12.11.2016

Tämä teksti on tarkoitettu luettavaksi torstaina 12.11.2116

Hei ja terveisiä vuodesta 2016,

Minun nimeni on Eeli Wördman, olen 32-vuotias helsinkiläinen mies ja kirjoitan teille selittääkseni vähän asioita. Kuulun ajallisesti suurin piirtein isovanhempienne vanhempien sukupolveen ja toivon, että onnistun vastaaman edes joihinkin asioihin, jotka saattavat kutkuttaa mieltänne.


En luule hetkeäkään, että osaisin arvata kaikkia niitä asioita, joita sadan vuoden päästä historioitsijat haluaisivat kysyä menneisyyden ihmisiltä, joten yritän kertoa laveasti vähän kaikesta. Ehkä innostun joskus tulevaisuudessa kirjoittamaan lisää vastaavia tekstejä, mutta te sen tiedättekin jo, minulle se on tällä hetkellä vielä tulevaisuuden epävarmuudessa.

Siitä onkin ehkä hyvä lähteä liikkeelle: nimittäin tulevaisuuden epävarmuudesta. Historiaa katsoessa on houkutus tuomita aikalaisten valintoja tulevien tapahtumien kautta. Mikseivät aikalaiset tehneet mitään silloin kun oli aika toimia? Mikseivät he estäneet Hitlerin valtaannousua tai kieltäneet orjakauppaa? Näitä esimerkkejä meillä käytettiin usein vuonna 2016, te saatatte käyttää joitain muita.


Miksette kaikki olleet kuin tämä jätkä?
Meidän aikakaudellamme, 2000-luvun ensimmäisinä vuosina, on eletty ensimmäistä todellista ajatusten globalisaation aaltoa. Maailman ihmiset ovat löytäneet ensimmäisen oikean foorumin vaihtaa ajatuksia ja mielipiteitä keskenään ilman välikäsiä ja viiveitä. Tarkoitan ensisijaisesti sosiaalisen median palvelua nimeltä Facebook. 

Olemme vasta opettelemassa median käyttöä, emmekä oikeasti osaa vielä ajatella ajatustemme olevan yhteydessä keskenään. Emme kykene näkemään eroa alkukantaisten ennakkoluulojen ja vastavuoroisen kommunikaation välillä. Siksi meidän aikamme yhteiskunta saattaa vaikuttaa siltä, että kovasydämiset mielipiteet ovat vallassa. Sellaista se on vähän meille itsellemmekin.

Emme
tiedä tällä hetkellä, mihin tämä suodattamaton, kaikkialle leviävä puheemme meidät johtaa. Meille tämä ei ole itsestään selvää. Vielä muutamia vuosia sitten oli fiktion saralla yleistä puhua kaikkien kansojen yhteyden johtavan maailmanrauhaan, mutta ainakin tänään täällä läntisessä Euroopassa ei näytä siltä. Tänään meidän tulevaisuutemme näyttää tekevän käännöksen kohti vanhan suojelua. Meidän tulevaisuudessamme näkyy raja-aitoja ja perinteiden vaalimista, ei kansojen yhteyttä ja sopua.


Tunnette varmasti historiamme paremmin kuin me. Meillehän tämä kaikki on nykyaikaa. Kertaan silti nopeasti maailmantilanteen juuri nyt.

Keskiviikkona, 9.11.2016 Yhdysvaltojen presidentiksi valittiin populistisen kampanjan tehnyt miljardööri Donald J. Trump. Aiemmin kesällä Iso-Britanniassa järjestettiin kansanäänestys, jonka johdosta Britannia päätti irtaantua Euroopan Unionista. Lähi-idässä käydään parhaillaan sotaa Islamilaista valtiota, eli ISISiä vastaan. Syyriassa ja Irakissa on käynnissä aikamme suurin diaspora. Helsingissä on satanut lunta kohta viikon yhtä mittaa (tämä ei ole ollut normaalia viime vuosina). Pariisin ilmastosopimus, jossa nähtiin ensimmäistä kertaa teollisuusmaiden rehellistä(?) tahtoa hillitä ilmastonmuutosta, solmittiin aika tasan vuosi sitten. Suomen pääministeri on Juha Sipilä. Suomessa on pieni kasvisruokabuumi, jonka aallonharjalla on nyhtökaura -niminen tuote.

Meidän aikaamme on myös toisessa suhteessa jännittävä. Olemme nimittäin niillä paikkeilla, missä 1800-luvun lopun kaukaisimmat tulevaisuudenvisiot lopulta käyvät toteen. Menneisyyden futurismissa meillä piti olla lentäviä autoja, maailmanrauha, ruoka pillerimuodossa, asuttuja siirtokuntia toisilla taivaankappaleilla ja jopa tietoinen keinoäly. En usko näkeväni näistä muita kuin viimeisen.



Mutta niin, lupasin teille vastauksia. Ensinnäkin, me emme kykene näkemään rakennemuutosta. Meidän aikanamme on ihan OK puhua tuotantoteollisuuden työpaikkojen säilyttämisestä tai ihmisroduista monikossa. Älkääkä naurako, ihmiset meitä ennen ovat olleet aivan yhtä kykenemättömiä näkemään oman aikansa suuria, mutta hitaita muutoksia ja todennäköisyydet ovat suuret, ettette tekään tiedä mikä teidän ajassanne on merkittävää. Meillä ei ole kykyä nähdä hetkellisten ylä- ja alamäkien taakse tien pikkuhiljaa muuttuvaa kallistusta.

Joten jos teistä tuntuu naurettavalta ajatus ihmisistä töissä tuotannossa, eli siis tehtävissä, joissa lähinnä teemme töitä, jotka kääntyvä peukalomme mahdollistaa, niin meille se on vielä normi. Kyllä me vähän niinkun tajuamme sen olevan pian historiaa, mutta konservatiivinen ajattelumme pitää kiinni maailmasta, jossa ihminen tekee fyysistä työtä. Ajatelkaa tätä, kun analysoitte aikaamme, niin pääsette pitkälle.

Aikalaiseni, jotka siis tätä tekstiä tulevat lukemaan kauan ennen teitä, kuvittelevat minun puhuvan keskiviikkona ratkenneista Yhdysvaltojen presidentinvaaleista. Toki tämä teksti on sen pohjalta saanut innoituksensa, mutta on tässä muutakin. Haluan kertoa teille meidän aikakaudestamme kokonaisuutena, eli kaikesta siitä, miksi me – sukupolvi jonka piti asuttaa Mars ja saavuttaa maailmanrauha – emme sitä tehneet.



Meidän aikamme on harvinaisen selkeästi kaksijakoinen. Nuoremmat sukupolvet, he jotka ovat kasvaneet aikuisiksi 1900-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa, ovat pitkälti informaatioteknologian kanssa kasvaneita. Heille esineiden internet ja globaali kommunikaatio on jotain, mikä on kasvanut heidän kanssaan yhdessä. Iäkkäämmät sukupolvet ovat joutuneet opettelemaan uuteen maailmaan. Minun vanhempieni sukupolvi, eli 1950-60-luvulla nuoruutensa eläneet, ovat kasvaneet maailmassa, jossa muutettiin maalta kaupunkiin. Vanhempani saattavat vielä muistaa hevosia lapsuudenkodistaan – isovanhempani muistavat varmasti.


Aikamme on siis siinä mielessä moniääninen. Olemme aikakautena yhden jakoviivan molemmilla puolilla. Näemme miten maailma on muuttunut, mutta ajattelemme sen olevan vielä kuitenkin pohjimmiltaan samanlainen, kuin mitä se oli ennen informaatioteknologiaa. Me näemme muutoksen, mutta me ajattelemme vielä malleilla, jotka ovat syntyneet ennen muutosta.

