Pikakelausta jouluun 2017 kun saan idean ottaa lukuhaasteen vuodelle 2018. Voitte kuvitella sen ihmettelyn ja kirjoilun määrää, kun en löytänyt kirjahyllystämme yhtään kappaletta Westön Missä kuljimme kerran -kirjoja. Ostin romaanista pädiversion Elisa-kirja -palvelusta, vain huomatakseni kotimaisen kirjapalvelun olevan huomattavan paljon huonompi kuin Amazonin Kindle. Päädyin lunastamaan divari Kalevasta Helsingin Fleminginkadulta elämäni viidennen kappaleen Missä kuljimme kerran -kirjoja viidellä eurolla.
Ja hyvä että ostin. Pädiversiota lukiessa huomasin ihmetteleväni, että miksi ihmiset olivat pitäneet kirjasta niin paljon? Westön kieli tuntui poukkoilevalta, eikä hän syventynyt mihinkään muutamaa huomautusta pidemmäksi ajaksi. Ikään kuin kirjailijalla olisi ollut kiire päästä paikkaan, jonne hän ei malttanut tarinaa johdattaa sen omalla painollaan.
Vaihtamalla paperiversioon kirja heräsikin yhtäkkiä eloon. Lukukokemuksesta tuli rauhallisempi ja jo muutaman kappaleen jälkeen tajusin lukevani todella hyvää kirjaa. Toki teoksen alku on johdatusta päähenkilöihin ja täten vähän poukkoileva, mutta siinä sadan sivun paikkeilla olin jo ihan myyty.
Westö kirjoittaa Helsingistä häpeilemättömän nostalgisesti, niin että lukija voi samaistua paikkoihin, tunnelmiin ja tuntea vuosisadan alun kasvavan kaupungin sykkeen. Ja kun sanon häpeilemättömän nostalgisesti, niin todellakin tarkoitan sitä. Kirjan suurin vahvuus on juuri nostalgiassa. Tätä lähemmäs omien vanhempien, isovanhempien tai isovanhempien vanhempien kellertäneiden valokuvien katsomista ei kirjan muodossa pääse.
Kirja on myös vahvan helsinkiläinen. Ei ole väärin sanoa sen olevan ylistyslaulu pääkaupungille. Siinä missä Matti Kassila teki elokuvan puolella Helsingistä yhden pääosan esittäjistään, tekee Westö saman kirjallisuudessa sen 50 vuotta Kassilan jälkeen. Kirjalistallani on vielä tulossa Jukka Viikkilän Akvarelleja Engelin kaupungista, joten on hauska päästä vertaamaan näitä teoksia.
Ainoa kritiikki jota keksin, on kirjan vahvuudessa. Westö on niin häpeilemätön, että lukija kyllä huomaa kun kirjoittaja lainaa jonkun hahmonsa suuta puhutellakseen lukijaa suoraan. Westö ottaa lusikan, täyttää sen nostalgiakinuskilla, kurottaa sivujen läpi lukijaa kohti ja työntää siirappisen herkun väkisin kurkusta alas. ”Tajuathan. Sinä. Miten. Hienoa. Tämä. On?”
Olisin loppupuolella teosta itse Kjellin purkkareissa vähän himmannut nostalgisointia pari piirua kevyemmälle ja samalla lyhentänyt teoksen lähes 600 sivusta sellaiset 50 pois. Samaan aikaan pieni osa minusta on ihan tosi rikki siitä, että tarina päättyi siihen mihin se päättyi. Ihan hyvin Westö olisi voinut jatkaa valitsemallaan tiellä tarinaa vielä vuosikausia eteenpäin. Tosin ne ajat eivät ehkä enää olleet niin nostalgisia.
Kjell Westö: Missä kuljimme kerran *****
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti