Siloiteltu elämäntarina niinkuin sen haluan kertoa

Hei, minun nimeni on Eeli ja ajattelin kertoa teille lempiaiheestani: minusta.

On jännittävää muistella omaa lapsuuttaan ja todeta sieltä ne merkittävimmät hetket oman kasvun kannalta. Ensimmäinen hetki oli ehdottomasti siirtyminen Vehkoja Yläasteelle. Minut istutettiin uuteen luokkaan, jossa ei siis ollut yhtään ainoaa oppilasta ala-asteen luokaltani. No sehän oli pikku-Eelille ihan kauheaa, mutta näin jälkeenpäin ajatellen tosi hyvä juttu.

En nyt sano että olisin ollut koulukiusattu ala-asteella: luokan yksi isoimmista pojista harvoin on. Mutta erilainen lapsi minä kyllä olin. Vähän ehkä outo, oudolla huumorilla varustettu, oudon niminen, aika fiksu oppilas joka ei ollut hyvä liikunnassa. Huono yhdistelmä peruskoulussa kaiken kaikkiaan. Yläasteelle siirryttäessä saatoin luoda identiteettini osittain uudestaan, sillä mitään odotuksia ei uudella luokalla ollut. Lähdin mukaan oppilaskuntatoimintaan ja aloin harrastamaan nuorisoteatteria.

Luulin jonkin aikaakin että teatteri on ”se mun juttu”. Nautin esiintymisestä silloin ja nautin siitä oikeastaan edelleenkin. Huomasin kuitenkin jossain vaiheessa olevan enemmänkin tarinoista kiinnostunut. Juonet, motiivit ja rakenteet tuntuivat paljon kiinnostavammilta kuin yksittäisten hahmojen esittäminen. Hahmo on vain toimija, mutta juoni on kaiken taustalla. Kuitenkin voisin laskea teatteriharrastuksen toiseksi suureksi murrokseksi tässä kasvutarinassa, sillä se toi heikkoon itsetuntoon ajatuksen siitä, että on ihan okei olla erilainen.

Yläasteen lopulla tapasin tytön jonka kanssa vietin koko lukioajan ja muutaman vuoden sen jälkeenkin. Seuraava suurempi hetki koitti sitten armeijassa. Olin mennyt vähän naiivisti inttiin, koska se jotenkin oli iskostunut mieleeni asiaksi joka vaan kuului suorittaa. Anyway, hain lukion jälkeen ja armeija-aikana lähinnä eri ammattikorkeisiin media-alalle. Satuin sitten eräänä kertana kokelaana ajoneuvon nupissa valittamaan eräälle ikätoveri alikessulle siitä, kuinka huonoa onnea minulla oli ollut pääsykokeissa. Hän totesi siihen lauseen joka jäi jotenkin kummittelemaan: ”Ai, mie oon jotenkin aina pitäny itteäni sellassena tyyppinä joka menee ammattikorkeaan ja sua jotenkin sellassena joka menee yliopistoon.” Ei hän mua tuntenut. Jokusen kertaa oltiin juteltu ja ihan hyvä tyyppi tuo oli, mutta ei me koskaan mitään syvemmin tutustuttu oltu. Kuitenkin, hän herätti minussa ajatuksen siitä, josko kuitenkin pitäisi hakea yliopistoon.

Muutin intin jälkeen tyttöystävän perässä Turkuun. Hänellä oli opiskelupaikka, minulla ei mitään. Hain seuraavana syksynä Turun Yliopistoon lukemaan historiaa ja pääsin heittämällä sisään. Ironista kyllä, pääsin samaisella hakukerralla vihdoin myös ammattikorkeaan sisälle mediatuottajaksi, mutta jätin vastaanottamatta paikkaa. Se juna oli jo mennyt.

Opiskelu yliopistossa sinänsä ei tuottanut suuria mullistuksia tai identiteettiä muovaavia yksittäisiä tapahtumia tälle listalle. Tietenkin kaikki opiskelu muokkaa yksilöä, enkä voi olla painottamatta sitä kuinka vähän kykenen samaistumaan siihen ihmiseen joka 2005 tammikuussa muutti Hyvinkäältä Turkuun. Prosessi sinänsä on kuitenkin oleellisempi kuin mikään yksittäinen asia mitä kukaan olisi opettanut missään vaiheessa. Tai no, ehkä yksi pieni ajatus oli merkittävä. Ennen yliopistoa ajattelin historian olevan pitkälti voittajien kirjoittamaa, mutta jossain vaiheessa tajusin kaikkien tekstien olevan symboleja tietyistä ajatuksista ja ideoista joita yhteiskunnassa on valloillaan. Voittajatkin kuolevat lopulta vanhuuteen, mutta voimakkaimmat ideat elävät vallankumouksista huolimatta. Olennaista on silloin se mitä puhutaan: käytetty kieli muokkaa historiaa ja samoin myös nykymaailmaa. Voisi siis sanoa, että rakkauteni juoniin oli muovautunut rakkaudeksi rakenteisiin. Yhteiskunnan rakenne on sen juoni, eli sellainen taustalla oleva asia jonka tajuamalla alkaa ymmärtää maailmaa paremmin. Tämän vuoksi voi ihan perustellusti pohtia Pokémonin kautta sukupuolirooleja.

Takaisin tarinaan: viisi vuotta kestänyt parisuhde päättyi aika pian Turkuun muuttamisen jälkeen. Olimme liian erilaisia ihmisiä, eikä meillä lopulta ollut moniakaan yhteisiä asioita. Erosimme sovussa. Eikä siinä oikeasti mennyt montakaan viikkoa ennen kuin seuraava parisuhde oli jo käynnistymässä. Jossain illanistujaisissa muistan väittäneeni pääkaupunkiseudun kuntia yhdeksi kokonaisuudeksi, josta erillisten identiteettien etsiminen on naurettavaa pelleilyä. Tähän eräs tyyppi yhtyi sanomalla olevansa asiasta täysin samaa mieltä. Kävi sitten ilmi että olimme monista muistakin asioista samaa mieltä.

Muutimme Turusta Helsinkiin 2012 keväällä hänen töidensä perässä. Suorittelin toisen tutkintoni opintoja vielä kevään ajan Turussa ja nyt olisi aika keksiä jotain muuta. Toinen gradu pitäisi askarrella, mikä ei rehellisesti kauheasti kiinnostaisi, jotta voisin luopua täysin tästä opiskelijaidentiteetistäni. Tosin, jos tästä jotain älykästä työtä saisi, niin ehkä se gradukin voisi valmistua suuremmalla innolla harrastuspohjalta.