Viimeaikoina on paljon ollut
tapetilla politiikan ja kulttuurin sekoittuminen. Ensinnäkin kulttuuriministeri
Paavo Arhinmäki ilmoitti boikotoivansa Ukrainassa järjestettäviä jalkapallon
EM-kisoja oppositiojohtaja Julia Tymoshenkon kohtelun vuoksi. Tiistai-iltana
alkaneet Eurovision laulukilpailut ovat nostaneet tapetille Azerbaidzanin
ihmisoikeustilanteen, ja Suomen edustaja Pernilla Karlsson ehtikin ilmoittaa
menevänsä Bakuun vain laulamaan, eikä hän aio ottaa kantaa ihmisoikeuksiin.
Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson ehti myös vaatimaan vuoden 2014 jääkiekon
MM-kisojen isäntämaan vaihtamista, Alexandr Lukashenkon autoritaarisen
hallinnon vuoksi. Kysymys siis kuuluukin, voiko kulttuuria ja politiikkaa
sekoittaa?
Tässä kilpailee oikeastaan kolme
koulukuntaa. Ensinnäkin ovat he, joiden mukaan näitä kahta ei pidä sekoittaa.
Oletuksena silloin on, että kansainväliset tapahtumat ovat kansainvälisen
yleisön omaisuutta, eikä isäntämaan sisäisillä asioilla pitäisi olla merkitystä
itse tapahtumaan. Toinen ryhmittymä kokee asioiden olevan tiiviisti yhteydessä.
Heidän mukaansa kansainvälisten tapahtumien järjestäminen on aina
ihmisoikeuksia polkevan maan tapa myös oikeuttaa omaa sisäpolitiikkaansa.
Nähdään siis, että ihmisoikeusrikkojat pönkittävät itseään ulkopoliittisesti
muiden silmissä ja samalla myös he saavat hiljaisen hyväksynnän muilta omille
rikkeilleen. Kolmas koulukunta näkee ihmisoikeusrikkeillä ja tapahtumilla
yhteyttä, mutta he haluavat samalla ymmärtää kansainvälisten tapahtumien
painostavan rikkojia parantamaan olojaan. Eli siis politiikalla ja kulttuurilla
on yhteyttä, mutta se ilmenee positiivisessa mielessä.
Ensimmäinen ja kolmas ryhmä ovat
mielipiteineen väärässä.
Urheilukisoilla
epäoikeudenmukaisen kohtelun oikeuttaminen on jo niin pitkään ollut maailmassa
mukana, että kenenkään ei pitäisi uskaltaa väittää asioiden olevan erillisiä.
Hitler järjesti olympialaiset pitkälti siksi, jotta maa voisi näyttää olevansa rauhaa rakastava ja suvaitsevainen valtio. Puhumattakaan suuresta
mahdollisuudesta osoittaa arjalaisen rodun ylivertaisuus itse kisoissa.
Moskovan olympialaisissa avattiin stadionin ovet neuvostoliittolaisten
keihäänheittäjien tullessa vuoroon, jotta voitaisiin todistaa maan tuottavan ylivertaisia
yksilöitä länsimaihin verrattuna.
Annan helpon muistisäännön: jos
valtion toimintaa voi verrata natsi-Saksaan tai Neuvostoliittoon, valtio toimii todennäköisesti
väärin.
Politiikka on sekoittunut
erittäin vahvasti kulttuuriin kaikilla osa-alueillaan. On pienehkö tabu sanoa
tämä, mutta esimerkiksi kansainvälisen politiikan alueella FIFA on monesti jopa
merkittävämpi toimija kuin YK. FIFA:lla on yli 200 jäsenmaata ja YK:lla vain
päälle 190. Kansainvälinen jalkapalloliitto pakottaa keskenään riitaisia
toimijoita istumaan keskenään saman pöydän ympärille, sillä harvalla valtiolla
on varaa suututtaa kansaansa vetäytymällä jalkapalloliiton toiminnasta.
Maailman harrastetuin urheilulaji yhdistää kansoja paljon paremmin kuin
kauppareitit tai ilmastosopimukset. Yhteinen sävel pitää löytyä ainakin
hetkellisesi, jotta voitaisiin pelata 90 minuuttia jalkapalloa.
