8.11.2018

47/50 Sivullinen

Löysin Helsingin kirjamessuilta sattumalta Albert Camus’n Sivullisen muutamalla eurolla. Olin jo vähän päättänyt jättää sen lukematta. Minulla on ollut pieniä ongelmia rakkaan kirjastolaitoksemme kanssa, joten suunnittelin vaihtavani lukuprojektini kaksi viimeistä kirjaston kirjaa (tämän Camus’n Sivullisen ja Charlotte Brontën Jane Eyren) joihinkin toisiin teoksiin. Kävi siis tuuri!

Asiaan. Olen monesti miettinyt, että kuinka pahasti Ranskassa populaarikulttuurin kenttä oli filosofiaan kallellaan 1900-luvulla? Roland Barthes opetti tutkimaan symboleita ja merkityksiä painista, teatterissa saattoi käydä katsomassa Jean-Paul Sartren näytelmiä ja elokuvan saralla uusi aalto rikkoi taiteen kaavaa. Jopa vanhan vitsiniekan, Michel Foucault’n tuotannosta löytyy yksi romaani.

Tiedän että Albert Camus’n Sivullisen sanotaan olevan ”eksistentialismin klassikko”. Sen filosofinen luonne on vaan helpompi ymmärtää, jos tajuaa peilata sitä 1900-luvun alkupuolen Ranskassa vallinneeseen kulttuuri-ilmapiiriin. Kirja itsessään vaikuttaa vähän, noh sanotaan nyt ilkeästi, Paulo Coelhomaisen simppeliltä kertomukselta, jonka päähenkilö on aikamoinen kusipää.

Sivullinen ei ole huono kirja, mutta sen aika on vähän jo ohi. Sen on sanottu kertovan yhteisöllisen ja individualistisen maailmankuvan ristiriidasta, ulkopuolisuudesta ja yhteiskunnan rakenteiden mielettömyydestä. Toisaalta, aikalaiset kun elivät vahvan pohtivassa kulttuurimaailmassa, niin kirjan on varmaan sanottu kertovan välimerkeilläänkin jonkin vahvasti politisoituneen sanoman, joka nykylukijalle ei enää suoraan aukene.

Camus’n kertomus herättää kyllä ajatuksia, mutta sen yhtymäkohdat tosimaailmaan ovat 2010-luvulla sangen erilaisia kuin kirjoitusaikanaan. Kirjan suurin ongelma minulle onkin juuri päähenkilössä ja hänen asenteissaan. Huomasin käyväni päässäni läpi kaikkia niitä mielenterveysongelmia, joita hänelle nykyaikana diagnosoitaisiin: ainakin epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö, ehkä masennus ja todennäköisesti jokin traumaperäinen stressihäiriö.

Sivullinen on tästä kaikesta huolimatta - tai ehkä juuri niiden takia – sangen viihdyttävä kirja. Siinä on lisäksi harva ladonta ja mittaakin vain 160 sivua. En nyt suoraan suosittelisi lukemaan sitä, mutta sellaisen suosituksen uskallan antaa, että jos joskus mielesi tekee lukea vähän Paulo Coelhoa, niin ota sen sijasta käteesi Albert Camus.

Albert Camus: Sivullinen **
Lue lisää

6.11.2018

46/50 Half of a Yellow Sun

Nyt en taas tiedä mistä aloittaa. Tämän kirjan lukemisessa ei pitäisi sivumääränsä vuoksi missään nimessä mennä niin pitkään kuin mitä minulla nyt meni – melkein kaksi viikkoa. Puolisoni kysyi kirjan päätyttyä, että mitä pidin siitä? Vastasin pitäneeni kaikesta muusta, paitsi niistä osista, jotka kertoivat sodan kauheuksista.

Chimamanda Ngozi Adichien romaani Half of a Yellow Sun kertoo keskiluokkaisten ihmisten elämästä lyhytikäisessä Biafran valtiossa 1960-luvulla. Biafran lipussa oli puolikas keltainen aurinko, mistä siis kirjan nimi juontaa. Ja mikäli lukija ei ole vielä yhdistänyt pisteitä päässään, niin kyllä, kyseessä on se valtio, jonka nimen perään lisätään yleensä sana ”nälänhätä”.

On epäreilua sanoa pitävänsä kirjassa kaikesta muusta, paitsi kurjuuden kuvauksesta. Kirja ei ole epätoivoinen, eikä se mässäile kauheudella, mutta Adechie ei kuitenkaan anna lukijalle yhtään armoa. Tulee vähän sellainen tunne, että kirjailija haluaa lukijan elävän mukana siviiliväestön kokeman kumuloituvan kurjuuden, koska me ihmiskuntana emme saa unohtaa sen tapahtuneen.

Okei, ehkä tuo oli vähän turhan dramaattisesti sanottu, mutta muistettakoon, että ranskalaiset lääkärit perustivat koko Lääkärit ilman rajoja -järjestön saadakseen lähetettyä apua Biafraan. Tein aikanaan valtio-opin kandini kansainvälisen yhteisön reagoinnista Ruandan kansanmurhaan, joten olen ehkä vähän turhankin herkkä Afrikan mantereen sotakuvauksille.

Kirjana Half of a Yellow Sun on tietenkin hyvin kirjoitettu ja taidokkaasti rakennettu. Se pitää otteessaan hyvin, mutta etenkin puolivälin jälkeen kirjailija tuntuu vähän luovuttavan valitsemastaan rakenteesta ja luottaa dramatiikan vievän tekstiä eteenpäin. Kirjassa on noin puoleenväliin asti aikajanalla leikittelystä johtuvaa lukijan epätietoisuutta, mutta loppupuolen epätietoisuus juontaa lähinnä päähenkilöiden kohtaloiden pelkäämisestä.

Jos pitäisi suositella jompaakumpaa teosta The God of Small Thingsiä tai Half of a Yellow Sunia, niin suosittelisin The God of Small Thingsiä sata kertaa sadasta. Molemmissa on samankaltaista kauheutta, mutta tämä Adichien sotakuvaus on vaan niin paljon lohduttomampaa, karumpaa ja epätoivoisempaa. Toisaalta, Half of a Yellow Sun on sellainen kirja, joka kaikkien pitäisi lukea. Etenkin heidän, jotka kehottavat sotaa pakenevia ihmisiä palaamaan kotiin taistelemaan.

Antaisin tälle kirjalle varmaan kolme tähteä jos eläisin tyhjiössä. Olen kuitenkin aika varma, että tämä on parempi kirja, jos lukija ei ole ensin myrkyttänyt mieltään vuoden ajan tutkimalla kansanmurhaa.

Chimamanda Ngozi Adichie: Half of a Yellow Sun ****
Lue lisää

24.10.2018

45/50 Häivähdys punaista

Tiedättekö millaista maailmanaikaa elettiin vuonna 2006? Silloin Suomen ulkoministerinä oli henkilö, joka pystyi ministeritehtävänsä ohessa kirjoittamaan historiateoksen, joka voitti Tieto-Finlandian. Eihän se, ettei vastuullisen työn ohessa saa kirjoitettua kirjoja, ole tietenkään mikään arvon mittari. Varmasti nykyisessä Sipilän hallituksessakin on paljon oikeasti lahjakkaita ministereitä, vaikka se ei näy puheissa tai teoissa.

Erkki Tuomiojan elämänkerta isoäidistään Hella Wuolijoesta on varsin kattava teos. Se sukeltaa syvälle tämän aikanaan ristiriitaisen henkilön siihen elämänosaan, joista aiemmat elämänkerrat ovat yrittäneet irtaantua – nimittäin politiikkaan. Aihe on ollut vaikea, sillä Wuolijoki on varmasti yksi Suomen historian tunnetuimpia tulipunaisia kommunisteja.

Tuomiojan teos on hyvä katsaus jännittävään vaiheeseen maailmanhistoriassa. Se kertaa Wuolijoen ja tämän siskon Salmen elämäntarinat Virossa eletystä lapsuudesta aina kuolemaan asti. Oli Wuolijoen poliittisesta suuntauksestaan mitä mieltä tahansa, niin olihan hänen elämänsä älytön. Latvian rajalla pikkukylään 1800-luvun lopulla syntynyt nainen päätyy junailemaan talvisodan rauhaa, tuomitaan maanpetoksesta elinkautiseen, on yleisradion pääjohtaja ja menestynyt näytelmäkirjailija, jonka salongissa on juotettu niin Eino Leinoa kuin Bertold Brechtiäkin.