Eli sitten kun mietitte, että miten ihmiset söivät edelleen eläimiä 2000-luvulla, vaikka he tiesivät sen haitat - siinä syy. Emme ole vielä niin pitkällä. Meidän aikanamme tupakoidaan edelleen, vaikka senkin haitat tiedetään. Eikä tämä siis johdu siitä, ettemme uskoisi lääketieteeseen. Uskomme pääsääntöisesti terveystutkimusta, mutta jopa sitä on joissain piireissä hyväksyttävää epäillä. Ehkä tätä on hyvä selittää vähän auki: tarkoitan siis sitä, että tupakoinnin haittoihin uskotaan yksiselitteisesti, mutta esimerkiksi rokotuksien tehoa on hyväksyttävää epäillä. Kyllä, luitte oikein.

Siinäkin on syynä aiemmin mainitsemani ajatusten globalisaatio. Meidän aikanamme monet huhut ja ihmisten alkukantaiset reaktiot muuttuvat nopeasti maailmanlaajuisiksi, saavuttaen samalla eräänlaisen faktan aseman. Kun jonkun lapsi sairastuu rokottamisen jälkeen, saattaa vanhempi kirjoittaa aiheesta sosiaaliseen mediaan ja yllättäen kaikki jotka epäilevät rokotuksia jostain syystä salaliitoksi saavat oikeutuksen uskolleen. ”Katsokaa nyt, olin oikeassa”.



Eräs suomalainen puoluesihteeri puki ehkä tahattomasti aikamme hyvin sanoiksi: ”Onko tarina tosi tai ei, se on toinen juttu. Näin nämä asiat koetaan.” Siinä on toinen hyvä mantra, jonka läpi katsoa aikaamme. Eli jos haluatte miettiä, minkä takia Trump voitti, Brexit tapahtui tai Perussuomalainen puolue otti vaalivoiton, niin muistakaa, että ei ole mitään väliä mitä tapahtuu – on vain väliä miten se koetaan.

Yhdysvalloissa saattoi olla ensimmäistä kertaa moneen vuoteen talous nousemassa ja maahanmuuttajien määrä vähenemässä, mutta amerikkalaiset kokivat tilanteen eri tavalla. Euroopan unioni ei ollut syynä tai seurauksena valtaosaan Iso-Britannian huolista, mutta britit kokivat tilanteen eri tavalla. Suomessa ei ollut maahanmuutto-ongelmaa, mutta suomalaiset kokivat asian eri tavalla.

Meidän aikamme historiantutkimuksessa on muodikasta puhua historian moniäänisyydestä. En kuitenkaan aio nyt kertoa teille, kuinka kaikki eivät tietenkään epäile rokotteita tai koe kuolemaa pakenevien ihmisten ansaitsevan käännytyksen takaisin sota-alueelle. Uskon, tai ainakin toivon, että tiedätte sen.

Olen jaaritellut paljon kertomatta paljoakaan, mutta lopetan pian. On kuitenkin vielä yksi asia, joka minun täytyy käsitellä: syyllisyys.

Anteeksi.

Me 2000-luvun alun ihmiset ansaitsemme historian tuomion. Emme vähäisimmässä määrin sen takia, että saamme aikaan ennennäkemättömän sekasorron Lähi-Idässä hyökkäyssodilla, jonka jälkeen suljemme rajamme sekasortoa pakenevilta. Suomessa on ollut hyväksyttävää puhua siitä, että pakolaisten tulisi palata kotiin ja taistella kotimaansa puolesta, koska suomalaisetkin taistelivat toisessa maailmansodassa. Ikään kuin aseellisten konfliktien tuhovoima ei olisi tuhatkertaistunut tällä välin.



Me muistelemme omien isovanhempiemme sotia, emmekä tajua sitä, että meidän aikamme sodassa ei muodostu rintamalinjoja, poteroita tai korsuja. Meidän aikamme sodassa kranaatit räjähtävät ilmassa ja suuntaavat tuhovoimansa alaspäin. Ei siinä auta kuoppaan piiloutuminen. Silti me lähetämme ihmisiä näihin oloihin. Me olemme syy ja seuraus, muttemme uskalla sitä itsellemme myöntää, sillä kukaan ei halua nähdä itseään hirviönä.

Hirviöitä me kuitenkin olemme. Itsekkäitä hirviöitä. Meidän arjessamme sotaa pakenevat ihmisjoukot ovat pieni epämiellyttävä haitta. Puhutaan sellaisesta kastiketahrasta puhtaalla paidalla. Joo, onhan se ikävä, muttei siitä mitään oikeaa haittaa ole. Elämme ennennäkemättömässä yltäkylläisyydessä, tajuamatta edes sitä.

Vuosi sitten kävin Istanbulissa Topkapin palatsissa, oman aikansa mukavimmin asuvan ihmisen Suleiman suuren (1494-1566) kotona. Mietin siellä kulkiessani, kuinka joka ikisellä suomalaisella on 2000-luvun alussa parempi elämänlaatu kuin hänellä oli. Meillä on juokseva vesi, keskuslämmitys, tiedon valtaverkko, lääketiede ja viihdeteollisuus. Voin huvikseni, kahdella napin painalluksella ladata koneelleni kaiken tiedon, jota Suleimanilla oli elämänsä aikana käytössään. Voin pelata läpi hänen elämänsä suurimmat sodat ja voittaa ne paremmin kuin hän. Nukun nokoseni pehmeämmin ja syön lounaani maistuvammin. Iltapäivällä voinkin sitten tehdä jotain muuta. Me elämme paremmin kuin entisajan keisarit.


Minun sohvani on pehmeämpi, kotini on turvallisempi ja vesihanastani tulee puhtaampaa vettä. Okei, Suleimanin palatsi on vähän nätimpi ja suurempi kuin kaksioni Alppilassa.
Silti me jostain syystä luulemme kaiken olevan loppumassa. Asiat koetaan menevän huonommin kuin ennen. Eikä sillä edelleenkään ole väliä, menevätkö ne huonommin, mutta näin se koetaan. Kaikki muutos nähdään huonommaksi. Vieraat ihmiset tai omien elintapojen muuttaminen kohti kestävämpiä kulutustottumuksia ovat pelottavia ja uhkaavia asioita meille. Siinä onkin toinen asia, mistä haluan pyytää anteeksi: kulutustottumuksemme.

Tämä kohta kalskahtaa sitten aikalaisilleni pahalta. Heidän korvissaan olen nyt rasittava hippi, joka toistaa kliseistä mantraa. Silti, en voi kirjoittaa pullopostia tulevaisuuteen, ilman että pyydän anteeksi elämäntapaamme. Anteeksi. Me jätämme teille maailman todella huonoon kuntoon.

Elämme massasukupuuttojen aikaa, jossa me olemme tuhoajia; lämmitämme kotejamme kivihiilellä; rakennamme ydinvoimaloita, joiden jätteille ei ole olemassa sijoituspaikkaa; kylvämme muovia mereen, hiilidioksidia ilmaan ja torjunta-aineita maahan; olemme rakentaneet tehtaita joiden ainoa tarkoitus on systemaattisesti kasvattaa ja teurastaa eläinrotuja ravinnoksemme; torjumme ilmansaasteita hengityssuojilla. HENGITYSSUOJILLA!



Pahinta kuitenkin on se, että me teemme tämän kaiken tietoisesti. Me tiedämme seuraukset, mutta me emme välitä. Tai välitämme, mutta emme niin paljon, että tekisimme asialle jotain. Luulemme kaiken muuttuvan jotenkin itsestään.

Anteeksi. Te ansaitsisitte parempaa.

Toivottavasti tämä vähän selitti teille aikaamme ja pystytte peilaamaan valintojamme. Voihan se tietty olla, että tulevaisuuden historiankirjoittajia ei kiinnosta tällainen apologeettinen aikakauden mentaliteetin itseanalyysi, mutta ainakin tässä sellainen olisi teille tarjolla. Aikalaiseni saattavat olla kanssani eri mieltä, mutta hei, hehän saavat kokea asiat ihan miten haluavat.

Ystävällisin terveisin,

Eeli Martti Wördman, lauantaina 12.11.2016, Helsingissä.


Lue lisää

27.5.2016

Jaettavaksi tarkoitettu


Aloitetaanpa kuluneella kliseellä: ”Internet tappoi printtimedian”. Jep, tappoihan se. Ilmaisulla viitataan tietenkin siihen, kuinka verkon välittömät uutispalvelut, kuten vaikkapa Twitter, Huffington Post tai jopa kotimainen Ampparit.com muuttivat eilisen uutisia kertovan printtimedian dinosaurukseksi taistelemaan elintilasta peukalollisten, kivikeihäitä askartelevien karva-apinoiden kanssa.

Tämä käänne on viimeisin kirjoitetun median murrosvaihe. Tätä ennen on nähty printin kilpailu ensin radion ja myöhemmin television kanssa. Tabloidilehtien tulo 1900-luvun taitteessa oli suuri muutos sanomalehtikentällä, aivan kuten oli itse sanomalehtien ilmestyminenkin kirjapainotaidon levitessä 1600-luvulta lähtien.

Toki pienempiä muutoksia on myös ollut matkan varrella, kuten offset-painanta, kirjeenvaihtajien käyttö, lennättimen yleistyminen jne. mutta suurten murrosten määrä mediakentällä on lopulta aika vähäinen. Formaatin muutosten yhteydessä tärkeää on havaita se, kuinka eri murroskaudet ovat omalta osaltaan vaikuttaneet myös sisältöihin.

Sanomalehtien yleistyminen demokratisoi yhteiskuntia, kun tieto ei enää ollut eliitin yksinoikeus. Varhainen sanomalehti oli tiedonjaon väline. Tabloidit popularisoivat tiedon ja toivat mukanaan selkeät mielipiteet. Printtimediasta tuli mielipiteen ohjaaja. Kilpailu radion ja television kanssa taas syvensi sisältöjä, kun nopeudessa ei pystytty enää vastaamaan. Tutkiva journalismi kaatoi presidenttejä ja sai aikaan suuryritysten boikotteja.

Mutta miten internetaika on muuttanut kirjoitetun viestinnän kenttää?

Internetuutisoinnin symbolina pidetään klikkijournalismia, joka on siis periaatteessa sama asia kuin mitä lööpit olivat muutama vuosikymmen takaperin. Niiden idea on saada huomiota ja ohjata kuluttaja oman tuotteen äärelle. Ennen se tuote oli lehti, jota haluttiin ostaa, nykyään se on mainospalkit klikkijutun vieressä, jotka maksavat mediatalolle osumista. 


Klik-klik, sanoo Alma Median kassakone.

Klikkijournalismia vastaan on jo herätty taistelemaan, mutta käynnissä on myös toinen sisällönmuutos, joka on huomattavasti suurempi ja perustavammalla tavalla kirjoitettua tekstiä muokkaava ilmiö. Ja koska tämä ei ole sensaatioblogi, paljastan aiheen olevan tietysti sosiaalisen mediaan suunnattu jakamishuomio.

Facebook uutisoi elokuussa 2015 sillä olleen yhtä aikaa miljardi käyttäjää aktiivisena palvelussaan. Tämä ei tietenkään tarkoittanut sitä, että miljardi ihmistä olisi istunut yhtä aikaa tietokoneillaan kotisohvilla jakamassa kissanpentuvideoita, vaan sitä, että ihmiset käyttivät Facea puhelimillaan tai muilla kosketusnäytöillä busseissa, vessoissa ja työpaikkojen tiimipalavereissa.

Sosiaalista mediaa käytetään mobiililaitteilla ja sosiaalisessa mediassa jaetuksi tarkoitettu teksti pitää olla luettavissa selkeästi ja helposti pieneltä näytöltä. Ja tämä, naiset ja herrat, on muuttamassa kirjoitettua tekstiä enemmän kuin sinä ja minä ja naapurin Astrid-mummo oikeasti haluaisimme.

Printtimedian murroksissa on formaatin muutos aina muuttanut myös sisältöjä. Samoin nyt, kun luettu teksti siirtyy mobiiliin, muuttuu luetun tekstin luonne samalla. Tällä kertaa muutos vaan on paljon suurempi, sillä se ei koske ainoastaan uutisia, vaan kaikkea kirjoitettua tekstiä blogeista kirjoihin ja laulun sanoista tuoteselosteisiin. Väline millä me luemme, muuttaa tapaa miten me luemme – ja siinä on kuulkaas tragedian ainekset.

Ja lukijalle tiedoksi, tässä vaiheessa tämä juttu siirtyy toiselle A4:lle.


Se, miten me luemme tekstiä sosiaalisesta mediasta, on opittu malli. Jokainen voi omassa päässään kuvitella lukevansa tekstiä aivan samalla lailla oli se lehdessä, kirjassa, blogissa tai somessa, mutta aina välillä tekisi hyvää hieman pohtia omia lukutapojaan. Ne kun eivät ole kuitenkaan ole syntyneet tyhjiössä.

Mieti esimerkiksi viimeaikoina lukemiasi tekstejä: blogeja, mielipidekirjoituksia, statuspäivityksiä, avunhuutoja tai mitä tahansa vähänkin mielipiteikkäimpiä, mobiilista luettuja tekstejä. Kuinka usein huomaat ajattelevasi:

”Mä olen periaatteessa tän kanssa ihan samaa mieltä, mut mua vaan ärsyttää miten tää asiansa sanoo.”
Miksi se on niin? Miksi me kuulemme sosiaalisessa mediassa luetusta tekstistä äänenpainot, joita siellä ei ihan oikeasti ole? Vielä toistaiseksi saivartelulle ja ironialle ei ole olemassa kirjaisimia, joten niiden lukeminen on puhdasta tulkintaa. Eikö niin?

Jaettu teksti on saapunut internetkeskustelun kentälle uutena tulokkaana. Kentällä on jo valmiiksi ollut oma luonteensa ja se luonne on pääsääntöisesti aika kamala. Ihmiset huutelevat poteroistaan, ilman mitään aikomustakaan ymmärtää toista keskustelijaa. Jokaisella on muka oikeus omaan mielipiteeseensä, ja sillä oikeutetaan aivan pähkähullujenkin väitteiden loputon puolustaminen.  


”Ihan sama mitä muut sanovat, kunhan he hyväksyvät, että minun mielestäni tomaateillekin kuuluu ihmisoikeudet.”

Tämä ei johdu siitä, että ihmiset olisivat jotenkin synnynnäisiä anaalirauhasia, vaan siitä, miten verkossa kirjoitettu teksti on kehittynyt.

Varhaiset messageboardit tai myöhemmin tulleet verkkolehtien kommenttiosiot, eivät ole luonteeltaan keskustelevia, vaan pöyristeleviä huutokenttiä. Nykyään on vaikea välillä muistaa, että aina eduskuntaan asti päässeet ölinämielipiteet olivat vielä kymmenen vuotta sitten luettavissa ainoastaan Hesarin keskusteluosiosta. Kahdeksan vuotta sitten jokainen Facebook-statuspäivitys alkoi sanalla ”is”. Kehitys on tapahtunut kirjaimellisesti ihan vasta äsken.

Taistelussa kirjoitetun faktapohjaisen tekstin puolesta on siis hävitty taistelu ölinämielipiteille, nyt kun tekstin pitää pärjätä ölinämielipiteiden kentällä samoilla pelisäännöillä niiden kanssa. Kirjoitettu teksti muuttuu jatkuvasti helposti tykättävämpään ja jaettavampaan muotoon. Se on kärkkäämpää ja rankasti polarisoivaa.

Lyhyt ytimekäs, nopeasti asiaanpääsevä ja alle yhden A4:n mittainen puheenvuoro on ainoa, mitä ihmisen oletetaan jaksavan lukea. Jos tekstissä tulee toistoa, on oletettu lukija jo katsomassa hauskaa meemikuvaa Mikael Granlundin ilmaveivistä. 


”Ai tää alkaa nyt selostaa pointtiaan, mä katon ton videon jossa Putinin puheen päälle on mixattu Beatlesin White album.”

Perustelu, vastakkaisten argumenttien läpikäynti ja varsin tavanomainen pointin rakentaminen on ulkoistettu mobiiliin suunnatuissa kirjoituksissa kommenttiosioon, follow-uppeihin tai somepalstojen keskusteluihin. Nykyään ei ole lainkaan harvinaista, että toimittajat käyvät vilkastakin keskustelua omien väitteidensä puolesta erilaisilla suljetuilla foorumeilla, jolloin lukija ei voi saada kokonaisvaltaista kuvaa kirjoitetusta aiheesta, lukematta siitä seurannutta debattia. Tällä hetkellä uutisen arvo keskusteluaiheena mitataan siitä, kuinka suuri ”gate” siitä on syntynyt.

On syntynyt kokonaan uudenlainen uutisoinnin muoto, jossa syntyneestä keskustelusta uutisoidaan. Yritäs selittää tämä jotenkin isovanhemmillesi: eli siis on olemassa jokin ilmiö, joku kirjoittaa ilmiöstä lyhyen provosoivan tekstin jota jaetaan keskustelupalstoilla, mistä sitten NYT-viikkoliitteenkaltainen julkaisu tekee uutisen, jota jaetaan verkossa, joka johtaa uuteen keskusteluun sosiaalisessa mediassa, joka lopulta ehkä päätyy seuraavana päivänä printtilehteen asti.

Kekkoselta tuli kirjeitä myllystä, mutta nykyään myllyn on valmistanut todennäköisesti Intel tai Foxconn.

Pahinta tässä touhussa ei ole suinkaan uutisjuttujen ja kirjoitetun tekstin näivettyminen, vaan lukutaidon surkastuminen. Aiheeseen pääsee hyvin omakohtaisen esimerkin kautta.

Eli kävipä eräänä päivänä niin, että lueskelin lounastunnilla yhtä keskustelua kaverin fb-statuksessa. Siinä puhuttiin lääkäriliiton toiveesta lääkärien aloituspaikkojen vähentämisestä. Selailin keskustelua puolihuolimattomasti, kunnes silmääni osui yksi poistumispuheenvuoro ja silloin se iski:

Ihmiset eivät osaa puhua internetissä.
 



Tässä keskustelussa fiksut ja älykkäät ihmiset puhuvat ajankohtaisesta asiasta, mutta keskustelu johtaa lopulta varsin erikoiseen puheenvuoroon. Voitko kuvitella missään normaalissa tilanteessa kenenkään koskaan sanovan noin?

Internet-teksti on mielipiteitä kiteyttävää, provoavaa ja keskustelun ulkoistavaa jakotekstiä. Sellaista minkä tahdissa voi bussissa joko hyväksyvästi nyökytellä tai tuohtuneena puhista. Taistelussa kirjoitetun tekstin puolesta me olemme hävinneet ölinälle, kun emme osaa käydä keskustelua, ilman että se luetaan ölinänä. Olemme oppineet irrottautumaan verkkokeskusteluista, mieluummin kuin käymään niitä, koska verkkokeskustelut ovat niin epämiellyttävää luettavaa. Me emme pysty eristämään itseämme internetkeskustelun historiasta, sillä se on elimellinen osa formaatin luonnetta.

Argumentointi näyttää mesoamiselta, pohjustus jänkkäykseltä ja viisaus näsäviisastelulta. Takuulla joku ajattelee minunkin yrittävän nostaa itseäni profeetaksi tässä ja nyt.  


”Hittoako tuokin tuossa saarnaa, vaikkei mitään ymmärrä!” 



Taistelu ölinää vastaan on hävitty, mutta sota kirjoitetun tekstin puolesta on kaikkea muuta kuin ohi. Long Playn kaltaiset hitaan journalismin verkkojulkaisut ja erilaiset positiivisen verkkokeskustelun somekanavat ovat onneksi tulleet estradille möyhötyksen vastavoimaksi. Eikä hetkeäkään liian aikaisin.

Nimittäin mulle ainakin on nykyinen mielipidekeskustelu todella hengästyttävää. Facebook on täynnä jakamiseen tehtyä uutisvirtaa, blogeista saa lukea lähinnä tuohtunutta vihaa ja kavereiden tilalle ovat tulleet seuraajat. Hesarin tekstiosiot pienenevät ja kuvat optimoidaan tableteille.

Elämme aikaa jolloin jokainen voi olla Jeesus.



Tuntuiko siltä, että tämä teksti esitti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia? Tuntuiko siltä, ettei se koskaan päässyt kunnolla aiheeseensa? Harmittaako, kun jutussa edettiin, eikä ikinä palattu takaisin ytimeen? Hyvä jos näin kävi.
Lue lisää

27.3.2016

Maailman tylsin asia


Mä olen väärä ihminen kirjoittamaan manifestia. Asioilla on aina vähintään kaksi puolta ja useimmiten samaa ilmiötä voi tarkastella niin monesta näkökulmasta, kuin katsojia vain riittää. Manifestit ovat aina jotenkin niin täynnä itseään ja omaa erinomaisuuttaan, että pohtivan humanistin on vaikea samaistua niiden kapeisiin putkivisioihin.

Silti, olen nyt löytänyt ilmiön, josta pitäisi kirjoittaa manifesti. Ongelmana vain on se, että kyseessä on maailman tylsin asia: hallinnollinen terminologia.

Kiitos kun jatkoit lukemista tuon lauseen jälkeen. Asia on nimittäin paljon tärkeämpi, kuin miltä se aluksi kuulostaa. Sitä on vain hirveän vaikea kirjoittaa manifestiksi tai edes kauhean mielenkiintoiseen muotoon. Perusidea on kuitenkin tämä: hallinnollisella terminologialla luodaan malleja, joissa ihminen ei enää kykene ymmärtämään järjestelmän toimintaa. Eli yksikertaisesti: ilmaisu on tylsä, sillä se pitää sisällään asioita, joita sinun ei haluta tietävän.

Okei, ei mitään uutta, vai mitä? Poliitikot kirjoittavat tylsiä lakeja, joiden sisältöä ei ymmärretä valmisteluvaiheessa, vaan vasta kun lait ovat voimassa ja vaikuttavat ihmisten arkeen.

Ei, ei ja ei. Tästä ei ole nyt lainkaan kyse.

Olen tässä viimeaikoina tutustunut melko paljon talouden toimintaan ja erityisesti arvopaperimarkkinoiden mekanismeihin. Se on ollut lähinnä kivuliasta, sillä termistö on uutta ja nimien takana piileviä ilmiöitä on lähes mahdotonta hallita ilman alan korkeakoulututkintoa. Okei, näin on tietty kaikilla toimialoilla, joten miksi tämän nyt sitten pitäisi olla joku manifestin paikka?

Koska termeillä harvat hallitsevat maailmaa. Kävin katsomassa tässä pääsiäispyhien aikana elokuvan The Big Short. Elokuva kertoo ihmisistä, jotka olivat mukana vuoden 2008 finanssikriisiin johtaneissa arvopaperikaupoissa. Sen suurin ansio oli juuri terminologian selittämisessä, jota en nyt viitsi tässä paljastaa sen enempää. Sanottakoon kuitenkin, että se tehtiin tosi hyvin ja ajoittain erittäin kiinnostavasti.



Ja siinä popcornin käryssä mä sen sitten hoksasin: ei tämä terminologia ole olemassa sen takia, että se selittäisi toimintaa, vaan siksi, jotta sitä ymmärtäisi vain muutamat. Vaikeaa termiä käytetään, koska se luo valtasuhteen sanojan ja kuulijan välille. Koulutus demokratisoi ja hallinnollinen jargon epädemokratisoi.

