt historiaan vahvasti hänen kirjallisen tuotantonsa ansiosta, joista etenkin Niskavuori-näytelmät ja Puntilan isäntä ja hänen renkinsä Matti aina muistetaan mainita.

Tuomioja ei sitä kertaakaan teoksessaan mainitse, mutta onhan se nyt älytöntä, että 1930-50 luvuilta suomalaisista merkkihenkilöistä mainitaan toistuvasti sekalainen seurakunta äijänkäppynöitä, mutta ennen Tarja Halosen presidenttiyttä, kenties vaikutusvaltaisin nainen Suomessa muistetaan vain näytelmäkirjailijana. Saisimme katsoa itseämme kansakuntana peiliin.

Entä millainen teos tämä sitten on? Tuomioja nojaa vahvasti poliittisen elämänkerran perinteisiin ja kertaa tapahtumia maailmanpolitiikan, henkilöiden ja tapahtumien kautta. Kirja on täynnä pitkiä listauksia siitä, kuka istui kenenkin luona ja keiden kaikkien kanssa käytiin kirjeenvaihtoa milloin mistäkin. Faktoihin pohjautuvana tapahtumakuvauksena teos on mielenkiintoinen, mutta kirja ei juurikaan kerro siitä, millainen ihminen Hella Wuolijoki lopulta oli. Eihän tämä kaunokirjallisuutta olekaan, mutta olisihan se kiva ollut jos ihmisestä tapahtumien takana saisi muutakin kuin ohimeneviä vilkaisuja.

Tuomioja kertoo siitä, miten Murrikin siskoista Ellasta ja Salmesta tuli stalinisteja ja kommunistisen liikkeen taustahahmoja. Tämän kirjan lukemisen jälkeen et kuitenkaan tiedä, miksi niin oli.

Erkki Tuomioja: Häivähdys punaista ***
Lue lisää

18.10.2018

44/50 Nineteen Eighty-Four

George Orwellin vuonna 1949 ilmestynyt dystopiaromaanien klassikko kertoo muutaman vuosikymmen päässä odottavasta lähitulevaisuudesta – vuodesta 1984, jolloin tämä blogisti on esimerkiksi syntynyt. Kuten aiemmin Kafkan Oikeusjutun arviossani taisin sanoa, jotkut kirjat ovat sellaisia, että ihmisillä on niistä mielipiteitä, vaikka he eivät olisi ikinä niitä lukeneet.

1984 on niin syvällä yleisessä tietoudessa, että kirjaa on lähes mahdotonta spoilata enää keneltäkään. Se kertoo totalitaarisesta valtiosta, jossa isoveli valvoo kaikkia elämänaloja, jopa kansalaistensa ajatuksia. Aina välillä kuulee jonkun vertaavan sosiaalista mediaa isoveljeen tai sitten Pohjois-Korean kaltaisten valtioiden piirteitä kutsutaan Orwellilaisiksi. Romaania 1984 ei voi enää lukea ilman ennakko-odotuksia.

Siksi olinkin vähän yllättynyt siitä, kuinka hyvä kirja oikeastaan on. Toki, se menee samaan koriin Max Barryn Jennifer Governmentin ja aiemmin tässä projektissa lukemani Ursula Le Guinin The Dispossessedin kanssa. Kaikkia näitä kirjoja yhdistää se, että niiden tarinat ovat vain kevyt tekosyy utopististen yhteiskuntien kuvailuille. 1984 on tosin näistä kolmesta ehdottomasti puhtain utopiakuvailu, mutta toisaalta se on myös paljon verrokkejaan vanhempi teos.

Olin Anna Kareninan ja The Woman in the Window:n jälkeen aika läkähtynyt lukemiseen. Ensimmäinen oli vaatinut systemaattista pänttäämistä ja jälkimmäinen manipuloi lukijaansa ahmimaan teosta mahdollisimman nopeasti. Huomasinkin siksi aluksi lykkääväni 1984:n lukemista iltaisin aina myöhemmäksi ja myöhemmäksi, vaikka kirjan avattuani se kuitenkin soljui hyvin. Pelkäsin, etten osaa arvostaa teoksen hyvyyttä.

Sillä hyvä teos tämä on. Piinaava ja ylivoimainen, mutta hyvä. Orwellin kieli on todella soljuvaa ja fantasiamaailma ei ole todellakaan mikään kevyt ”kameroita kaikkialla” -yhteiskunta. En nyt halua sanoa nykymaailman ottaneen mallia 1984:stä, mutta etenkin niissä pätkissä joissa Orwell kuvaa maailmansa yhteiskuntafilosofiaa, tulee nykylukijalle kylmiä väreitä. Tarina ja sen hahmot ovat vähän toisarvoisia, mutta ilman niitä ei olisi mitään keinoa kuvata maailmaakaan.

George Orwellin 1984:n välttely on ihan turhaa. Eihän tämä nyt mikään hymyhiirulaisten kesäretki ole, mutta silti paljon luettavampi teos kuin mitä siihen kohdistuvat ennakko-odotukset saattavat antaa ymmärtää. Siis ihan kaamea tarinahan tässä kirjassa on, mutta sen nyt kaikki tietävät.

Olen tässä vuoden aikana tuominnut useamman teoksen historian unohdettavaksi, mutta 1984 taitaa olla ensimmäinen, jonka päätin jo lukevani joskus uudestaan.

George Orwell: Nineteen Eighty-Four ****
Lue lisää

11.10.2018

43/50 The Woman in the Window

Tämän vuoden kirjatapauksen on kirjoittanut nimimerkki A.J. Finn. Tai no, The Woman in the Window ei ehkä vielä ole yksimielisesti vuoden kirjatapaus, vaikka se onkin ehtinyt tämän vuoden tammikuusta lähtien keräämään ~4 tähden keskimääräisen arvion 149 606 arvostelusta Goodreads -kirjayhteisössä. Romaania on myyty yli miljoona kappaletta pelkästään Yhdysvalloissa ja sen saamaan kohun myötä A.J. Finn on paljastettu kriitikko Daniel Malloryn nimimerkiksi.

Millainen lukukokemus tämä vuoden kirja sitten on? Noh, hyvin tarkkaan mietitty, intensiivinen ja elokuvamainen. Toiset trillerinsä paremman tuntevat, ovat verranneet The Woman in the Window:ta Gillian Flynnin teoksiin, enkä lainkaan epäile tämän vertauksen osuvuutta. Toinen hyvä, vaikkakin jonkun muun keksimä kuvaus, on popcorn-romaani. Sitä tämä jos mikä on popcorn-kirjallisuutta.

The Woman in the Window on erittäin viihdyttävä kirja. Se ei haaskaa lukijan aikaa eivätkä sen juonenkäänteet vie tarinaa turhille sivupoluille. Finn malttaa kasvattaa juontaan pikkuhiljaa, jolloin tunnelma kasvaa kuin huomaamattaan. Tarinan päästessä käännekohtiinsa, huomaa lukija olevansa täysin vietävissä.

Romaanin ehdoton vahvuus on sen päähenkilössä, jonka kautta tarina kuvataan. Finn käyttää päähenkilön perspektiiviä taitavasti luovimaan juoneen aivan mahtavan syvyyden ja suoraan Hitchcockilta lainatun tunnelman. Ei liene kohtuutonta sanoa, että The Woman in the Window on velkaa paitsi siis Gillian Flynnille, niin myös kirjassa usein referoiduille klassisille jännityselokuville.

Onko tässä sitten jotain vikaa? Onko Anna Kareninan sijaan The Woman in the Window sittenkin itseasiassa se täydellinen romaani? Ei, ei ole täydellinen. The Woman in the Window on kirjallisuus-purkkaa. Se on kevyt, makea ja nopeasti pureksittu puhki. Siinä ei ole mitään syvempää pinnan alla, vaan A.J. Finn jakaa kaikki kortit näkyville. Kyseessä on tiivistunnelmainen trilleri, mutta ei mitään muuta. Se ei kerro elämästä, ihmisluonnosta tai maailmasta mitään. Kyseessä on trilleri, ei sen enempää.

Tarvitseeko trillerin sitten olla enempää? Eipä kai. Tällaisenaan The Woman in the Window on varmaankin hyvin pitkälti täydellinen – jos nyt ei ihan kirja – niin ainakin elokuvasovitukseksi tarkoitettu kirja. Eli jos nyt jostain syystä jätät lukematta romaanin nyt, niin vuonna 2019 näyttäisi jo tulevan kirjaan pohjautuva elokuva, pääosissaan Amy Adams, Julianne Mooore ja Gary Oldman.

Se, että kannattaako lukea mieluummin tämä teos vai odottaa elokuvaa, on varmaan ihan kiinni omista mieltymyksistä. Mä ehkä odottaisin elokuvaa.

A.J. Finn: The Woman in the Window ***
Lue lisää

7.10.2018

42/50 Anna Karenina

Anna Karenina-kirja on vanhempi kuin asevelvollisuus Suomessa. Finlaysonin tehtaalla ei ollut syttynyt Suomen ensimmäistä hehkulamppua, eikä vapauden patsas vielä seissyt New Yorkin edustalla silloin kun ihmiset jo lukivat tätä Leo Tolstoin täydelliseksi romaaniksi kutsuttua toista pääteosta.

Mitä sitten oikein sanoa kirjasta, jota on luettu 141 vuotta? Kirjasta, jonka sovitukset ovat jokaisen itseäänkunniottavan teatterin ohjelmistossa vähintään kerran 20 vuodessa. Onko minulla yleensäkään mitään järkeä lähteä sanomaan mielipidettäni romaanista, josta on herraisä kehitetty oma matemaattinen teoriansa! Kirjan arvioiminen vaikuttaa nyt yhtä haastavalta tehtävältä, kuin mitä itse kirjan lukeminen vaikutti, ennen kun sen avasin.

Tuskin monikaan nykyihminen pystyy ajattelemaan nimeä Tolstoi, ilman automaattisia mielikuvia tietynlaisesta kirjasta. Tolstoin tekstiä pidetään raskaana ja erittäin pitkäpiimäisenä. Tolstoin henkilöhahmoilla venäläiseen tapaan on lukuisia nimiä: etunimi, lempinimi, sukunimi, isännimi ja niitä kaikkia käytetään vaihtelevissa yhdistelmissä. Tolstoin teoksilla on eräänlainen haastavan kirjan aura.

Myönnän ihan avoimesti, että tämän mielikuvan takia olen lykännyt Anna Kareninan lukemista näin pitkälle projektissani. Olen tässä hankkeessani lukenut monta piinaavan pitkäpiimäistä romaania, eikä Anna Karenina ole yksi niistä. Kyseessä ei ole mikään jännittävien juonikäänteiden trilleri, vaan hyvin monipuolinen ja iholle tuleva kirja, joka kertoo ihmisistä ja ihmisluonnosta.

Murretaan tämä raskauden myytti ihan ensimmäisenä: Anna Karenina ei ole raskas kirja! Sen kappalerakenne on sellainen, että lukemisen voi keskeyttää aina muutaman sivun välein. Tämä taas johtaa siihen, että kirjaa huomaa lukevansa huomaamattaan paljon pidempiä jaksoja, kuin mitä ehkä jostain aiheesta kerralla jaksaisi. ”No tämähän on vain muutaman sivun kappale, minäpäs lukaisen sen vielä ennen nukkumaan menoa.”

Tolstoin teksti pysyy tiukasti asiassa ja Kauniita ja Rohkeita muistuttavaa juonta kuljetetaan eteenpäin tapahtumien seikkaperäisten kuvausten kautta. Ja niin pahalta kuin tuo kuulostaakin, huomaa lukija jälkeenpäin miettivänsä juonta jotenkin tapahtumia korkeammalta tasolta. Olennaista ei yhtäkkiä olekaan se, mitä yksittäisisä keskusteluja käytiin, vain mitä ne merkitsivät tarinan henkilöille.

Kävin taannoin yhden ystäväni kanssa keskustelua siitä, että pitääkö kirjan kestää aikaa? Kyseessä oli sellainen klassinen Huckleberry Finn -keskustelu, että pitääkö kirjan olla nykylukijalle luettava, ollakseen lukemisen arvoinen? Hän siis kritisoi haluani tuomita suuri osa kirjoistani vanhentuneiksi ja valmiudesta kieltää niiltä lukuarvo nykyihmisille.

Anna Karenina on mahtava esimerkki kirjasta, joka on edelleen ihan hiton luettava nykyihmiselle, vaikka siinä on mukana tosi huonosti ikääntyneitä elementtejä. Tolstoi on pukannut mukaan huomattavat määrät ajan poliittista pohdintaa venäläisen maatyöläisen asemasta – kysymyksestä, jonka bolsevikit ratkaisivat muutama kymmenen vuotta kirjan kirjoittamisen jälkeen. Nämä osuudet ovat suoraan sanottuna hyvin tylsä osa kirjaa. Ne ovat selkeä kannanotto aikakauden poliittiseen keskusteluun, eikä nykylukija saa niistä oikein mitään mielekästä irti.

Samaan aikaan kirjan ”suuri tarina” on todella vetävä. Tolstoin realismi aiheuttaa kirjan alkupuolella sen, että teosta lukee varsin vaivattomasti. Viimeistään puolivälin jälkeen, kun lukija on tottunut kerrontaan ja uppoutunut maailmaan, tekee realistinen kuvaus kirjan tapahtumista todella koskettavia. Rakkaus, petos, epäluulo, tuska ja toivo resonoivat lukijan selkäytimessä asti. Kirjassa on yksi kuolinkohtaus noin puolivälissä, joka sai minut ensimmäistä kertaa koskaan harkitsemaan kirjan keskenjättämistä pelkästään sen takia, kun kohtausta oli niin kauheaa lukea. En ole koskaan kirjaa lukiessani alkanut miettimään omaa kuolevaisuuttani yhtä pahasti kuin tässä kohtauksessa.

Minun tekisi mieleni kirjoittaa tästä teoksesta vielä paljon, paljon enemmänkin, mutta pelkään siirtyväni alueelle, jota en tunne hyvin. Tolstoita on tutkittu paljon ja Anna Kareninassa on niin paljon enemmän tasoja ja sisältöä, kuin mitä minä pystyn varsin alkeellisella proosakokemuksellani lähteä analysoimaan. Jätän täydellisen romaanin amatöörimäisen pinta-arvioni näihin Tolstoin omiin sanoihin:

”Kaikki onnelliset perheet muistuttavat toisiaan, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.”

Leo Tolstoi: Anna Karenina *****
Lue lisää

23.9.2018

41/50 Olemisen sietämätön keveys

Milan Kunderan vuonna 1984 julkaistusta romaanista Olemisen sietämätön keveys ei ainakaan lopu sanottava. Lukuhaasteeni aikana on tullut vastaan hyvin paljon erilaisia kirjoja, mutta pääasiassa kaikki romaanit ovat noudattaneet suhteellisen samoja kaavoja. Okei, Hytti Nro. 6 ja Ancillary Justice ovat ihan eri planeetoilta (kirjaimellisesti), mutta Kunderan romaani haastaa koko kertomakirjallisuuden genren.

Kundera tykkää murtaa neljättä seinää. Hän puhuttelee lukijaansa, kommentoi henkilöhahmojaan meilikuvituksen tuotteina ja esittää pohdintojaan maailmasta ja ihmisluonnosta sujuvasti kesken tarinankerronnan. Kirja tuntuu siltä kuin se olisi kirjoitettu sillä ajatuksella, että lukijat ovat älykkäitä ihmisiä, jotka pystyvät seuraamaan Kunderan älyllistä pohdintaa. Vai, onko kirja itseasiassa kirjoitettu niin, että se houkuttelee lukijan kuvittelemaan itseään todellista fiksummaksi? Tunsin oloni fiksuksi, mutta en tiedä tekeekö se minusta siltikään fiksua?

Minun on helppo kuvitella, miksi tämä kirja on ollut aikanaan todella suosittu. Kaikki kirjat ovat tietenkin aina oman aikansa kuvaajia, mutta tästä sain jotenkin saman olon kuin Tuula Amberlan Lulun musiikkivideosta: kasaria oikein isolla vaihteella! Voihan tietty olla, että joku jossain edelleen kirjoittaa samoin kuin Kundera kirjoitti 34 vuotta sitten. En usko, mutta on se mahdollista.

Olemisen sietämätön keveys tuntuu kirjalta, joka on ollut hyvin modernia nykykirjallisuutta aikanaan, mutta vuosienkaan jälkeen se ei ole vanhentunut. Epäilin jonkin aikaa sitten Huorasadun vanhenevan nopeasti, mutta ehkä tässä onkin hyvä esimerkki siitä, että ultramoderni voi myös jäädä elämään, jolloin se muuttuu ajankohtaisesta ajankuvaksi. Terävin kärki ehkä hioutuu matkalla, mutta arvo ei laske.

Juonesta en kerro, mutta yksi teema on pakko mainita. Seksi. Kundera on kirjoittanut teoksen ilmeisesti Ranskassa ja se saattoi vaikuttaa kerrontaan. Huomasin miettiväni ratikassa kirjaa lukiessani, että näinköhän ihmiset ympärilläni tietävät mitä minä tälläkin hetkellä luen? Kaipa he sen tiesivät, teos oli aikansa myyntilistojen Da Vinci koodi. ”Siinä sitä pornoa lueskellaan keskellä työmatkaa.”

Nyt jos ei tässä vaiheessa arvoisa blogilukija ole tajunnut, niin en ole sanonut kirjasta vielä juurikaan mielipiteitä. Tämä johtuu ihan vaan siitä, että minulla ei ole juuri mitään hajua mitä minä tästä pidin. Kirja on hyvin erilainen kuin mitään mitä olen lukenut. Se oli kuin ranskalaisen uuden aallon elokuvaa kirjana. Sangen rajoittuneella romaanitietämykselläni osaan sanoa yleensä varmasti vain mielipiteeni, että pidinkö teoksesta vai en. Nyt en ole edes siitä varma.

Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys ***
Lue lisää