Ai tuliko spoilereita? No kuule ei tullut. Jos et tiennyt näitä asioita Suomen historian yhden merkittävimmän naisen elämästä, niin sinun olisi ollut syytä tietää. Hella Wuolijoen nimi on jäänyt historiaan vahvasti hänen kirjallisen tuotantonsa ansiosta, joista etenkin Niskavuori-näytelmät ja Puntilan isäntä ja hänen renkinsä Matti aina muistetaan mainita.

Tuomioja ei sitä kertaakaan teoksessaan mainitse, mutta onhan se nyt älytöntä, että 1930-50 luvuilta suomalaisista merkkihenkilöistä mainitaan toistuvasti sekalainen seurakunta äijänkäppynöitä, mutta ennen Tarja Halosen presidenttiyttä, kenties vaikutusvaltaisin nainen Suomessa muistetaan vain näytelmäkirjailijana. Saisimme katsoa itseämme kansakuntana peiliin.

Entä millainen teos tämä sitten on? Tuomioja nojaa vahvasti poliittisen elämänkerran perinteisiin ja kertaa tapahtumia maailmanpolitiikan, henkilöiden ja tapahtumien kautta. Kirja on täynnä pitkiä listauksia siitä, kuka istui kenenkin luona ja keiden kaikkien kanssa käytiin kirjeenvaihtoa milloin mistäkin. Faktoihin pohjautuvana tapahtumakuvauksena teos on mielenkiintoinen, mutta kirja ei juurikaan kerro siitä, millainen ihminen Hella Wuolijoki lopulta oli. Eihän tämä kaunokirjallisuutta olekaan, mutta olisihan se kiva ollut jos ihmisestä tapahtumien takana saisi muutakin kuin ohimeneviä vilkaisuja.

Tuomioja kertoo siitä, miten Murrikin siskoista Ellasta ja Salmesta tuli stalinisteja ja kommunistisen liikkeen taustahahmoja. Tämän kirjan lukemisen jälkeen et kuitenkaan tiedä, miksi niin oli.

Erkki Tuomioja: Häivähdys punaista ***
Lue lisää

18.10.2018

44/50 Nineteen Eighty-Four

George Orwellin vuonna 1949 ilmestynyt dystopiaromaanien klassikko kertoo muutaman vuosikymmen päässä odottavasta lähitulevaisuudesta – vuodesta 1984, jolloin tämä blogisti on esimerkiksi syntynyt. Kuten aiemmin Kafkan Oikeusjutun arviossani taisin sanoa, jotkut kirjat ovat sellaisia, että ihmisillä on niistä mielipiteitä, vaikka he eivät olisi ikinä niitä lukeneet.

1984 on niin syvällä yleisessä tietoudessa, että kirjaa on lähes mahdotonta spoilata enää keneltäkään. Se kertoo totalitaarisesta valtiosta, jossa isoveli valvoo kaikkia elämänaloja, jopa kansalaistensa ajatuksia. Aina välillä kuulee jonkun vertaavan sosiaalista mediaa isoveljeen tai sitten Pohjois-Korean kaltaisten valtioiden piirteitä kutsutaan Orwellilaisiksi. Romaania 1984 ei voi enää lukea ilman ennakko-odotuksia.

Siksi olinkin vähän yllättynyt siitä, kuinka hyvä kirja oikeastaan on. Toki, se menee samaan koriin Max Barryn Jennifer Governmentin ja aiemmin tässä projektissa lukemani Ursula Le Guinin The Dispossessedin kanssa. Kaikkia näitä kirjoja yhdistää se, että niiden tarinat ovat vain kevyt tekosyy utopististen yhteiskuntien kuvailuille. 1984 on tosin näistä kolmesta ehdottomasti puhtain utopiakuvailu, mutta toisaalta se on myös paljon verrokkejaan vanhempi teos.

Olin Anna Kareninan ja The Woman in the Window:n jälkeen aika läkähtynyt lukemiseen. Ensimmäinen oli vaatinut systemaattista pänttäämistä ja jälkimmäinen manipuloi lukijaansa ahmimaan teosta mahdollisimman nopeasti. Huomasinkin siksi aluksi lykkääväni 1984:n lukemista iltaisin aina myöhemmäksi ja myöhemmäksi, vaikka kirjan avattuani se kuitenkin soljui hyvin. Pelkäsin, etten osaa arvostaa teoksen hyvyyttä.

Sillä hyvä teos tämä on. Piinaava ja ylivoimainen, mutta hyvä. Orwellin kieli on todella soljuvaa ja fantasiamaailma ei ole todellakaan mikään kevyt ”kameroita kaikkialla” -yhteiskunta. En nyt halua sanoa nykymaailman ottaneen mallia 1984:stä, mutta etenkin niissä pätkissä joissa Orwell kuvaa maailmansa yhteiskuntafilosofiaa, tulee nykylukijalle kylmiä väreitä. Tarina ja sen hahmot ovat vähän toisarvoisia, mutta ilman niitä ei olisi mitään keinoa kuvata maailmaakaan.

George Orwellin 1984:n välttely on ihan turhaa. Eihän tämä nyt mikään hymyhiirulaisten kesäretki ole, mutta silti paljon luettavampi teos kuin mitä siihen kohdistuvat ennakko-odotukset saattavat antaa ymmärtää. Siis ihan kaamea tarinahan tässä kirjassa on, mutta sen nyt kaikki tietävät.

Olen tässä vuoden aikana tuominnut useamman teoksen historian unohdettavaksi, mutta 1984 taitaa olla ensimmäinen, jonka päätin jo lukevani joskus uudestaan.

George Orwell: Nineteen Eighty-Four ****
Lue lisää

11.10.2018

43/50 The Woman in the Window

Tämän vuoden kirjatapauksen on kirjoittanut nimimerkki A.J. Finn. Tai no, The Woman in the Window ei ehkä vielä ole yksimielisesti vuoden kirjatapaus, vaikka se onkin ehtinyt tämän vuoden tammikuusta lähtien keräämään ~4 tähden keskimääräisen arvion 149 606 arvostelusta Goodreads -kirjayhteisössä. Romaania on myyty yli miljoona kappaletta pelkästään Yhdysvalloissa ja sen saamaan kohun myötä A.J. Finn on paljastettu kriitikko Daniel Malloryn nimimerkiksi.

Millainen lukukokemus tämä vuoden kirja sitten on? Noh, hyvin tarkkaan mietitty, intensiivinen ja elokuvamainen. Toiset trillerinsä paremman tuntevat, ovat verranneet The Woman in the Window:ta Gillian Flynnin teoksiin, enkä lainkaan epäile tämän vertauksen osuvuutta. Toinen hyvä, vaikkakin jonkun muun keksimä kuvaus, on popcorn-romaani. Sitä tämä jos mikä on popcorn-kirjallisuutta.

The Woman in the Window on erittäin viihdyttävä kirja. Se ei haaskaa lukijan aikaa eivätkä sen juonenkäänteet vie tarinaa turhille sivupoluille. Finn malttaa kasvattaa juontaan pikkuhiljaa, jolloin tunnelma kasvaa kuin huomaamattaan. Tarinan päästessä käännekohtiinsa, huomaa lukija olevansa täysin vietävissä.

Romaanin ehdoton vahvuus on sen päähenkilössä, jonka kautta tarina kuvataan. Finn käyttää päähenkilön perspektiiviä taitavasti luovimaan juoneen aivan mahtavan syvyyden ja suoraan Hitchcockilta lainatun tunnelman. Ei liene kohtuutonta sanoa, että The Woman in the Window on velkaa paitsi siis Gillian Flynnille, niin myös kirjassa usein referoiduille klassisille jännityselokuville.

Onko tässä sitten jotain vikaa? Onko Anna Kareninan sijaan The Woman in the Window sittenkin itseasiassa se täydellinen romaani? Ei, ei ole täydellinen. The Woman in the Window on kirjallisuus-purkkaa. Se on kevyt, makea ja nopeasti pureksittu puhki. Siinä ei ole mitään syvempää pinnan alla, vaan A.J. Finn jakaa kaikki kortit näkyville. Kyseessä on tiivistunnelmainen trilleri, mutta ei mitään muuta. Se ei kerro elämästä, ihmisluonnosta tai maailmasta mitään. Kyseessä on trilleri, ei sen enempää.

Tarvitseeko trillerin sitten olla enempää? Eipä kai. Tällaisenaan The Woman in the Window on varmaankin hyvin pitkälti täydellinen – jos nyt ei ihan kirja – niin ainakin elokuvasovitukseksi tarkoitettu kirja. Eli jos nyt jostain syystä jätät lukematta romaanin nyt, niin vuonna 2019 näyttäisi jo tulevan kirjaan pohjautuva elokuva, pääosissaan Amy Adams, Julianne Mooore ja Gary Oldman.

