Kun noin vuosi sitten pyysin Facebook-kavereiltani lukusuosituksia kirjaprojektiini, Salman Rushdien nimi nousi muutamaan kertaan esille. Usein näihin suosituksiin liittyi myös varoitus välttää Saatanallisia säkeitä. Yksi työkaveri jopa lahjoitti minulle teoksen, eikä kuulemma tarvitse palauttaa.
Olen vältellyt Rushdien lukemista aina tänne vuoden loppupuolelle asti. Lukuhaasteeseeni on mahtunut lukuisia Intia-teemaisia kirjoja, enkä suoraan sanoen odottanut Keskiyön lasten olevan kovinkaan kummoinen lukukokemus. Tähän liittyi siis oletus Rushdiesta yleensä, sekä yleinen teemaan tympääntyminen.
Okei, mutta siirrytään kirjaan itseensä. Aloitetaan vaikkapa negatiivisista puolista. Ensinnäkin Keskiyön lapset on aivan suunnattoman pitkä ja hitaasti etenevä kirja, jonka seikkaperäisyys ja viipyily saa Tolstoin vaikuttaan Dan Brownilta. Toiseksi, kirjan alku tuntuu siltä, kuin minämuotoinen kertoja opettelisi vasta itsekin kertomaan tarinaansa. Ensimmäiset sata sivua kirja on poukkoileva, nykivä ja jotenkin tasapainottomasti kerrottu sekamelska.
En tiedä tottuuko kerrontaan, vai kasvaako tarina jotenkin vastaamaan valittua tyyliä, mutta jossain vaiheessa kirja jotenkin naksahtaa kohdalleen. Saleem Sinai lakkaa olemasta hahmo kirjassa ja muuttuu uskotuksi ystäväksi, jonka maaginen tarina on jotain, jonka hän uskoo vain sinulle.
Ja millainen tarina se onkaan! Keskiyön lapset on niin valtavan monimuotoinen ja kaunis kirja, että sen välttely ihan hävettää näin jälkeenpäin. Kyseessä ei ole maagisen kaunis teos, kuin The God of Small Things, tai vahvan henkilökohtainen, kuten The Namesake. Keskiyön lapset on kaunis siksi, koska se on niin tasapainoinen ja hyvin rytmitetty.
Aika usein nykykirjallisuutta lukiessa tulee sellainen olo, että tietyt juonikuviot pitää tarinassa vain olla. Henkilöhahmojen esittely ja asema vaatii erityistä rakennetta. Pahis pitää kohdata lopussa ja suuri rakkaus ei saa jäädä ikuisesti ratkaisemattomaksi. Keskiyön lapsissa ei tunnu hetkeäkään siltä, että jonkin tapahtuman piti tulla. Kirja ei sinänsä keksi mitään uudestaan ja vaikka teoksessa luodaan vahvan deterministinen maailma, eivät sen käänteet ole mitenkään väkinäisiä.
Kirjan tyylilajia on todella vaikea määritellä. Kyseessä on historiallinen romaani, jossa on maagisia elementtejä. Päähenkilölle tapahtuu lähes vain ja ainoastaan toinen toistaan kauheampia asioita, eikä tarinaa silti voi pitää mitenkään erityisen traagisena. Aina kun keksin jonkin määritteen tälle teokselle, keksin heti perään kaksi vastaväitettä, miksi se ei pidä paikkaansa. Tämä nimittäin on traaginen kirja, tai siis ei, mutta siis on. Äh…
Ehkä Keskiyön lapset on kuin Intia – liian suuri määriteltäväksi.
Salman Rushdie: Keskiyön lapset *****
24.11.2018
8.11.2018
47/50 Sivullinen
Löysin Helsingin kirjamessuilta sattumalta Albert Camus’n Sivullisen muutamalla eurolla. Olin jo vähän päättänyt jättää sen lukematta. Minulla on ollut pieniä ongelmia rakkaan kirjastolaitoksemme kanssa, joten suunnittelin vaihtavani lukuprojektini kaksi viimeistä kirjaston kirjaa (tämän Camus’n Sivullisen ja Charlotte Brontën Jane Eyren) joihinkin toisiin teoksiin. Kävi siis tuuri!
Asiaan. Olen monesti miettinyt, että kuinka pahasti Ranskassa populaarikulttuurin kenttä oli filosofiaan kallellaan 1900-luvulla? Roland Barthes opetti tutkimaan symboleita ja merkityksiä painista, teatterissa saattoi käydä katsomassa Jean-Paul Sartren näytelmiä ja elokuvan saralla uusi aalto rikkoi taiteen kaavaa. Jopa vanhan vitsiniekan, Michel Foucault’n tuotannosta löytyy yksi romaani.
Tiedän että Albert Camus’n Sivullisen sanotaan olevan ”eksistentialismin klassikko”. Sen filosofinen luonne on vaan helpompi ymmärtää, jos tajuaa peilata sitä 1900-luvun alkupuolen Ranskassa vallinneeseen kulttuuri-ilmapiiriin. Kirja itsessään vaikuttaa vähän, noh sanotaan nyt ilkeästi, Paulo Coelhomaisen simppeliltä kertomukselta, jonka päähenkilö on aikamoinen kusipää.
Sivullinen ei ole huono kirja, mutta sen aika on vähän jo ohi. Sen on sanottu kertovan yhteisöllisen ja individualistisen maailmankuvan ristiriidasta, ulkopuolisuudesta ja yhteiskunnan rakenteiden mielettömyydestä. Toisaalta, aikalaiset kun elivät vahvan pohtivassa kulttuurimaailmassa, niin kirjan on varmaan sanottu kertovan välimerkeilläänkin jonkin vahvasti politisoituneen sanoman, joka nykylukijalle ei enää suoraan aukene.
Camus’n kertomus herättää kyllä ajatuksia, mutta sen yhtymäkohdat tosimaailmaan ovat 2010-luvulla sangen erilaisia kuin kirjoitusaikanaan. Kirjan suurin ongelma minulle onkin juuri päähenkilössä ja hänen asenteissaan. Huomasin käyväni päässäni läpi kaikkia niitä mielenterveysongelmia, joita hänelle nykyaikana diagnosoitaisiin: ainakin epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö, ehkä masennus ja todennäköisesti jokin traumaperäinen stressihäiriö.
Sivullinen on tästä kaikesta huolimatta - tai ehkä juuri niiden takia – sangen viihdyttävä kirja. Siinä on lisäksi harva ladonta ja mittaakin vain 160 sivua. En nyt suoraan suosittelisi lukemaan sitä, mutta sellaisen suosituksen uskallan antaa, että jos joskus mielesi tekee lukea vähän Paulo Coelhoa, niin ota sen sijasta käteesi Albert Camus.
Albert Camus: Sivullinen **
Asiaan. Olen monesti miettinyt, että kuinka pahasti Ranskassa populaarikulttuurin kenttä oli filosofiaan kallellaan 1900-luvulla? Roland Barthes opetti tutkimaan symboleita ja merkityksiä painista, teatterissa saattoi käydä katsomassa Jean-Paul Sartren näytelmiä ja elokuvan saralla uusi aalto rikkoi taiteen kaavaa. Jopa vanhan vitsiniekan, Michel Foucault’n tuotannosta löytyy yksi romaani.
Tiedän että Albert Camus’n Sivullisen sanotaan olevan ”eksistentialismin klassikko”. Sen filosofinen luonne on vaan helpompi ymmärtää, jos tajuaa peilata sitä 1900-luvun alkupuolen Ranskassa vallinneeseen kulttuuri-ilmapiiriin. Kirja itsessään vaikuttaa vähän, noh sanotaan nyt ilkeästi, Paulo Coelhomaisen simppeliltä kertomukselta, jonka päähenkilö on aikamoinen kusipää.
Sivullinen ei ole huono kirja, mutta sen aika on vähän jo ohi. Sen on sanottu kertovan yhteisöllisen ja individualistisen maailmankuvan ristiriidasta, ulkopuolisuudesta ja yhteiskunnan rakenteiden mielettömyydestä. Toisaalta, aikalaiset kun elivät vahvan pohtivassa kulttuurimaailmassa, niin kirjan on varmaan sanottu kertovan välimerkeilläänkin jonkin vahvasti politisoituneen sanoman, joka nykylukijalle ei enää suoraan aukene.
Camus’n kertomus herättää kyllä ajatuksia, mutta sen yhtymäkohdat tosimaailmaan ovat 2010-luvulla sangen erilaisia kuin kirjoitusaikanaan. Kirjan suurin ongelma minulle onkin juuri päähenkilössä ja hänen asenteissaan. Huomasin käyväni päässäni läpi kaikkia niitä mielenterveysongelmia, joita hänelle nykyaikana diagnosoitaisiin: ainakin epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö, ehkä masennus ja todennäköisesti jokin traumaperäinen stressihäiriö.
Sivullinen on tästä kaikesta huolimatta - tai ehkä juuri niiden takia – sangen viihdyttävä kirja. Siinä on lisäksi harva ladonta ja mittaakin vain 160 sivua. En nyt suoraan suosittelisi lukemaan sitä, mutta sellaisen suosituksen uskallan antaa, että jos joskus mielesi tekee lukea vähän Paulo Coelhoa, niin ota sen sijasta käteesi Albert Camus.
Albert Camus: Sivullinen **
6.11.2018
46/50 Half of a Yellow Sun
Nyt en taas tiedä mistä aloittaa. Tämän kirjan lukemisessa ei pitäisi sivumääränsä vuoksi missään nimessä mennä niin pitkään kuin mitä minulla nyt meni – melkein kaksi viikkoa. Puolisoni kysyi kirjan päätyttyä, että mitä pidin siitä? Vastasin pitäneeni kaikesta muusta, paitsi niistä osista, jotka kertoivat sodan kauheuksista.
Chimamanda Ngozi Adichien romaani Half of a Yellow Sun kertoo keskiluokkaisten ihmisten elämästä lyhytikäisessä Biafran valtiossa 1960-luvulla. Biafran lipussa oli puolikas keltainen aurinko, mistä siis kirjan nimi juontaa. Ja mikäli lukija ei ole vielä yhdistänyt pisteitä päässään, niin kyllä, kyseessä on se valtio, jonka nimen perään lisätään yleensä sana ”nälänhätä”.
On epäreilua sanoa pitävänsä kirjassa kaikesta muusta, paitsi kurjuuden kuvauksesta. Kirja ei ole epätoivoinen, eikä se mässäile kauheudella, mutta Adechie ei kuitenkaan anna lukijalle yhtään armoa. Tulee vähän sellainen tunne, että kirjailija haluaa lukijan elävän mukana siviiliväestön kokeman kumuloituvan kurjuuden, koska me ihmiskuntana emme saa unohtaa sen tapahtuneen.
Okei, ehkä tuo oli vähän turhan dramaattisesti sanottu, mutta muistettakoon, että ranskalaiset lääkärit perustivat koko Lääkärit ilman rajoja -järjestön saadakseen lähetettyä apua Biafraan. Tein aikanaan valtio-opin kandini kansainvälisen yhteisön reagoinnista Ruandan kansanmurhaan, joten olen ehkä vähän turhankin herkkä Afrikan mantereen sotakuvauksille.
Kirjana Half of a Yellow Sun on tietenkin hyvin kirjoitettu ja taidokkaasti rakennettu. Se pitää otteessaan hyvin, mutta etenkin puolivälin jälkeen kirjailija tuntuu vähän luovuttavan valitsemastaan rakenteesta ja luottaa dramatiikan vievän tekstiä eteenpäin. Kirjassa on noin puoleenväliin asti aikajanalla leikittelystä johtuvaa lukijan epätietoisuutta, mutta loppupuolen epätietoisuus juontaa lähinnä päähenkilöiden kohtaloiden pelkäämisestä.
Jos pitäisi suositella jompaakumpaa teosta The God of Small Thingsiä tai Half of a Yellow Sunia, niin suosittelisin The God of Small Thingsiä sata kertaa sadasta. Molemmissa on samankaltaista kauheutta, mutta tämä Adichien sotakuvaus on vaan niin paljon lohduttomampaa, karumpaa ja epätoivoisempaa. Toisaalta, Half of a Yellow Sun on sellainen kirja, joka kaikkien pitäisi lukea. Etenkin heidän, jotka kehottavat sotaa pakenevia ihmisiä palaamaan kotiin taistelemaan.
Antaisin tälle kirjalle varmaan kolme tähteä jos eläisin tyhjiössä. Olen kuitenkin aika varma, että tämä on parempi kirja, jos lukija ei ole ensin myrkyttänyt mieltään vuoden ajan tutkimalla kansanmurhaa.
Chimamanda Ngozi Adichie: Half of a Yellow Sun ****
Chimamanda Ngozi Adichien romaani Half of a Yellow Sun kertoo keskiluokkaisten ihmisten elämästä lyhytikäisessä Biafran valtiossa 1960-luvulla. Biafran lipussa oli puolikas keltainen aurinko, mistä siis kirjan nimi juontaa. Ja mikäli lukija ei ole vielä yhdistänyt pisteitä päässään, niin kyllä, kyseessä on se valtio, jonka nimen perään lisätään yleensä sana ”nälänhätä”.
On epäreilua sanoa pitävänsä kirjassa kaikesta muusta, paitsi kurjuuden kuvauksesta. Kirja ei ole epätoivoinen, eikä se mässäile kauheudella, mutta Adechie ei kuitenkaan anna lukijalle yhtään armoa. Tulee vähän sellainen tunne, että kirjailija haluaa lukijan elävän mukana siviiliväestön kokeman kumuloituvan kurjuuden, koska me ihmiskuntana emme saa unohtaa sen tapahtuneen.
Okei, ehkä tuo oli vähän turhan dramaattisesti sanottu, mutta muistettakoon, että ranskalaiset lääkärit perustivat koko Lääkärit ilman rajoja -järjestön saadakseen lähetettyä apua Biafraan. Tein aikanaan valtio-opin kandini kansainvälisen yhteisön reagoinnista Ruandan kansanmurhaan, joten olen ehkä vähän turhankin herkkä Afrikan mantereen sotakuvauksille.
Kirjana Half of a Yellow Sun on tietenkin hyvin kirjoitettu ja taidokkaasti rakennettu. Se pitää otteessaan hyvin, mutta etenkin puolivälin jälkeen kirjailija tuntuu vähän luovuttavan valitsemastaan rakenteesta ja luottaa dramatiikan vievän tekstiä eteenpäin. Kirjassa on noin puoleenväliin asti aikajanalla leikittelystä johtuvaa lukijan epätietoisuutta, mutta loppupuolen epätietoisuus juontaa lähinnä päähenkilöiden kohtaloiden pelkäämisestä.
Jos pitäisi suositella jompaakumpaa teosta The God of Small Thingsiä tai Half of a Yellow Sunia, niin suosittelisin The God of Small Thingsiä sata kertaa sadasta. Molemmissa on samankaltaista kauheutta, mutta tämä Adichien sotakuvaus on vaan niin paljon lohduttomampaa, karumpaa ja epätoivoisempaa. Toisaalta, Half of a Yellow Sun on sellainen kirja, joka kaikkien pitäisi lukea. Etenkin heidän, jotka kehottavat sotaa pakenevia ihmisiä palaamaan kotiin taistelemaan.
Antaisin tälle kirjalle varmaan kolme tähteä jos eläisin tyhjiössä. Olen kuitenkin aika varma, että tämä on parempi kirja, jos lukija ei ole ensin myrkyttänyt mieltään vuoden ajan tutkimalla kansanmurhaa.
Chimamanda Ngozi Adichie: Half of a Yellow Sun ****
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
10/121 Neljäkymmentä vuotta
Huhtikuun yhdestoista 1984 Hyvinkään keskussairaalassa syntyi eräs Eeli Wördman, joka häviävän hetken ajan oli maailman nuorin ihminen. Nelj...
-
Hei Internet, Ei ollakaan juteltu vähään aikaan. Ei sillä etteikö olisi ollut sanottavaa - on ollut hyvin paljonkin, mutta blogi formaattina...
-
Toinen gradu lähti painoon ja lupasin tänne graduoppaan. Eli, olen tehnyt kaksi pro gradua: Turun yliopiston yleiseen historiaan ja valtio-...
-
Tällä tarinalla on opetus. Astuin armeijan harmaisiin tammikuussa 2004. Palveluspaikkana toimi Helsingin ilmatorjuntarykmentti Tuusulan Hyry...