Kävin eilen ulkona kotitalouteni toisen puolikkaan kanssa.
Illan teema oli treffit, eli leffa – ravintola – drinkit.
Elokuvissa kävimme katsomassa Nälkäpelin. Paljon kohkattua
elokuvaa ei voinut olla vertailematta Battle Royaleen, joten minulle kokemus
jäi torsoksi monessakin suhteessa. Oltiin kuitenkin yhtä mieltä myös siitä,
että elokuvana Nälkäpelillä olisi ollut huomattavasti parempi potentiaali kuin
mihin tekijöiden toimesta oli kyetty. Pääosaa esittänyt Jennifer Lawrence oli
todella hyvä ja juonipuolella oli onnistuttu välttämään suurimpia sudenkuoppia.
Ehkä se mikä häiritsi lähinnä, oli tarinan sivujuonien – kaiken politisoinnin,
pelin pelaamisen ja mediakritiikin – ylivertaisuus itse pääjuoneen nähden.
Elokuva kertoi selviytymistarinan tai kasvutarinan, jossa sivussa oli muita
elementtejä. Muut elementit olivat kuitenkin parempia kuin itse päätarina. Ehkä
se kirja sitten on parempi jos se keskittyy niihin muihin seikkoihin enemmän.
Vähän myös haittasi vastikään nähty Avengers. Vertailukohtana
Nälkäpelin sankaritarinalle Avengers oli vähän epäreilu. Avengers oli niin
mielettömän hyvä, että Nälkäpeli kärsi väkisinkin, vaikkei elokuvia pitäisi
voida edes vertailla.
Leffan jälkeen kotitaloutemme arpoi ja arpoi ruokapaikkaa.
Helsingissä ei niin vaan kävellä ravintolaan sisälle lauantaina kahdeksalta
ilman pöytävarausta. Lopulta päädyimme libanonilaista ruokaa tarjoavaan
Farougeen Yrjönkadulle. Toinen ruokailija oli kuulemma jo kauan halunnut käydä
kyseisessä ravintolassa, joten ihan kiva että kävi näin. On muuten jännää miten
kaikkien korkeampaan statukseen pyrkivien ravintoloiden täytyy yrittää näyttää
samanlaisilta. Simppeliä sisustusta ja valkoisia pöytäliinoja käytetään luomaan
tietty illuusio ”paremmasta paikasta”. Eipä se sinänsä minua haittaa, mutta
olisihan se kiva jos joskus uskallettaisiin rikkoa kaavaa.
Alkuruoaksi jaoimme Sambusik Lahme -nimellä kulkevat pienet
lihapasteijat. Sokkotestissä en olisi erottanut kyseisiä herkkuja Alepan
lihapasteijoista. Ei hyviä eikä huonoja, vaan täysin merkityksettömiä. Söimme
kyllä ne mielellämme, mutta eipä erityisemmin jäänyt mitään sanottavaa tästä
libanonilaisesta herkusta. Viiniksi otimme libanonilaista roseeta.
Pääruoaksi minä otin yön yli haudutetun lampaanpotkan
timjamikastikkeessa. Lisukkeena tarjoiltiin ”burghulia”, joka siis mitä
ilmeisemmin oli bulguria kirjoitettuna hauskan eksoottisesti. Annos oli aivan
ihana. Lammasta pystyi syömään ilman veistä ja maut tanssivat kitalaella. Olen
jostain syystä syönyt tämän saman annoksen aika usein ja lähinnä Pariisissa,
eikä halsinkiläis-libanonilainen kalvennut kyllä lainkaan ranskalaisille
vertailukohdilleen. Annos oli parasta mitä suomesta olen saanut – yhtä hyviä on
kyllä ollut, mutta ei kovin paljoa parempia.
Seuralainen otti ravintolan nimikkoannoksen, eli riisillä ja
pähkinöillä täytetyn kukonpojan sahramikastikkeessa. Kovasti tuo kehui sitä,
mutta itselleni kaikki pähkinäruoat jäävät väkisinkin etäisiksi. Allergikkona
en ole koskaan oppinut nauttimaan pähkinän mausta, joten pieni haarukallinen
annoksesta maistui minusta lähinnä pliisulta. Ilmeisesti kuitenkin annos oli
hyvä muistutus siitä miten hyvää kana voi olla kun sen oikein valmistaa. Hunajamarinoituja
broilerin fileesuikaleita syödessä on helppo unohtaa kyseessä olevan ihan
oikeasti hyvä ruoka-aine, josta hyvä kokki taikoo Farougen kaltaisia
mestarinäytteitä.
Jälkkäriksi nautimme puoliksi passionjuustokakkua ja
libanonilaista kahvia. Molemmat olivat todella kelpoja, mutta kakku oli sen
verran petiitti, ettei sen jakamisessa ollut paljoa järkeä. Alkuruoat vielä
pystyi jakamaan, mutta jälkiruoka oli siihen vähän liian pieni. Kahvi oli todella herkullista, vaikkei sitä
tarjoiltukaan tulikuumana. Juotavan lämpöisenä kahvin tarjoileminen tuntuu
minusta ainakin vähän oudolta. Onko se odottanut pöydällä? Eikö se olekaan
tuoretta? Oli miten oli, mutta hyvää se oli.
Päätimme käydä digestiiveillä Vaasankadulla, joten
hyppäsimme ysin ratikkaan Erottajalta. Ravintolat Bar Molotow ja Pub Heinähattu
eivät kyllä ole omiaan antamaan Vaasankadulle ”rosoisen kaupunkilaista
tunnelmaa”. Kyseessä oli ilmeisesti trendibaareja tjms. joissa me tietämättämme
trenditietoiset maalaiset viihdyimme oikein hyvin. Illan päätteeksi päätimme
vielä nauttia yöpalana Vegemestasta burgerit.
Minä söin VQ:n ja seuralainen Piraatin. Molemmat olivat ihan
kipeen hyviä. Yöhampurilaisen hankkiminen Vegemestasta oli muuten hauska
kokemus, kun meidän jälkeemme liikkeeseen saapui varsin päihtynyt ja
aavistuksen tuhti herrasmies, joka kuitenkin oli ilmeisen tietoinen siitä missä
oli ja mitä halusi. Heppu oli sellainen fiksu versio klassisesta ördääjästä:
selkeästi vähän ärsyttävä humalassa, mutta kuitenkin samalla saattoi nähdä
miehen toimivan pelkällä ytimenjatkeella paremmin kuin valtaosa känniläisistä
vertailukohdista nakkikioskeilla. Vegemesta voisi ottaa tämän mainoksekseen: ”meillä
känniääliötkin on parempia!”
Kaiken kaikkiaan meillä oli oikein kiva ilta. Nälkäpeli,
Farouge, Vaasankatu ja Vegemesta olivat kaikki kokemuksensa arvoisia.
Suosittelen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti