Antarktis (3. osa)

10.2.2017 perjantai

Paradise harbour, Danco Island.

Almirante Brown station on Argentiinan valtion ylläpitämä tutkimusasema. Tätä kohdetta meille mainostettiin lähinnä mahdollisuutena astua Antarktiksen mantereelle. Suurin osa turistialusten kohteista on nimittäin saaria, joille laskeutuminen kumiveneistä on suhteellisen helppoa. Puolet seurueesta kävi maissa, puolet teki pienen jäätikköajelun kumiveneillä





Kuten kuvistani on varmaan vähän jo käynyt ilmi: Antarktiksen niemimaa näyttää vuoristolta, joka kohoaa suoraan merestä. Tämä johtuu tietenkin siitä, koska Antarktiksen niemimaa on vuoristo, joka nousee merestä. Paradise Harbour on saanut nimensä takuulla joko säästä tai eläimistä, sillä maihinnousun helppoudesta se ei ole tullut. Päästiinpähän mantereelle.


Tämä oli siis maihinnousupaikka. Pyhimys on kai niitä varten, jotka liukastuvat kalliolla.




Iltapäivällä kävimme vielä katsomassa toisen pingviinikohteen, Danco Islandin. Saarella oli paljon turkishylkeitä ja valkokulmapingviinejä, muttei juuri mitään muuta. Siellä aikanaan sijainnut tutkimusasemaa ei oltu pidetty riittävän merkittävänä, jotta siitä olisi tehty historiallinen muistomerkki. Jäljellä oli vain betoniperustukset ja kyltti merkkaamassa paikan.











Olimme etukäteen varanneet mahdollisuuden yöpyä Etelämantereen taivaan alla yhtenä yönä. Ensimmäinen yöpymisyrityksemme oli ollut heti ensimmäisenä iltana, mutta sää oli pilannut suunnitelmat. Nyt kuitenkin matkanjohtajamme ilmoitti, että tänään yöpyminen tulisi tapahtumaan Paradise bayssa, nimeämättömällä saarella. Eipä siinä sen kummempia, makuupussit mukaan ja kumiveneillä yöpaikalle.



Nelikerroksinen makuupussi lämmitti ja piti kuivana lyhyen ja kirkkaan yön läpi. Osa matkaseurueestamme ei kuulemma nukkunut lainkaan, mutta armeijan käyneelle miehelle tämä yöpyminen ei juurikaan eronnut Suomen puolustusvoimien tarjoamista öistä. Mitä nyt vähän paremmin ja pidempään sain nukkua.

---

11.2.2017 lauantai

Neko Harbour, Enterprise Island

Heräilimme siinä viiden jälkeen. Osa meistä oli nukkunut hyvin ja toiset ei. Itse olisin nukkunut pidempäänkin, mutta kuudelta saapuva kuljetuksemme pakotti minutkin nousemaan ja pakkaamaan.



Kello oli noin 05.30 kun viereinen jäätikkömme heräsi henkiin. Valtavan jyrinän saattelemana, jään reunasta irtosi 2-3 noin Lontoon kaksikerrosbussin kokoista jäälohkaretta ja useampia pienempiä lohkareita. Näky oli aivan uskomaton.
Klikkaa video koko näytön kokoiseksi. Oikeesti.

Uskomaton oli ajoituskin, sillä yhtäkkiä meillä olikin vaarana jäädä jäiden takia jumiin nimeämättömälle saarellemme. Kumiveneellä paikalle saapunut matkanjohtajamme käskytti meidät äkkiä kyytiin veneisiin, ennen kuin nouto-operaatio muuttuisi mahdottomaksi. Viisitoista turrea per kumivene ja kauhealla kiirellä takaisin Planciukselle. Muistin kiittää matkanjohtajaa hyvin hankitusta ohjelmanumerosta.

Aamupäivän ensimmäinen kohteemme oli toinen mantereelle astuminen paikassa nimeltä Neko harbour. Siellä satoi ja kulkemisemme oli rajoitettu noin 100 metrin kaistaleelle. Lähdin pois ensimmäisellä mahdollisella kumiveneellä.



Iltapäivällä kävimme katsomassa Enterprise Islandin valastuksen jälkiä. En ottanut kameraa, kun vesisade oli poikkeuksellisen voimakasta maailman kuivimmalle mantereelle. Mutta ei se mitään, varsinaisen valaiden metsästyksen mausoleumi oli edessä seuraavana päivänä.

Jotain kuvia kuitenkin tarttui laivan kannelta muistikortille.






(Jatkuu osassa neljä, jossa päästään joukkomurhan näyttämölle, koetaan myrsky ja nähdään kuuluisa maamerkki)

Antarktis (2. osa)

8.2.2017 keskiviikko

Cuverville Island ja Port Lockroy

 
Vihdoin Antarktiksella! Saavuimme aamulla niemimaan puolelle ja turistijoukko oli innokkaana valmiina kohtaamaan kauan odotetun kohteen. Ensimmäinen jalkautumispaikkamme oli nimeltään Cuverville Islandille. Kyseessä oli kivinen ranta, jolla oli valtavan suuri pingviinikolonia. Meille oli luvattu valkokulmapingviinejä ja niitä myös näimme. 





 
Lähdimme liikkeelle puolen päivän jälkeen Cuvervillestä kohti päivän toista kohdettamme, mutta emme ehtineet pitkällekään, ennen kuin matkamme keskeytti lauma ruokailevia miekkavalaita. Krilli, tuo Etelämantereen kaviaari (pun intended) maistui Free Willyille. Laivamme teki hidasta ympyrää krilliparvessa varmaan kaksi tuntia ja kamerat lauloivat kannella. 



 
Iltapäivällä pääsimme näkemään maailman eteläisimmän julkisen postin, eli brittien ylläpitämän Port Lockroyn aseman. Postitoimiston ystävällinen nainen myönsi suoraan postitoiminnan olevan lähinnä keino oikeuttaa läsnäolo alueella. Imperialistit osaavat nämä hommat. Lähetin paikalta kolme kirjettä – odotettu saapumisaika on kaksi kuukautta. Siinä saa ystävät ja sukulaiset odottaa sormet ristissä. 







---

9.2.2017 torstai

Lemairen kanava, Petermann Island ja Yalour Islands

Heräsimme aamulla noin seitsemän aikaan katsomaan etukäteen meille hienoksi mainostettua Lemairen kanavaa. Kyseessä pitäisi olla tämän matkan ahtain väli, mistä 89 metriä pitkä ja 14,5 metriä leveä laivamme tulisi ahtautumaan. Ja olihan se komea – katsokaa vaikka.




Ensimmäinen varsinainen kohteemme oli kuitenkin pingviinejä kuhiseva Petermann Island, jossa näin toisen pingviinityypin, eli Adélien tai suomalaisittain - jääpingviinin. Sen kaunis nimi juontaa ranskalaisen tutkimusmatkailijan Jules Durmont d’Urvillen vaimoon Adéleen, jonka mukaan jääpingviinin suosima asuinalue Antarktiksella on nimetty.








 
Iltapäivän kohteenamme toimi kumiveneajelu Yalouri Islandin kerrostalojen kokoisten jäävuorien seassa. Maisemat olivat mahtavia ja ensimmäistä kertaa matkan aikana minulla oli oikeasti kylmä. Sinänsä ihan hyvin, ottaen olosuhteet huomioon. 




Iltaruoaksemme laivan keittiö tarjosi meille etelämantereen grillijuhlat. Tilanne oli sangen erikoinen: palasimme kapean Lemairen kanavan läpi, söimme grilliruokaa kannella ja kuuntelimme diskoklassikoita.

Etelämantereen matkanjärjestäjillä on kova halu mainostaa matkustajilleen retkien tutkimusmatka-luonnetta. Meitä kutsuttiin ”expedition members” tai ”polar explorers” –nimityksillä, vaikka matkaseurue koostui lähinnä varakkaista, iäkkäistä ja tietenkin länsimaisista turisteista. Eli sellaisista tyyppejä, jotka todennäköisesti olisivat olleet viimeisiä mahdollisia ihmisiä, joita Ernest Shackleton olisi halunnut mukaan tutkimusmatkoilleen.

Siksi oli jännittävää, että matkanjärjestäjät soivat meille pienen hetken dadaa: Lemairen kanavaa takaisin pohjoiseen samalla kun kaiuttimista pauhaa Donna Summerin Hot Stuff. Etelämantereen turismin ymmärtää parhaiten niin, kun vertaa sitä Lapin turismiin ja kuvittelee, että koko Lappi olisi suojeltu alue. Lapissa on Joulupukki ja etelässä pingviinit, molemmissa turistit nauttivat aidosta kokemuksesta, jota pitää välillä höystää grillibileillä.
 

---
(jatkuu osassa kolme, jossa yövytään taivasalla ja nähdään jäävuoren lohkeaminen)

Antarktis (1. osa)

Etelämantereen olemassaoloa on teoretisoitu vuosisatoja ennen sen löytymistä. Antiikin kreikkalaiset tiesivät maailman pyöreäksi ja huhut pohjoisen jääpeitteestä olivat kiirineet jo aikaisessa vaiheessa Välimeren kulttuureihin. Aristoteles teoretisoi, että pallon tasapainottamiseksi pohjoisen massa vaatii vastapainokseen etelään toisen massan. Arktikselle piti olla vastapari: Antarktis.

Manner pysyi koskemattomana haastavien olosuhteittensa vuoksi. Se on äärimmäisyyksien paikka: kaikkein kuivin, kylmin, korkein ja eristynein paikka maailmassa. Tänäkin päivänä ihminen pystytään evakuoimaan kansainväliseltä avaruusasemalta nopeammin kuin Etelämantereelta. Avaruudesta pääsee nopeammin lääkäriin kuin Antarktikselta.

Ihminen saapui mantereelle vasta 1800-luvulla. Antarktiksen tarinaa kerrottaessa mainitaan aina tutkimusmatkailijat, kuten Amundsen, Scott ja Shackleton. Tutkimusryhmien sankariteoista on kivempi puhua, kuin mantereen historian todellisesta luonteesta. Etelämantereen historia on ryöstömetsästyksen historia. Hyljekannat ovat hitaasti palaamassa ennalleen, valaskannat eivät ehkä koskaan elvy entisiksi.

23. kesäkuuta 1961 Washingtonissa allekirjoitettiin Antarktiksen sopimus, jonka nojalla määriteltiin koko manner ei-kenenkään maaksi, jota saa käyttää vain tieteelliseen ja rauhanomaiseen tarkoitukseen. Valaanmetsästäjät lähtivät ja jäljelle jäi vain tutkijoita. Mantereesta kiinnostuneilla valtioilla on edelleen omia tukikohtiaan alueella, mutta niin kauan kuin alueella ei ole strategista arvoa, se pysynee anekdoottina kansainvälisessä politiikassa.Suomi on allekirjoittanut sopimuksen, jos sitä mietitte.

Mantereella sallitaan nykyään vain yksi vieraslaji – ihminen – joita alueella on kahdenlaisia: tutkijoita ja turisteja. Mantereen turismi on varsin suurta, mutta suhteellisen hyvin hoidettua. Toisin kuin metsästäjät sata vuotta aikaisemmin, on turistiteollisuus tajunnut sentään suojella elinkeinoaan rajoittamalla omaa vaikutustaan alueen ympäristöön. Alukset lähtevät Antarktikselta saman painoisina kuin ne sinne tulevatkin. Turistit evät jätä jälkeensä kuin jalanjälkiä, eikä mukaan saa ottaa muuta kuin valokuvia.

Eteläisen pallonpuoliskon kesän aikana mantereella käy erilaisilla turistimatkoilla noin 40 000 turistia, joista aikavälillä 5-15.2.2017 minä olin yksi. Tämä on matkakertomukseni jäästä ja pingviineistä.

---

Sunnuntai 5.2.2017

MV Plancius

Helmikuun viides 2017, kuusi päivää Helsingistä lähdön jälkeen näimme ensimmäisen kerran laivamme MV Planciuksen ihan tosielämässä. Tiesin kyllä aluksen olevan varsin pieni, noin sadan hengen alus, mutta autolauttoihin tottuneelle kaupunkilaiselle se näytti kuitenkin varsin napakalta.



Seurueemme oli tähän mennessä päässyt näkemään monta tuntia Amsterdamin lentokenttää, kaksi päivää Buenos Airesia sekä kaksi päivää maailman eteläkärkeä, Argentiinan Patagonian Ushuaian kaupunkia. Olin ehtinyt kyllästyä jo moneen kertaan odottamiseen - kohteissa ja lentokentillä. Olin katsonut elokuvia valtameren ylityksellä ja Argentiinan sisäisillä lennoilla. Olin lukenut 2,5 kirjaa ja shoppaillut turistikrääsää yhden vuoden varalle. Enough, nyt alkoi matkan varsinainen pihvi.

Astuimme laivaan klo 16.30 paikallista aikaa Minulla oli vähän kipuisa olo, mutta muutkin matkalaiset ovat valitelleet samaa. Ilmeisesti matkapahoinvointilaastarit vaativat totuttelua. Tai sitten meillä on joku kollektiivinen tauti, mutta mikäs olisi kivempaa kuin sairastaa porukalla yhdellä maailman tuulisimmista merilalueista.



Matkamme tarkoituksena oli ylittää Draken salmi, eli se vesialue, joka erottaa Tulimaan Antarktiksesta, sekä kierrellä Etelämantereen alueella yhteensä noin kymmenen päivän ajan. Matkasuunnitelmat ovat tällä maailmankolkalla aina viitteellisiä, sillä säällä on aina kaikesta viimeinen sana.

Tästä se alkaa.



---


Maanantai 6.2.2017

Ensimmäinen meripäivä

Draken salmi oli rauhallinen. Oppaat kutsuivat tätä ilmiötä nimellä Drake lake. Sen vastakohta on tietenkin Drake shake, saas nähdä kuinka paha se on, sillä sääennusteet lupailivat paluumatkallemme kovia tuulia.



Melkein kolme päivää kestävä Draken ylitys antoi matkanjärjestäjille mahdollisuuden jakaa tietoa ja valmistella turisteja mannerta varten. Meille luennoitiin säännöistä maissa, kumiveneissä ja villieläinten kanssa toimimisessa. Muuten päivä meni meren kuvaamisessa. Melko rauhallista siis vielä.





---

7.2.2017 tiistai

Toinen meripäivä.

Toisen meripäivän lounaalla näin elämäni ensimmäiset delfiinit laivan ikkunasta. Kyseessä oli siis ensimmäiset Särkänniemen delfiinivankilan ulkopuolella.

Antarktiksen merialue on luonteeltaan ainutlaatuinen. Mannerta kiertää merivirrat, joita ei pysäytä mikään. Siitä siis johtuu Draken salmen, Kap Hornin ja Hyväntoivonniemen pahamaineisuudet: merenkulkijat ovat joutuneet tekemisiin voimakkaiden Etelämantereen merivirtojen kanssa etsiessään vesireittejä mannerten ympäri.

Etelämanner on valtava jäätikkö, josta sulaa kesällä valtavasti makeaa vettä. Sulavan veden mukana tulee ravinteita, joka ruokkii alueen ruokapyramidin kulmakiveä, eli pientä katkaravunkaltaista eläintä nimeltä krilli. Krilliin perustuu kaiken muun eläimistön olemassaolo alueella. Se on ruokaketjun pohjalla, alin eliö jota kaikki muut syövät, silloin kun eivät syö toisiaan. Krilliä söivät myös ne ryhävalaat, jotka näimme puoliltapäivin laivan kannelta.





Illansuussa saavuimme jo Antarktiksen merialueelle, kun kohtasimme Falklandin saariryhmän eteläisimmät osat. Jäiset saaret näyttivät varsin dramaattisilta kahden päivän merimatkan jälkeen.





Päivään mahtui toinenkin elämäni ensimmäinen näkeminen, nimittäin illansuussa näin jäävuoren kaukana horisontissa.



(jatkuu osassa kaksi, jossa päästään maailman vaikkeimmin saavutettavalle maanosalle)

Tämä teksti on tarkoitettu luettavaksi torstaina 12.11.2116

Hei ja terveisiä vuodesta 2016,

Minun nimeni on Eeli Wördman, olen 32-vuotias helsinkiläinen mies ja kirjoitan teille selittääkseni vähän asioita. Kuulun ajallisesti suurin piirtein isovanhempienne vanhempien sukupolveen ja toivon, että onnistun vastaaman edes joihinkin asioihin, jotka saattavat kutkuttaa mieltänne.

En luule hetkeäkään, että osaisin arvata kaikkia niitä asioita, joita sadan vuoden päästä historioitsijat haluaisivat kysyä menneisyyden ihmisiltä, joten yritän kertoa laveasti vähän kaikesta. Ehkä innostun joskus tulevaisuudessa kirjoittamaan lisää vastaavia tekstejä, mutta te sen tiedättekin jo, minulle se on tällä hetkellä vielä tulevaisuuden epävarmuudessa.

Siitä onkin ehkä hyvä lähteä liikkeelle: nimittäin tulevaisuuden epävarmuudesta. Historiaa katsoessa on houkutus tuomita aikalaisten valintoja tulevien tapahtumien kautta. Mikseivät aikalaiset tehneet mitään silloin kun oli aika toimia? Mikseivät he estäneet Hitlerin valtaannousua tai kieltäneet orjakauppaa? Näitä esimerkkejä meillä käytettiin usein vuonna 2016, te saatatte käyttää joitain muita.

Miksette kaikki olleet kuin tämä jätkä?

Meidän aikakaudellamme, 2000-luvun ensimmäisinä vuosina, on eletty ensimmäistä todellista ajatusten globalisaation aaltoa. Maailman ihmiset ovat löytäneet ensimmäisen oikean foorumin vaihtaa ajatuksia ja mielipiteitä keskenään ilman välikäsiä ja viiveitä. Tarkoitan ensisijaisesti sosiaalisen median palvelua nimeltä Facebook. 

Olemme vasta opettelemassa median käyttöä, emmekä oikeasti osaa vielä ajatella ajatustemme olevan yhteydessä keskenään. Emme kykene näkemään eroa alkukantaisten ennakkoluulojen ja vastavuoroisen kommunikaation välillä. Siksi meidän aikamme yhteiskunta saattaa vaikuttaa siltä, että kovasydämiset mielipiteet ovat vallassa. Sellaista se on vähän meille itsellemmekin.

Emme tiedä tällä hetkellä, mihin tämä suodattamaton, kaikkialle leviävä puheemme meidät johtaa. Meille tämä ei ole itsestään selvää. Vielä muutamia vuosia sitten oli fiktion saralla yleistä puhua kaikkien kansojen yhteyden johtavan maailmanrauhaan, mutta ainakin tänään täällä läntisessä Euroopassa ei näytä siltä. Tänään meidän tulevaisuutemme näyttää tekevän käännöksen kohti vanhan suojelua. Meidän tulevaisuudessamme näkyy raja-aitoja ja perinteiden vaalimista, ei kansojen yhteyttä ja sopua.

Tunnette varmasti historiamme paremmin kuin me. Meillehän tämä kaikki on nykyaikaa. Kertaan silti nopeasti maailmantilanteen juuri nyt.

Keskiviikkona, 9.11.2016 Yhdysvaltojen presidentiksi valittiin populistisen kampanjan tehnyt miljardööri Donald J. Trump. Aiemmin kesällä Iso-Britanniassa järjestettiin kansanäänestys, jonka johdosta Britannia päätti irtaantua Euroopan Unionista. Lähi-idässä käydään parhaillaan sotaa Islamilaista valtiota, eli ISISiä vastaan. Syyriassa ja Irakissa on käynnissä aikamme suurin diaspora. Helsingissä on satanut lunta kohta viikon yhtä mittaa (tämä ei ole ollut normaalia viime vuosina). Pariisin ilmastosopimus, jossa nähtiin ensimmäistä kertaa teollisuusmaiden rehellistä(?) tahtoa hillitä ilmastonmuutosta, solmittiin aika tasan vuosi sitten. Suomen pääministeri on Juha Sipilä. Suomessa on pieni kasvisruokabuumi, jonka aallonharjalla on nyhtökaura -niminen tuote.

Meidän aikaamme on myös toisessa suhteessa jännittävä. Olemme nimittäin niillä paikkeilla, missä 1800-luvun lopun kaukaisimmat tulevaisuudenvisiot lopulta käyvät toteen. Menneisyyden futurismissa meillä piti olla lentäviä autoja, maailmanrauha, ruoka pillerimuodossa, asuttuja siirtokuntia toisilla taivaankappaleilla ja jopa tietoinen keinoäly. En usko näkeväni näistä muita kuin viimeisen.

Mutta niin, lupasin teille vastauksia. Ensinnäkin, me emme kykene näkemään rakennemuutosta. Meidän aikanamme on ihan OK puhua tuotantoteollisuuden työpaikkojen säilyttämisestä tai ihmisroduista monikossa. Älkääkä naurako, ihmiset meitä ennen ovat olleet aivan yhtä kykenemättömiä näkemään oman aikansa suuria, mutta hitaita muutoksia ja todennäköisyydet ovat suuret, ettette tekään tiedä mikä teidän ajassanne on merkittävää. Meillä ei ole kykyä nähdä hetkellisten ylä- ja alamäkien taakse tien pikkuhiljaa muuttuvaa kallistusta.

Joten jos teistä tuntuu naurettavalta ajatus ihmisistä töissä tuotannossa, eli siis tehtävissä, joissa lähinnä teemme töitä, jotka kääntyvä peukalomme mahdollistaa, niin meille se on vielä normi. Kyllä me vähän niinkun tajuamme sen olevan pian historiaa, mutta konservatiivinen ajattelumme pitää kiinni maailmasta, jossa ihminen tekee fyysistä työtä. Ajatelkaa tätä, kun analysoitte aikaamme, niin pääsette pitkälle.

Aikalaiseni, jotka siis tätä tekstiä tulevat lukemaan kauan ennen teitä, kuvittelevat minun puhuvan keskiviikkona ratkenneista Yhdysvaltojen presidentinvaaleista. Toki tämä teksti on sen pohjalta saanut innoituksensa, mutta on tässä muutakin. Haluan kertoa teille meidän aikakaudestamme kokonaisuutena, eli kaikesta siitä, miksi me – sukupolvi jonka piti asuttaa Mars ja saavuttaa maailmanrauha – emme sitä tehneet.

Meidän aikamme on harvinaisen selkeästi kaksijakoinen. Nuoremmat sukupolvet, he jotka ovat kasvaneet aikuisiksi 1900-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa, ovat pitkälti informaatioteknologian kanssa kasvaneita. Heille esineiden internet ja globaali kommunikaatio on jotain, mikä on kasvanut heidän kanssaan yhdessä. Iäkkäämmät sukupolvet ovat joutuneet opettelemaan uuteen maailmaan. Minun vanhempieni sukupolvi, eli 1950-60-luvulla nuoruutensa eläneet, ovat kasvaneet maailmassa, jossa muutettiin maalta kaupunkiin. Vanhempani saattavat vielä muistaa hevosia lapsuudenkodistaan – isovanhempani muistavat varmasti.

Aikamme on siis siinä mielessä moniääninen. Olemme aikakautena yhden jakoviivan molemmilla puolilla. Näemme miten maailma on muuttunut, mutta ajattelemme sen olevan vielä kuitenkin pohjimmiltaan samanlainen, kuin mitä se oli ennen informaatioteknologiaa. Me näemme muutoksen, mutta me ajattelemme vielä malleilla, jotka ovat syntyneet ennen muutosta.

Eli sitten kun mietitte, että miten ihmiset söivät edelleen eläimiä 2000-luvulla, vaikka he tiesivät sen haitat - siinä syy. Emme ole vielä niin pitkällä. Meidän aikanamme tupakoidaan edelleen, vaikka senkin haitat tiedetään. Eikä tämä siis johdu siitä, ettemme uskoisi lääketieteeseen. Uskomme pääsääntöisesti terveystutkimusta, mutta jopa sitä on joissain piireissä hyväksyttävää epäillä. Ehkä tätä on hyvä selittää vähän auki: tarkoitan siis sitä, että tupakoinnin haittoihin uskotaan yksiselitteisesti, mutta esimerkiksi rokotuksien tehoa on hyväksyttävää epäillä. Kyllä, luitte oikein.

Siinäkin on syynä aiemmin mainitsemani ajatusten globalisaatio. Meidän aikanamme monet huhut ja ihmisten alkukantaiset reaktiot muuttuvat nopeasti maailmanlaajuisiksi, saavuttaen samalla eräänlaisen faktan aseman. Kun jonkun lapsi sairastuu rokottamisen jälkeen, saattaa vanhempi kirjoittaa aiheesta sosiaaliseen mediaan ja yllättäen kaikki jotka epäilevät rokotuksia jostain syystä salaliitoksi saavat oikeutuksen uskolleen. ”Katsokaa nyt, olin oikeassa”.

Eräs suomalainen puoluesihteeri puki ehkä tahattomasti aikamme hyvin sanoiksi: ”Onko tarina tosi tai ei, se on toinen juttu. Näin nämä asiat koetaan.” Siinä on toinen hyvä mantra, jonka läpi katsoa aikaamme. Eli jos haluatte miettiä, minkä takia Trump voitti, Brexit tapahtui tai Perussuomalainen puolue otti vaalivoiton, niin muistakaa, että ei ole mitään väliä mitä tapahtuu – on vain väliä miten se koetaan.

Yhdysvalloissa saattoi olla ensimmäistä kertaa moneen vuoteen talous nousemassa ja maahanmuuttajien määrä vähenemässä, mutta amerikkalaiset kokivat tilanteen eri tavalla. Euroopan unioni ei ollut syynä tai seurauksena valtaosaan Iso-Britannian huolista, mutta britit kokivat tilanteen eri tavalla. Suomessa ei ollut maahanmuutto-ongelmaa, mutta suomalaiset kokivat asian eri tavalla.

Meidän aikamme historiantutkimuksessa on muodikasta puhua historian moniäänisyydestä. En kuitenkaan aio nyt kertoa teille, kuinka kaikki eivät tietenkään epäile rokotteita tai koe kuolemaa pakenevien ihmisten ansaitsevan käännytyksen takaisin sota-alueelle. Uskon, tai ainakin toivon, että tiedätte sen.

Olen jaaritellut paljon kertomatta paljoakaan, mutta lopetan pian. On kuitenkin vielä yksi asia, joka minun täytyy käsitellä: syyllisyys.

Anteeksi.

Me 2000-luvun alun ihmiset ansaitsemme historian tuomion. Emme vähäisimmässä määrin sen takia, että saamme aikaan ennennäkemättömän sekasorron Lähi-Idässä hyökkäyssodilla, jonka jälkeen suljemme rajamme sekasortoa pakenevilta. Suomessa on ollut hyväksyttävää puhua siitä, että pakolaisten tulisi palata kotiin ja taistella kotimaansa puolesta, koska suomalaisetkin taistelivat toisessa maailmansodassa. Ikään kuin aseellisten konfliktien tuhovoima ei olisi tuhatkertaistunut tällä välin.

Me muistelemme omien isovanhempiemme sotia, emmekä tajua sitä, että meidän aikamme sodassa ei muodostu rintamalinjoja, poteroita tai korsuja. Meidän aikamme sodassa kranaatit räjähtävät ilmassa ja suuntaavat tuhovoimansa alaspäin. Ei siinä auta kuoppaan piiloutuminen. Silti me lähetämme ihmisiä näihin oloihin. Me olemme syy ja seuraus, muttemme uskalla sitä itsellemme myöntää, sillä kukaan ei halua nähdä itseään hirviönä.

Hirviöitä me kuitenkin olemme. Itsekkäitä hirviöitä. Meidän arjessamme sotaa pakenevat ihmisjoukot ovat pieni epämiellyttävä haitta. Puhutaan sellaisesta kastiketahrasta puhtaalla paidalla. Joo, onhan se ikävä, muttei siitä mitään oikeaa haittaa ole. Elämme ennennäkemättömässä yltäkylläisyydessä, tajuamatta edes sitä.

Vuosi sitten kävin Istanbulissa Topkapin palatsissa, oman aikansa mukavimmin asuvan ihmisen Suleiman suuren (1494-1566) kotona. Mietin siellä kulkiessani, kuinka joka ikisellä suomalaisella on 2000-luvun alussa parempi elämänlaatu kuin hänellä oli. Meillä on juokseva vesi, keskuslämmitys, tiedon valtaverkko, lääketiede ja viihdeteollisuus. Voin huvikseni, kahdella napin painalluksella ladata koneelleni kaiken tiedon, jota Suleimanilla oli elämänsä aikana käytössään. Voin pelata läpi hänen elämänsä suurimmat sodat ja voittaa ne paremmin kuin hän. Nukun nokoseni pehmeämmin ja syön lounaani maistuvammin. Iltapäivällä voinkin sitten tehdä jotain muuta. Me elämme paremmin kuin entisajan keisarit.

Minun sohvani on pehmeämpi, kotini on turvallisempi ja vesihanastani tulee puhtaampaa vettä. Okei, Suleimanin palatsi on vähän nätimpi ja suurempi kuin kaksioni Alppilassa.

Silti me jostain syystä luulemme kaiken olevan loppumassa. Asiat koetaan menevän huonommin kuin ennen. Eikä sillä edelleenkään ole väliä, menevätkö ne huonommin, mutta näin se koetaan. Kaikki muutos nähdään huonommaksi. Vieraat ihmiset tai omien elintapojen muuttaminen kohti kestävämpiä kulutustottumuksia ovat pelottavia ja uhkaavia asioita meille. Siinä onkin toinen asia, mistä haluan pyytää anteeksi: kulutustottumuksemme.

Tämä kohta kalskahtaa sitten aikalaisilleni pahalta. Heidän korvissaan olen nyt rasittava hippi, joka toistaa kliseistä mantraa. Silti, en voi kirjoittaa pullopostia tulevaisuuteen, ilman että pyydän anteeksi elämäntapaamme. Anteeksi. Me jätämme teille maailman todella huonoon kuntoon.

Elämme massasukupuuttojen aikaa, jossa me olemme tuhoajia; lämmitämme kotejamme kivihiilellä; rakennamme ydinvoimaloita, joiden jätteille ei ole olemassa sijoituspaikkaa; kylvämme muovia mereen, hiilidioksidia ilmaan ja torjunta-aineita maahan; olemme rakentaneet tehtaita joiden ainoa tarkoitus on systemaattisesti kasvattaa ja teurastaa eläinrotuja ravinnoksemme; torjumme ilmansaasteita hengityssuojilla. HENGITYSSUOJILLA!

Pahinta kuitenkin on se, että me teemme tämän kaiken tietoisesti. Me tiedämme seuraukset, mutta me emme välitä. Tai välitämme, mutta emme niin paljon, että tekisimme asialle jotain. Luulemme kaiken muuttuvan jotenkin itsestään.

Anteeksi. Te ansaitsisitte parempaa.

Toivottavasti tämä vähän selitti teille aikaamme ja pystytte peilaamaan valintojamme. Voihan se tietty olla, että tulevaisuuden historiankirjoittajia ei kiinnosta tällainen apologeettinen aikakauden mentaliteetin itseanalyysi, mutta ainakin tässä sellainen olisi teille tarjolla. Aikalaiseni saattavat olla kanssani eri mieltä, mutta hei, hehän saavat kokea asiat ihan miten haluavat.

Ystävällisin terveisin,

Eeli Martti Wördman, lauantaina 12.11.2016, Helsingissä.

Jaettavaksi tarkoitettu

Aloitetaanpa kuluneella kliseellä: ”Internet tappoi printtimedian”. Jep, tappoihan se. Ilmaisulla viitataan tietenkin siihen, kuinka verkon välittömät uutispalvelut, kuten vaikkapa Twitter, Huffington Post tai jopa kotimainen Ampparit.com muuttivat eilisen uutisia kertovan printtimedian dinosaurukseksi taistelemaan elintilasta peukalollisten, kivikeihäitä askartelevien karva-apinoiden kanssa.

Tämä käänne on viimeisin kirjoitetun median murrosvaihe. Tätä ennen on nähty printin kilpailu ensin radion ja myöhemmin television kanssa. Tabloidilehtien tulo 1900-luvun taitteessa oli suuri muutos sanomalehtikentällä, aivan kuten oli itse sanomalehtien ilmestyminenkin kirjapainotaidon levitessä 1600-luvulta lähtien.

Toki pienempiä muutoksia on myös ollut matkan varrella, kuten offset-painanta, kirjeenvaihtajien käyttö, lennättimen yleistyminen jne. mutta suurten murrosten määrä mediakentällä on lopulta aika vähäinen. Formaatin muutosten yhteydessä tärkeää on havaita se, kuinka eri murroskaudet ovat omalta osaltaan vaikuttaneet myös sisältöihin.

Sanomalehtien yleistyminen demokratisoi yhteiskuntia, kun tieto ei enää ollut eliitin yksinoikeus. Varhainen sanomalehti oli tiedonjaon väline. Tabloidit popularisoivat tiedon ja toivat mukanaan selkeät mielipiteet. Printtimediasta tuli mielipiteen ohjaaja. Kilpailu radion ja television kanssa taas syvensi sisältöjä, kun nopeudessa ei pystytty enää vastaamaan. Tutkiva journalismi kaatoi presidenttejä ja sai aikaan suuryritysten boikotteja.

Mutta miten internetaika on muuttanut kirjoitetun viestinnän kenttää?

Internetuutisoinnin symbolina pidetään klikkijournalismia, joka on siis periaatteessa sama asia kuin mitä lööpit olivat muutama vuosikymmen takaperin. Niiden idea on saada huomiota ja ohjata kuluttaja oman tuotteen äärelle. Ennen se tuote oli lehti, jota haluttiin ostaa, nykyään se on mainospalkit klikkijutun vieressä, jotka maksavat mediatalolle osumista. 

Klik-klik, sanoo Alma Median kassakone.

Klikkijournalismia vastaan on jo herätty taistelemaan, mutta käynnissä on myös toinen sisällönmuutos, joka on huomattavasti suurempi ja perustavammalla tavalla kirjoitettua tekstiä muokkaava ilmiö. Ja koska tämä ei ole sensaatioblogi, paljastan aiheen olevan tietysti sosiaalisen mediaan suunnattu jakamishuomio.

Facebook uutisoi elokuussa 2015 sillä olleen yhtä aikaa miljardi käyttäjää aktiivisena palvelussaan. Tämä ei tietenkään tarkoittanut sitä, että miljardi ihmistä olisi istunut yhtä aikaa tietokoneillaan kotisohvilla jakamassa kissanpentuvideoita, vaan sitä, että ihmiset käyttivät Facea puhelimillaan tai muilla kosketusnäytöillä busseissa, vessoissa ja työpaikkojen tiimipalavereissa.

Sosiaalista mediaa käytetään mobiililaitteilla ja sosiaalisessa mediassa jaetuksi tarkoitettu teksti pitää olla luettavissa selkeästi ja helposti pieneltä näytöltä. Ja tämä, naiset ja herrat, on muuttamassa kirjoitettua tekstiä enemmän kuin sinä ja minä ja naapurin Astrid-mummo oikeasti haluaisimme.

Printtimedian murroksissa on formaatin muutos aina muuttanut myös sisältöjä. Samoin nyt, kun luettu teksti siirtyy mobiiliin, muuttuu luetun tekstin luonne samalla. Tällä kertaa muutos vaan on paljon suurempi, sillä se ei koske ainoastaan uutisia, vaan kaikkea kirjoitettua tekstiä blogeista kirjoihin ja laulun sanoista tuoteselosteisiin. Väline millä me luemme, muuttaa tapaa miten me luemme – ja siinä on kuulkaas tragedian ainekset.

Ja lukijalle tiedoksi, tässä vaiheessa tämä juttu siirtyy toiselle A4:lle.

Se, miten me luemme tekstiä sosiaalisesta mediasta, on opittu malli. Jokainen voi omassa päässään kuvitella lukevansa tekstiä aivan samalla lailla oli se lehdessä, kirjassa, blogissa tai somessa, mutta aina välillä tekisi hyvää hieman pohtia omia lukutapojaan. Ne kun eivät ole kuitenkaan ole syntyneet tyhjiössä.

Mieti esimerkiksi viimeaikoina lukemiasi tekstejä: blogeja, mielipidekirjoituksia, statuspäivityksiä, avunhuutoja tai mitä tahansa vähänkin mielipiteikkäimpiä, mobiilista luettuja tekstejä. Kuinka usein huomaat ajattelevasi:

”Mä olen periaatteessa tän kanssa ihan samaa mieltä, mut mua vaan ärsyttää miten tää asiansa sanoo.”

Miksi se on niin? Miksi me kuulemme sosiaalisessa mediassa luetusta tekstistä äänenpainot, joita siellä ei ihan oikeasti ole? Vielä toistaiseksi saivartelulle ja ironialle ei ole olemassa kirjaisimia, joten niiden lukeminen on puhdasta tulkintaa. Eikö niin?

Jaettu teksti on saapunut internetkeskustelun kentälle uutena tulokkaana. Kentällä on jo valmiiksi ollut oma luonteensa ja se luonne on pääsääntöisesti aika kamala. Ihmiset huutelevat poteroistaan, ilman mitään aikomustakaan ymmärtää toista keskustelijaa. Jokaisella on muka oikeus omaan mielipiteeseensä, ja sillä oikeutetaan aivan pähkähullujenkin väitteiden loputon puolustaminen.  

”Ihan sama mitä muut sanovat, kunhan he hyväksyvät, että minun mielestäni tomaateillekin kuuluu ihmisoikeudet.”

Tämä ei johdu siitä, että ihmiset olisivat jotenkin synnynnäisiä anaalirauhasia, vaan siitä, miten verkossa kirjoitettu teksti on kehittynyt.

Varhaiset messageboardit tai myöhemmin tulleet verkkolehtien kommenttiosiot, eivät ole luonteeltaan keskustelevia, vaan pöyristeleviä huutokenttiä. Nykyään on vaikea välillä muistaa, että aina eduskuntaan asti päässeet ölinämielipiteet olivat vielä kymmenen vuotta sitten luettavissa ainoastaan Hesarin keskusteluosiosta. Kahdeksan vuotta sitten jokainen Facebook-statuspäivitys alkoi sanalla ”is”. Kehitys on tapahtunut kirjaimellisesti ihan vasta äsken.

Taistelussa kirjoitetun faktapohjaisen tekstin puolesta on siis hävitty taistelu ölinämielipiteille, nyt kun tekstin pitää pärjätä ölinämielipiteiden kentällä samoilla pelisäännöillä niiden kanssa. Kirjoitettu teksti muuttuu jatkuvasti helposti tykättävämpään ja jaettavampaan muotoon. Se on kärkkäämpää ja rankasti polarisoivaa.

Lyhyt ytimekäs, nopeasti asiaanpääsevä ja alle yhden A4:n mittainen puheenvuoro on ainoa, mitä ihmisen oletetaan jaksavan lukea. Jos tekstissä tulee toistoa, on oletettu lukija jo katsomassa hauskaa meemikuvaa Mikael Granlundin ilmaveivistä. 

”Ai tää alkaa nyt selostaa pointtiaan, mä katon ton videon jossa Putinin puheen päälle on mixattu Beatlesin White album.”

Perustelu, vastakkaisten argumenttien läpikäynti ja varsin tavanomainen pointin rakentaminen on ulkoistettu mobiiliin suunnatuissa kirjoituksissa kommenttiosioon, follow-uppeihin tai somepalstojen keskusteluihin. Nykyään ei ole lainkaan harvinaista, että toimittajat käyvät vilkastakin keskustelua omien väitteidensä puolesta erilaisilla suljetuilla foorumeilla, jolloin lukija ei voi saada kokonaisvaltaista kuvaa kirjoitetusta aiheesta, lukematta siitä seurannutta debattia. Tällä hetkellä uutisen arvo keskusteluaiheena mitataan siitä, kuinka suuri ”gate” siitä on syntynyt.

On syntynyt kokonaan uudenlainen uutisoinnin muoto, jossa syntyneestä keskustelusta uutisoidaan. Yritäs selittää tämä jotenkin isovanhemmillesi: eli siis on olemassa jokin ilmiö, joku kirjoittaa ilmiöstä lyhyen provosoivan tekstin jota jaetaan keskustelupalstoilla, mistä sitten NYT-viikkoliitteenkaltainen julkaisu tekee uutisen, jota jaetaan verkossa, joka johtaa uuteen keskusteluun sosiaalisessa mediassa, joka lopulta ehkä päätyy seuraavana päivänä printtilehteen asti.

Kekkoselta tuli kirjeitä myllystä, mutta nykyään myllyn on valmistanut todennäköisesti Intel tai Foxconn.

Pahinta tässä touhussa ei ole suinkaan uutisjuttujen ja kirjoitetun tekstin näivettyminen, vaan lukutaidon surkastuminen. Aiheeseen pääsee hyvin omakohtaisen esimerkin kautta.

Eli kävipä eräänä päivänä niin, että lueskelin lounastunnilla yhtä keskustelua kaverin fb-statuksessa. Siinä puhuttiin lääkäriliiton toiveesta lääkärien aloituspaikkojen vähentämisestä. Selailin keskustelua puolihuolimattomasti, kunnes silmääni osui yksi poistumispuheenvuoro ja silloin se iski:

Ihmiset eivät osaa puhua internetissä.
 

Tässä keskustelussa fiksut ja älykkäät ihmiset puhuvat ajankohtaisesta asiasta, mutta keskustelu johtaa lopulta varsin erikoiseen puheenvuoroon. Voitko kuvitella missään normaalissa tilanteessa kenenkään koskaan sanovan noin?

Internet-teksti on mielipiteitä kiteyttävää, provoavaa ja keskustelun ulkoistavaa jakotekstiä. Sellaista minkä tahdissa voi bussissa joko hyväksyvästi nyökytellä tai tuohtuneena puhista. Taistelussa kirjoitetun tekstin puolesta me olemme hävinneet ölinälle, kun emme osaa käydä keskustelua, ilman että se luetaan ölinänä. Olemme oppineet irrottautumaan verkkokeskusteluista, mieluummin kuin käymään niitä, koska verkkokeskustelut ovat niin epämiellyttävää luettavaa. Me emme pysty eristämään itseämme internetkeskustelun historiasta, sillä se on elimellinen osa formaatin luonnetta.

Argumentointi näyttää mesoamiselta, pohjustus jänkkäykseltä ja viisaus näsäviisastelulta. Takuulla joku ajattelee minunkin yrittävän nostaa itseäni profeetaksi tässä ja nyt.  

”Hittoako tuokin tuossa saarnaa, vaikkei mitään ymmärrä!” 

Taistelu ölinää vastaan on hävitty, mutta sota kirjoitetun tekstin puolesta on kaikkea muuta kuin ohi. Long Playn kaltaiset hitaan journalismin verkkojulkaisut ja erilaiset positiivisen verkkokeskustelun somekanavat ovat onneksi tulleet estradille möyhötyksen vastavoimaksi. Eikä hetkeäkään liian aikaisin.

Nimittäin mulle ainakin on nykyinen mielipidekeskustelu todella hengästyttävää. Facebook on täynnä jakamiseen tehtyä uutisvirtaa, blogeista saa lukea lähinnä tuohtunutta vihaa ja kavereiden tilalle ovat tulleet seuraajat. Hesarin tekstiosiot pienenevät ja kuvat optimoidaan tableteille.

Elämme aikaa jolloin jokainen voi olla Jeesus.

Tuntuiko siltä, että tämä teksti esitti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia? Tuntuiko siltä, ettei se koskaan päässyt kunnolla aiheeseensa? Harmittaako, kun jutussa edettiin, eikä ikinä palattu takaisin ytimeen? Hyvä jos näin kävi.