Suomalainen kohtaaminen

Menin kaverini kanssa katsomaan Ruotsi – Italia -ottelua erääseen kalliolaiseen ravitsemusliikkeeseen. Meillä oli aikaa ja ajattelimme nauttivamme illasta paremmin jos katsomme vähän hokia. Istuimme pöytään. Ystäväni kommentoi paikkojemme muuten hyviksi, mutta koska penkit olivat kohdallamme kaarella, saisimme toivoa ettei viereemme tulisi ketään ördääjää. Viereemme istui nainen joka kyllä esitteli itsensä, mutta kutsun häntä nyt tässä signoraksi.

Signora kysyi aluksi, jotta onko vieressämme tilaa? Olihan siinä. Sitten hän ilmoitti vaihtaneensa paikkaa, koska ”noi virolaiset haastaa riitaa” ja samalla hän ilmaisi halunsa istua suomalaisten vieressä. Oliko meissä sitten jokin suomalaisleima – tiedä häntä? Signoran poikaystävä liittyi seurueeseen pian. Kävi ilmi, että poikaystävä oli virolainen ja hänen vanhempiensa kansallisuudet olivat virolainen ja venäläinen. Pian pöytään saapui lisäksi virolainen herra ja kaksi venäläistä naista.

Tässä vaiheessa pitää kertoa, että en pysty kuvailemaan ketään seurueesta ulkonäön puolesta. En katsonut heitä. Mutta koska katsomassamme jääkiekko-ottelussa ei ollut äänet päällä, valtasi seurue äänimaailman. Ja erityisesti koska signora koki kovasti jatkuvasti tarpeelliseksi kysellä kansallisuuksista, ne jäivät mieleen. Signora istui vieressäni, ja heti kun häntä alkoi ärsyttämään muu seurueensa, koki hän tarpeelliseksi referoida minulle heidän keskustelujaan.

Kuulin varmaan noin 20 kertaa että signora on asunut 13 vuotta ulkomailla ja hän kertoi varmaankin yhtä monta kertaa olevansa esimiesasemassa työorganisaatiossaan. Tokaisut kuten: ”voitsä uskoo mitä toi ryssä äsken sanoi?” ja ”et ikinä arvaa mitä toi ryssä nyt luuli?” yleensä alustivat kertomuksia joissa häntä ilmeisesti oli loukattu, tai oletettu hänestä jotain mistä hän koki tarpeelliseksi loukkaantua. En silleen ollut kiinnostunut. Kuitenkin aina kun tarina oli ohi, joka kerta kun olin kuullut venäläisen naisen kysyneen jotain triviaalia, kuten ”eikö ulkomainen miehesi jättänyt sinulle mitään” ja nauttineeni selostuksesta siitä kuinka suomalaiset eivät koskaan kysyisi noin törkeitä, seurasi kertomus siitä kuinka hän on esimiesasemassa organisaatiossaan ja kuinka hän asui 13 vuotta ulkomailla ja kuinka hän on asunut nyt neljä ja puoli vuotta suomessa. Signora pyyteli jatkuvasti anteeksi häiritsemistään, mutta kehtasi puolustella sitä sanomalla haluavansa ihmisten tietävän ”millaisia noi oikeesti on.”

Aikansa harrastettuaan tautologiaa, signora kyllästyi puhumaan kuuroille korville ja alkoi kevyt kyseleminen.

S: ”Mikä sun nimi on?”

E: ”Eeli”

S: ”Mun nimi on (nimi, mutta kutsumme häntä edelleen signoraksi)”

S:”Kuinka vanha sä oot?”

E: ”28”

S: ”Ai sä näytät yli kolmekymppiseltä!”

E: ”Okei sit.”

Signora ei oikein saanut minusta mitään irti. Olin jatkuvasti hänen kanssaan pienessä puheyhteydessä toistelun yhteydessä. Vastailin hänelle minimaalisia tyhjänpäiväisyyksiä, joissa ei ollut mitään sisältöä, kuten: ”Jaa jaa” tai ”Sellaisia ne välillä on”. Nyt kuitenkin signora oletti keskustelun olevan hedelmällisempää, ja koska tuotin pettymyksen, kääntyi hän ystäväni puoleen.

S: ”Mikä sun nimi on?”

Y: ”(hyvin yleinen nimi pohjoismaissa ja Saksassa)”

S: ”Ootsä ruotsinsuomalainen?”

Ystäväni katsoi minua pitkään ja häntä selkeästi nauratti. Pelkäsin signoran suuttuvan reaktiosta, joten päätin puuttua keskusteluun.

E: ”Tarkoitat varmaan suomenruotsalainen etkä ruotsinsuomalainen?”

Signora nauroi ja ilmoitti litaniansa: 13 vuotta ulkomailla, 4,5 vuotta suomessa ja esimiesasemassa omassa työorganisaatiossaan. En tiedä miten se liittyi asiaan. Ystäväni vastasi, ettei hän ole suomenruotsalainen, mutta samaan hengenvetoon hän sanoi, ettei istuisi kyseisessä ravitsemusliikkeessä, mikäli olisi. Signora otti tästä nokkiinsa. Hän nojasi eteenpäin ja kysyi:

S: ”Mitä sä tolla tarkotat?”

Y: ”Eiku mä vaan sanon, että jos mä olisin suomenruotsalainen, niin mä istuisin paremmissa paikoissa.”

S: ”Yritätsä sanoa et mä en oo parempi ihminen. Mä voin kuule istua ihan missä mä haluan.”

Y: ”En mä sitä yritä sanoa, vaan meinaan vaan että suomenruotsalaiset istuu omissa paikoissaan.”

S: ”Mä käyn kuule stadissa! Mä käyn Circuksessa!”

Y: ”Suomenruotsalaisten sirkuksessa elefantitkin on suurempia”

S: ”Mitä?”

Y: ”Niin että suomenruotsalaiset käy erilaisissa sirkuksissa ja niillä on isommat elefantit. Mut siis en mä ole suomenruotsalainen.”

Signora kävi tässä vaiheessa ihan hiilenä. Hän ilmoitti, ettei hän pidä siitä että ihmisiä luokitellaan tuolla lailla. Hän oli kovasti sitä mieltä, että kerta hän on asunut 13 vuotta ulkomailla ja koska hän on esimiesasemassa omassa työorganisaatiossaan, on hän aivan yhtä hyvä ihminen kuin kuka tahansa muukin. Mitään ristiriitaa hän ei nähnyt tämän keskustelun ja hänen edeltäneen ulkomaalaisvihansa välillä. Hänellä saattoi olla hieman huono itsetunto. Mutta oikeasti: kuka pahvikallo käyttää kymmeniä minuutteja luokitellen ihmisiä huonommiksi ja kehtaa tämän jälkeen loukkaantua, kun joku yrittää leikkisästi heittää vähän ilkeämielistä vitsiä samasta aiheesta?

Signora oli kyllä hyvin humalassa ja varmaan vähän huumorintajutonkin tyyppi. Silti, tajuton ksenofobia yhdistettynä aivan alkeelliseen käsitykseen ihmisen yhdenmukaisesta kohtelusta muuttui tämän signoran mielessä sekavaksi sopaksi, jota ei olisi jaksanut kuunnella sekuntiakaan. Me kuuntelimme sitä kaksi kaupallisen jääkiekko-ottelun televisioitua erää. Pahinta oli, että hän oli todellakin vakavissaan kaikesta mitä hän sanoi. Hän inhosi syvästi venäläisiä/virolaisia keskustelukumppaneitaan ja hän halusi (sekä oletti) muidenkin suomalaisten vihaavan heitä. Samaan aikaan hän vihasi oletusta siitä ettei hän itse olisi tasavertainen kaikkien muiden kanssa. Ilkeä ihminen voisi sanoa, että signora piti itseään parempana kuin muut. Syistä jotka ovat varmaan jo selvät? 13 vuotta ulkomailla jne.

Olen tavannut elämässäni lukuisia todella ärsyttäviä ulkomaalaisia ihmisiä. Siinä mielessä kaikki kansallisuudet ovat yhdenvertaisia: kaikkialla on idiootteja. Kuitenkin, vaikka virolaiset ja venäläiset naapurissamme olisivat olleet maailman ärsyttävimpiä ihmisiä, eivät he minua häirinneet. Kukaan heistä ei sanonut minulle tai ystävälleni sanaakaan. He näkivät että me katselimme peliä, eivätkä edes yrittäneet ottaa kontaktia. Signora taas halusi sivistää meitä siitä, kuinka ärsyttäviä jotkut ihmiset voivat olla jos heidän kanssaan puhuu. En ota kantaa ovatko vaiko eivät, ainoa ärsyttävä ihminen meidän pöydässämme oli Signora. Hänellä ei ollut minkäänlaisia tapoja: hän oli töykeä, itsekeskeinen ja huomaamaton. Hänelle itselleenkin olisi tehnyt hyvää hakeutua samanmieliseen seuraan. On muutenkin ehkä epäkätevää oman identiteetin kannalta seurustella virolaisen miehen kanssa, jos virolaiset kerta niin ärsyttävät.

Jäin jälkeenpäin vähän miettimään, jotta oliko signoralla kenties joku pointti? Pitäisikö minun kiinnittää huomiota joihinkin vähemmistöihin, jos heihin tutustuminen saisi minut vihaamaan heitä? Olen tutustunut aikuisiällä paremmin ainoastaan ranskalaisiin ja täytyy kyllä myöntää, että monet piirteet heissä kansana ja yksilöinä ärsyttävät minua. Samalla kun ihmisiä oppii tuntemaan, heistä löytää piirteitä joista pitää ja joista ei pidä. Minä loppupeleissä kuitenkin pidän ranskalaisista, sekä kansana että yksilöinä. Ovathan he monesti tarpeettoman hankalia ja byrokratiaan taipuvaisia, mutta olennaisinta on aina loppujenlopuksi heillekin hyvä ruoka ja hyvä seura. Ranskalaiset saattavat olla töykeitä jos et puhu ranskaa, mutta ihania jos opit tuntemaan heidät. Kokisinko samanlaisia tunteita venäläisistä tai virolaisista? Voi olla. Ehkä toisten vihaaminen riippuu sitten kuitenkin enemmän siitä tyypistä joka vihaa, eikä niistä ihmisistä joita vihataan?

Lopuksi signora päätti vielä mennä tupakalle ja pyysi minua vahtimaan hänen juomaansa, takkiaan ja huivia. Lupasin katsovani ja jatkoin pelin seuraamista. Signora palasi pian, istui alas takkinsa ja huivinsa päälle ja alkoi tivata:

S: ”Onko mun takki tässä?”

E: ”Siinähän se.”

S: ”Onko mun huivi tässä?”

E: ”Eipä ole sitäkään kukaan vienyt.”

S: ”Vahditko sä mun juomaa? Ei kai kukaan oo huumannut sitä?”

E: ”Ei valitettavasti, joudut viettämään illan ilman huumeita.”

Signora istui ehkä viisi minuuttia hiljaa pöydässä ennen kun hän ilmoitti miehelleen haluavansa lähteä keskustaan. He pakkailivat kamojaan, mutta lopuksi hän vielä kysyi ystävältäni:

S: ”Niin et kai sä oo ruotsinsuomalainen?”