Tämä on myös se pääasiallinen
syy, miksi aina hoetaan, että kyseessä on vain peli eikä kentällä tehdä
politiikkaa. Sitä toistellaan jatkuvasti, jotta ei tarvitsisi myöntää olevansa
tekemisissä sellaisen toimijan kanssa, joka on syystä tai toisesta
epämiellyttävä kumppani. Valitettavaa tässä on erityisesti se, että
epämiellyttävyys kulkee lähinnä vain yhteen suuntaan. Ihmisoikeuksia polkevalle
autoritaariselle valtiolle ei tee koskaan pahaa olla tekemisissä ihmisoikeudet
takaavan, kansainvälisen järjestelmän mallioppilaan kanssa. Mallioppilaille tekee
kuitenkin hallaa näyttäytyä maailman Valko-Venäjien, Azerbaidzanien tai
Ukrainojen kanssa.
Länsimaissa pitää ymmärtää kansainvälisten
tapahtumien olevan pääasiassa keino epädemokraattisille valtioille oikeuttaa
toimintaansa. Täällä saatetaan mainostaa politiikan ja kulttuurin eroavan
toisistaan, mutta niinpäs vaan ne diktatuureissa ovatkin yhteydessä. Vaan se,
että me emme halua nähdä jalkapallokisoja Ukrainan keinona oikeuttaa
ihmisoikeusrikkomuksia, ei tarkoita sitä, ettei jalkapallokisat olisi Ukrainan
keino oikeuttaa ihmisoikeusrikkomuksia.
UEFA:n päätös antaa EM-kisat
Ukrainalle tai IIHF:n pääös antaa MM-kisat Valko-Venäjälle voidaan tietty nähdä
myös kansainvälisen yhteisön haluna vetää näitä jäsenmaitaan kohti
oikeudenmukaisempaa tulevaisuutta. Periaatteessa on hienoa ajatella syiden
olevan osaltaan myös siinä, että antamalla kisaisännyydet, samalla myös avataan
keskustelu ihmisoikeuksista. Toisaalta, Pekingin vuoden 2008 Olympialaisten
jälkeen voidaan kuitenkin asettaa kyseenalaiseksi keinon toimivuus. Kiina ei muuttunut paremmaksi paikaksi kansalaisilleen Olympialaisten johdosta. Idea on
ihan kaunis, mutta valitettavasti se ei liiemmin näytä toimivan.
Mitä sitten pitäisi tehdä?
Pitäisikö Euroviisut jättää katsomatta? Pitäisikö välttää jalkapallon tai
jääkeikon seuraamista? Eipä televisioinnilla niinkään väliä ole. Kansainväliset
sopimukset takaavat käsittääkseni yleensä sen, että kohdemaat eivät
suunnattomasti rikastu televisioinnista. Suuremmat voitot tulevat myydyistä
lipuista ja juuri imagopuolelta. Olisi siksi ensiarvoisen tärkeää, että
asioista puhuttaisiin.
Kansainvälisten kattojärjestöjen;
kuten UEFA:n, FIFA:n, EBU:n tai IIHF:n; pitää voida asettaa vaatimuksia
kisajärjestäjille. Meidän ihmisten pitää sitä myös vaatia. Paavo Arhinmäen
boikotti ja Anna-Maja Henrikssonin vaatimus ovat juuri tällaisia järkeviä
kannanottoja, joilla voidaan vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen. Harvalla meistä
on mahdollisuus äänestää kisaisännistä, mutta meillä on mahdollisuus avata
suumme. Poliitikkojen kannanotot eivät ole politiikan sekoittamista
kulttuuriin, vaan järkevää tilannetajua. Politiikka on sekoittunut kulttuuriin
ja se pitää osata käsittää myös täällä.
Pernilla Karlssonin olisi myös
pitänyt avata suunsa, mutta ymmärrän jos hän ei sitä halunnut tehdä – yhdelle
ihmiselle tällainen vastuu on aika kova. Silti, meidän pitäisi osata vaatia
tällaisia kannanottoja, eikä vaan hyssytellä niitä. On ymmärrettävä, että jos
täälläkin keskustelukulttuuri menee sellaiseksi, että epädemokraattisen
kansainvälisen kattojärjestön antaman kisaisännyyden vuoksi ei muka voi vaatia
diktatuuria muuttamaan tapojaan, ei täälläkään lopulta olla paljoa niitä
Lukashenkoja parempia ihmisiä.
Toinen helppo muistisääntö: jos
huomaat olevasi samaa mieltä Alexandr Lukashenkon kanssa, sinulla on
itsetutkiskelun paikka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti