Leijonat

Käytin eilisen iltani sosiaalisessa mediassa haukkuen Suomen miesten jääkiekkomaajoukkuetta. Peli USA:ta vastaan oli aivan kammottavaa katsottavaa. Se oli kuitenkin enemmän USA:n hyvyyttä kuin Leijonien huonoutta. Suomi on puolustavana maailmanmestarina skoutattu hyvin ja USA pelasi juuri niin kuin Leijonia vastaan kuuluukin pelata. Toitotin jo Bratislavan MM-kisoissa Suomen puolustuksen heikkoutta, mutta koska tuloksena oli maailmanmestaruus, ei siitä kauheasti voinut joukkuetta syyttää.

Nyt kuitenkin pelitavat ovat tiedossa ja joukkueen pitää löytää jostain uusi vaihde. Mutta mistä? Paljon on kehuttu Suomen viisikkopelaamisen vahvuutta. Leijonat osaavat pelata joukkueena. Nyt kuitenkin USA:ta ja Kanadaa vastaan pelatuissa otteluissa viisikkopelaaminen hajotettiin iskemällä Suomen hyökkäyksiinlähtöihin. Pakit eivät päässeet antamaan ensimmäistä syöttöä. Molemmissa otteluissa loistivat Suomelta lähinnä lahjakkaimmat yksilöt ja viisikkopelaaminen oli kateissa. Onko Suomi sitten niin huono yksilötasolla kuin USA:ta ja Kanadaa vastaan näytti? Katsellaanpas vähän näitä yksilöitä:

Kari Lehtonen: Paljon kritiikkiä osakseen saanut Kari Lehtonen on tolkuttoman hyvä maalivahti. Hän pelasi aikanaan SM-liigassa hyvin, hän pelasi tulokkaana Atlantassa hyvin ja hän pelaa nyt Dallasissa hyvin. Lehtonen on aggressiivinen ja suurikokoinen maalivahti, jonka heikkoutena on pidetty ylipelaamista. Mies saatetaan liriin parilla sivuttaissyötöllä, kun sijoittuminen on ollut alun perin turhan hyökkääjiä haastava. Monta kertaa näissä otteluissa pohjois-amerikkalaiset joukkueet ovat saaneet Lehtosen pelattua pihalle tilanteissa. Esimerkiksi Jeff Skinnerin maali Suomea vastaan oli sellainen, että Lehtonen reagoi ensimmäiseen tilanteeseen ja joutui pulaan hyökkääjän lähdettyä kiertämään verkkoa. Suurin Lehtosen ongelma on tuntunut olevan se, että hän yrittää olla ratkaisija, mutta huipputaitavat joukkueet osaavat käyttää hänen kovan yrittämisensä hyödyksi. En kykene löytämään tilastoja blokatuista laukauksista mistään, mutta peliä katsellessa tuli sellainen olo, että maalivahti oli aika yksin näissä otteluissa.

Petri Vehanen: Sopii ehkä tässä turnauksessa paremmin ykkösmolariksi, kerta on pelannut suuressa kaukalossa enemmän. Muita syitä ei ole. Hyviä maalivahteja molemmat.

Mikko Mäenpää, Janne Niskala, Juuso Hietanen, Topi Jaakola: Keitä nämä miehet ovat? Ei siis sillä etten pystyisi wikipediasta katsomaan heidän tilastojaan, kunhan vaan sanon. Tämä nelikko on tullut tutuksi suomalaiselle jääkiekkokansalle varmasti jostain, mutta minä ainakin tunnen heidät parhaiten maajoukkuepuolustajina. Varmasti ihan pelimiehiä kaikki, mutteivät mitään suuria staroja. Käsite ”maajoukkueen luottopakki” on muodostunut kuvaamaan Euroopassa pelaavia puolustajia, jotka ovat riittävän hyviä edustamaan Suomea MM-kisoissa, mutteivät niin hyviä että mahdollisuudet aukenisivat taalajäillä. Tämä termi kuvaa ehkä parhaiten Petteri Nummelinin kaltaisia pelaajia, vaikka sillä nykyään tykätään leimata oikeastaan kuka tahansa puolustaja joka saavuttaa 50 ottelun rajapyykin leijonapaidassa. Mäenpää, Niskala, Jaakola ja Hietanen ovat kaikki hyviä jääkiekkoammattilaisia, mutta ei heidän kuuluisi olla niitä joilta odotetaan ottelujen ratkaisemista yksin. No, ehkä Niskala on se tämän joukon luottopakki...

Ossi Väänänen, Anssi Salmela ja Lasse Kukkonen: Nämä ovat nyt niitä pelaajia joilta sopii jo odottaa pelin ratkaisemista omalla panoksellaan ja sitä termiä "maajoukkueen luottopakki" voi pikkuhiljaa alkaa istuttamaan. Kaikilla oli uraa Pohjois-Amerikassa: Väänäsellä eniten, sitten Kukkosella ja Salmelalla selkeästi vähiten. Väänänen, Salmela ja Kukkonen ovat kaikki hyviä puolustajia ja heidän kaltaisia pelaajia pitäisi olla puolustuspäässä huomattavasti enemmän. Ongelmana onkin nimenomaan se, että tässä on nyt Suomen puolustuksen terävin kärki. Kimmo Timoset, Sami Salot ja Teppo Nummiset vaan puuttuvat. Ehkä JYPin lupaus Sami Vatanen voi joskus olla avuksi, mikäli hän kehittyy hyvin eikä ole jatkuvasti loukkaantuneena. Olisi kiva jos joukkueella olisi selkeä ykköspakkipari.

Anssi Salmela istuu muuten tähän joukkoon vähän huonosti jo siksi koska on aavistuksen nuorempi. Miehestä liikkuu huhuja, joiden mukaan New Jersey ei tehnyt hänen kanssaan jatkosopimusta sopimusneuvotteluista myöhästymisen takia. Voidaan varmaankin sanoa, että taustat puhuvat sen puolesta että NHL-kortti on nyt jo katsottu. Taustalla voi myös olla ollut jotain mitä julkisuuteen ei haluttu kertoa. Veikkaan: taitotaso ei riittänyt (57 ottelua, 2 maalia, 8 syöttöä). Mitä siihen USA-pelin hirmutaklaukseen tulee, niin olihan se kauhea. Salmela kävi selvästi kierroksilla, mutta ongelmana oli paljolti myös vauhti. Taklattu Alex Goligoski oli tilanteessa nopeampi ja Salmela yritti aloittaa taklauksen silloin kun miehet olivat vierekkäin. Ei hänen olisi pitänyt väkisin jatkaa sitä siinä vaiheessa kun Goligoski meni jo ohi. Päässä napsahti ja taklaus oli niin tyhmä kuin olla ja voi.

Puolustuksessa on lisäksi eräs Joonas Järvinen. Hänestä en osaa sanoa mitään. Ehkä parin vuoden päästä osaan, ehkä en.

Hyökkäyspäässä on jo sitten vähän positiivisempi tilanne. Etenkin Valtteri Filppula ja Mikko Koivu ovat ihan maailmanluokan tähtiä. Kummatkaan eivät kuitenkaan ole suuria pistenikkareita olleet, joten maali-iloitteluja ei näiden miesten toimesta kyllä tulla oikein koskaan näkemään. Toki, molemmat pystyvät tämäntasoisissa turnauksissa iskemään tarvittaessa vaikka hattutemput mieheen. Tosi, tosi kovia pelimiehiä.

Jussi Jokinen on vähän hämärän rajamailla. Miestä on pidetty NHL:ssä rankkarispesialistina, mutta nekin menivät tällä kaudella vähän pieleen. Miehen paras kausi oli 2010-2011, jolloin Vancouverin talviolympiajoukkueesta pudotettu mies innostui takomaan 30 maalia ja sai samalla kenties ikuisen snaipperin leiman. Nyt vaan ei ole sujunut, ei sitten niin millään. Katsotaan nyt jos Carolaina saa pakkansa kasaan jos Jokinenkin siitä heräisi, mutta muuten voi olla että alkaa Eurooppa pikkuhiljaa kutsumaan. Carolina maksoi viime kaudella jokaisesta Jokisen maalista 250 000 dollaria kappaleelta. Se on aika paljon. Esimerkiksi palkkaansa nähden liian huonon kauden pelanneen Alexander Ovechkinin maalit maksoivat Washington Capitalsille 236 842$/kpl. ja huippukauden pelanneen Jevgeni Malkinin maalit 180 000$/kpl. Siihen haarukkaan pitäisi kyllä kaikkien snaippereiden päästä ja mielellään siihen Malkinin päähän. Jokiselta ei ehkä voi odottaa mitään Claude Girouxin 98 214$/kpl tai Radim Vrbatan 85 717$/kpl tahtia, vaikka molemmat ovat noin 3milj/kausi pelaajia jotka tekivät noin 30 maalia. Taitotaso on kuitenkin vähän eri.

Jarkko Immonen, Mika Pyörälä, Antti Pihlström, Niko Kapanen, Jesse Joensuu, Janne Pesonen ja Petri Kontiola ovat kaikki Pohjois-Amerikkaa nähneitä Euroopassa pelaajia. Kaikki heistä ovat kyllä todella hyviä, mutta Pohjois-Amerikan liigan bisnesluonne sylkee tietyn ikäiset ja tietyn tyyliset pelaajat herkästi ulos. Puhutaan niin sanotuista ”top six” hyökkääjistä, joita jokaisessa joukkueessa pitää olla. Perinteisesti luodaan kaksi taitavaa hyökkäävää ketjua ja kaksi puolustavaa. Toki muunnoksia ja vaihtelua voi olla, mutta roolitus on melko selvä. ”Top six” -pelaaja pelaa hyökkäävää peliä. Ehkä Pihlström ja ja Joensuu ovat näistä pelaajista eniten sellaisia tilaaluovia puskijoita, mutta silti selkeästi hyökkääviä pelaajia. Pohjois-Amerikassa onnistuminen vaatii niin paljon eri asioiden klikkaamista, että monilla heistä palaaminen Eurooppaan on ollut pikemminkin tsägää. Hyviä pelaajia kaikki, mutteivät ehkä ihan niitä maailmantähtiä.

Leo Komarov: Ihme pelaaja. Siis tämä tyyppi saattaa välillä esittää hienojakin yksilösuorituksia, välillä hän seisoo Tomas Holmströminä vastustajan maalin edessä ja ottaa keppiä takaraivoon, välillä hän hankkii jäähyjä sikailusta. Komarovia on aina iloa katsoa, kun ei tiedä mitä sieltä on tulossa. En tiedä, mutta luulen että hänellä on aikalailla paljon kovempi peliäly, kuin mistä hänelle annetaan kunniaa. Komarov osaa tehdä sitä mitä peli vaatii. Huhut liikkuvat kokoajan miehen siirtymisestä NHL:ään, mikä saattaa olla hyvinkin mahdollista. Valitettavasti ”pestin” roolissa NHL:ssä joutuu aina välillä myös tappelemaan. Ehkä siksi Komarov on pyrkinyt kehittämään peliään vähän erilaiseksi perinteisen ärsyttäjän roolista. Ken ties…

Mikael Granlund: Noniin, tähtipoika. Paljon kohua pyörii Granlundin ympärillä ja itsekin huomaan pelien yhteydessä usein ällisteleväni miehen taitoja. Tulevaisuuden lupaus, ja mikäli Minnesota Wild saa hyvistä nuorista lupauksistaan puristettua irti voittavan joukkueen lähitulevaisuudessa, voi olla ettei Granlundia tulla kauheasti näkemään MM-kisoissa tämän jälkeen. Pitäisi kai sitä jotain kritiikkiäkin antaa? Granlund on pieni (179cm) ja haastatteluissa yksi tylsimmistä urheilijoista koskaan. En halua olla ilkeä, mutta ensimmäisiä englanninkielisiä haastatteluja katsoessani, tuntui siltä kuin Granlund ei osaisi kieltä muuten lainkaan, mutta hokijargonin hän on opetellut ulkoa. No joo, nuori mies ja suuri mediakohu. Jännittäisi minuakin antaa haastatteluja englanniksi. Eikös Granlund ole joku ysin oppilas muutenkin?

Tuomas Kiiskinen, Jani Tuppurainen: En tiedä, en kommentoi.

Valmennusjohto: Jukka Jalosta kritisoitiin ja kritisoitiin, kunnes napsahti maailmanmestaruus. Taisi olla ensimmäinen kerta kun mies sai varmuuden töiden jatkumisesta. Häntä on pidetty suurimpana yksittäisenä syynä, miksei NHL-pelaajia saada houkuteltua mukaan MM-kisoihin. Se on vähän ehkä puppua. Pohjois-Amerikasta ei löydy ehkä yhtäkään jääkiekkovaikuttajaa joka ei vastaisi puhelimeen, silloin kun Suomen joukkueen manageri ja viisinkertainen Stanley Cup -voittaja Jari Kurri soittaa. Toki Jalosta on saatettu pitää neitimäisenä ja tyhmänä valmentajana, mutta kaikki apurit ympärillä ovat luoneet miehelle riittävästi prestiisiä, ettei kukaan uskalla sanoa suoralta kädeltä ei. Suomen valmennus onkin nimenomaan tiimipeliä, missä on riittävästi osaamista kaikilta pelin osa-alueilta. Kokemusta ja taitoa on riittävästi tämän joukkueen tarpeisiin, ehkä välillä jopa liikaakin.

Täytyy ehkä vetää vähän takaisin. Chicagon erityisneuvoja, 12-kertainen Stanley Cup voittaja Scotty Bowman saattaisi omistaa riittävän suuret saappaat olla vastaamatta Kurrin puheluun. Ehkä hän kuitenkin vanhan liiton valmentajana ja Montrealissa kasvaneena herrasmiehenä silti vastaisi jo pelkästä koheliaisuudesta.