31.5.2012

Onko toisaan aika kutsua pahaa pahaksi?


Hei Ruben Stiller, täällä päivystävä humanisti. Luin kolumninne YLE:ltä ja päätin vähän nillittää.

Pahuuden tirkistely on kuin kansallisurheilua. Sen sisarlajit ovat kerrostalokyyläys, palkkatietojen vahtaus ja uusimpana tulokkaana: vero-, KELA- ja poliisitietojen vakoilu. Harrastamme näitä asioita kansakuntana ja annettakoon se meille anteeksi.

Olette sitä mieltä, että Hyvinkäällä ei murhannut maskuliininen väkivallan kulttuuri eikä kilpailuyhteiskunta. Olette myös sitä mieltä, että meidän pitäisi miettiä vielä kerran:

"ennen kuin kiirehditte selittämään Hyvinkään murhat reaktioksi yhteiskunnallisiin tai kulttuurillisiin epäkohtiin. Ei murhaaja mikään uhri ole, eikä murhaajan ja uhrien välistä eroa pitäisi hämärtää epämääräisillä yhteiskunnallisilla selityksillä."

Pyydätte meitä kansana vihaamaan murhien tekijää, minkä ymmärrän täysin. Viha on helppoa kun on vihainen. En kuitenkaan täysin ymmärrä miksi te, arvon toimittaja, vihaatte yhteiskunnallisia selityksiä?

Yksilö voi olla paha, muttei hän ole paha tyhjiössä. Tyhjiössä on vaikea kasvaa pahaksi. Tai helppoa, ei ole oikeastaan vertailupohjaa sanoa juuta tai jaata. Tämän vuoksi ihmettelen teidän pyyntöänne olla tarkastelematta ympäröivää maailmaa. Oletteko sitä mieltä, että paha ihminen on paha ihminen riippumatta muista? Pitäisikö meidän ymmärtää ihmisen muuttuvan pahaksi puhtaasti yksilöllisten piirteiden vuoksi? Ja mitä ne sellaiset voisivat olla?

Valitettavasti pyydätte mahdottomia meiltä päivystäviltä humanisteilta. Emme suostu uskomaan deus ex machina -selityksiin joissa ihminen vain yksinkertaisesti muuttuu pahaksi. Nimittäin siitä tässä on kyse: muuttumisesta. Otanpa yksinkertaisen ajatusketjun tähän selventämään:

Miksi tavallinen nuori kiipeää katolle ampumaan?
Siksi koska hän on paha.
Miksi hän on paha?

Nyt saavumme asian ytimeen, jo toisessa kysymyksessä. Te toivoisitte että voisimme vastata toiseen kysymykseen sanoilla: ”koska hän on paha”. Emme valitettavasti vaan voi kansakuntana hyväksyä tällaisia selityksiä. Emme millään elämän osa-alueella. Muutetaan vähän kysymyksen muotoilua.

Miksi Estonian turmassa kuoli paljon ihmisiä?
Koska autolautta täyttyi vedellä ja upposi.
Miksi autolautta täyttyi vedellä ja upposi?

Jos hyväksyisimme vastaukseksi: ”koska autolautat täyttyvät vedellä ja uppoavat”, emme koskaan parantaisi turvallisuutta vesillä. Samasta syystä me joudumme miettimään miksi Hyvinkään ampuja oli ”paha”.

Eipä oikeastaan muuta. Pitäisi minunkin lopettaa tämän aiheen käsittely…

PS: En ole kauhean yllättynyt että Seurakuntalainen -niminen julkaisu uutisoi kirjoitustanne. Se kai kertoo jotain siitä, mihin maailmankuvaan selitys puhtaasta pahuudesta sopii.
Lue lisää

30.5.2012

Mielipiteitä joukkosurmista, aseista ja yhteiskunnasta


Hesarin mielipidepalsta on hyvä paikka ihmisen päästä toteuttamaan itseään. Tämänaamuisen (30.5.2012) palstan suurin keskustelunaihe on luonnollisesti Hyvinkään joukkosurma. Koska huomasin huutavani aamun lehdelle, ajattelin että on varmaan ihan hyvä puida keskustelua täällä blogispheressä. Vaikka HS:n mielipidesivut julkaisevat tekstit nimien kanssa, ei se mielestäni tee ihmistä julkista henkilöä, joten käsittelen kirjoituksia ainoastaan nimikkeiden kautta.

Ensimmäinen mielipidekirjoitus on nostettu otsikonkaltaiseksi, suuremmaksi jutuksi ja aivan syystä. Lahtelainen filosofian tohtori lainaa Anthony Giddensiä, mikä mielestäni on aika kova veto näin yleiseen keskusteluun. Giddensiä ei takuulla tunneta paljoa yhteiskuntatieteilijäpiirien ulkopuolella. Kirjoittaja viittaa itselleni tuntemattomaan Giddensin tutkimukseen, jonka mukaan rikollinen teko määräytyy suhteessa vallankäyttöön. 

Kyseessä on leimautumisteorian sovellusmuoto, jossa siis Giddensillä on ilmeisesti lähtökohtana ajatukset yksilön suhteesta yhteiskuntaan samalla sekä rakentavana että oppivana toimijana. Yhteiskunta ei yksinomaan pakota yksilöä tiettyyn muottiin, mutta toisaalta yksilöllä ei myöskään ole täyttä vapautta valita omaa suuntaansa: kyseessä on molempien tekijöiden summa, yksilö ja yhteiskunta muovautuvat yksilön ja yhteiskunnan määrittäminä. 

Anyway, tästä voisi jatkaa pidemmältikin, mutta kun en ole aiheeseen syvemmin perehtynyt, niin en viitsi puhua enempää läpiä päähäni. Olen kuitenkin hyvin, hyvin lähellä kirjoittaa ensimmäistä kertaa tähän blogiin erään ranskalaisen filosofin ja post-strukturalistin nimen, mutta jätetään se silti toiseen kertaan. On joka tapauksessa hienoa nähdä strukturalistinen, rakenteisiin kantaa ottava mielipide nostettuna keskustelun kannalta merkittävimmäksi.

Tämän hyvän tekstin vieressä on sitten aivan höpö-höpö dadaa. Kouvolalainen luokanopettaja on päättänyt käyttää maailmasta aikaa ja tilaa mielipiteelleen, jonka toistaminen tänne sattuu. Kyseessä on vanha klassikko ”Taistelupeleillä koulutamme lapsistamme tappajia”. Otetaanpa pitkä suora lainaus, niin ei jää mitään epäselväksi.

”Ihmettelen myös jokaista vanhempaa, joka ostaa lapselleen sota- tai muun taistelupelin. Miksi ihmeessä? Tappajiako me näistä lapsista haluamme kouluttaa? Opettajana tiedän, että melkein minkä tahansa oppiminen on mahdollista, jos harjoituksia toistetaan tarpeeksi paljon ja usein.

Monet lapset harjoittelevat tähtäämistä ja ampumista tuntikausia tietokonepeliensä ääressä.

Jopa sellainen viattomana pidetty peli kuin Angry Birds opettaa ihan samaa: eteenpäin, ammutaan toiset pois tieltä! Elokuvien maailmasta voi poimia lisää roolimalleja, sankareita, jotka selviävät elämässä aseiden avulla.”

Ensinnäkin kirjoittaja on sitä mieltä, että pelit kouluttavat lapsista pelin kaltaisia. Hän siis vakaasti uskoo ajankäytön siirtyvän tosimaailmaan: jos harjoittelet tunteja sota- tai muita taistelupelejä, käytät oppimiasi taitoja tosielämässä. Kyseisellä argumentilla on nimi, se on Don Quijuote -argumentti, ja se on saanut nimensä Cervantesin klassikkoromaanin mukaan. Ideana on siis se, että ihminen nauttii niin paljon viihteestä, ettei hän enää erota viihteen ja todellisen maailman eroa. Don Quijote luki kirjoja ja luuli elävänsä kirjojen maailmassa ja kouvolalaisen luokanopettajan maailmassa lapset pelaavat pelejä ja elävän pelien maailmassa.

Okei, luokanopettaja lieventää kantaansa sanomalla, että taistelupelit opettavat tappamaan, mutta hän ei väitä pelien välttämättä saavan ihmistä tappamaan. Eli siis, että taidot on kerätty pelien avulla, mutteivät pelit välttämättä laukaise niitä. Hiuksenhieno ero, mutta oleellinen (ja muuten aivan yhtä tyhmä). Pelit, leikit, urheilu, kulttuuri ja melkein mikä tahansa mikä ei ole varsinaista työntekoa opettaa meille jatkuvasti täysin ”turhia” tai jopa haitallisia taitoja. 

Minä esimerkiksi osaisin varmasti toimia jollakin tasolla jalkapallojoukkueen managerina, kerta olen aktiivinen Hattrickin pelaaja. Osaisin myös ratsastaa kilpaa karusellihevosilla, nähtyäni lapsena Maija Poppasen satoja kertoja. Osaisin ajaa poliiseja karkuun New Yorkissa, kiitos Gran Theft Auto IV:n. Osaan yhdistää kuudella askeleella kenet tahansa Hollywoodin tähden näyttelijä Kevin Baconiin. Kirjoittajalla pointtina on, että lapsille ei pitäisi antaa mahdollisuutta oppia tuhoisia taitoja peleillä, mutta missä kulkee raja?

Okei, jälleen kotoa sain hyvän argumentin tälle katsantokannalle. Varmasti on totta, että jatkuva ylitsepursuava väkivaltakulttuuri vaikuttaa yksilöihin jollain tasolla. Ei kukaan kehtaa väittää, ettei väkivallan arkipäiväistyminen myös toisaalta laskisi tekojen kynnystä. Kirjoittaja itse kuitenkin vetää tämän katsantokannan pidemmälle, ottamalla mukaan kaiken edes etäisesti väkivaltaan liittyvän, kuten Angry Birdsin.

Mitäköhän arvon luokanopettaja sitten näkisi ratkaisuksi tälle ongelmalle? Pitäisikö kaikki väkivaltaan liittyvä poistaa lasten maailmasta? Jos lapsi leikkii barbeilla ja ajaa Barbin lamborghinilla Kenin yli, pitääkö lelut ottaa pois? Ainoa lastenohjelma, jota alle 18-vuotiaille voi näyttää on ilmeisesti Teletapit, sillä siinä ei ole mitään viittauksia väkivaltaan. Uutisia nyt ei sovi näyttää oikeastaan kenellekään ennen kuin he täyttävät vähintään 21. 

Ymmärrän kyllä vaatimuksen hyvälle ja rakentavalle viihteelle, mutta minkälaisessa maailmassa me eläisimme jos pahuutta ei voisi näyttää? Ilman pahuutta ei ole sankareita. Asioilla on (ainakin) kaksi puolta, eivätkä lapset opi väkivallan olevan väärin piilottamalla sitä heiltä. Tietenkin liika mässäily on liikaa, mutta esimerkiksi kuka ihan oikeasti kehtaisi väittää hyvän lapsuuden olevan sellainen jossa ei ihailla hahmoja kuten Indiana Jones tai Kim Possible? Lapsen pitää voida samaistua hyviksiin, sillä miten muuten opitaan, että museoesineet kuuluvat museoihin eivätkä natsien kouriin?

Siirrytään eteenpäin. Seuraavana mielipidekirjoituksena tulee helsinkiläisen valtiotieteiden maisterin vaatimus etiikan ja empatian lisäämisestä koulujen opetukseen. Toinen klassikkovaatimus, josta olen vähän eri mieltä, mutten yhtä paljon kuin edellisestä. Eräs opettajaystäväni joskus kritisoi tätä katsantokantaa naiivina opettajanäkökulmana, jossa maailman ongelmat ratkaistaan lisäämällä aiheita koulujen opetusohjelmiin. On aivan totta, että erillisen etiikan oppiaineen lisääminen varmasti pakottaisi oppilaita pohtimaan eettisiä kysymyksiä, mutta toisaalta: miten tämä eroaa terveystiedosta, filosofiasta, historiasta ja uskonnosta? Aiheita käsitellään jo nyt näissä oppiaineissa, eikä ongelma ole lainkaan (kuulemma) opetuksen sisällössä. Ystäväni sanoin: ”Ei ne ole ne hyvät oppilaat jotka sitä etiikan opetusta tarvitsisivat.”

Ongelmana ei siis hänen mukaansa ole sisältö, vaan sisällön perille meno. Yläkoulussa opettaminen on kuulemma raadollista touhua, sillä siinä näkee oppilaiden syrjäytymisen läheltä ja vuosi vuodelta etenevänä toimintana, johon mitään ei oikein voi vaikuttaa opettajalle annetuilla keinoilla. Äh, päädyin nyt kritisoimaan liikaa tätäkin mielipidekirjoitusta, vaikka siinä on periaatteessa ihan hyvä pointti: lisää empatiaa kouluihin.

Helsinkiläisen lastenlääkärin mielipidekirjoitus matkimisella oppimisesta ja airsoft-pelin vaikutuksesta ihmisten ampumiseen on aika turha ja merkityksetön teksti. Pointti on ihan perusteltu, mutta mitenkäs airsoft muka oleellisesti eroaa ritsoista, vesipyssyistä tai kumilenkeistä? Se on realistisempaa? Joo, onhan se. Tiedättekö mikä on vielä realistisempaa? Armeija. Ei täällä kukaan silti väitä armeijan kasvattavan lapsista tappajia. Ehei, armeija tekee pojista edelleen vaan miehiä.

Seuraava kirjoittaja on helsinkiläinen psykologi ja hänen näkökulmansa on jännittävä. Hänen mukaansa puhe aselakien kiristämisestä pitää yllä pelon ilmapiiriä. Hänen tekstinsä pääasiallinen pointti on kuitenkin erittäin hyvä:

”Keskustelun logiikka tuntuu olevan se, että jokainen on mahdollinen tappaja, ja mikäli ihmistä hieman yllytetään, hän todella saattaa tehdä henkirikoksen. Yllykkeinä mainitaan esimerkiksi aseharrastus, televisio, tietty musiikki tai videopelit.

Näin ei ole. Toisen ihmisen tappaminen on tavalliselle ihmiselle äärimmäisen vaikea teko. Jopa sodassa taistelutilanteessa on suuri ongelma, että monet sotilaat ampuvat tahallaan ohi, koska he yksinkertaisesti eivät pysty tappamaan vihollista, vaikka siihen käsketään, yllytetään ja siitä palkitaan.”

Hän lopettaa tekstinsä toivomuksella siitä, että ihmiset oppisivat näkemään maailman perustuvan hyvyyteen ja pahuuden olevan vain pieni häiriö kokonaisuudessa. Hyvä ajatus, mutta siinä on pieni ihmeellisyys. Kirjoittaja nimittäin näkee ongelmana nimenomaan keskustelun turvallisuudesta. Sen, mihin hänkin osallistuu. Ikään kuin keinoista ei saisi puhua, sillä se luo lisää pelkoa joka lietsoo lisää väkivaltaa. Okei, voi pitää paikkaansa, mutta eikö aselakien tiukentaminen toimena voisi silti toimia vaikka itse keskustelu loisikin turvattomuutta? Ja: mikäli asiasta ei puhuta, miten sille voi tehdä mitään? Olen valmis allekirjoittamaan hänen mielipiteensä sellaisinaan, mutta en käsitä kritiikkiä pelon ilmapiiriä kohtaan. Täällä on jo pelon ilmapiiri. Se on olemassa, joten miksei saisi puhua ratkaisumahdollisuuksista – toimivat ne sitten tai eivät.

Toiseksi viimeinen teksti peräänkuuluttaa kuuntelemisen tarvetta, mikä siis ideana on ihan kaunis. Puhuin siitä itsekin aikaisemmin. Se vaan ei ole kovin käytännönläheinen ratkaisukeino, mutta varmasti ajan kanssa muuttaisi maailmaamme paremmaksi.

Viimeinen teksti on siilinjärveläisen lukiolaisen kirjoittama vaatimus ampuma-aseiden täyskiellolle. Kauhean sinisilmäinen vaatimus, mutta lopulta kuitenkin mielestäni sellainen joita pitää esittää. Minä en henkilökohtaisesti ole ikinä tarvinnut asetta. Armeijassa jouduin sellaista käsittelemään ja myönnän että maaliin ampuminen on ihan kivaa - niinkuin tikkaakin on kivaa heittää. Voisin henkilökohtaisesti elää elämääni asekiellon kanssa, mutta tunnustan kuitenkin tarpeen ampuma-aseille.

Olen oikein tyytyväinen hirvikantojen harventamiseen, parikin kertaa läheltä piti -tilanteen kokeneena autoilijana. Olen oikein tyytyväinen jos tuotantoeläimet voidaan pahan loukkaantumisen jälkeen nopeasti lopettaa ja vähentää eläimen tuskaa. Idealisti minussa sanoo yksityisautoilun ja tuotantoeläinten tarpeen olevan turha, mutta realisti muistuttaa maailman olevan sellainen kuin se on. Aseita valitettavasti täytyy jonkin verran olla olemassa. Joskus täytyy ampua se lampaita raateleva karhu tai piripäissään neulan kanssa heiluva nisti.

Kaiken kaikkiaan keskustelu Hesarin sivulla oli ihan hyvää, tai ainakin on hyvä että asioista keskustellaan. Itse yhdyn lähinnä ensimmäisen keskustelijan mielipiteeseen ja vaatimukseen yksilöllisyyden lisäämisestä kouluihin. En väitä että pienemmän luokkakoot estäisivät psykopaattien kasvamista psykopaateiksi, mutta ainakin se antaisi yhteiskunnalle mahdollisuuden tunnistaa nämä yksilöt ennen kuin he toteuttavat itseään. Koulumaailmaan tehokkuusajattelun istuttaminen johtaa ehkä hyviin pisatuloksiin keskiarvoilla mitattuna, mutta ei se saa silti oikeuttaa lasten kasvattamisessa yksilöllisten tarpeiden unohtamista. Eikö lähtökohtana ole edelleen kuitenkin onnellisuus, ei tuottavuus?
Lue lisää

27.5.2012

Hyvinkää ja paha olo


Olin 18-vuotiaana Hyvinkään Nuorisovaltuuston puheenjohtajan roolissa osallistumassa paneelikeskusteluun, jossa mietittiin Hyvinkään identiteettiä kaupunkina. En muista kanssakeskustelijoistani mitään, joitain paikallisia pikkujulkkiksia kai. Keskustelu ajoittui jonkin Hyvinkää-päivän tai muun yhtä typerän keksityn juhlan päiväohjelmaksi, ja kaikki paneelissa lähinnä kehuivat Hyvinkäätä asuinpaikkana. Kaikki paitsi minä.

Olin nuorin osallistuja ja minua vaivasi sama tauti kuin varmaan kaikkia pienillä paikkakunnilla kasvaneita nuoria vaivaa – halusin pois. Yritin selittää keskustelussa muille ihmisille sitä, kuinka päämäärätöntä Hyvinkääläisen nuoren elämä voi olla. Harrastusmahdollisuudet eivät mielestäni olleet kummoiset: jos et pelannut jääkiekkoa tai pesäpalloa, olivat vaihtoehdot melko kapeat. Tai näin ainakin asiat koin, varmasti Hyvinkäällä olisi ollut tekemistä jos olisi sitä osannut etsiä. Esitin asiani asiallisesti ja tarkkaan, en halunnut osallistua ylistämiseen, sillä mielestäni nuorella ei ollut Hyvinkäästä paljoa mitään ylistettävää.

Muistan kuinka paneelikeskustelun lopuksi keskustelun vetäjä nivoi yhteen mielipiteitämme ja hän puki kaikkien pääargumentit positiiviseen muotoon – minunkin. Muistan kuinka silloin tajusin aikuisten suhtautuvan nuorien mielipiteisiin lähinnä alentuvasti ja asenteella: kyllä nuo vielä oppivat. Toki, kritiikkini oli ehkä keskenkasvuisen narinaa ja esitetty väärällä foorumilla, mutta ei sitä olisi silti saanut vähätellä. Olin kaupungin nuorten edustaja ja mielestäni kaikki esittämäni kritiikki oli perusteltua minun näkökulmastani. Minua kuitenkin kohdeltiin kuin anekdoottia ja samalla esittämäni nuoren mielipide kaupungista siirrettiin syrjään merkityksettömänä. He olivat päättäneet etukäteen mitä mieltä piti olla, eikä vastaväitteitä haluttu kuulla.

En väitä tietäväni lainkaan mitä perjantain-lauantain välisenä yönä Hyvinkäällä ammuskellut 18-vuotias mies on ajatellut. Koen ihmisten ampumisen jo lähtökohtaisesti hirvittävänä tekona, mutta kun se yhdistetään tilaan jossa itsekin olen usein ollut, tulee tapahtumasta väkisin henkilökohtainen. Ystäväni olisivat voineet olla ammuttavana. Perheeni olisi voinut olla ammuttavana. Minä olisin voinut olla ammuttavana.

Hyvinkää on alueellinen keskus pohjoisella Uudellamaalla. Se on niin lähellä Helsinkiä, että sen voi laskea osaksi pääkaupunkiseutua, mutta niin kaukana että sillä on oma identiteetti kaupunkina. Hyvinkäätä on pidetty turvallisena paikkana lähellä kaikkea, paikkana jonka liikenneyhteydet mahdollistavat töissä käymisen pääkaupunkiseudulla. Hyvinkäälle muuttoa perustellaan usein lasten kasvattamisella ja halvemmalla tonttimaalla. Monille tämä mielikuva nyt särkyi. Kaupunki tullaan muistamaan pitkään sinä paikkana, jossa 18-vuotias mies päätti sattumanvaraisesti ampua ihmisiä talon katolta. Se saa ihmiset vihaisiksi ja surullisiksi.

Hyvinkäällä on sattunut ja tapahtunut ennenkin. Muutama vuosi sitten tällä samalla ampumapaikalla ulkopaikkakuntalainen nuorimies puukotti sattumanvaraisesti ohikulkijoita ja purki tällä lailla pahaa oloaan. Eräs ystäväni jonotti eräänä toisena iltana uutisissa mainitun S-marketin raha-automaatilla ja joutui sattumanvaraisen väkivallanteon uhriksi. Hänen edessään jonottanut mies kääntyi ympäri ja löi ystävääni kasvoihin. Toissavuonnakohan se oli, kun ampumapaikasta kilometrin päässä olevan R-kioskin pihassa ammuskeltiin, välikohtauksessa jota ei ilmeisesti koskaan ratkaistu. Kun Helsingissä paloi VR:n makasiinit, päätti kaksi hyvinkääläisnuorta polttaa seuraavana päivänä Hyvinkäällä VR:n ratapihalta roskakatoksen, koska: ”Hyvinkäällekin piti saada jotain tapahtumaan.” Mainitaan nyt erikseen vielä sekin fakta, että Tuusulan puolella oleva Jokela on hyvin, hyvin lähellä Hyvinkäätä.

Juttelin joskus opintojeni alkuaikoina äitini kanssa Hyvinkään juna-asemalta vanhempieni luo kulkemisesta. Äitini kehotti ottamaan iltaisin ehdottomasti taksin, sillä Hyvinkään yöelämä oli hänen mukaansa muuttunut niin villiksi. Pidin tätä ehdotusta silloin vähän yliampuvana ja pidän oikeastaan edelleen. Maailmalta ei voi piiloutua ja sattumanvaraisen väkivallan uhka on kaikkialla läsnä, ei vain Hyvinkäällä. Aikoinaan Turun ylioppilaskylässä käveleskelin kaverini kanssa, kun kuulimme takanamme kahden miehen väittelevän siitä, olisimmeko me sopivia ryöstönuhreja. Toinen miehistä piti meitä sopivina, toinen ei. Huono tuuri ei katso paikkaa.

Mitä sitten voi tehdä? Miten estää sattumanvarainen tai näennäisen sattumanvarainen väkivalta? Jaa-a. Vaikeisiin ongelmiin ei ole helppoja vastauksia. Jos nyt nopeasti listaa asioita, jotka varmasti jossain määrin auttaisivat, niin varmasti pitäisi aloittaa kotoa. Vanhempien olisi hyvä viettää enemmän aikaa lastensa kanssa ja puhua asioista. Koulussa tulisi kiinnittää paremmin huomiota yksilöihin pienentämällä luokkakokoja ja lisäämällä resursseja. Mielenterveyspalvelujen tulisi olla saatavilla kaikille helposti ja terveydenhoidon resurssien pitäisi olla suuremmat. Tuliaseiden saatavuutta pitäisi rajoittaa. Ja niin edelleen.

Merkittävin asia, joka tulisi muuttaa, on kuitenkin välittäminen. Emme elä tällä hetkellä maailmassa, jossa käydään avointa keskustelua. Internet luo mielikuvan avoimuudesta ja kaikille tasa-arvoisesta keskustelukulttuurista, mutta tosiasiassa täällä verkossa leviävät voimakkaasti ainoastaan ideat. Ihmisen ei ole helppoa edelleenkään puhua ongelmistaan, vaikka edessä olisi näennäisesti kaikki maailman vapaudet. Me emme ole kuuntelijoita vaan julistajia.

Hyvinkää ei ole ongelmapaikka, vaan paikka muiden joukossa. Tämä ampumavälikohtaus takuulla pakottaa miettimään uusiksi monia hyviksi koettuja toimintatapoja. Ehkä siitä voi siis seurata jotain hyvääkin. Ehkä Hyvinkää on se paikka, käännekohta ja hetki elinaikanamme, jolloin hyvän olon julistamisen sijasta aletaan kysyä kanssaihmiseltä vointia.

Nyt kuitenkin voi vain surra. Haluan esittää osanottoni kaikille osallisille – tutuille ja tuntemattomille.


Lue lisää

25.5.2012

Alkoholin mielikuvamainonta


Luin juuri blogitekstin alkoholin mielikuvamainonnasta. Suosittelen lukemaan tekstin täältä, sillä muuten tämän seuraavan valitusvirren lukeminen ei ehkä kauheasti aukea. Blogikirjoitus on kannanotto alkoholin mielikuvamainonnasta heränneeseen keskusteluun ja erityisesti JCDecaux nimisen ulkomainontaa harrastavan firman mainoskampanjaan Joisitko vähemmän jos tämä mainos kiellettäisiin.

Jutun pointtina tuntuu olevan väite: ”Koko kampanjasta  tekee huomionarvoisen mainostajan väite siitä, ettei mainonta toimi. Melkein kuin Paulig mainostaisi, että kahvi on pahaa ja epäterveellistä.”

Kirjoittaja ei tunnu näkevän eroa mainonnalla yleensä ja mainonnalla erityisesti. Esimerkkinä käytetty kahvimainos toimii hyvin, sillä siinä puhutaan Nescafén menekin noususta mainoskampanjan vuoksi, muttei kahvin kulutuksen noususta. JCDecaux yrittää omalla ulkomainoskampanjallaan argumentoida, että alkoholin yleinen kulutus ei kasva mielikuvamainonnalla. Blogitekstin kirjoittanut herra taas näkee mainoksen ilmoituksena siitä, että jonkin tietyn brändin kulutus ei kasva mielikuvamainonnalla.

Kuulostaako sekavalta? Se onkin sitä, sillä tekstissä on kadoksissa käsitteet. JCDecaux on yrittänyt ottaa kantaa julkiseen keskusteluun ja kirjoittaja näkee kannanoton käsittävän mainoskampanjoita yksittäisinä tapahtumina. Kirjoittaja mainitsee Bilar-kampanjan ja sumppikampanjan esimerkkeinä siitä kun yksittäiset mainoskampanjat ovat toimineet markkinaosuuden kasvattamisessa. Hän näkee myynnin kasvavan jostain täysin imaginäärisestä nollaryhmästä, joka ennen mainoskampanjaa ei syönyt karkkia tai juonut kahvia tai nauttinut alkoholia. Kyseessä on eräänlainen ikuisen kasvun harha.

Lopussa kirjoittaja ottaa kantaa taloustutkimuksen kyselyyn, jonka mukaan 93% suomalaisista ei joisi vähempää alkoholia, jos markkinointia rajoitettaisiin. Hän kutsuu kyselyä perverssiksi, sillä hän näkee kyselyn lähinnä saaneen aikaan haastatelluissa vastareaktion: ”Minä ainakaan en ole mainoksien uhri!”

Katsotaanpa mitä JCDecauxin sivuilla lukee.

”Kampanjan yhteydessä tehdyn kyselyn mukaan 93 prosenttia suomalaisista ei usko, että markkinoinnin rajoittaminen vähentäisi omaa alkoholin käyttöä (4 % uskoo sen vähentävän, ja 3 % ei osaa sanoa vähentäisikö). Tutkimuksessa kysyttiin 500 suomalaiselta, uskovatko he, että alkoholimainonnan kielto vähentäisi omaa alkoholin käyttöä. Tutkimuksen virhemarginaali on 2 prosenttiyksikköä suuntaansa.”

Jälleen, JCDecauxinkaan sivuilla ei puhuta yksittäisestä tuotteesta vaan alkoholista yleensä. Ei yhtiö yritä missään vaiheessa väittää ettei yksittäisellä kampanjalla olisi merkitystä tuotteen menekissä, vaan että yksittäisillä mainoskampanjoilla ei ole merkitystä alkoholin kokonaiskulutuksen kannalta. Tämä on se vissi ero, joka mielestäni olisi blogissa pitänyt edes sivulauseessa mainita.

Jaa miksi? Miksi pitäisi puhua aiheesta suuremmassa mittakaavassa? Koska keskustelun tyhmentäminen ei palvele kenenkään tarkoitusperiä. Olen itse sitä mieltä, että alkoholin mielikuvamainonta pitäisi kieltää, sillä se vaikuttaa enemmänkin nuoriin käyttäjiin kuin tottuneisiin. Nopealla empiirisellä kokeella (kävelyretki Kalliossa) voi väittää valtaosan aikuisista alkoholin nauttijoista valitsevan alueella lähes monopolia pitävän S-ryhmän tuotevalikoiman halvimman oluen – Sinebrcoffin Koff-oluen. Halvin myy, eikä se jolla on paras mainoskampanja. En sano että mainoskampanjat välttämättä myöskään saisivat nuoria aloittamaan juomisen aikaisemmassa vaiheessa, mutta on toisaalta myös naurettavaa väittää, ettei mielikuvaan alkoholin käyttämisestä vaikuttaisi aivan yhtälailla mainokset kuin oma kokemuspiirikin. En puhu yksittäisistä tuotteista, vaan mainonnan tavasta yleensä.

Carlsbergin avaamalla juhlat muuttuvat klubi-illaksi, Upciderillä juhlat nousevat kattoon jne. Nämä mainokset yhdessä luovat sen juhlatunnelman, eli mielikuvan, jonka päättäjät haluaisivat nähdä poistettavan mainonnasta. Alkoholin mainonnassa ollaan luisumassa kohti täyskieltoa, koska yhteiskunnalle koituu vuosittain suuret kustannukset ihmisten alkoholinkäytöstä. Alkoholin käyttöä ei voida kieltää – kokeiltu on – mutta aivan takuuvarmasti valtio käyttää kaikki mahdolliset käytettävissä olevat keinot käytön vähentämiseen. Ainakin nykymaailmassa voidaan olla varmoja holhouksen pikemminkin lisääntyvän kuin vähenevän.

En oikein ymmärrä fanaattista alkoholin mielikuvamainonnan kieltämisen vastustamista. Samaan aikaan puhutaan, että kielto on turha ja että mainonta ei vaikuta kulutustottumuksiin. Kenelle haittaa kieltämisestä sitten olisi? Vastustajien pitäisi olla lähinnä mainostoimistoväkeä tai panimoteollisuuden äänenkannattajia, mutta aivan tavallisetkin ihmiset näkevät punaista aiheesta puhuttaessa. Miksi? Kai se johtuu siitä, että kielto nähdään uutena osana ihmisten perusvapauksien rajoittamisessa ja holhousyhteiskunnan rakentamisessa. Ihmisiä ärsyttää se, että valtio yrittää sensuroida yhteiskuntaa. Ehkä?

Eräs poliitikko Turusta linkkasi tämän tässä haukkumani blogin julkisen profiilinsa kautta sosiaaliseen mediaan, ja jouduin hänen kanssaan pieneen väittelyyn aiheesta. En tiedä kohtasivatko mielipiteemme lopulta, mutta hänen pointtinsa oli hyvä:

”Ihmettelen hieman miten tästä mielikuvamainostamisesta on tullut näin iso juttu. Etenkin rajoittamista vastustavien puolelta. On varmasti ihan totta, että parempaakin alkoholipolitiikkaa voitaisiin tehdä, mutta en mä näe mitään erityisen suuria haittoja mielikuvamainonnan kieltämisessä. Tuskin se on keltään aikuiselta pois. Alaikäisistähän tässä pääasiassa huolta kannetaan.

Tässä nimenomaan on se pointti: keskustelu saa aivan käsittämättömiä aspekteja ja se häilyy jo uskonnosta väittelemisen rajamailla. Siksi minua vähän sattuukin, kun luen mielipiteitä, joissa ikään kuin unohdetaan keskustelukonteksti ja otetaan kantaa yhteen piirteeseen, niin kuin tässä JCDecaux -kriitissessä blogissa tehtiin. Asioista ei tule yksinkertaisia ja helppoja vain siksi että keskitytään vain yhteen osa-alueeseen.

Olisi hirveän kivaa jos asiat olisivat helppoja.

PS. JCDecauxilla näyttää olevan samanvärinen tekstimuotoilu kuin minulla käytössä nettisivuillaan. Tämä on sattumaa. En ole tekemisissä yhtiön kanssa mitenkään.
Lue lisää

23.5.2012

Liittyvätkö kulttuuri ja politiikka toisiinsa?


Viimeaikoina on paljon ollut tapetilla politiikan ja kulttuurin sekoittuminen. Ensinnäkin kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki ilmoitti boikotoivansa Ukrainassa järjestettäviä jalkapallon EM-kisoja oppositiojohtaja Julia Tymoshenkon kohtelun vuoksi. Tiistai-iltana alkaneet Eurovision laulukilpailut ovat nostaneet tapetille Azerbaidzanin ihmisoikeustilanteen, ja Suomen edustaja Pernilla Karlsson ehtikin ilmoittaa menevänsä Bakuun vain laulamaan, eikä hän aio ottaa kantaa ihmisoikeuksiin. Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson ehti myös vaatimaan vuoden 2014 jääkiekon MM-kisojen isäntämaan vaihtamista, Alexandr Lukashenkon autoritaarisen hallinnon vuoksi. Kysymys siis kuuluukin, voiko kulttuuria ja politiikkaa sekoittaa?

Tässä kilpailee oikeastaan kolme koulukuntaa. Ensinnäkin ovat he, joiden mukaan näitä kahta ei pidä sekoittaa. Oletuksena silloin on, että kansainväliset tapahtumat ovat kansainvälisen yleisön omaisuutta, eikä isäntämaan sisäisillä asioilla pitäisi olla merkitystä itse tapahtumaan. Toinen ryhmittymä kokee asioiden olevan tiiviisti yhteydessä. Heidän mukaansa kansainvälisten tapahtumien järjestäminen on aina ihmisoikeuksia polkevan maan tapa myös oikeuttaa omaa sisäpolitiikkaansa. Nähdään siis, että ihmisoikeusrikkojat pönkittävät itseään ulkopoliittisesti muiden silmissä ja samalla myös he saavat hiljaisen hyväksynnän muilta omille rikkeilleen. Kolmas koulukunta näkee ihmisoikeusrikkeillä ja tapahtumilla yhteyttä, mutta he haluavat samalla ymmärtää kansainvälisten tapahtumien painostavan rikkojia parantamaan olojaan. Eli siis politiikalla ja kulttuurilla on yhteyttä, mutta se ilmenee positiivisessa mielessä.

Ensimmäinen ja kolmas ryhmä ovat mielipiteineen väärässä.

Urheilukisoilla epäoikeudenmukaisen kohtelun oikeuttaminen on jo niin pitkään ollut maailmassa mukana, että kenenkään ei pitäisi uskaltaa väittää asioiden olevan erillisiä. Hitler järjesti olympialaiset pitkälti siksi, jotta maa voisi näyttää olevansa rauhaa rakastava ja suvaitsevainen valtio. Puhumattakaan suuresta mahdollisuudesta osoittaa arjalaisen rodun ylivertaisuus itse kisoissa. Moskovan olympialaisissa avattiin stadionin ovet neuvostoliittolaisten keihäänheittäjien tullessa vuoroon, jotta voitaisiin todistaa maan tuottavan ylivertaisia yksilöitä länsimaihin verrattuna.

Annan helpon muistisäännön: jos valtion toimintaa voi verrata natsi-Saksaan tai Neuvostoliittoon, valtio toimii todennäköisesti väärin.

Politiikka on sekoittunut erittäin vahvasti kulttuuriin kaikilla osa-alueillaan. On pienehkö tabu sanoa tämä, mutta esimerkiksi kansainvälisen politiikan alueella FIFA on monesti jopa merkittävämpi toimija kuin YK. FIFA:lla on yli 200 jäsenmaata ja YK:lla vain päälle 190. Kansainvälinen jalkapalloliitto pakottaa keskenään riitaisia toimijoita istumaan keskenään saman pöydän ympärille, sillä harvalla valtiolla on varaa suututtaa kansaansa vetäytymällä jalkapalloliiton toiminnasta. Maailman harrastetuin urheilulaji yhdistää kansoja paljon paremmin kuin kauppareitit tai ilmastosopimukset. Yhteinen sävel pitää löytyä ainakin hetkellisesi, jotta voitaisiin pelata 90 minuuttia jalkapalloa.

Tämä on myös se pääasiallinen syy, miksi aina hoetaan, että kyseessä on vain peli eikä kentällä tehdä politiikkaa. Sitä toistellaan jatkuvasti, jotta ei tarvitsisi myöntää olevansa tekemisissä sellaisen toimijan kanssa, joka on syystä tai toisesta epämiellyttävä kumppani. Valitettavaa tässä on erityisesti se, että epämiellyttävyys kulkee lähinnä vain yhteen suuntaan. Ihmisoikeuksia polkevalle autoritaariselle valtiolle ei tee koskaan pahaa olla tekemisissä ihmisoikeudet takaavan, kansainvälisen järjestelmän mallioppilaan kanssa. Mallioppilaille tekee kuitenkin hallaa näyttäytyä maailman Valko-Venäjien, Azerbaidzanien tai Ukrainojen kanssa.

Länsimaissa pitää ymmärtää kansainvälisten tapahtumien olevan pääasiassa keino epädemokraattisille valtioille oikeuttaa toimintaansa. Täällä saatetaan mainostaa politiikan ja kulttuurin eroavan toisistaan, mutta niinpäs vaan ne diktatuureissa ovatkin yhteydessä. Vaan se, että me emme halua nähdä jalkapallokisoja Ukrainan keinona oikeuttaa ihmisoikeusrikkomuksia, ei tarkoita sitä, ettei jalkapallokisat olisi Ukrainan keino oikeuttaa ihmisoikeusrikkomuksia.

UEFA:n päätös antaa EM-kisat Ukrainalle tai IIHF:n pääös antaa MM-kisat Valko-Venäjälle voidaan tietty nähdä myös kansainvälisen yhteisön haluna vetää näitä jäsenmaitaan kohti oikeudenmukaisempaa tulevaisuutta. Periaatteessa on hienoa ajatella syiden olevan osaltaan myös siinä, että antamalla kisaisännyydet, samalla myös avataan keskustelu ihmisoikeuksista. Toisaalta, Pekingin vuoden 2008 Olympialaisten jälkeen voidaan kuitenkin asettaa kyseenalaiseksi keinon toimivuus. Kiina ei muuttunut paremmaksi paikaksi kansalaisilleen Olympialaisten johdosta. Idea on ihan kaunis, mutta valitettavasti se ei liiemmin näytä toimivan.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Pitäisikö Euroviisut jättää katsomatta? Pitäisikö välttää jalkapallon tai jääkeikon seuraamista? Eipä televisioinnilla niinkään väliä ole. Kansainväliset sopimukset takaavat käsittääkseni yleensä sen, että kohdemaat eivät suunnattomasti rikastu televisioinnista. Suuremmat voitot tulevat myydyistä lipuista ja juuri imagopuolelta. Olisi siksi ensiarvoisen tärkeää, että asioista puhuttaisiin.

Kansainvälisten kattojärjestöjen; kuten UEFA:n, FIFA:n, EBU:n tai IIHF:n; pitää voida asettaa vaatimuksia kisajärjestäjille. Meidän ihmisten pitää sitä myös vaatia. Paavo Arhinmäen boikotti ja Anna-Maja Henrikssonin vaatimus ovat juuri tällaisia järkeviä kannanottoja, joilla voidaan vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen. Harvalla meistä on mahdollisuus äänestää kisaisännistä, mutta meillä on mahdollisuus avata suumme. Poliitikkojen kannanotot eivät ole politiikan sekoittamista kulttuuriin, vaan järkevää tilannetajua. Politiikka on sekoittunut kulttuuriin ja se pitää osata käsittää myös täällä.

Pernilla Karlssonin olisi myös pitänyt avata suunsa, mutta ymmärrän jos hän ei sitä halunnut tehdä – yhdelle ihmiselle tällainen vastuu on aika kova. Silti, meidän pitäisi osata vaatia tällaisia kannanottoja, eikä vaan hyssytellä niitä. On ymmärrettävä, että jos täälläkin keskustelukulttuuri menee sellaiseksi, että epädemokraattisen kansainvälisen kattojärjestön antaman kisaisännyyden vuoksi ei muka voi vaatia diktatuuria muuttamaan tapojaan, ei täälläkään lopulta olla paljoa niitä Lukashenkoja parempia ihmisiä.

Toinen helppo muistisääntö: jos huomaat olevasi samaa mieltä Alexandr Lukashenkon kanssa, sinulla on itsetutkiskelun paikka.


Lue lisää

21.5.2012

Vihreiden periaateohjelma ja politiikan periaatteellisuus


Vihreät De Gröna julkaisivat juuri periaateohjelmansa (varhainen versio luettavissa täällä, kaikkine kirjoitusvirheineen), josta syntyi pienehkö medianumero. Hälyn taustalla askaroivat sisäministeri Päivi Räsänen ja Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini. Kohun herätti kohta periaateohjelmassa, joka kuuluu näin:

”Jokaisella ihmisellä on oikeus omaan kehoonsa ja sitä koskeviin päätöksiin. Valtiovalta voi kuitenkin edellyttää, että peruuttamattomat tai pitkävaikutteiset päätökset tehdään vakaasti harkiten ja tietoisena niiden seurauksista itselle ja muille. Ihmisen omaa tahtoa tulee kuulla ja kunnioittaa viimeiseen asti niin parantavan, oireenmukaisen ja saattohoidon yhteydessä kuin kuoleman edessä. Ihmisellä on oikeus paitsi hyvään elämään, myös hyvään kuolemaan, tarvittaessa hyvän saattohoidon turvin tai halutessaan viime kädessä avustettuna.”

Molempien poliitikkojen motiivien taustalla taitaa olla lähinnä uskonnolliset syyt, halu luoda vastakkainasettelua ja myös tapa kosia omilta kannattajilta lisäpisteitä. Erityisesti Räsäsen kommentti: ” Kristillisdemokraattien kanta eutanasiaan on selkeä: emme ole sellaisessa hallituksessa mukana, joka laillistaisi sairaitten tai vammaisten ihmisten surmaamisen. ” on ihan puhdasta populismia. Räsänen on heti vetämässä yhdysviivoja kehitysvammaisten surmaamiseen, mitä voidaan pitää lähinnä tässä tapauksessa jonkinlaisena natsivertauksena. Ei liene enää länsimaata, jossa saattohoidon ja eutanasian käsitteet eivät olisi suurelle yleisölle selviä. Eutanasian yhdistäminen vammaisten surmaamiseen on vain typerää. Lisäksi Räsänen kätevästi jätti blogikirjoituksessaan kommentoimatta Vihreiden kantaa saattohoitoon, mutta mainosti itse sitä kuitenkin.

Olen seurannut Vihreiden puolueohjelman muotoutumista sosiaalisessa mediassa, kerta useampi ystäväni kuuluu puolueeseen. Puoluekokouksesta tihkui tietoja äänestyksistä ja puheenvuoroista varsin kiitettävästi, joten päätinpä lukaista tuotetun kymmensivuisen dokumentin iltapäiväni ratoksi. En itse kuulu mihinkään puolueeseen, mutta silti olen vähän pettynyt tämän paperin sisältöön.

Ensinnäkin, kyseessä on periaateohjelma, joten on aivan ymmärrettävää, ettei ajettujen poliittisten ideaalien metodeista puhuta paljoa. Mainitaan vaatimukset asettaa rajoja ja valtiovallan mahdollisuuksista edistää asioita ja verokeinoista, mutta tuntui siltä kuin kaikkea konkreettista pyrittäisiin välttelemään muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Mutta edetään ohjelmaa läpi hieman järjestelmällisemmin.

Ohjelma alkaa johdannolla, joka on hyvä, sillä pelkästään sen lukemalla käy selville mitä puolue ajaa. Täplillä on merkitty kolme suurta periaatetta: Vastuu ympäristöstä ja tulevaisuudesta, Vapaus kaikille ja Välittäminen muista ihmisistä. Tosin alussa sanottu lause: ”Haluamme pelastaa ihmiset: poistaa kurjuuden…(jne)” antaa puolueesta uskonnollisen kuva, mitä mielestäni kaikkien puolueiden tulisi välttää. Pelastus antaa itseriittoisen ja ylimielisen kuvan joukosta, joka luulee tietävänsä pelastuksen keinot paremmin kuin muut, joten vastareaktiot on ymmärrettäviä.

Ensimmäinen varsinainen luku ohjelmassa käsittelee luonnollisesti ympäristöä. Tämä on selkeästi ohjelman huonoin kappale, sillä se äityy runolliseksi.

”Luonnolla on myös ihmisen tarpeista riippumaton itseisarvo. Saimaannorpalla, kaitakämmekällä ja miljoonilla muilla lajeilla on erottamaton oikeus elää tällä planeetalla. Vanha lehto jykevine tammineen, tupasvillan täplittämä aapasuo ja vapaana virtaava koski ovat arvokkaita paitsi meille ihmisille, myös itsessään.”

Toisaalta luvussa luetellaan käytännön toimia joita puolue ajaa, kuten luonnonmukaisen viljelyn tukeminen tai ydinvoimasta luopuminen. En kuitenkaan ihan täysin ymmärrä, miksi kirjoittaa ensin pitkällisesti päästöjen vähentämisestä, mutta ydinvoimasta luopumisen yhteydessä, pitää erikseen kuitenkin mainita ettei hiilidioksidipäästöt saa lisääntyä ydinvoimasta luovuttaessa. Periaateohjelmaksi on tekstissä paljon ehtolausekkeita ja loiventavia seikkoja ihan turhaan. Lisäksi runollisuus tuo oudon tunnelman, aivan kuin yritettäisiin tehdä oodia periaateohjelman sijaan. Asioita ei sanota yksinkertaisesti vaan kauniisti.

Seuraava luku käsittelee kohtuutaloutta. Luku sinänsä on hyvä, mutta vähän sisällötön – eräänlainen downshiftauksen poliittinen malli. Merkittävimpänä seikkana ohjelmassa mainitaan rahoitusmarkkinoiden verotuksen kannattaminen, mitä nyt ei tässä taloustilanteessa voi pitää järin suurena innovaationa. Hyvä että kannattavat – niin kannattavat moni muukin. En ole kauheasti koskaan pitänyt Vihreiden talouslinjauksista, sillä ne vaikuttavat koko ikänsä liberaalissa markkinataloudessa eläneiden ihmisten systeeminpuolustamiselta. Puolueelta puuttuu vahva ideologia talouden suhteen ja sitä pyritään paikkaamaan sopivilla poiminnoilla muualta.

Seuraavassa luvussa käsitellään vapautta, ja siitä löytyy myös se eutanasiaosuus. Vihreiden näkemys vapaudesta on hyvin järjestelmällinen vapauden käsitteen yhdistäminen vastuuseen, eli siis positiivista vapautta. Hyvä kappale kaiken kaikkiaan.

Tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta käsittelevässä luvussa huomaan pettyväni linjauksiin. Kyseessä on periaateohjelma, mutta tekstissä vältetään asioiden sanomista suoraan. Luku alkaa ideaalilla, eli vaatimuksella yhdenvertaisesta kohtelusta ja se siirtyy käsittelemään yksittäisiä ongelmakohtia. Kuitenkaan esimerkiksi vaatimusta tasa-arvoisesta avioliittolaista ei esitetä, vaan aihe kierretään sanomalla : 

”Parisuhteita pitää kohdella lain edessä yhtäläisesti puolisoiden sukupuolista riippumatta. Julkisen vallan on tunnistettava sukupuolten moninaisuus ja turvattava sukupuolivähemmistöihin kuuluvien oikeudet.”

Huomioni saattaa kuulostaa triviaalilta nillitykseltä, mutta mikäli puolue mainitsee kuitenkin kuolemaan avustamisen erikseen, on jännittävää, ettei vaatimusta seksuaalivähemmistöjen avioliitto-oikeudesta mainita, vaan vaaditaan kohtelemaan parisuhteita lain edessä yhtäläisesti. Eli, ei vaadita oikeutta avioliittoon vaan tasa-arvoista parisuhteiden tunnustamista. Toki voidaan väittää metodina olevan sitten se tasa-arvoinen avioliitto-oikeus, mutta mieleeni muistuu vain vääjäämättä South Parkin jakso, jossa käytiin seuraava keskustelu:

[gay and straight protesters get a hearing from the Governor of South Park on gay marriage]
Governor: I believe that I might have come up with a compromise to this whole problem that will make everyone happy! People in the gay community want the same rights as married couples, but dissenters don't want the word "marriage" corrupted. So how about we let gay people get married, but call it something else?
[everyone listens quietly]
Governor: You homosexuals will have all the exact same rights as married couples, but, instead of referring to you as "married", you can be... butt buddies.
[long silence]
Governor: Instead of being "man and wife", you'll be... butt buddies. You won't be "betrothed", you'll be...
[makes quote with his fingers]
Governor: ... butt buddies. Get it? Instead of a "bride and groom", you'd be...
[makes quote with his fingers again]
Governor: ... butt buddies.
Mr. Slave: We wanna be treated equally!
Governor: You *are* equal. It's just that, instead of getting engaged, you would be... butt buddies. And everyone is happy!
Woman: [from the lesbian crowd] Well, what about lesbians?
Governor: Well, like anyone cares about fuckin' dykes!
[the crowd goes into an uproar]
Governor: [embarrassed] Oh, God, I was sure that would work.

Periaateohjelman seuraava kappale onnellisuudesta on täysin turhaa tilantäytettä, mutta sitä seurannut osallisuuden kappale on jo parempi. Vihreiden näkemys nimittäin näyttää olevan aika moderni demokratian toteuttamisen suhteen. Ohjelmassa linjataan demokratiassa vallan kuuluvan kaikille myös vaalien välillä, ja että tätä turvataan muun muassa kansalaisaloitteilla ja kansanäänestyksillä. Minun korvaani tämä kalskahtaa vähän oppositiopolitiikalta valtajärjestelmän sisällä, joten on ilo huomata että puolueessa osataan myös toimia poliittisella areenalla. Vihreät häviävät pienenä puolueena aina melko lailla vaalipiirijärjestelyiden johdosta, ja aktiivisella toimijakunnalla on mahdollista ajaa läpi kansallisen tason päätöksiä juuri puolueen määrittämillä ”demokratian keinoilla”.

En ole suuri demokratian ystävä, sillä sitä nimitystä käytetään usein verukkeena epädemokraattiselle toiminnalle. En oikein käsitä millä tavalla on demokraattista antaa pienille toimijoille suuret vaikutusmahdollisuudet järjestelmän puitteissa, etenkään silloin kun järjestelmänä on edustuksellinen demokratia. Onko se, että aktiivisille vähemmistöille annetaan suuret vaikutusmahdollisuudet demokratian, vai juurikin osallistumisen turvaamista? Mielestäni siinä tehdään sellaista ”kaikki pelaa” -politiikkaa, ja voittajana on juurikin Vihreiden tai vaikka Piraattien kaltaiset hyvin aktiivisista yksilöistä koostuvat joukot. Oli miten oli, mielestäni tämä lisäys on puolueelta varsin hyvä. Koko luku on muutenkin sisällöltään ehkä koko ohjelman paras.

Oikeudenmukaisuutta käsittelevä luku voisi olla minkä tahansa puolueen ohjelmasta, niin ympäripyöreä se on. Surkea luku, mutta ihan kaunis jos tässä nyt tyylipisteitä pitäisi jakaa. Hyvinvointikappale meinaa vajota samalle tasolle, mutta siitä löytyy konkreettinen maininta perustulosta. Tässä tiivistyy kaksi sivua tekstiä: pelkkää yleismaailmallista hyvä toivomista ja maininta perustulosta Viimeinen luku käsittelee vihreitä toimintatapoja, mikä siis lähinnä summaa yhteen puolueen toimintatavat perusperiaatteiden tasolla.

Kaiken kaikkiaan periaateohjelma on ihan hyvä, mutta vähän yhdentekevä minun makuuni. Se on yhdistelmä kauniita ideaaleja ja satunnaisia toimintatapojen ehdottamista, muttei kuitenkaan mitään liian periaatteellista tai suoraan ilmaistua. Välillä pamflettia lukiessa tuli sellainen olo, kuin yksittäisistä sanamuodoista olisi jouduttu vääntämään paljonkin kättä. En tiedä, ehkä onkin?

Periaateohjelma on sellainen miksi puolue haluaa sen tehdä. Minun mielestäni olisi hyvä, jos se esittelisi joko suuret ideat selkeästi tai yksittäiset ajettavat asiat tarkasti. Vihreiden periaateohjelma ei oikein siinä mielessä ole periaateohjelma, vaan joukko asioita joista on puoluekokouksessa pystytty olemaan samaa mieltä. Otan loppuun vielä yhden esimerkin.

Periaateohjelmassa lukee: ” Naisiin kohdistuva väkivalta ja lähisuhdeväkivalta on vakava yhteiskunnallinen ongelma, jota on ehkäistävä ja johon on puututtava.” Jos minä olisin kirjoittanut kyseisen paperin, siellä lukisi: ”Väkivalta on aina ja kaikkialla väärin, riippumatta kohteesta tai tekijästä.” Toki minun periaateohjelmani olisi ehkä kaksisivuinen ja siinä ei mainittaisi yhtään käytännön ongelmaa, sitä varten minulla olisi toimintaohjelma.
Lue lisää