Mielipiteitä joukkosurmista, aseista ja yhteiskunnasta

Hesarin mielipidepalsta on hyvä paikka ihmisen päästä toteuttamaan itseään. Tämänaamuisen (30.5.2012) palstan suurin keskustelunaihe on luonnollisesti Hyvinkään joukkosurma. Koska huomasin huutavani aamun lehdelle, ajattelin että on varmaan ihan hyvä puida keskustelua täällä blogispheressä. Vaikka HS:n mielipidesivut julkaisevat tekstit nimien kanssa, ei se mielestäni tee ihmistä julkista henkilöä, joten käsittelen kirjoituksia ainoastaan nimikkeiden kautta.

Ensimmäinen mielipidekirjoitus on nostettu otsikonkaltaiseksi, suuremmaksi jutuksi ja aivan syystä. Lahtelainen filosofian tohtori lainaa Anthony Giddensiä, mikä mielestäni on aika kova veto näin yleiseen keskusteluun. Giddensiä ei takuulla tunneta paljoa yhteiskuntatieteilijäpiirien ulkopuolella. Kirjoittaja viittaa itselleni tuntemattomaan Giddensin tutkimukseen, jonka mukaan rikollinen teko määräytyy suhteessa vallankäyttöön. 

Kyseessä on leimautumisteorian sovellusmuoto, jossa siis Giddensillä on ilmeisesti lähtökohtana ajatukset yksilön suhteesta yhteiskuntaan samalla sekä rakentavana että oppivana toimijana. Yhteiskunta ei yksinomaan pakota yksilöä tiettyyn muottiin, mutta toisaalta yksilöllä ei myöskään ole täyttä vapautta valita omaa suuntaansa: kyseessä on molempien tekijöiden summa, yksilö ja yhteiskunta muovautuvat yksilön ja yhteiskunnan määrittäminä. 

Anyway, tästä voisi jatkaa pidemmältikin, mutta kun en ole aiheeseen syvemmin perehtynyt, niin en viitsi puhua enempää läpiä päähäni. Olen kuitenkin hyvin, hyvin lähellä kirjoittaa ensimmäistä kertaa tähän blogiin erään ranskalaisen filosofin ja post-strukturalistin nimen, mutta jätetään se silti toiseen kertaan. On joka tapauksessa hienoa nähdä strukturalistinen, rakenteisiin kantaa ottava mielipide nostettuna keskustelun kannalta merkittävimmäksi.

Tämän hyvän tekstin vieressä on sitten aivan höpö-höpö dadaa. Kouvolalainen luokanopettaja on päättänyt käyttää maailmasta aikaa ja tilaa mielipiteelleen, jonka toistaminen tänne sattuu. Kyseessä on vanha klassikko ”Taistelupeleillä koulutamme lapsistamme tappajia”. Otetaanpa pitkä suora lainaus, niin ei jää mitään epäselväksi.

”Ihmettelen myös jokaista vanhempaa, joka ostaa lapselleen sota- tai muun taistelupelin. Miksi ihmeessä? Tappajiako me näistä lapsista haluamme kouluttaa? Opettajana tiedän, että melkein minkä tahansa oppiminen on mahdollista, jos harjoituksia toistetaan tarpeeksi paljon ja usein.

Monet lapset harjoittelevat tähtäämistä ja ampumista tuntikausia tietokonepeliensä ääressä.

Jopa sellainen viattomana pidetty peli kuin Angry Birds opettaa ihan samaa: eteenpäin, ammutaan toiset pois tieltä! Elokuvien maailmasta voi poimia lisää roolimalleja, sankareita, jotka selviävät elämässä aseiden avulla.”

Ensinnäkin kirjoittaja on sitä mieltä, että pelit kouluttavat lapsista pelin kaltaisia. Hän siis vakaasti uskoo ajankäytön siirtyvän tosimaailmaan: jos harjoittelet tunteja sota- tai muita taistelupelejä, käytät oppimiasi taitoja tosielämässä. Kyseisellä argumentilla on nimi, se on Don Quijuote -argumentti, ja se on saanut nimensä Cervantesin klassikkoromaanin mukaan. Ideana on siis se, että ihminen nauttii niin paljon viihteestä, ettei hän enää erota viihteen ja todellisen maailman eroa. Don Quijote luki kirjoja ja luuli elävänsä kirjojen maailmassa ja kouvolalaisen luokanopettajan maailmassa lapset pelaavat pelejä ja elävän pelien maailmassa.

Okei, luokanopettaja lieventää kantaansa sanomalla, että taistelupelit opettavat tappamaan, mutta hän ei väitä pelien välttämättä saavan ihmistä tappamaan. Eli siis, että taidot on kerätty pelien avulla, mutteivät pelit välttämättä laukaise niitä. Hiuksenhieno ero, mutta oleellinen (ja muuten aivan yhtä tyhmä). Pelit, leikit, urheilu, kulttuuri ja melkein mikä tahansa mikä ei ole varsinaista työntekoa opettaa meille jatkuvasti täysin ”turhia” tai jopa haitallisia taitoja. 

Minä esimerkiksi osaisin varmasti toimia jollakin tasolla jalkapallojoukkueen managerina, kerta olen aktiivinen Hattrickin pelaaja. Osaisin myös ratsastaa kilpaa karusellihevosilla, nähtyäni lapsena Maija Poppasen satoja kertoja. Osaisin ajaa poliiseja karkuun New Yorkissa, kiitos Gran Theft Auto IV:n. Osaan yhdistää kuudella askeleella kenet tahansa Hollywoodin tähden näyttelijä Kevin Baconiin. Kirjoittajalla pointtina on, että lapsille ei pitäisi antaa mahdollisuutta oppia tuhoisia taitoja peleillä, mutta missä kulkee raja?

Okei, jälleen kotoa sain hyvän argumentin tälle katsantokannalle. Varmasti on totta, että jatkuva ylitsepursuava väkivaltakulttuuri vaikuttaa yksilöihin jollain tasolla. Ei kukaan kehtaa väittää, ettei väkivallan arkipäiväistyminen myös toisaalta laskisi tekojen kynnystä. Kirjoittaja itse kuitenkin vetää tämän katsantokannan pidemmälle, ottamalla mukaan kaiken edes etäisesti väkivaltaan liittyvän, kuten Angry Birdsin.

Mitäköhän arvon luokanopettaja sitten näkisi ratkaisuksi tälle ongelmalle? Pitäisikö kaikki väkivaltaan liittyvä poistaa lasten maailmasta? Jos lapsi leikkii barbeilla ja ajaa Barbin lamborghinilla Kenin yli, pitääkö lelut ottaa pois? Ainoa lastenohjelma, jota alle 18-vuotiaille voi näyttää on ilmeisesti Teletapit, sillä siinä ei ole mitään viittauksia väkivaltaan. Uutisia nyt ei sovi näyttää oikeastaan kenellekään ennen kuin he täyttävät vähintään 21. 

Ymmärrän kyllä vaatimuksen hyvälle ja rakentavalle viihteelle, mutta minkälaisessa maailmassa me eläisimme jos pahuutta ei voisi näyttää? Ilman pahuutta ei ole sankareita. Asioilla on (ainakin) kaksi puolta, eivätkä lapset opi väkivallan olevan väärin piilottamalla sitä heiltä. Tietenkin liika mässäily on liikaa, mutta esimerkiksi kuka ihan oikeasti kehtaisi väittää hyvän lapsuuden olevan sellainen jossa ei ihailla hahmoja kuten Indiana Jones tai Kim Possible? Lapsen pitää voida samaistua hyviksiin, sillä miten muuten opitaan, että museoesineet kuuluvat museoihin eivätkä natsien kouriin?

Siirrytään eteenpäin. Seuraavana mielipidekirjoituksena tulee helsinkiläisen valtiotieteiden maisterin vaatimus etiikan ja empatian lisäämisestä koulujen opetukseen. Toinen klassikkovaatimus, josta olen vähän eri mieltä, mutten yhtä paljon kuin edellisestä. Eräs opettajaystäväni joskus kritisoi tätä katsantokantaa naiivina opettajanäkökulmana, jossa maailman ongelmat ratkaistaan lisäämällä aiheita koulujen opetusohjelmiin. On aivan totta, että erillisen etiikan oppiaineen lisääminen varmasti pakottaisi oppilaita pohtimaan eettisiä kysymyksiä, mutta toisaalta: miten tämä eroaa terveystiedosta, filosofiasta, historiasta ja uskonnosta? Aiheita käsitellään jo nyt näissä oppiaineissa, eikä ongelma ole lainkaan (kuulemma) opetuksen sisällössä. Ystäväni sanoin: ”Ei ne ole ne hyvät oppilaat jotka sitä etiikan opetusta tarvitsisivat.”

Ongelmana ei siis hänen mukaansa ole sisältö, vaan sisällön perille meno. Yläkoulussa opettaminen on kuulemma raadollista touhua, sillä siinä näkee oppilaiden syrjäytymisen läheltä ja vuosi vuodelta etenevänä toimintana, johon mitään ei oikein voi vaikuttaa opettajalle annetuilla keinoilla. Äh, päädyin nyt kritisoimaan liikaa tätäkin mielipidekirjoitusta, vaikka siinä on periaatteessa ihan hyvä pointti: lisää empatiaa kouluihin.

Helsinkiläisen lastenlääkärin mielipidekirjoitus matkimisella oppimisesta ja airsoft-pelin vaikutuksesta ihmisten ampumiseen on aika turha ja merkityksetön teksti. Pointti on ihan perusteltu, mutta mitenkäs airsoft muka oleellisesti eroaa ritsoista, vesipyssyistä tai kumilenkeistä? Se on realistisempaa? Joo, onhan se. Tiedättekö mikä on vielä realistisempaa? Armeija. Ei täällä kukaan silti väitä armeijan kasvattavan lapsista tappajia. Ehei, armeija tekee pojista edelleen vaan miehiä.

Seuraava kirjoittaja on helsinkiläinen psykologi ja hänen näkökulmansa on jännittävä. Hänen mukaansa puhe aselakien kiristämisestä pitää yllä pelon ilmapiiriä. Hänen tekstinsä pääasiallinen pointti on kuitenkin erittäin hyvä:

”Keskustelun logiikka tuntuu olevan se, että jokainen on mahdollinen tappaja, ja mikäli ihmistä hieman yllytetään, hän todella saattaa tehdä henkirikoksen. Yllykkeinä mainitaan esimerkiksi aseharrastus, televisio, tietty musiikki tai videopelit.

Näin ei ole. Toisen ihmisen tappaminen on tavalliselle ihmiselle äärimmäisen vaikea teko. Jopa sodassa taistelutilanteessa on suuri ongelma, että monet sotilaat ampuvat tahallaan ohi, koska he yksinkertaisesti eivät pysty tappamaan vihollista, vaikka siihen käsketään, yllytetään ja siitä palkitaan.”

Hän lopettaa tekstinsä toivomuksella siitä, että ihmiset oppisivat näkemään maailman perustuvan hyvyyteen ja pahuuden olevan vain pieni häiriö kokonaisuudessa. Hyvä ajatus, mutta siinä on pieni ihmeellisyys. Kirjoittaja nimittäin näkee ongelmana nimenomaan keskustelun turvallisuudesta. Sen, mihin hänkin osallistuu. Ikään kuin keinoista ei saisi puhua, sillä se luo lisää pelkoa joka lietsoo lisää väkivaltaa. Okei, voi pitää paikkaansa, mutta eikö aselakien tiukentaminen toimena voisi silti toimia vaikka itse keskustelu loisikin turvattomuutta? Ja: mikäli asiasta ei puhuta, miten sille voi tehdä mitään? Olen valmis allekirjoittamaan hänen mielipiteensä sellaisinaan, mutta en käsitä kritiikkiä pelon ilmapiiriä kohtaan. Täällä on jo pelon ilmapiiri. Se on olemassa, joten miksei saisi puhua ratkaisumahdollisuuksista – toimivat ne sitten tai eivät.

Toiseksi viimeinen teksti peräänkuuluttaa kuuntelemisen tarvetta, mikä siis ideana on ihan kaunis. Puhuin siitä itsekin aikaisemmin. Se vaan ei ole kovin käytännönläheinen ratkaisukeino, mutta varmasti ajan kanssa muuttaisi maailmaamme paremmaksi.

Viimeinen teksti on siilinjärveläisen lukiolaisen kirjoittama vaatimus ampuma-aseiden täyskiellolle. Kauhean sinisilmäinen vaatimus, mutta lopulta kuitenkin mielestäni sellainen joita pitää esittää. Minä en henkilökohtaisesti ole ikinä tarvinnut asetta. Armeijassa jouduin sellaista käsittelemään ja myönnän että maaliin ampuminen on ihan kivaa - niinkuin tikkaakin on kivaa heittää. Voisin henkilökohtaisesti elää elämääni asekiellon kanssa, mutta tunnustan kuitenkin tarpeen ampuma-aseille.

Olen oikein tyytyväinen hirvikantojen harventamiseen, parikin kertaa läheltä piti -tilanteen kokeneena autoilijana. Olen oikein tyytyväinen jos tuotantoeläimet voidaan pahan loukkaantumisen jälkeen nopeasti lopettaa ja vähentää eläimen tuskaa. Idealisti minussa sanoo yksityisautoilun ja tuotantoeläinten tarpeen olevan turha, mutta realisti muistuttaa maailman olevan sellainen kuin se on. Aseita valitettavasti täytyy jonkin verran olla olemassa. Joskus täytyy ampua se lampaita raateleva karhu tai piripäissään neulan kanssa heiluva nisti.

Kaiken kaikkiaan keskustelu Hesarin sivulla oli ihan hyvää, tai ainakin on hyvä että asioista keskustellaan. Itse yhdyn lähinnä ensimmäisen keskustelijan mielipiteeseen ja vaatimukseen yksilöllisyyden lisäämisestä kouluihin. En väitä että pienemmän luokkakoot estäisivät psykopaattien kasvamista psykopaateiksi, mutta ainakin se antaisi yhteiskunnalle mahdollisuuden tunnistaa nämä yksilöt ennen kuin he toteuttavat itseään. Koulumaailmaan tehokkuusajattelun istuttaminen johtaa ehkä hyviin pisatuloksiin keskiarvoilla mitattuna, mutta ei se saa silti oikeuttaa lasten kasvattamisessa yksilöllisten tarpeiden unohtamista. Eikö lähtökohtana ole edelleen kuitenkin onnellisuus, ei tuottavuus?