Ja ei, en saanut mitään Foulcault’laista herätystä siinä elokuvateatterissa. Michel setä nyt kuului jokaisen itseäänkunnioittavan humanistin pakkolukemistoon opiskeluaikana. Harvoin vaan tulee sellaisia hetkiä, joissa yhtäkkiä tajuaa maailmaa paljon paremmin. Hetken ajan kaikki oli kirkasta.

Terminologian takana piilottelu kuulostaa vähän foliohattuiselta salaliittoteorialta, mutta sille kannattaa antaa hetki upota. Sillä, miten asioista puhutaan, on nimittäin väliä. Se on koko tämän jutun ydin – kyse ei ole siitä mitä sanot vaan miten sen sanot.

Kuvitellaanpa, että perustettaisiin sotilasliitto, jolle pitää saada laaja kansan tuki. Mikä sille nimeksi? NATO. NATO kuulostaa helpolta ja massiiviselta. Tai jos halutaan uudistaa terveydenhuolto, mutta sen vakuutusjärjestelmä on erittäin monimutkainen ymmärtää? Obamacare, sen tajuaa daijukin.

Entäpä jos halutaan tehdä puolisalainen vapaakauppasopimus jota ihmiset todennäköisesti tulevat vihaamaan? TTIP kuulostaa hyvältä nimeltä, eihän sitä kukaan muista. Joo, TTIP on lisäksi sellainen että suurin osa ihmisistä todennäköisesti unohtaa kirjainten oikean järjestyksen samantien sen kuultuaan.

Merkittävän asian nimeäminen tylsäksi on nimittäin julkista kuurupiiloa. Argumenttina voi aina sanoa, että kyllähän tästä on tiedotettu. No joo, on. Teknisesti. Kysymys kuuluukin: kuinka pitkään ja mitä kaikkea sanojen harmauden kilven takana voi tehdä.

Tämä ilmiö on sama politiikassa, markkinoilla ja hallinnossa. Sinun, juuri sinun vaikutusmahdollisuutesi maailmaan vähenee jatkuvasti sitä mukaan kun me ihmisyhteisönä hyväksymme hallinnollisen jargonin hyväksyttävänä tapana puhua asioista.

Ehkä pahinta tässä kaikessa kuitenkin on se, että hallinnon jargonin ilmiö voi syntyä myös ilman, että taustalla on vapaamuurareita tai Odessaa istumassa pitkän lasipöydän ääressä pääkallosaarella nauramassa hölmöille sala-alamaisille. Ei, asioita naamioiva hallinnollinen terminologia voi myös syntyä osittain vahingossa, puhtaasti hallinnollisen kielen kulttuurista.

Otan esimerkiksi oman työnantajani, Helsingin kaupungin.

Helsingin kaupunginkanslian viestintä yrittää rummuttaa Pohjois-Esplanadilta maailmalle suurta uutista, joka koskee jokaista helsinkiläistä. Uutisen nimi? Johtamisjärjestelmän uudistus. Enkä edes valehtele. Suuri uudistus, joka muokkaa kaupungin palveluja rankasti uuteen muotoon, on nimetty Johtamisjärjestelmän uudistukseksi, josta tällä hetkellä uutiset löytyvät "Kaupunki uudistuu" sivun alta.

Olen pohtinut pääni puhki, miksei kaupunki ole halunnut käyttää uudistuksen nimenä paljon mediahuomiota saanutta pormestarimalliin siirtymistä? Siitä uudistuksessa nimittäin pohjimmiltaan on kyse: Helsinkiin tulee valtuuston valitsema toimikautinen pormestari ja neljä apulaispormestaria, joiden johdettavaksi tulee kaupungin koko toimintakenttä jaettuna neljään toimialaan.

Kaupungin 31 virastoa tulee yhdistymään neljäksi, siinä on se uutisen toinen koukku. Eli samalla kun kaupunki muuttaa ylimmän johtonsa, muuttuu mukana palveluntuotanto todella dramaattisesti. Johtamisjärjestelmän uudistaminen on siis terminä tavattoman oikea ja hyvä, mutta rannat varjele kuinka se maistuu byrokraatilta.

Helsinki siis on piilottanut hallinnollisen terminologian taakse suuren uudistuksen, jonka mittakaavaa ei tavallinen helsinkiläinen tule tajuamaan, ennen kun se on jo olemassa. 


Olen tehnyt valveutuneilla medialukutaitoisilla kavereillani pistokokeita: ”Tiedätkö mikä on Helsingin johtamisjärjestelmän uudistus? Jaa et, no tiedätkö mikä on pormestarimalliin siirtyminen?” Tulos on tällä hetkellä murskaava 0-10. Kukaan ei ole kuullutkaan johtamisjärjestelmän uudistuksesta, mutta kaikki tietävät, että kaupunkiin tulee kohta pormestari.

Eikä kyse ole edes siitä, ettei asiasta tiedotettaisi. Hallinnollisen terminologian hienous/kamaluus onkin siinä, että kun se kuulostaa tarpeeksi tylsältä, niin vaikka siitä tiedotettaisiin ja tiedotettaisiin göbbelsmäisiä määriä lentolehtisiä, postiluukuista, se ei kiinnosta ketään ennen kuin sen arkeen vaikuttava puoli konkretisoituu.

Miksi? Koska hallinnollisella terminologialla näkyvät asiat ovat näkymättömiä.

Ja siksi me tarvitsemme manifestin. Siksi meidän olisi aika ottaa tila takaisin kieleltä, joka myös hyvää tarkoittavien ihmisten käsissä muuttaa maailmamme epätasa-arvoiseksi.

Mutta vielä toistaiseksi hyvän äänitorven puuttuessa, saamme tyytyä profeettoihin, jotka puhuivat aiheesta jo kymmeniä vuosia sitten.



Lue lisää

12.3.2016

Rattaana hyvän organisaatiossa

Huomenta blogi, ei ollakaan vähään aikaan nähty. Mietin tässä päivänä toisena, miksen ole kauheasti taas mitään päivitellyt. Blogin alkuaikoina päivitystahti oli kova, mutta nyt viimeisen vuoden ajan päivityksiä on tipahdellut silloin tällöin.

Ensimmäinen syy on tietenkin kiire. Olen työllistynyt matkan aikana ja se syö päivästä työpäivän verran hyvää kirjoitusaikaa. En tietenkään valita, mutta tiedostan tämän syyksi.

Toinen syy lienee siinä, että olen kirjoitellut tänne yhtä pidempää ja raskaampaa blogitekstiä jo jonkin aikaa. On päässyt syntymään sellainen klassinen ”jos en kirjoita sitä isoa juttua, en kirjoita mitään” –tilanne. Tärkeä asia kun on tekemättä, vähemmän tärkeät jäävät. Kyllä sekin vielä tänne jossain välissä päivittyy, mutta ei nyt ainakaan ihan heti.

Kekkasin kuitenkin nyt aamulla kolmannen syyn, joka oikeastaan on myös se syy miksi kirjoitan nyt. Nimittäin, tajusin että olen tässä viimekuukausina päässyt töihin, joka tyydyttää maailmanparannustarvettani. Blogin ihan ensimmäisessä postauksessa luki näin:

Tämä on päiväkirjahenkinen blogi, eli tulen käsittelemään omaa elämääni ja siinä samalla asioita joita päivittäin ajattelen. Voitte siis odottaa paljon saarnankaltaisia valitusvirsiä ajankohtaisista asioista, hypetystä leffoista/sarjoista/sarjakuvista sekä masentunutta valitusta opiskeluelämästä työelämään siirtymisen vaikeudesta.

Tämä saattaa kuulostaa siirappiselta ja organisaatiouskovaisen sokealta hehkutukselta, mutta en oikeasti usko ihmisten tajuavan, kuinka paljon hyvää Helsingin kaupunki yrittää tehdä. Olen nyt sekalaisissa pätkissä ollut toista vuotta kaupungilla ja erityisesti kaupunginkanslian yritys tehdä prosesseja läpinäkyviksi, tuoda palveluja ihmisten lähelle, voimauttaa, demokratisoida ja auttaa, on työntekijälle välillä ihan hengästyttävää. Toki NK:ssa oli myös paljon samaa, mutta toimintaympäristö oli kohdennetumpi. Kansliassa näkee kauemmas ja useampia kohteita.

Tuntuiko epäuskottavalta? Okei, listataan vähän palveluita joita kaupungilla on, tai joissa kaupunki on mukana jonkin lonkeron kautta.

Palautejärjestelmä. Yksi luukku, jonka kautta kuntalainen voi ottaa yhteyttä kaupungin hallintoon.

Kerro kantasi. Järjestelmä, jonka avulla kunta voi kysyä asukkaiden mielipiteitä ajankohtaisiin asioihin.

Kerro kartalla. Tulee sulautumaan edelliseen palveluun, mutta nimi kertoo varmaankin paljon.

Ruuti.net Aloitteet. Palvelu, jonka kautta nuoret voivat lähettää aloitteita kaupungille.

Päätökset beta. Yksi paikka kaikille kaupungin julkisille päätöksille.

Helsinki-kanava. Kaupungin oma TV-palvelu, josta voi seurata vaikkapa kaupunginvaltuuston kokouksia suorana.

Palvelukartta. Kaikki kaupungin palvelut kartalla.

Kartta.hel.fi. Tarkin mahdollinen kartta Helsingistä. Mukana kaupunginosajaot, katujen nimien historiatiedot ja tarkkuus aina kaavakuvaan asti.

Sähköinen asiointi. Verkkopalvelu, jossa voi täyttää kaupungin lomakkeita, hakea lapselle päiväkotipaikkaa, uusia reseptejä, varata terveyskeskusaikoja tai esim. hakea tonttipaikkoja.

Infopankki. Perustietoa Suomesta 12 kielellä.

Ilmonet. Työväenopiston kurssi-ilmoittautuminen suoraan verkossa.

Reittiopas. Kaupungin julkisen liikenteen opas, josta saa personoidut häiriötiedotteet ja vaikka pyöräreittisuunnitelman.

Näiden lisäksi löytyy vaikka kuinka paljon muutakin, mutta eiköhän pointti mennyt jo läpi. Kaupungilla on siis monen monta rautaa tulessa ja ainakin omasta kokemuksesta voin sanoa, että taustalla on ihan vilpitön halu tehdä parasta mahdollista kaupunkia. Ja okei, tiedän kyllä ongelmiakin olevan, mutta silti.

Joten yritä sitten tässä löytää energiaa iltaisin ja viikonloppuisin kirjoittaa ”saarnankaltaisia valitusvirsiä ajankohtaisista asioista”, kun pääset arkisin tekemään asioita, jotka omalla pienellä panoksellaan yrittävät vähentää maailmasta syitä valittaa.




Lue lisää

4.1.2016

Little Airline of Horrors

Now this is a story all about how, 
my flights got cancelled three times around,
I’d like to take a minute just sit right there,
I’ll tell you why you should never try to fly Turkish Air.
 


After six wonderful days in Istanbul it was finally time to head home to Helsinki. We were booked on a morning flight (08.50) from Istanbul to Helsinki on Friday 1.1.2016. We’d had some problems with the online check-In at Helsinki, so we decided to do the check-in at Atatürk Airport.

When we got to the airport we tried to use the machines, but they told us to go to the counters. No explanation was given from the machine apart from directions. Our flight was on the board in Departures, so we didn’t think much of it. Finland is a small country and most services that are designed for “everyone” don’t always work for us. Like the free 15 minutes of WIFI at Atatürk, as we were soon to find out.

We queued to the correct counter with quite a few other people. It took 20min or so. Once we got to the counter we got hit with the news: our flight was cancelled. No explanation was given, but we assumed it was due to the heavy snowfall the day earlier. OK, it had snowed two days in a row, but it was clear and beautiful for the entire day on Friday. We got sent to the supervisor counter, right next to us. 



Enough snow to kill a Turkish airport

Now, I’m not trying to bore you by giving a much detailed explanation on how we moved from one counter to the other. It happens at airports. But in order for you to grasp our situation, I need to be a little bit more detailed than you’d probably like at this point. This entire thing is basically about getting information from Turkish Airlines so bear with me for now.

We queued for the supervisor counter for maybe ten minutes after a member of staff came and told us to move to another supervisor counter that had a shorter line. So we moved and waited for about an hour - hour and a half. Time becomes an odd sticky thing when you’re at airports. You’re never really the master of your own time so you just let it flow and hope for the experience to be over soon. That’s why I can’t be sure about the lengths of all individual waiting periods, but you get the idea anyway.

People in front of us got their luggage sent inside, so we were quite hopeful. When it eventually became our turn, we got the confirmation from a tired looking gentleman. He took a look at our passports and told us that our flight was – indeed – cancelled. He gave us new boarding passes for a 13.35 flight to Helsinki. I tried to ask him whether he believed that this new flight would fly or not, and he didn’t give me an answer. He just muttered something about it not being sure at this point.

Well, we were cheery anyway. We got inside through passport control and security – this took some minutes, the queue wasn’t that long – and started our long waiting period. The time was around 09.00(ish) at this point. My travelling companion went to sleep on one of the benches as I strolled around the airport.

I kept watching the screens for information, as you naturally do at airports. Our cancelled flight was still on board, with the tag “waiting for gate”. Now, I found this strange since it was well after the original departure time and we had already been told that the flight was cancelled. Why would it still be on the board?

There were huge crowds at every big announcement screen. People were actually lying on their backs watching the screens, waiting for information on their flights. I felt sorry for them.

About two hours before our flight was supposed to take off, we went and joined the hundreds of people waiting at the nearest “go to gate” screen for our gate. I had a bad feeling about it, since our previous flight had just magically disappeared from the screens without ever being cancelled and our current flight had the unnerving “waiting for gate” signal on it.

At this point, at around 11.30 my dad called me from Finland. The conversation went something like this:


Dad: Hi, I heard your flight got cancelled

Me: Yeah, we’re waiting for the gate for our new flight.

Dad: The one that is supposed to be in Helsinki at five?

Me: Yeah, that’s the one. How did you know?

Dad: That’s the one that’s cancelled.

Me: What?

Dad: It says so on Helsinki-Vantaa webpage. That flight is cancelled.

Now this is an important point in this story. We were standing at Atatürk International watching the departure gates as my dad called me. Our flight status was still “waiting for gate”. My dad had thought that we were supposed to be coming over on the 13.35 flight not on the 08.50 one. He had known well ahead about our flight before us.

This resulted in a panicked 15 minutes in which we were going through our tickets trying to find a mistake made by my dad, but at around 11.45 our flight status changed on the big screen into “cancelled”.

Now what are you supposed to do when your flight gets cancelled? I don’t know. I’ve never had this happen to me whilst on an airport. It sure isn't taught in schools. We figured that we should try to contact Turkish Airlines. It is the sensible thing you want to do, right? Little did we know, it would lead to a big mistake, but we’ll get to that later.

So we tried to find a counter, any counter with Turkish Airlines staff on it. Turns out, there was absolutely no staff anywhere who had any insignia on them. Security guards yes, shop people yes, but no information desks anywhere. There was absolutely no information given out, none on the screens, none via announcements none from staff members. We saw a sign saying “Flight Transfer” and that’s where we went, since there was nothing better to be found.

I honestly don’t know if this was the right place to go. I suppose on a normal airport it might be, but not in Istanbul, not this time.

We went where the flight transfer-signs were telling us to go. After a long corridor we went down a flight of stairs only to meet two non-English speaking ground staff members who were keeping everyone from getting into the flight transfer area. Long gone were the happy faces on Turkish Airlines posters or the chef-hatted flight personnel who are supposed to cook your delicious on-air dish. The male security guard only answered in Turkish and the female one kept repeating "No!" "Keep back!" and so on. Yes, she did speak that much English when forced to, so I guess that made them nearly-non-English speakers.

Things were starting to get a little scary. There were more and more people cramming into this miniature space that was something between a lobby and a room. Most foreign tourists – like us – were trying to find out whether this even was the right place to be. Nobody had told us to come there, we had just hoped to get some information. Then suddenly someone at the centre started to shout really loudly and our tight pack was becoming a multilingual mob. The Turks amongst our mob were clearly not shying away from a fight with authority.

Eventually this uproar caused the female security guard to call someone via phone. She was pregnant, so I’m guessing the imminent threat of a fist fight was not something she was hoping for before maternity leave.

This caused a heftier security man to run in and my first thought was: “Oh shit, we’re so getting teargassed”. The guard looked angry at first, but once he got behind the corner and saw where all the commotion coming from, his face quickly turned from angry to scared. He shouted at the non-english speaking male security guard and signalled to let us all through. First humane and logical member of staff that night – and only one too I’m afraid.

We got to the transfer space which is a long corridor with some gates. I guess it could be used as flight gates, maybe it even is. Right in front of us there were people cramming into a line, so that’s where we went too. We stood there for a while, until the realization hit us that this was not the line, it was in fact the line for the line-cutters. A lovely man in a wheelchair pointed this out to us. He seemed to have been there for a while and had seen the process unfold. “They’re just pushing through here and getting thrown out at the other side, you need to go to the end of the line over there.” Lovely man, hope he got home already.

So we walked at the end of the longest line ever at an airport (turns out there was a longer on the check in side, but I found this out later). I’m guessing around 500-700 meters, with two to six people side by side. Holy Moses. We waited there for maybe 30 minutes before a member of staff came along to look at boarding passes. He took a quick look at it and said if you were in the right line, and of course we weren’t.

OK, at least we figured that we’ve gotten ourselves at the right area, if not the right line. We basically ran towards another line, which was at the other end of the same corridor. All would-be passengers we passed while moving were people behind us in the queue. The second line was shorter at the time we got there, maybe just 100-200 meters. Well this can’t be so bad.

It was, but we'll get to that.

We met a nice couple who were about our age. Internationals, if you will. One Danish the other Swiss with Canadian-Japanese heritage. They spoke excellent English and were more than happy to share their story so far.

They were flying Swissair, but were moved to Turkish. They had been given boarding passes and even got a gate number from the infamous screen. They were waiting for their airliner at the empty gate when an Etihad flight rolled in. The gate from which they were supposed to leave within minutes now had a wrong plane on it. The gate still said Zürich but it was obvious that there was no plane going to Switzerland from there. So they found their way back to the big screen, only to find out the obvious: a cancellation of their flight.

Now the reason I’m telling you this isn’t because they’re nice people to whom I am going to send a link of this text to, oh no. I’m telling you this because what happened next was truly unbelievable.

Remember, we were at the flight transfer line, waiting to get new boarding passes to new flights. So obviously we were frantically trying ty find flights out of Istanbul on our own too. I called a friend asking him to check out a few possibilities, my travelling buddy’s parents were recruited and the Dano-Suisse had the Swiss’ mother trying to pry a flight from Swissair.

And you know what, against all odds they succeeded. Whilst in the queue, they actually got a flight out of Istanbul. Not for Friday, but for Sunday anyway. They didn’t have to wait in line any longer. So we wished them good luck and they headed towards passport control.
 

A few moments later they came back panting. They’d gotten to passport control and there was a lady in front of them. She stood there talking with the stamp-man when they got there and pretty soon the conversation turned into a massive tantrum from the woman. Our newfound friends soon found out why: like the woman, they too were told by the border guard that they needed to go back in line to get their passports copied, so they could get new entry stamps on their passports, or exit stamps voided or something like that.

They had to go back to the line, they had to go through the line and go through any shenanigans Turkish Airlines had decided to put them through. Bad thing was, they had just left the line from a fairly comfortable middle-position, and it had only gotten longer since. “Find the Finns!” was apparently shouted.

So here we were. A merry group of travellers waiting in line to get our passports copied by Turkish Airlines.

And I cannot stress this enough: WE WERE WAITING IN LINE TO GET OUR PASSPORTS COPIED. We weren’t being given new flights, we weren’t being transferred to other airlines, we were just waiting for a member of staff to give us a copy of our own passports.


I'd love to tell you what was the actual reason we needed to get our passports copied, but no one ever told us that. Not even @TK_helpdesk twitterprofile after I asked them (and provided a clear description of the situation via direct message)




In hindsight, we should’ve never entered the transfer zone, but we didn’t know it at the time. Also, we should’ve never gone through passport control before we were sure our flight was boarding. Would’ve, could’ve, should’ve. Fat good it did to us at this point. We were truly and totally knee deep in Turkish Air (yes, it is a synonym).

We waited in this line for whopping three hours. My travelling buddy went quite early on to search for something to eat – there was none. There was no way to get anything to eat or drink while we were at the transfer terminal. Our original idea was to eat something once our gate was confirmed, but this obviously didn’t happen. So thirsty and hungry we were, trapped like cattle in a slow long queue. We couldn’t go back and we couldn’t go forward. There was only one way out and it was controlled by the actions of Turkish Airways.

After maybe two hours we had reached the part of the line where there’s usually a zigzagging part – you know the kind that all airports have. Well, surely enough this wasn’t the case this time. Instead of an orderly queue, there was a mob pushing its way towards the counter. People were pushing themselves tighter against the backs of other people, while waiving their passports in the air, trying to get a member of staff to notice them. Slowly but surely we started to squeeze deeper into the mob.

We could see the ground staff copying passports and boarding passes and every now and then a man would stand up on the counter to shout out people’s names. Now, I don’t want to say that this unorganized hell was their fault. I’m sure they didn’t make the rules nor did they organize the queueing system, but here’s the point: no one did! It was a total chaos. People were being shoved around, a lady next to us had to leave because she was fainting and older people weren’t helped because they couldn’t go into the hot and pressurised centre of the mob. 


Have you ever been to a really busy nightclub? You know, the kind where you go to the bar counter to get drinks, only to find that there’s just one bartender serving ten meters of bar and people are pushing against each other in seven rows. The air is hot, your back and your chest are tightly between two people, and you can feel the pressure mounting. Imagine that for more than an hour, in a space where the air is not moving, people are shouting, you can’t get anything to drink, you can’t go to the bathroom anymore and the worst part: you know it will not help you in any way.

We were somewhat lucky to have the somewhat taller Dane with us, because he could hand our passports to the counter from well further than I ever could have.

So eventually we gave them our passports and moved to the other side of the counter, away from the mob. We were sweaty and tired. My legs felt like I'd been jumping up stairs for an hour. The counterstander-gentleman was trying to hand out passports only to that side, so let’s give him a little credit for trying to manage the chaos. I feel a little sorry for the staff too, because after seeing the pandemonium going on at around 15.00 I can only imagine what it was like later on.
 

We got our passports about 30 minutes later and walked through passport control into the baggage claim area. So we were heading out of the airport. Again, no one was to be found who could give us any information and we had to decide what to do next.

Basically we had four options:

1. Get our bags and go back to the check-in counters (where we had waited for two hours before getting our boarding passes). The problem was, our luggage was nowhere to be seen, so this really wasn’t an option.

2. Not get our luggage and go to the check-in counters (where we had waited for two hours in the morning) and risk maybe having to get back to file a report on lost luggage.

3. File a lost luggage report and go wait for unmentionable hours.

4. File a lost luggage report, get the hell out of Atatürk and get new tickets from the internet.

We went to the lost luggage counter and had to file a report. This took another hour. At one point I tried to ask the Dane about a tag number, if he knew anything about it, and couldn’t keep the paper still enough in my hand for him to read it. It was both embarrassing and scary. I hadn’t realised how deprived of nutrition and moisture I was. I was literally shaking.

There was Coca-cola and sandwiches being handed out by Turkish Airlines, so I’ll give them that. They tried to kill me, but also they saved me just before doing me in. Reminded me a little of my time in the Finnish military service. With all the queues, deprivation and false information.

So when I listed our four options, I lied a little. We honestly didn’t have any other option than to file a missing luggage report and get as far away from Turkish Airlines and Atatürk Airport as we possibly could. We were given no information, and the little information that was given was either false or overoptimistic. Seeing later on what was happening at check-in, I'm pretty glad we decided to head out. (remember the link earlier on, this one)

To sum things up: I’m pretty sure the supervisor knew as early as 09.00 that morning that we weren’t going to fly and at around 11.00 my dad knew we weren’t going to fly. I’m only guessing here, but I’m sure Turkish Airlines knew all along what they were doing. They were trying to move people around the airport so they all wouldn’t head over to the flight transfer desks at once, or even worse, go to the check-in counters. They were withholding information from passengers in order to look good.

When I got to the hotel I checked flightaware for Atatürk stats. It says that only 10% of all flight from Atatürk were cancelled on Friday and 3% got delayed. Now I had a long good look at their runways for three incredibly long and frustrating hours, and I can guarantee this stat is not true. Either Atatürk International is quieter on January first than Helsinki-Vantaa is on a Tuesday night during Midsummer, or Turkish flight officials create the types of flights like our first one that go from “waiting for gate” to simply disappearing. 



Screencapture from FlightAware.com on the stats of January 1st 2016
Now I’m not saying that no flights got out of Istanbul that day. I saw people running to gates and I saw planes rolling into the airport. So it might be that some planes did in fact leave, but for the thousands of people who were queueing with me will pretty much agree that this stat is a lie.

Thank you for reading this far. I’m sure my English is appalling and not quite up to my usual literal standards, at least to my usual readers. 





 

Sure you must think it’s all over now? We got new tickets and flew home? FUCK NO! THIS STORY JUST REACHED ITS MIDDLE, IT IS TIME FOR ACT TWO!!!!!! 

Revenge of the Istanbul Atatürk Airport.

In this part of the story there is no more gross negligence, only horrid customer service, a very badly organized ground staff and a company that truly has to hate travellers going to Finland.

We got tickets for Sunday. One way flight straight to Helsinki, yay. We had checked the weather forecast and it signalled for more snow on Saturday so we figured it would be best playing it safe by travelling on Sunday. Turns out it was a good idea, since half of our two person group got sick on Saturday, and it’s not nice to fly when your temperature is rising rapidly.

I used my Saturday for angry Twitter messages, angry customer feedback to our travel agent and an angry phone call to my insurance company. Their 24/hour helpline did not answer on the seven times I tried to call them on Friday, so maybe it's open for 24 hours and then closed for the next 24.

We got to Atatürk around 11.00 on Sunday. Our first flight was the famous 13.35 this time. We didn’t want to wake up early due to sickness and prior experience, so we got the later one.

I put my passport in the machine and the words came out: “No seats available, please contact check-in desk” or something quite similar. I cannot tell you how much this pissed me off.

Being wiser this time I grabbed the first person standing next to the machines and asked him, whether this meant that we needed to see the check-in counter or the supervisor check-in counter. It was the supervisor, obviously.

And here I was back in the same queue as two days earlier. The wait took around one hour this time, and when I finally got to the person she told me - of course - that I needed to go to another queue. This time it was overbooked/sales -counter that I needed to see. I grabbed the closest person I could find and asked them to take me to the sales-counter.

For 20 minutes I stood in front of a counter where a woman was just “waiting for her colleague”. Only that, if you don't count playing with your nails. This was the sales desk without anyone handling sales. Eventually the woman got bored and walked our little line to another sales desk that had maybe six people in front of us.

Welcome to the lovely world of handling the chaos caused by several missed flights, that have resulted in overbookings which have caused more missed flights. I stood in this line for two hours. It wasn’t all unpleasant, I met two Finnish women who I consulted in getting as far away from Istanbul as possible. Also, this time we weren’t in a blank corridor waiting for someone to copy our passports so I got to eat a Whopper and drank plentyful.

After two hours we got a flight. We could have gotten home on that day but because of the long wait, no connecting flights were available. There were some earlier, but not anymore. So we got booked on a Monday flight to Helsinki via Münich. But here’s the catch: we got booked, we didn’t get the tickets.

The sales counters were so crowded, they had moved employees over at substations such as ours, where they could handle bookings. But in order to get the tickets, you still needed to get to the main ticket office, where they would print them out for you. So instead of one massive queue that looks bad on Twitter, they had numerous mini lines, where you just got a "booking".

So there we went. Over to the main ticket sales counter. The line was long, yet again. But with two employees working it, it only took an extra hour of my life to get through it. We got our tickets, yay! I tried to ask them about accommodation and the answer was: "You need to go to supervisor desk". I had no intention on doing that, whatever the reason.
 

Imagine as a Finn watching this closed counter for an hour, while waiting for service on another airline.

Our flight was really early in the morning, at 07.40, so we decided to do the check-in right away. It had two upsides: first we got to know if everything was OK with our tickets (no overbookings), and second, we wouldn’t have to do the check-in in the morning. So over to the machines again we went.

I put my passport in the machine and, would you believe it: NO RESERVATION FOUND UNDER THIS NAME!

I again grabbed the closest person standing next to me and painstakingly pointed out to her the e-ticket numbers that we had. She said that we should go over to the supervisor desk. We weren’t polite to this person, I have to admit. But she did say to us: “You cannot have been stuck here since Friday, that’s impossible”

Yeah, sure it was indeed. We weren’t at Atatürk the whole time. We got new tickets to the first plausible flight we could imagine and went back to the city. No, we didn’t try to let them move us from one queue to another for an extra day, although had someone told us at the airport that after the baggage claim we needed to contact the sales desk, we probably would’ve.

But again, no information was given at Atatürk on Friday the 1st of January 2016. And most of the information that we got was either lies or deliberate misinformation.

Anyway, here I was again. Waiting at the supervisor line. It took maybe an hour, I couldn’t keep up anymore. I was exhausted. I had spent a lot less time at the airport this time, but during this time I had stood in lines as much or even more than on Friday.

The man at the counter was, surprisingly enough, quiet. He scanned the code for our lost luggage but said nothing of it (I'm guessing it's because I had to re-do my lost luggage report in Finland - it wasn't filed by staff in Istanbul, could you believe it?). We might never see them again. He also gave us boarding passes for Münich, not Helsinki. He told us we needed to change in Münich to Finnair, which honest to all the gods and demons high and low was the best news I’ve gotten from any Turk ever! I have even worked with a Turk last summer.

After prying it out of the man, he yielded to tell us we could go to the Turkish Airlines Airport Hotel Desk to get accommodation for the night. And we went there, only to find the longest queue of the day. (and it might have been impossible to get a room, who knows)

And so I put my credit card to its best use ever: getting an airport hotel room from one of the merchants.

All good things must come to an end sooner or later, and even this long story has its ending. I’m currently sitting in a Finnair Airbus A320, on my way to Finland. The Finnish captain just apologized for the delay of 15 minutes, which caused me to laugh out oud loud for the first time during this ordeal.

Our transfer time in Münich was a tremendous 20 minutes in its entirety, the last revenge of the Turkish Airways sales counter personnel, but thanks to a very helpful German transfer desk lady, we were ushered through the gates and past all lines.

Summa summarum: I don’t know. Maybe we were stupid, wanted too much and didn’t know the correct procedures.

Or maybe Turkish Airlines is just one crappy airline with good onflight meals.
Lue lisää