38/50 Huorasatu

Mä olen sanonut tämän joskus ennenkin tämän blogin sivuilla, mutta toistettakoon se nyt uudelleen: mä en ole kauhean hyvä social justice warrior. Sortorakenteet eivät näyttäydy mulle automaattisesti kovinkaan kirkkaina, vaan joudun opettelemaan näkemään niitä. Mitä nuoremman version minusta on aikanaan tuntenut, sitä suuremmalla todennäköisyydellä mua pitää vähän junttina. Tämä ei ole kasvatuskysymys, vaan pikemminkin identiteetin hidasta muodostumista.

Anyway, tämän vuoksi mua on aina vähän puistattanut verkon tasa-arvokeskustelut, joissa tuomio tulee nopeasti ja se on lopullinen. Kerran kun olet valkoihoinen cis hetero scum mies, niin sitä kyllä sit olet aina. Verkossa käytävässä tasa-arvokeskustelussa ei ole annettu tilaa oppia ja kasvaa, ellei oppimista ja kasvua tapahdu täydellisen keskustelukumppanin murskaamisen kautta.

Miten tämä sitten liittyy Laura Gustafssonin vuonna 2011 ilmestyneeseen esikoisromaaniin Huorasatu? No ihan tosi paljon, tietenkin.

Huorasatu on todella erikoinen kirja. Sen juoni on aivan päätöntä dadaa, jossa tapahtumien sattumanvaraisuus ja juonen mielipuolinen eteneminen palvelevat lähinnä tarkoitusta. En tiedä miksi kirja on kirjoitettu, mutta se tuntuu siltä, kuin kirjailija olisi ollut lopen kyllästynyt viihteen yksipuoliseen naiskuvaan ja pyrkinyt ajamaan kaikki normit ja muotit kerralla konkurssiin.

Gustafssonin kirjan naiset ovat patriarkaatin rooleissa, mutta ottamalla ne omikseen, he samalla muokkaavat naisen roolin uudelleen. Vai ottavatko? Onko tässä taas mies katsomassa naiskirjailijan teosta ja yrittämässä selittää mitä nainen voi ja ei voi tehdä? Miksi naisen pitäisi yleensäkään ottaa mitään roolia ja muokata niitä? Miksei nainen voi vain ”olla” niin kuin miehetkin ovat.

Jep. Kuten sanoin, olen huono SJW. Yritän miettiä vasta-argumentin ennen kuin ensireaktioni on muodostunut edes loppuun. Jonathan Haidtin termistöllä varmaankin ohjastajani yrittää vaikuttaa elefantin suuntaan, ennen kuin elefantti on edes päättänyt suuntaansa (jos tämä viittaus meni ohi, niin siinäpä sinulle hyvä syy lukea The Righteus Mind).

Huorasatu on jännä kirja. Yritin miettiä, että mitä se muistuttaa ja mieleeni tuli kaksi miesverrokkia: Chuck Palahniukin Fight Club ja Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirja. Kaikissa teoksissa on jotain rosoista ja alkukantaista, joka ei kumarra sääntöjä, eikä niiden kielellä ei ole yhtä paljon väliä kuin tarinalla. Huorasatu eroaa kolmikosta tietysti siinä, että se kertoo naisista ja koska sen sanomalla on merkitys.

Mitäs jos Laura Gustafsson olisi kirjoittanut Huorasadun sijasta Juoppohullun päiväkirjan, mutta juopon Juhan sijasta kirjassa olisikin seikkaillut juoppo Laura? Olisinko halunnut nähdä siinä silloinkin feministisen sanoman? Projisoinko minä tässä oletuksia kirjaan, jonka sanoma on, että oletuksien yläpuolelle voi ja pitää voida nousta?

Äh, en pääse tässä puusta pitkälle. Sanottakoon vielä loppuun, että juonivetoisen kerronnan ystävänä en saa nautintoa kirjoista, joiden juoni on ihan älytön. Sitä tuskin kukaan voi kieltää, vaikka kokemustani Huorasadusta muuten lähtisikin haastamaan. Annan yhden pisteen juonelle ja toisen sille, että tämän varmaan pitäisi saada enemmän pisteitä.

Laura Gustafsson: Huorasatu **

37/50 The God of Small Things

Sanotaan se heti alkuun: Arundhati Royn The God of Small Things on ihan kauhea kirja lukea. Rakas jääkaapinjakajani ei tahtonut saada sitä luettua lainkaan ja minäkin huomasin välillä ihmetteleväni, että miksi ihmeessä kukaan kirjoittaisi tällaista kirjaa? Teos on riipivä, surullinen ja siinä on jatkuva tulevan pelko.

Sitten heti toisena huomiona pitää sanoa, että kyseessä on yhdestä – viiteen tähteen -asteikolla noin seitsemän tähden kirja. The God of Small Things ei ole hyvä kirja, vaan aivan huikean hyvä kirja. Tämän jos luetuttaisi jokaisen työväenopiston kirjoittajakurssin alussa innokkaille kirjailijanaluille, niin 75 % jättäisi kurssin suoraan kesken. Huippu on jo saavutettu, eikä historia muista Mount Everestin toisena saavuttaneen nimeä. We’re done here.

Mikä siitä sitten tekee kamalan ja hyvän samaan aikaan? Teoksen juoni on todella surullinen, mutta jotenkin rehellisen surullinen. Roy liikkuu kerronnallaan eri aikajanoilla, eri näkökulmissa ja eri tyylilajeissa sujuvasti ääripäistä toisiin. Hänen tekstinsä referoi itseään mitä pidemmälle kirja etenee ja lukijalle tulee jatkuvasti sellainen tunne, kuin hän olisi jakamassa yhteisiä salaisuuksia kertojan kanssa, jotka vain he kaksi tuntevat.

Kuulostaako hankalalta? No sitä onkin vähän hankala selittää. Tämä teos on niin valtavan hyvä, että sen loputtua tekee mieli jakaa ihmiset kahteen ryhmään: heihin jotka ovat- ja heihin jotka eivät ole lukeneet The God of Small Thingsiä. Me lukijat tiedämme maailmasta jotain mitä te jotka ette ole lukeneet ette pysty edes kuvittelemaan. Meillä on yhteinen kokemus; jaettu salaisuus, johon te ette pääse muuten kuin lukemalla tämän kirjan.

Menee vähän ylistykseksi, mutta siltä tämän kirjan lukeminen oikeasti minusta tuntui: kaamean surullisen salaisuuden jakamiselta kirjan kanssa. Tämä teos on ilmestynyt vuonna 1997, jolloin se voitti myös Booker kirjallisuuspalkinnon. Meitä salaisuuden jakajia on siis useampia.

Suosittelenko tätä varauksetta? Luojan tähden, en! Erityisesti en kenellekään, jonka täytyy lukuhaasteen vuoksi lukea jokin kirja eteen tämän jälkeen. Mitä tämän jälkeen edes voi lukea? Sen sijaan, jos luet vain yhden kirjan vuodessa, tämä saattaa olla sinua varten.

Arundhati Roy: The God of Small Things *****

36/50 Akvarelleja Engelin kaupungista

Jukka Viikkilän esikoisteos sai vuoden 2016 kaunokirjallisuuden Finlandian. Teosta kuvaa varsin hyvin se, että sen Wikipedia-sivu on juuri ja juuri kolme riviä pitkä. Jouduin varmistamaan palkinnon jakaneen Baba Lybeckin koulutustaustan, ettei hän varmasti ole ekonomi. Niin pienellä romaanilla on meinaan Viikkilä palkintonsa pokannut.

Eikä siinä mitään: pienikin on kaunista. Akvarelleja Engelin kaupungista onkin kaunis, intiimi ja tunnelmallinen teos. Sain kuulla kirjan hyllystä ottaessani ennustuksen, että tuskin tulen siitä pitämään. Maineeni hitaan kerronnan vihaajana kulkee edelläni.

Olisi väärin väittää, että en pitänyt tästä. Olen tässä kirjaprojektin edetessä oppinut, että tiedän mielipiteeni kirjasta noin puolessa välissä. Esimerkiksi Sarah Watersin Fingersmith oli mielestäni varsin hidastempoinen, ihan OK kahden-kolmen tähden kirja sivulle 175 asti. Waters käytti aikaa tunnelman rakentamiseen ja sitten käytti hävyttömästi hyväkseen luodun maailman tunnelmaa nostaessaan kierroksia. Sivulla 175 Jukka Viikkilän teoksessa sai jo riipiä viimeisiä lehtysiä irti takakannesta.

Kirjan ei tarvitse olla pitkä ollakseen hyvä. Tove Janssonin Kesäkirja ei ollut pitkä, mutta se oli ihana pieni kirja. Suurin ero näiden kahden teoksen välillä on kuitenkin siinä, että Viikkilän teos on myös vähän kokeellisempi. Se on kirjoitettu minämuotoon ja formaattina on päiväkirja. En osaa sanoa toimivatko ratkaisut, kun kirja ehti loppumaan ennen kuin muodostin mielipiteeni.

Lyhyt kirja, jonka kappaleet ovat lyhimmillään muutaman rivin mittaisia päiväkirjamerkintöjä. Lyhyt, lyhyt, lyhyt. Näin viime vuoden lopulla tämän teoksen myynnissä Akateemisella vähän päälle kolmeenkymppiin, aika samaan hintaan kuin Juha Hurmeen Niemi. Se kustantaa saman kioskin verkkokaupassa nyt edelleen vuoden 2018 elokuussa 26,90€.

Tämä oli ihana pikku teos, mutta kaunokirjallisuuden Finlandia venytetylle novellille? Kamoon.

Jukka Viikkilä: Akvarelleja Engelin kaupungista **

35/50 White Teeth

Huh, huh kun mulla kesti tämän kirjan lukemisessa. Zadie Smithin ensiromaani ei ollut millään muotoa listani pisin, saati vaikealukuisin. Okei, tässä oli välissä yhdet festarit ja useampi ratikkamatka, jolla en päässyt lukemaan kirjaa, mutta ei tässä kuitenkaan olisi pitänyt 20 päivää mennä.

Sanotaanpa kirjan paras puoli heti alkuun: Smith kirjoittaa ihan järkyttävän hyvää ja lennokasta kieltä. Smithin kertomuksen lukeminen on kuin kuuntelisit uuden rakkauden kaikkein mielenkiintoisinta tarinaa lumoutuneena. Kirjailija on pumpannut arkisimmatkin tapahtumat ja pakolliset tapahtumankuljetukseen liittyvät maininnat toiseen potenssiin. Hän käyttää kaikki mahdollisuudet hyväkseen esitelläkseen huikean nokkelaa kerrontaansa. White Teethin kieli on kirjallisuuden vastine tuulihatuille.

Miksei sen lukemisessa sitten kesti niin kauan? Olin varannut kirjalle aikaa useampana iltana tunnin tai pari, mutta yleensä kymmenen sivua oli maksimini, ennen kuin oli ihan pakko tarkistaa Facebook. Miten jonkin näin herkullisen nauttiminen tökki niin pahasti? Minulla kesti monta sataa sivua hoksata mikä teoksessa häiritsi.

Zadie Smithin White Teethistä puuttuu predestinaatio. Tämä on takuulla tarkoituksellista ja se on kirjallisuustieteellisesti moderni, hieno ja raikas ratkaisu, mutta minulle se oli yhtä tuskaa. Juoni tuntui siltä, kuin olisi otettu pieni katkelma ihmisten arjesta, jossa asioita vain tapahtuu ilman mitään varsinaista kohdetta tai määränpäätä. Smith kyllä kertoo ja kuvailee kaiken fantastisella kielellään, mutta silti se on vain lapsiperheiden arjen kuvailua.

Sitten kun joskus teoksen puolivälin jälkeen alkaa tarinaan ilmestyä merkkejä tulevasta, ne tuntuvat ihan tosi päälleliimatuilta. Ikään kuin Smith olisi tajunnut, että kirja pitää lopettaakin jotenkin ja alkanut sitä varten rakentelemaan uutta asetelmaa jo kertaalleen luomaansa maailmaan. Kirjaan ilmestyy uusia hahmoja ja vanhojen keskinäistä dynamiikkaa täytyy vähän muuttaa, jotta palat loksahtaisivat lopussa yhteen.

Eli lyhyesti, kirjassa ei mielestäni ollut aluksi juonta ollenkaan ja sitten kun juonenrakennus alkoi, se ei sopinut sitten niin yhtään tähän romaaniin. Näin juonivetoiselle lukijalle tämä ei ollut mitään herkkua.

En usko että Zadie Smith lukee tätä suomeksi kirjoittamaani arviota hänen 18 vuotta sitten ilmestyneestä kirjastaan, mutta jos Zadie luet, niin annan hyvän vinkin: käy kirjastosta hakemassa Paulo Coelhon kirjoja ja kirjoita ne uudelleen. Se olisi täydellinen yhdistelmä: Coelho on kirjoittanut pelkkiä juoniaihioita, joista puuttuu kokonaan kerronta. Sinä voisit hyvin täyttää ne täydellisellä kerronnallasi.

Mutta joo. Eihän tämä huono kirja ole, mutta mahdollisuudet vain olisi ollut niin paljon parempaan. Henkilökohtaisemmalla tasolla sanottakoon, että olen nyt saavuttanut saturaatiopisteen kirjatyypille ”Olen kotoisin Etelä-Aasiasta ja pohdin identiteettiäni länsimaissa”. Ihan hyviä kirjoja, mutta ymmärrän jo yskän.

Zadie Smith: White Teeth ***

34/50 Hyvät, pahat ja hyvinkääläiset

Suomessa on yritetty vuosikymmeniä leikkiä sivistysvaltiota ilman kunnollista Hyvinkään seudun historiateosta. Olemme eläneet traagisia aikoja. Onneksi Helsingin yliopiston Suomen historian professori Anu Lahtinen on vihdoinkin korjannut tämän häpeällisen aukon kansakunnan kaanonissa. Satavuotinen Suomen valtio on ansainnut kattavan teoksen Hyvinkään historiasta.

Lahtinen on paneutunut kiitettävällä pieteetillä kaupungin syntyhistoriaan varhaisimmista alueelta löytyneistä asutuksista yltäen aina Hyvinkään omaan popin supertähteen Diandraan asti. Teos lähtee kuitenkin liikkeelle ensimmäisten kyläyhteisöjen synnystä, 1600-luvun alkupuolelta.

Kirjan alkupuolella onkin ainoa kunnollinen kritiikkini, jonka teoksesta löysin. Lahtinen nimittäin toistaa vanhan, ummehtuneen ja monta kertaa toistetun – vääräksikin useasti loogisesti päätellyn – harhaisen mielipiteen siitä, että Hyvinkää olisi alkujaan tunnettu Janakkalan pitäjän Hyvinkäänkylänä. Tämähän ei tietenkään voi pitää paikkaansa. Jo muinaisista egyptiläisistä hieroglyfeistä on löydetty mainintoja Hyvinkään moreenimaaston keisarikunnasta – niin sanotusta Hyvin kulttuurista. Jo arkijärkikin sanoo, ettei Hyvinkää voi olla ollut minkään osa, vaan pikemminkin kaiken lähtöpiste.

Tätä pientä lapsusta lukuun ottamatta kyseessä on ensiluokkainen historiateos. Siinä olisi ainesta korvaamaan ainakin peruskoulun ja lukion historian oppikirjat. Yliopistotasollakaan ei liene enää mitään lisättävää siihen, mitä Hyvät, pahat ja hyvinkääläiset kertoo. Jotkin erityisryhmiin keskittyvät historiateokset, kuten vaikkapas suomalaisiin kuninkaisiin keskittyvät opukset, saattavat tarvita alkuperäislähteikseen jonkin toisenkin teoksen, mutta muuten Lahtinen on kyllä käsitellyt kaiken edes jotenkin merkityksellisen.

Kirjan luettuani tunteet ovat haikeat, mutta samalla tunnen seisovani erityisen hetken äärellä. Jälkipolvet tulevat hahmottamaan aikaa ennen ja jälkeen Lahtisen teoksen. En uskonut näkeväni hetkeä, jolloin historia saadaan valmiiksi, mutta näin asiat nyt vain ovat. Francis Fukuyama sanoi historian päättyneet Neuvostoliiton hajoamiseen, mutta loppukaneettien kirjoittamisessa meni vielä näköjään lähes 30 vuotta.

Nykymaailmassa ei ole enää ollut tapana pakottaa kaikkia kansalaisia opettelemaan jotain kirjaa ulkoa, mutta kyllähän tämän teoksen pitää jokaisen tajuta itsekin lukea.

Anu Lahtinen: Hyvät, pahat ja hyvinkääläiset *****

33/50 Kesäkirja

Tove Janssonin Kesäkirja on ihana pikku kirjanen, jonka rauhallinen tahti ja suomalaisen saaristokesän kuvaus tekee siitä pohjattoman leppoista lukemista. Kirjassa ei seikkaile muumin muumia, mutta koko mielenmaisema on kuin jotain Nuuskamuikkus-uutetta.

Ja joo, enhän minä tästä juuri pitänyt. Syynä ei ole suinkaan se, etteikö tämä olisi kaunista luettavaa ja ihana kirja. Olen vain totaalisen väärää kohderyhmää kirjalle, jonka rauhallisuus saisi jopa terassilla pellavaisissa ulkovaatteissaan istuvan Alice Munron nostamaan katseensa kirjasta, laskemaan teoksen syliinsä shaalille, katsomaan horisontissa näkyvää vuoristomaisemaa ja hymähtämään itsekseen mietteliäästi.

Kesäkirja on rauhalisin ja turvallisin kirja mitä olen tässä projektissa päässyt lukemaan. Se ei ole alleviivaava tai halpoja pisteitä keräävä, laskelmoitu yritys vedota kadonneeseen nostalgiaan niin kuin, kröhöm, jotkut kirjat ovat. Kesäkirja on ihan aidosti nostalginen sellaiselle kesälle, jonka paatuneimmatkin lähiöissä kasvaneet humanistipojat tunnistavat. Kyseessä on kaunis pieni teos.

Ehkä minäkin jossain vaiheessa kasvan tähän kirjaan kiinni. Olen nyt jo ehtinyt unohtamaan lukulistani alkupuolen kirjoista monia, mutta toivon, että Kesäkirjan pariin voisin vielä joskus palata. Mielellään kesällä, saaressa, siten, että ei olisi kiire minnekään.

Tove Jansson: Kesäkirja ***

32/50 Missä kuljimme kerran

Vuonna 2006, kun Kjell Westö sai Finlandia-palkinnon Missä kuljimme kerran -kirjasta, toi joulupukki minulle, ei yhden, vaan kaksi kappaletta Westön uutukaista. Myöhemmin, muuttaessani yhteen jääkaapinjakajani kanssa, kirjojen lukumäärä hyllyssämme olikin jo kolme kappaletta. En silti tullut lukeneeksi sitä niihin aikoihin. Opinnot historian parissa söivät lukuaikaa, enkä muutenkaan ollut kova suomalaisen kirjan ystävä.

Pikakelausta jouluun 2017 kun saan idean ottaa lukuhaasteen vuodelle 2018. Voitte kuvitella sen ihmettelyn ja kirjoilun määrää, kun en löytänyt kirjahyllystämme yhtään kappaletta Westön Missä kuljimme kerran -kirjoja. Ostin romaanista pädiversion Elisa-kirja -palvelusta, vain huomatakseni kotimaisen kirjapalvelun olevan huomattavan paljon huonompi kuin Amazonin Kindle. Päädyin lunastamaan divari Kalevasta Helsingin Fleminginkadulta elämäni viidennen kappaleen Missä kuljimme kerran -kirjoja viidellä eurolla.

Ja hyvä että ostin. Pädiversiota lukiessa huomasin ihmetteleväni, että miksi ihmiset olivat pitäneet kirjasta niin paljon? Westön kieli tuntui poukkoilevalta, eikä hän syventynyt mihinkään muutamaa huomautusta pidemmäksi ajaksi. Ikään kuin kirjailijalla olisi ollut kiire päästä paikkaan, jonne hän ei malttanut tarinaa johdattaa sen omalla painollaan.

Vaihtamalla paperiversioon kirja heräsikin yhtäkkiä eloon. Lukukokemuksesta tuli rauhallisempi ja jo muutaman kappaleen jälkeen tajusin lukevani todella hyvää kirjaa. Toki teoksen alku on johdatusta päähenkilöihin ja täten vähän poukkoileva, mutta siinä sadan sivun paikkeilla olin jo ihan myyty.

Westö kirjoittaa Helsingistä häpeilemättömän nostalgisesti, niin että lukija voi samaistua paikkoihin, tunnelmiin ja tuntea vuosisadan alun kasvavan kaupungin sykkeen. Ja kun sanon häpeilemättömän nostalgisesti, niin todellakin tarkoitan sitä. Kirjan suurin vahvuus on juuri nostalgiassa. Tätä lähemmäs omien vanhempien, isovanhempien tai isovanhempien vanhempien kellertäneiden valokuvien katsomista ei kirjan muodossa pääse.

Kirja on myös vahvan helsinkiläinen. Ei ole väärin sanoa sen olevan ylistyslaulu pääkaupungille. Siinä missä Matti Kassila teki elokuvan puolella Helsingistä yhden pääosan esittäjistään, tekee Westö saman kirjallisuudessa sen 50 vuotta Kassilan jälkeen. Kirjalistallani on vielä tulossa Jukka Viikkilän Akvarelleja Engelin kaupungista, joten on hauska päästä vertaamaan näitä teoksia.

Ainoa kritiikki jota keksin, on kirjan vahvuudessa. Westö on niin häpeilemätön, että lukija kyllä huomaa kun kirjoittaja lainaa jonkun hahmonsa suuta puhutellakseen lukijaa suoraan. Westö ottaa lusikan, täyttää sen nostalgiakinuskilla, kurottaa sivujen läpi lukijaa kohti ja työntää siirappisen herkun väkisin kurkusta alas. ”Tajuathan. Sinä. Miten. Hienoa. Tämä. On?”

Olisin loppupuolella teosta itse Kjellin purkkareissa vähän himmannut nostalgisointia pari piirua kevyemmälle ja samalla lyhentänyt teoksen lähes 600 sivusta sellaiset 50 pois. Samaan aikaan pieni osa minusta on ihan tosi rikki siitä, että tarina päättyi siihen mihin se päättyi. Ihan hyvin Westö olisi voinut jatkaa valitsemallaan tiellä tarinaa vielä vuosikausia eteenpäin. Tosin ne ajat eivät ehkä enää olleet niin nostalgisia.

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran *****