Hyvinkää ja paha olo

Olin 18-vuotiaana Hyvinkään Nuorisovaltuuston puheenjohtajan roolissa osallistumassa paneelikeskusteluun, jossa mietittiin Hyvinkään identiteettiä kaupunkina. En muista kanssakeskustelijoistani mitään, joitain paikallisia pikkujulkkiksia kai. Keskustelu ajoittui jonkin Hyvinkää-päivän tai muun yhtä typerän keksityn juhlan päiväohjelmaksi, ja kaikki paneelissa lähinnä kehuivat Hyvinkäätä asuinpaikkana. Kaikki paitsi minä.

Olin nuorin osallistuja ja minua vaivasi sama tauti kuin varmaan kaikkia pienillä paikkakunnilla kasvaneita nuoria vaivaa – halusin pois. Yritin selittää keskustelussa muille ihmisille sitä, kuinka päämäärätöntä Hyvinkääläisen nuoren elämä voi olla. Harrastusmahdollisuudet eivät mielestäni olleet kummoiset: jos et pelannut jääkiekkoa tai pesäpalloa, olivat vaihtoehdot melko kapeat. Tai näin ainakin asiat koin, varmasti Hyvinkäällä olisi ollut tekemistä jos olisi sitä osannut etsiä. Esitin asiani asiallisesti ja tarkkaan, en halunnut osallistua ylistämiseen, sillä mielestäni nuorella ei ollut Hyvinkäästä paljoa mitään ylistettävää.

Muistan kuinka paneelikeskustelun lopuksi keskustelun vetäjä nivoi yhteen mielipiteitämme ja hän puki kaikkien pääargumentit positiiviseen muotoon – minunkin. Muistan kuinka silloin tajusin aikuisten suhtautuvan nuorien mielipiteisiin lähinnä alentuvasti ja asenteella: kyllä nuo vielä oppivat. Toki, kritiikkini oli ehkä keskenkasvuisen narinaa ja esitetty väärällä foorumilla, mutta ei sitä olisi silti saanut vähätellä. Olin kaupungin nuorten edustaja ja mielestäni kaikki esittämäni kritiikki oli perusteltua minun näkökulmastani. Minua kuitenkin kohdeltiin kuin anekdoottia ja samalla esittämäni nuoren mielipide kaupungista siirrettiin syrjään merkityksettömänä. He olivat päättäneet etukäteen mitä mieltä piti olla, eikä vastaväitteitä haluttu kuulla.

En väitä tietäväni lainkaan mitä perjantain-lauantain välisenä yönä Hyvinkäällä ammuskellut 18-vuotias mies on ajatellut. Koen ihmisten ampumisen jo lähtökohtaisesti hirvittävänä tekona, mutta kun se yhdistetään tilaan jossa itsekin olen usein ollut, tulee tapahtumasta väkisin henkilökohtainen. Ystäväni olisivat voineet olla ammuttavana. Perheeni olisi voinut olla ammuttavana. Minä olisin voinut olla ammuttavana.

Hyvinkää on alueellinen keskus pohjoisella Uudellamaalla. Se on niin lähellä Helsinkiä, että sen voi laskea osaksi pääkaupunkiseutua, mutta niin kaukana että sillä on oma identiteetti kaupunkina. Hyvinkäätä on pidetty turvallisena paikkana lähellä kaikkea, paikkana jonka liikenneyhteydet mahdollistavat töissä käymisen pääkaupunkiseudulla. Hyvinkäälle muuttoa perustellaan usein lasten kasvattamisella ja halvemmalla tonttimaalla. Monille tämä mielikuva nyt särkyi. Kaupunki tullaan muistamaan pitkään sinä paikkana, jossa 18-vuotias mies päätti sattumanvaraisesti ampua ihmisiä talon katolta. Se saa ihmiset vihaisiksi ja surullisiksi.

Hyvinkäällä on sattunut ja tapahtunut ennenkin. Muutama vuosi sitten tällä samalla ampumapaikalla ulkopaikkakuntalainen nuorimies puukotti sattumanvaraisesti ohikulkijoita ja purki tällä lailla pahaa oloaan. Eräs ystäväni jonotti eräänä toisena iltana uutisissa mainitun S-marketin raha-automaatilla ja joutui sattumanvaraisen väkivallanteon uhriksi. Hänen edessään jonottanut mies kääntyi ympäri ja löi ystävääni kasvoihin. Toissavuonnakohan se oli, kun ampumapaikasta kilometrin päässä olevan R-kioskin pihassa ammuskeltiin, välikohtauksessa jota ei ilmeisesti koskaan ratkaistu. Kun Helsingissä paloi VR:n makasiinit, päätti kaksi hyvinkääläisnuorta polttaa seuraavana päivänä Hyvinkäällä VR:n ratapihalta roskakatoksen, koska: ”Hyvinkäällekin piti saada jotain tapahtumaan.” Mainitaan nyt erikseen vielä sekin fakta, että Tuusulan puolella oleva Jokela on hyvin, hyvin lähellä Hyvinkäätä.

Juttelin joskus opintojeni alkuaikoina äitini kanssa Hyvinkään juna-asemalta vanhempieni luo kulkemisesta. Äitini kehotti ottamaan iltaisin ehdottomasti taksin, sillä Hyvinkään yöelämä oli hänen mukaansa muuttunut niin villiksi. Pidin tätä ehdotusta silloin vähän yliampuvana ja pidän oikeastaan edelleen. Maailmalta ei voi piiloutua ja sattumanvaraisen väkivallan uhka on kaikkialla läsnä, ei vain Hyvinkäällä. Aikoinaan Turun ylioppilaskylässä käveleskelin kaverini kanssa, kun kuulimme takanamme kahden miehen väittelevän siitä, olisimmeko me sopivia ryöstönuhreja. Toinen miehistä piti meitä sopivina, toinen ei. Huono tuuri ei katso paikkaa.

Mitä sitten voi tehdä? Miten estää sattumanvarainen tai näennäisen sattumanvarainen väkivalta? Jaa-a. Vaikeisiin ongelmiin ei ole helppoja vastauksia. Jos nyt nopeasti listaa asioita, jotka varmasti jossain määrin auttaisivat, niin varmasti pitäisi aloittaa kotoa. Vanhempien olisi hyvä viettää enemmän aikaa lastensa kanssa ja puhua asioista. Koulussa tulisi kiinnittää paremmin huomiota yksilöihin pienentämällä luokkakokoja ja lisäämällä resursseja. Mielenterveyspalvelujen tulisi olla saatavilla kaikille helposti ja terveydenhoidon resurssien pitäisi olla suuremmat. Tuliaseiden saatavuutta pitäisi rajoittaa. Ja niin edelleen.

Merkittävin asia, joka tulisi muuttaa, on kuitenkin välittäminen. Emme elä tällä hetkellä maailmassa, jossa käydään avointa keskustelua. Internet luo mielikuvan avoimuudesta ja kaikille tasa-arvoisesta keskustelukulttuurista, mutta tosiasiassa täällä verkossa leviävät voimakkaasti ainoastaan ideat. Ihmisen ei ole helppoa edelleenkään puhua ongelmistaan, vaikka edessä olisi näennäisesti kaikki maailman vapaudet. Me emme ole kuuntelijoita vaan julistajia.

Hyvinkää ei ole ongelmapaikka, vaan paikka muiden joukossa. Tämä ampumavälikohtaus takuulla pakottaa miettimään uusiksi monia hyviksi koettuja toimintatapoja. Ehkä siitä voi siis seurata jotain hyvääkin. Ehkä Hyvinkää on se paikka, käännekohta ja hetki elinaikanamme, jolloin hyvän olon julistamisen sijasta aletaan kysyä kanssaihmiseltä vointia.

Nyt kuitenkin voi vain surra. Haluan esittää osanottoni kaikille osallisille – tutuille ja tuntemattomille.