17.2.2018

10/50 Alkemisti


Taottuani päätäni kaksi päivää Tristram Shandyyn, päätin napata seuraavaksi kirjakseni jotain helppolukuista. En minä kuitenkaan ihan näin helppolukuista odottanut.

Paulo Coelhoa näkee aina siellä täällä ihmisten kirjahyllyissä ja kirjakauppojen tyrkkyhyllyjen eturivissä. Hänen kirjojaan siis eittämättä luetaan paljon, tai ainakin niitä ostetaan paljon lahjaksi. Kun nappasin Alkemistin käteen, sain kuitenkin kuulla puolisoltani epäilevän huvittuneita kommentteja: ”Itsepähän oot listasi tehnyt.” Ymmärsin aika pian miksi.

Lukemassani Alkemistin painoksessa on yksi jännä juttu. Sen kannessa lukee Madonnan ylistys kirjasta. takakannessa on lyhyt, yhden kappaleen kuvaus tarinasta, neljä eri lehden ylistävää arviota teoksesta ja pieni kappale, jossa kerrotaan kuinka Alkemisti on niitä harvoja kirjoja, jotka saattavat muuttaa ihmisen elämän suunnan täysin. Kirjan loppuun on vielä työnnetty kuusi sivua lisää positiivisia arvioita.

Vähempikin haiskahtaa itsetunto-ongelmalta. Ikään kuin kustantajalla olisi ollut pakonomainen tarve mainostaa lukijalle, että tämä tässä on nyt hieno kirja, että se olet kuule sinä joka olet tyhmä, jos et tämän kirjan hienoutta tajua.

Ja ehkä juuri siinä tajuamisessa onkin kirjan suurin ongelma. Olin päässyt puoliväliin teosta, kun jouduin palaamaan julkaisutietosivulle. Minun oli pakko katsoa, että luenko vahingossa selkosuomeksi käännettyä versiota Alkemistista. Selkokielessä ei ole mitään väärin, olen töissäni päivittäin tekemisissä kielen selkeyttämisen kanssa, mutta en minä kaunokirjallisuutta ajatellut lähtökohtaisesti selkosuomeksi lukea.

Alkemisti on ajatteleva ja syvästi hengellinen kirja. Se on tavattoman helppo ja yksiselitteinen, että lukijalta ei varmasti menisi ohi kirjan ajattelu ja hengellisyys. Coelho laskee riman niin alas, että sen yli pääsee vaikka ryömien. Ja huomaa, että tämä on nyt kiltti arvio Alkemistista. Ilkeämpänä päivänä kutsuisin kirjaa mukafilosofiseksi kokoelmaksi päivänselviä latteuksia, joka luetaan esikoulun satutuokiolla lasten Raamatun jälkeen kevennykseksi. Kirja, jota voit lukea koomassa.

Tämä arvio alkaa jo lähenemään Alkemistin sanamäärää, vaikkakin olen käyttänyt Coelhoa enemmän adjektiiveja, joten ehkä on syytä lopettaa.

Paulo Coelho: Alkemisti *
Lue lisää

14.2.2018

The Life and Opinions of Tristram Shandy, Gentleman, Volume I

Tarkkaavainen blogilukija bongasikin sen jo, mutta tämän postauksen otsikossa ei lue 10/50. Tämä siksi, koska vakaa aikomukseni oli lukea koko 539 sivua Laurence Sternen klassikkoa, mutta ensimmäisen osan lopussa, sivulla 63, usko loppui.

Sternin 1760-luvun kieli on melko puuduttavaa, etenkin kun englanti ei ole äidinkieli. Sterne on aivan järkyttävän poukkoileva kirjoittaja. Aiheet vaihtuvat kesken lauseen ja välillä ne jäävät---

Sternin kieli on silti sanastollisesti jokseenkin luettavaa englantia – olettaen että englantia osaa lukea – mitä siis ei tietenkään sovi odottaa automaattisesti – toisin kuin liukuhihnoja, jotka toimivat automaattisesti – tämän blogin lukijan on siis ymmärrettävä jonkin verran mekaniikan peruslakeja, vaikkei ikiliikkujaa ole keksittykään, on automaatio mahdollista – ettei rakas lukija jossain vaiheessa löydä itseään huudahtamasta ”MITÄ TÄMÄ TÄLLAINEN ON” – tout à coup tout est écrit en Français – joten pointti saattaa välillä vähän kadota, vaikka kieltä ymmärtäisikin.

En kuitenkaan halua puuduttaa epäonnistumisillani lukijaa pidempään, vaan toivon että ymmärrät miksi olen jättänyt kirjan – kesken ja jatkuvat puolitoista kappaletta myöhemmin ihan eri virkkeen osana. Yritä siinä sitten pysyä perässä!

Vinkkejä tätä kirjaa harkitseville.

1. Lue jotain muuta

2. Jos et lue jotain muuta, valitse jonkun ammattikääntäjän suomennos (en itse jaksa odottaa kirjastosta vapautuvaa suomennosta, vaan tyydyn palauttamaan teoksen hyllyyn)

Laurence Sterne: The Life and Opinions of Tristram Shandy, Gentleman, Volume I *KESKEN*
Lue lisää

12.2.2018

9/50 Häräntappoase

Anna-Leena Härkösen Häräntappoase on ilmestynyt samana vuonna kuin minäkin. Sen ajankohtainen sukupolvikokemuksen kuvaus ja piirtävän tarkka nuorisokieli puhaltaa siis tänä herran vuonna 2018 jo 34 kynttilää kakustaan. Sitähän voisi vaikka kuvitella, että kirja on hieman ehkä vanhentunut?

Häräntappoase on tässä lukulistallani oikeastaan vain yhdestä syystä: se paikkaa aukon sivistyksessäni. Kirja olisi ehkä iskenyt paremmin yläasteikäiseen Eeliin, kuin mitä se teki tässä vaiheessa elämää Babylonin oravanpyörässä. Toisaalta, sitä kun koko lapsuutensa Hyvinkäällä aina sai kuulla Häräntappoaseen olevan jonkinlainen pakollinen kirja täydelliseen nuorisokokemukseen, jätin sen toistuvasti ihan piruuttani lukematta.

Häräntappoase on parhaimmillaankin ihan kiva kirja. Sen henkilöhahmot ovat ihan öylätinohuita kliseenippuja, joiden funktio on ainoastaan tarjota päähenkilön kertojaäänelle mahdollisuuksia referoida angstiaan. Mutta ei siinä mitään, kirja sukeltaa syvälle 1980-luvun nuoren (mielestäni sangen epäuskottavaan) mieleen ja siitä sitä on kiitelty. Kirja on ollut pidetty ja rakastettu, joten en viitsi sitä tässä nyt alkaa aikuisin silmin haukkumaan sen enempää.

Eli jos mielesi tekee lukea Paperi-T:n 300 sivuun venytetty lukioaine, niin ei muuta kuin Häräntappoase kouraan.

Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase **
Lue lisää

10.2.2018

8/50 To Kill A Mockingbird

Voi että. Kirjavuoden kahdeksas teos, Harper Leen klassikko To Kill A Mockingbird, ei olekaan mikään helppo teos arvioida.

Kirja on ilmestynyt vuonna 1960 ja se kertoo pikkukaupungista Yhdysvalloissa 1930-luvun laman aikana. Tai no, se kertoo tarinan, joka sijoittuu syvälle Alabaman sisämaahan, mutta teoksen teemat ovat varsin ajattomia. Keskiössä on ihmisluonto ja se, miten maailma muuttuu kun ihmiset joutuvat kohtaamaan omia asenteitaan.

Heti näin kättelyssä päästäänkin kirjan ongelmaan, joka varmaan ei ole mikään ylläri, jos miettii kontekstia: 1930-luku, syvä etelä, asenteet. To Kill A Mockingbird on kirja rasismista, joka kiikkuu vähän sillä rajalla, että onko se itse asiassa rasistinen kirja itsessäänkin.

Jos olisin kunnon social justice warrior, leimaisin kirjan kanteen tekstin ”rasistinen kirja” sen suuremmin sitä pohtimatta. Teoksen kertojaäänenä toimii valkoinen 8-vuotias lakimiehen tytär, kaikki päähenkilöt ovat järjestäen valkoisia ja mustat hahmot ovat lähinnä objekteja, joille asioita tapahtuu. Kirjassa on yksi musta henkilö, jonka ääntä kuullaan useampaan otteeseen, mutta rotua käsittelevässä kirjassa se on aika vähän se. N-sanaa käytetään kaikissa sen variaatioissaan läpi kirjan.

Harper Lee on kirjoittanut romaanin varsin erilaisessa asenneympäristössä. 1960-luvun alussa Yhdysvalloissa oli monissa osavaltiossa vielä ihan täysi rotuerottelumeno päällä: Martin Luther Kingin alkuperäinen Minulla on unelma -puhe oli tulossa vuonna 1963, rotuerottelun lopettava laki tulisi voimaan vasta 1964, Selma-Montgomery -marssi tapahtuisi Alabamassa vuonna 1965.

Tähän maailmaan Harper Lee onnistui kirjoittamaan bestsellerin, joka käsittelee rotusortoa ja epäoikeudenmukaisuutta. Eikä siinä vielä kaikki, se on periaatteessa lasten tai ainakin nuorten kirja, jolloin suurin asennevaikutus on juurikin nuorisoon.

To Kill A Mockingbird on rasistinen kirja, jossa on jatkuvasti läsnä valkoinen rasistinen katse, mutta se onkin kirjoitettu rasisteille tai rasistien lapsille! Teos kiinnittää keskiöönsä sen räikeän epätasa-arvon, joka Yhdysvalloissa oli tuolloin ja on osittain edelleenkin olemassa. Tarina antaa samaistumiskohdan ihmiselle, jonka asenteet ovat kulttuurillisesti rasistisia, mutta joka ymmärtää kyllä oikeudenmukaisuuden, kun hän sitä tajuaa kerrankin ajatella. Eli, tolkun ihmisille(?).

Joten kyllä, minä puolustan tätä teosta. Yritäpä itse kirjoittaa maailmankuvaa muokkaava pamfletti, jonka ihmiset käyvät ostamassa itse kaupasta yli 40 miljoonaa kertaa sen takia kun se on niin hyvä kirja! Karl Marxin teosten myyntilukuja on vaikea arvioida muutaman historiallisen keskusjohtoisen valtion kirjapolitiikan vuoksi, mutta epäilen niidenkään saavuttavan Harper Leen vastaavia. Leen kerronta on mukaansatempaavaa ja kiinnostavaa, kun Marx vetoaa kielellään lähinnä yhteiskuntafilosofeihin.

Päädyn siis vähän kaksijakoiseen lopputulokseen teoksesta. Se on hyvin luettava, se on ollut tärkeä ja se ei ole menettänyt vaikuttavuudestaan mitään vuosien saatossa. Toisaalta, ihmisoikeusliikkeen juna on lähtenyt siltä laiturilta, jossa Harper Lee oli kirjan ilmestyessä. Henkilöhahmot ja kieli eivät ole tämän päivän tasoa, ainakaan mitä tulee kaunokirjalliseen ilmaisuun teoksissa, jotka eivät kyllä oikeasti saisi olla rasistisia kohdeyleisönsä vuoksi.

On ihan turha tulla väittämään, että jos kirja kertoo rasismista, niin kirjan hahmojenkin pitää olla ajanmukaisia. Ei pidä. Kirjat kertovat aina kirjoittajan ajasta tai ainakin kirjoittajan ajan katseella, vaikka kuinka sitä yritettäisiin pukea historialliseen nuttuun. Jos kirjoittaja kirjoittaisi vaikkapa Muhammedin avioliitoista, yrittäen maalata häntä pedofiiliksi, niin itseasiassa siinä kirjoittajan motiivi ei ole altruistinen historiallinen tiedonjano vaan hän puhuttelee tämän päivän yleisöä tämän päivän motiiveilla. Asennevalinnat koskevat siis myös sitä, mistä kirjailija päättää kirjoittaa.

Kaikesta tästä huolimatta,

Harper Lee: To Kill A Mockingbird *****
Lue lisää

5.2.2018

7/50 Revelation Space


Avaruusooppera on scifin alaluokka. Avaruusoopperat kertovat yleensä avaruusmatkailusta ja pääsääntöisesti niiden laadun voi päätellä saippuaoopperaan viittaavasta nimestä.

Alastair Reynoldsin vuonna 2000 ilmestynyt Revelation Space ei ole avaruussoopperoiden ensimmäisen aallon teoksia, ei lajityypin uuden kultakauden merkkiteoksia, saatikka edes lähellä parasta mitä genrellä on tarjota. Se on kuitenkin sangen hyvä ja viihdyttävä scifikirja – eli juuri sellainen, jonka koin ansaitsevani lukuprojektissani heti Naomi Kleinin jälkeen.

Scifi genrenä tarjoaa aika ennalta-arvattavaa luettavaa. Erästä viisiosaista trilogiaa lukuunottamatta, lähes kaikki lukemani scifi heilastelee aina kauhun rajamailla. Tulevaisuus on ihmeellinen ja erikoinen mutta samaan aikaan tuntematon ja pelottava.

Reynoldsin Revelation Space ei keksi pyörää tai ruutia uudelleen. Kirjassa ei ole juuri mitään genreä uudistavaa, vaan se pikemminkin kumartaa klassikoiden suuntaan. Mikä tuntuu oudolta asialta sanoa scifiteoksesta, sillä scifin klassikot ovat pitkälti aina kehittäneet jotain uudistavaa genreen. Esimerkiksi Frank Herbertin Dyyni, Ursula Le Guinin The Left Hand of Darkness ja Dan Simmonsin Hyperion ovat scifin merkkipaaluja juuri siksi, koska ne ovat niin ainutlaatuisia.

Revelation Spacessa on kuitenkin yksi hyvä puoli, jonka vuoksi kirja saa paljon anteeksi: se on uskottava. Enkä siis viittaa tässä juoneen, hahmojen motiiveihin tai suuriin avaruusihmetyksiin. Revelation Space on uskottava, siksi, koska se kertoo maailmankaikkeudesta, jossa on voimassa tunnistettavat luonnonlait. Painovoima, valtavat etäisyydet, kitka, inertia, korroosio ja erityisesti aika ovat tekijöitä, jotka eivät vain ole mausteina mukana, vaan ne määrittävät Reynoldsin universumia.

Planeetalta toiselle liikkuminen kestää kauan ja ihmiset vanhenevat siinä välissä. Avaruusalukset eivät voi kiihdyttää avaruudessa suoraan huippunopeuksiinsa, sillä muuten matkustajat muuttuisivat sisällä lihahilloksi. Taivaalta putoamista täytyy hidastaa jotenkin, tai muuten laskualustalle ei ilmesty tarinan päähenkilöitä vaan kraateri.

Reynolds, entinen ESA:lla työskennellyt astrofyysikko, on sanonut kirjoittavansa tulevaisuudesta, jossa on vain tekniikkaa, jonka hän kuvittelee joskus olevan mahdollista. Ellei juoni aivan ehdottomasti vaadi tästä säännöstä poikkeamista.

En viitsi lähteä kertomaan tästäkään kirjasta sen enempää juonesta, vaikka kiusaus olisi tällä kertaa vähän suurempi. Scifi on juonivetoinen genre, joten scifikirjasta kertominen ilman juonta on parhaimmillaankin vähän kuin maalaisi maisemia ilman sinistä.

Tämä kirja saa nyt vähän lisäpisteitä scifistä, mutta jos jollakulla on ongelma sen kanssa, niin ei muuta kun pitämään omaa kirjablogia.

Alastair Reynolds: Revelation Space ****
Lue lisää

28.1.2018

6/50 No Is Not Enough

Vuoden kuudentena kirjana päätin lukea ensimmäisen tietokirjani. Katselin projektiani varten kasaamaani kirjapinoa ja Naomi Kleinin No Is Not Enough – Resisting Trump’s Shock Politics and Winning the World We Need näytti siltä, että se mätänee hyllyyn. Tällaisten teosten ajankohtaisarvo laskee rajusti päivä päivältä, joten päätin napata sen niin aikaisin kuin vain suinkin pystyin.

Mitä pystymistä siinä sitten muka on? Niille, jotka eivät ole Kleinia ikinä lukeneet kerrottakoon, että kirjailija on tunnettu hyvin pitkistä, seikkaperäisistä ja raskaista teoksista. Hän kirjoittaa toimittajan varmuudella hyvin ja mielenkiintoisesti, mutta aiheet vain tuppaavat olemaan vähän raskaita. Kleinin juttu on globaalin neoliberalismin kritiikki.

Luin hänen tunnetuimman teoksensa No Logon joskus lukion jälkeen, ennen kuin aloitin yliopistolla. Muistan kuinka se silloin tuntui raskaalta, mutta kyllä se silmäni avasi tarkastelemaan brändejä erilailla. The Shock Doctrinen luin tuoreeltaan sen ilmestyttyä vuonna 2007, mutta sen jälkeen on ollut hiljaisempaa. En ole seurannut Kleinin uraa (muutoin kuin sosiaalisen median kautta), enkä ole kokenut tarvetta häntä lukea.

The Shock Doctrine on kuin raamattu. Se maalaa hyvin tarkan ja perustellun kuvan shokkikapitalismista. Miten me ihmisinä annamme maailmamme kaikkein häikäilemättömämpien hyväksikäyttäjien leikkikentäksi, jos meille ensin annetaan riittävä sähköisku. Ja ai että se on raskas kirja.

No is not enough on eräänlainen jatko-osa The Shock Doctrinelle. Klein käy läpi Trumpin valtannousua, ilmiöitä sen taustalla, mitä on odotettavissa ja mitä me ihmisinä voisimme tehdä maailman pelastamiseksi. Okei, Klein ei puhu maailman pelastamisesta, mutta hän kyllä varsin selväsanaisesti kertoo miksi meillä ei oikeasti ole aikaa odottaa neljää tai kahdeksaa vuotta Trumpin aikakauden päättymistä. Ekokatastrofi ei ole tuloillaan vaan me elämme siinä jo.

No Is Not Enough on oikeastaan aika hyvä kirja, jos haluaa lukea suhteellisen helpon eri syitä ja seurauksia kokoavan vasemmistolaisen kirjan Trumpista ja maailmantilanteesta nyt. Se kokoaa yhteen maailmantalouden käänteet, globalisaation, sosiaaliset liikkeet kuten Black Lives Matterin ja valkoisen neofasismin nousun sekä hiilipäästöhelvetin. Kirjasta antaa hyvin voimakkaan kiireen tunnun: asioita pitäisi tehdä nyt! NYT! Ei pidä kirjoittaa mitään blogia vaan mennä tekemään maailmasta parempaa paikkaa!

Onko No Is Not Enough hyvä kirja? No jaa. Kaksi kolmasosaa teoksesta on varsin oivaltavaa tarkastelua kaikesta siitä, miksi elämme maailmassa, jossa Yhdysvaltojen presidentiksi saattoi nousta Donald Trump. Viimeinen kolmannes, eli se osuus jossa kerrotaan miten maailmaa voi lähteä muuttamaan, on sitten vähän heikompi. Kleinillä on ihan hyviä pointteja, mutta joskus olisi ihan hyvä myös pystyä myöntämään itselleen ja lukijoilleen, että jollain muulla saattaakin olla vähän parempi tiekartta parempaan maailmaan.

Klein kertoo kyllä sujuvasti ja kieli on lennokastakin. Teos on vain 271 sivua pitkä ja se silti käsittelee ilmiöitä laajalti. Vähän olisin itse toivonut enemmän käsittelyä median roolista Trumpin nousussa, mutta toimittajilla tuntuu olevan DNA:han kirjoitettuna se valheellinen mantra, että media raportoi ilmiöistä eikä luo niitä.

Annan tälle kirjalle vähän paremmat tähdet kuin se ansaitsisi, mutta liitän tähän mukaan myös pari vinkkiä teoksen lukemista harkitseville. Ensinnäkin, jos tämä on ensimmäinen Kleinisi, niin muista että tämän kirjailijan teoksia saa jättää kesken. Sinua fiksummat ihmiset eivät jaksa lukea hänen teoksiaan loppuun. Toiseksi, lue ainakin ensimmäinen luku. Tässä teoksessa on vähän käynnistymisvaikeuksia, ehkä juuri siksi, kun sitä ei ole tehty tavanomaisen kymmenen vuoden tutkimustyön pohjalta.

Kolmantena ohjeena, tai oikeastaan varoituksena sanon, että vaikka Naomi Klein ei oikeastaan sitä koskaan teoksessa mainitse, niin mikäli eräs 1800-luvun lopussa kehitetty poliittinen suuntaus, joka perustuu pääoman uudelleen jakamiselle, aiheuttaa sinussa näppylöitä, niin on ehkä parempi jättää Naomi Kleinit hyllyyn. Joskus selitykset ilmiöiden taustalla vain ovat ristiriidassa vallitsevien mantrojen kanssa.

Naomi Klein: No Is Not Enough – Resisting Trump’s Shock Politics and Winning the World We Need ***
Lue lisää

23.1.2018

5/50 The Namesake

Jhumpa Lahirin vuonna 2003 ilmestynyt esikoisromaani The Namesake ei ole edes lähellä sellaista kirjatyyppiä josta minä pidän. Siinä ei ole yhtään vampyyriä, ei räjähdyksiä eikä kaksintaisteluja kuolemaan asti. Kaunis kirja se on, jos nyt jostain syystä pitää lukea kirjoja ilman kaksintaisteluja.

The Namesake menee pienessä ja suppeassa kirjatuntemuksessani kategoriaan: ”englanninkieliselle yleisölle kirjoitettu Etelä-Aasian eksotismikirja”. Näissä teoksissa avataan länkkäreille vierasta sielunmaisemaa turvallisessa kontekstissa niin, että kulttuurienvälinen ymmärrys nätisti siinä vähän syvenee samalla. Kivasti syvenee.

Samaan pienen mieleni kategoriaan menee esimerkiksi Suomessa vähän vähemmän tunnettu Aravind Agidan The White Tiger ja Suomessa vähän enemmän tunnettu Khaleid Hosseinin The Kite Runner. Kyseessä on toki kolme sangen erilaista kirjaa, mutta niissä kaikissa on samoja toiseuden teemoja. Sanonpa nyt vähän ilkeästikin, mutta ne saavat kaikki vähän liikaa anteeksi, kun ne on kirjoitettu länkkäreille ja niissä on jännä ja eksoottinen Aasia enemmän tai vähemmän kontekstina.

Tosin, ollaanpa samaan hengenvetoon myös reiluja: siinä missä The White Tiger on aika heikko ja The Kite Runner vähän amatöörimäinen, ei The Namesake missään nimessä ansaitse haukkuja eksotiikalla ratsastamisesta. Lahiri kirjoittaa oikeasti todella luettavaa ja soljuvaa tekstiä siitä kokemuksesta, joka syntyy kun elää kahden kulttuurin ristipaineessa.

Sepä sitten onkin juuri The Namesaken ongelma – tai siis minun ongelmani The Namesaken kanssa – nimittäin se kokemus. Kirja kertoo ihan tosi lässytystarinan kokemuksen ainutlaatuisuudesta ja kaikista niistä tunteista joita joko kerrotaan tai ei kerrota. Joskus tunteista näkee vain pieniä välillisiä merkkejä: sellaisia Shrödingenin kissan tunteita, joita ei voi mitata, ennen kuin selvitetään onko kissa edes hengissä.

En paljasta kirjan juonta, vaikkei siinä paljoa paljastamista olisikaan. Kirja kertoo ihan tavallisista ihmisistä, elämässä tavallisia elämiään. Siinä herätään, nukutaan, syödään ja juhlitaan vuosittain joulua. Joskus katsotaan televisiota ja hankitaan töitä. Joku menee välillä naimisiin ja toinen eroaa. Joskus joku kuolee, joskus joku syntyy. Suuri ratas pyörii, mikään ei muutu.
 

Juonihan ei toki nyt ollutkaan tämän kirjan pääpointti, vaan ne iänikuiset tunteet. Siksi vaikka tiedostan Jhumpa Lahirin The Namesaken olevan huomattavasti parempi kirja kuin aiemmin mainitsemain Kahleid Hosseinin The Kite Runner, menee The Namesake silti minun englanninkieliselle yleisölle kirjoitetun Etelä-Aasian eksotismikirjojen listallani vasta kakkossijalle. Hosseinin kirjassa oli räjähdyksiä ja kaksintaisteluja. Ei tosin vampyyrejä – ei sekään sentään täydellinen kirja ollut.

Jhumpa Lahiri: The Namesake ***
Lue lisää