Se, että kannattaako lukea mieluummin tämä teos vai odottaa elokuvaa, on varmaan ihan kiinni omista mieltymyksistä. Mä ehkä odottaisin elokuvaa.

A.J. Finn: The Woman in the Window ***
Lue lisää

7.10.2018

42/50 Anna Karenina

Anna Karenina-kirja on vanhempi kuin asevelvollisuus Suomessa. Finlaysonin tehtaalla ei ollut syttynyt Suomen ensimmäistä hehkulamppua, eikä vapauden patsas vielä seissyt New Yorkin edustalla silloin kun ihmiset jo lukivat tätä Leo Tolstoin täydelliseksi romaaniksi kutsuttua toista pääteosta.

Mitä sitten oikein sanoa kirjasta, jota on luettu 141 vuotta? Kirjasta, jonka sovitukset ovat jokaisen itseäänkunniottavan teatterin ohjelmistossa vähintään kerran 20 vuodessa. Onko minulla yleensäkään mitään järkeä lähteä sanomaan mielipidettäni romaanista, josta on herraisä kehitetty oma matemaattinen teoriansa! Kirjan arvioiminen vaikuttaa nyt yhtä haastavalta tehtävältä, kuin mitä itse kirjan lukeminen vaikutti, ennen kun sen avasin.

Tuskin monikaan nykyihminen pystyy ajattelemaan nimeä Tolstoi, ilman automaattisia mielikuvia tietynlaisesta kirjasta. Tolstoin tekstiä pidetään raskaana ja erittäin pitkäpiimäisenä. Tolstoin henkilöhahmoilla venäläiseen tapaan on lukuisia nimiä: etunimi, lempinimi, sukunimi, isännimi ja niitä kaikkia käytetään vaihtelevissa yhdistelmissä. Tolstoin teoksilla on eräänlainen haastavan kirjan aura.

Myönnän ihan avoimesti, että tämän mielikuvan takia olen lykännyt Anna Kareninan lukemista näin pitkälle projektissani. Olen tässä hankkeessani lukenut monta piinaavan pitkäpiimäistä romaania, eikä Anna Karenina ole yksi niistä. Kyseessä ei ole mikään jännittävien juonikäänteiden trilleri, vaan hyvin monipuolinen ja iholle tuleva kirja, joka kertoo ihmisistä ja ihmisluonnosta.

Murretaan tämä raskauden myytti ihan ensimmäisenä: Anna Karenina ei ole raskas kirja! Sen kappalerakenne on sellainen, että lukemisen voi keskeyttää aina muutaman sivun välein. Tämä taas johtaa siihen, että kirjaa huomaa lukevansa huomaamattaan paljon pidempiä jaksoja, kuin mitä ehkä jostain aiheesta kerralla jaksaisi. ”No tämähän on vain muutaman sivun kappale, minäpäs lukaisen sen vielä ennen nukkumaan menoa.”

Tolstoin teksti pysyy tiukasti asiassa ja Kauniita ja Rohkeita muistuttavaa juonta kuljetetaan eteenpäin tapahtumien seikkaperäisten kuvausten kautta. Ja niin pahalta kuin tuo kuulostaakin, huomaa lukija jälkeenpäin miettivänsä juonta jotenkin tapahtumia korkeammalta tasolta. Olennaista ei yhtäkkiä olekaan se, mitä yksittäisisä keskusteluja käytiin, vain mitä ne merkitsivät tarinan henkilöille.

Kävin taannoin yhden ystäväni kanssa keskustelua siitä, että pitääkö kirjan kestää aikaa? Kyseessä oli sellainen klassinen Huckleberry Finn -keskustelu, että pitääkö kirjan olla nykylukijalle luettava, ollakseen lukemisen arvoinen? Hän siis kritisoi haluani tuomita suuri osa kirjoistani vanhentuneiksi ja valmiudesta kieltää niiltä lukuarvo nykyihmisille.

Anna Karenina on mahtava esimerkki kirjasta, joka on edelleen ihan hiton luettava nykyihmiselle, vaikka siinä on mukana tosi huonosti ikääntyneitä elementtejä. Tolstoi on pukannut mukaan huomattavat määrät ajan poliittista pohdintaa venäläisen maatyöläisen asemasta – kysymyksestä, jonka bolsevikit ratkaisivat muutama kymmenen vuotta kirjan kirjoittamisen jälkeen. Nämä osuudet ovat suoraan sanottuna hyvin tylsä osa kirjaa. Ne ovat selkeä kannanotto aikakauden poliittiseen keskusteluun, eikä nykylukija saa niistä oikein mitään mielekästä irti.

Samaan aikaan kirjan ”suuri tarina” on todella vetävä. Tolstoin realismi aiheuttaa kirjan alkupuolella sen, että teosta lukee varsin vaivattomasti. Viimeistään puolivälin jälkeen, kun lukija on tottunut kerrontaan ja uppoutunut maailmaan, tekee realistinen kuvaus kirjan tapahtumista todella koskettavia. Rakkaus, petos, epäluulo, tuska ja toivo resonoivat lukijan selkäytimessä asti. Kirjassa on yksi kuolinkohtaus noin puolivälissä, joka sai minut ensimmäistä kertaa koskaan harkitsemaan kirjan keskenjättämistä pelkästään sen takia, kun kohtausta oli niin kauheaa lukea. En ole koskaan kirjaa lukiessani alkanut miettimään omaa kuolevaisuuttani yhtä pahasti kuin tässä kohtauksessa.

Minun tekisi mieleni kirjoittaa tästä teoksesta vielä paljon, paljon enemmänkin, mutta pelkään siirtyväni alueelle, jota en tunne hyvin. Tolstoita on tutkittu paljon ja Anna Kareninassa on niin paljon enemmän tasoja ja sisältöä, kuin mitä minä pystyn varsin alkeellisella proosakokemuksellani lähteä analysoimaan. Jätän täydellisen romaanin amatöörimäisen pinta-arvioni näihin Tolstoin omiin sanoihin:

”Kaikki onnelliset perheet muistuttavat toisiaan, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.”

Leo Tolstoi: Anna Karenina *****
Lue lisää

23.9.2018

41/50 Olemisen sietämätön keveys

Milan Kunderan vuonna 1984 julkaistusta romaanista Olemisen sietämätön keveys ei ainakaan lopu sanottava. Lukuhaasteeni aikana on tullut vastaan hyvin paljon erilaisia kirjoja, mutta pääasiassa kaikki romaanit ovat noudattaneet suhteellisen samoja kaavoja. Okei, Hytti Nro. 6 ja Ancillary Justice ovat ihan eri planeetoilta (kirjaimellisesti), mutta Kunderan romaani haastaa koko kertomakirjallisuuden genren.

Kundera tykkää murtaa neljättä seinää. Hän puhuttelee lukijaansa, kommentoi henkilöhahmojaan meilikuvituksen tuotteina ja esittää pohdintojaan maailmasta ja ihmisluonnosta sujuvasti kesken tarinankerronnan. Kirja tuntuu siltä kuin se olisi kirjoitettu sillä ajatuksella, että lukijat ovat älykkäitä ihmisiä, jotka pystyvät seuraamaan Kunderan älyllistä pohdintaa. Vai, onko kirja itseasiassa kirjoitettu niin, että se houkuttelee lukijan kuvittelemaan itseään todellista fiksummaksi? Tunsin oloni fiksuksi, mutta en tiedä tekeekö se minusta siltikään fiksua?

Minun on helppo kuvitella, miksi tämä kirja on ollut aikanaan todella suosittu. Kaikki kirjat ovat tietenkin aina oman aikansa kuvaajia, mutta tästä sain jotenkin saman olon kuin Tuula Amberlan Lulun musiikkivideosta: kasaria oikein isolla vaihteella! Voihan tietty olla, että joku jossain edelleen kirjoittaa samoin kuin Kundera kirjoitti 34 vuotta sitten. En usko, mutta on se mahdollista.

Olemisen sietämätön keveys tuntuu kirjalta, joka on ollut hyvin modernia nykykirjallisuutta aikanaan, mutta vuosienkaan jälkeen se ei ole vanhentunut. Epäilin jonkin aikaa sitten Huorasadun vanhenevan nopeasti, mutta ehkä tässä onkin hyvä esimerkki siitä, että ultramoderni voi myös jäädä elämään, jolloin se muuttuu ajankohtaisesta ajankuvaksi. Terävin kärki ehkä hioutuu matkalla, mutta arvo ei laske.

Juonesta en kerro, mutta yksi teema on pakko mainita. Seksi. Kundera on kirjoittanut teoksen ilmeisesti Ranskassa ja se saattoi vaikuttaa kerrontaan. Huomasin miettiväni ratikassa kirjaa lukiessani, että näinköhän ihmiset ympärilläni tietävät mitä minä tälläkin hetkellä luen? Kaipa he sen tiesivät, teos oli aikansa myyntilistojen Da Vinci koodi. ”Siinä sitä pornoa lueskellaan keskellä työmatkaa.”

Nyt jos ei tässä vaiheessa arvoisa blogilukija ole tajunnut, niin en ole sanonut kirjasta vielä juurikaan mielipiteitä. Tämä johtuu ihan vaan siitä, että minulla ei ole juuri mitään hajua mitä minä tästä pidin. Kirja on hyvin erilainen kuin mitään mitä olen lukenut. Se oli kuin ranskalaisen uuden aallon elokuvaa kirjana. Sangen rajoittuneella romaanitietämykselläni osaan sanoa yleensä varmasti vain mielipiteeni, että pidinkö teoksesta vai en. Nyt en ole edes siitä varma.

Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys ***
Lue lisää

19.9.2018

40/50 Jää

Ulla-Lena Lundbergin Jää taitaa olla listani viimeinen Finlandia-voittaja. Mikäli tekisin palkittujen teosten arvosanoista käyrän, se varmastikin näyttäisi ylioppilaskokeiden arvioinneista tutulta Gaussin käyrältä. Superhyviä ja superhuonoja on vain vähän, valtaosan sijoittuessa sinne jonnekin ihan OK:n tienoille. Tämä viimeinen romaani on tosin sieltä paremmasta päästä.

En oikein keksi hyvää verrokkia Lundbergin kielelle. Se on hyvin tarkkaa arjen kuvailua, mutta samaan aikaan jotenkin satumaista. Herää mielikuva kertojasta, joka seisoo huoneen nurkassa selostamassa elämän yksityiskohtia, välillä kelaten tapahtumia eteenpäin, juoksutuksen niin vaatiessa. ”Eeli istui sohvalla kirjoittamassa arviotaan. Lattialla Reijo-koira yritti kiinnittää Eelin huomion itseensä. Lähdettäisiinkö jo ulos? Hän kuitenkin tiesi paikkansa ja osasi odottaa isännän kirjoituksen päätöstä.”

Tästä kirjasta tekisi ihan tosi paljon mieli kuvailla juonta, mutta enpä sitä tee. Luin jälkikäteen jonkin Goodreadsin arvion, jossa ensimmäisessä lauseessa kerrottiin kirjasta ihan liikaa. Ymmärrän kyllä senkin lähestymistavan, sillä tässä kirjassa on selkeä juoni, eikä se ole mikään arkinen kuvaus pienestä pätkästä ihmiselämää, kuten aluksi kuvittelin.

Jää on salaa tosi fiksu kirja. Se onnistuu luomaan hyvän asetelman ja kertomaan elämästä ja ihmisistä paljon enemmän, kuin mitä lukija ehkä aluksi tajuaakaan. Sitä suuremmalla syyllä nyt haluaisin kertoa juonesta. Sanotaan vaikka sen verran, että kirjan alussa lukija kuvittelee lukevansa tapahtumista, mutta lopussa tajuaa oppineensa ihmisyydestä. Oliko tarpeeksi epäselvästi sanottu?

Mutta: eihän tämä ole yhtään minun profiilini kirja! Siinä ei ole sitten niin ainoatakaan vampyyriä, ei räjähdyksiä, eikä avaruusaluksia kartoittamassa menneitä kulttuureja kaukaisessa tulevaisuudessa. Jää kertoo ulkosaariston luotojen pappilasta. Voinko minä muka hyvällä omallatunnolla suositella tätä kirjaa?

Helposti.

Ulla-Lena Lundberg: Jää ****
Lue lisää

11.9.2018

39/50 On the Road

Jack Kerouacin On the Road on listani klassikoista ainoa, jonka olen itseasiassa aloittanut jo kerran. Pääsin ensiyrittämälläni sivulle 16 ja jätin kirjan kesken. En muista miksi näin kävi. Kirjan on sanottu peilaavan beat-sukupolven henkeä ja kiteyttävän sodanjälkeen eläneiden nuorten miesten päämäärättömyyden tuntoja modernisoituvassa maailmassa. Jonnekin pitää päästä – olennaista on liike, ei päämäärä.

On the Road on hyvin kuuluisasti omaelämänkerrallinen ja se kertoo Kerouacin matkoista William S. Burroughsin, Allen Ginsbergin ja Neal Cassadyn kanssa. Jos tämä nyt spoilasi sinulta romaanista liikaa, niin toivotan onnea sinne kiven alle, jossa et ole onnistunut kuulemaan mitään 60-vuotiaasta kirjasta. Teos on yksi suuri mielenmaisema päämäärättömyydestä, joka saavutetaan kuvailemalla yksityiskohtaisesti road-trippien pienimpiäkin yksityiskohtia.

Noh, eipäs taas kierrellä, vaan mennään asiaan. On the Road ei ole kestänyt aikaa. Siitä voi edelleen saada irti paljonkin iloa ja aivan käsittämättömän matkakuumeen. Samaan aikaan se on kuitenkin homofobinen, misogynistinen ja vähän rasistinenkin. Teoksesta nauttii parhaiten jos on valkoihoinen, hetero, taiteilijasieluinen mies, joka ei juuri välitä muista kuin itsestään. Jos pystyt samaistumaan kusipäisesti käyttäytyvien aikuisvauvojen vaikeilulle, saatat tuntea myötätuntoa myös On the Roadin henkilöiden ongelmia kohtaan.

Samalla on myönnettävä, että kirjassa on muutama kohta joka sai ajattelemaan. Erityisesti loppupuolella on hetki, jolloin päähenkilö katselee vanhoja valokuvia ja miettii, kuinka tulevat sukupolvet tulevat katsomaan pysähtyneitä kuvia ja näkemään menneisyyden ihmisten elämän niinä rauhallisina hetkinä, joita studioissa kuvatut otokset esittävät. Kauniiden kuvien takana ei näy eletyn elämän monimutkaisuus ja valintojen vaikeus. Se vaikeilu ei välity muuten kuin tämän kirjan tyyppisten ikkunoiden läpi.

Yksi asia pitää mainita: teoksessa on vahva nostalgian tuntu. Kerouac vie tarinaa eteenpäin jatkuvasti imperfektissä, ikään kuin muistellen kaikkia menneitä tapahtumia kaiholla. Jossain vaiheessa teosta lukija tosin tajuaa, ettei kukaan voi muistaa kaikkea näin tarkkaan – mutta annettakoon se anteeksi. Minua vähän harmittaa, että luin tämän teoksen Bob Dylanin muistelmien jälkeen. Kirjoissa on nimittäin hyvin paljon samaa, sillä merkittävällä erolla, että Kerouac väittää muistavansa kaiken, kun Dylan taas ilmiselvästi ei enää muista.

On the Road on ennen kaikkea nostalginen teos, joka kannattaa lukea historiallisena lähdeteoksena beat-runoilijoiden mielenmaisemasta. Mutta mikäli kirja ei olisi kuulunut kirjaprojektini lukemistoon, olisin jättänyt sen kesken toistamiseen. Tämä kirja on parempi ideana kuin mitä se on luettavaa.

Jack Kerouac: On the Road **
Lue lisää

2.9.2018

38/50 Huorasatu

Mä olen sanonut tämän joskus ennenkin tämän blogin sivuilla, mutta toistettakoon se nyt uudelleen: mä en ole kauhean hyvä social justice warrior. Sortorakenteet eivät näyttäydy mulle automaattisesti kovinkaan kirkkaina, vaan joudun opettelemaan näkemään niitä. Mitä nuoremman version minusta on aikanaan tuntenut, sitä suuremmalla todennäköisyydellä mua pitää vähän junttina. Tämä ei ole kasvatuskysymys, vaan pikemminkin identiteetin hidasta muodostumista.

Anyway, tämän vuoksi mua on aina vähän puistattanut verkon tasa-arvokeskustelut, joissa tuomio tulee nopeasti ja se on lopullinen. Kerran kun olet valkoihoinen cis hetero scum mies, niin sitä kyllä sit olet aina. Verkossa käytävässä tasa-arvokeskustelussa ei ole annettu tilaa oppia ja kasvaa, ellei oppimista ja kasvua tapahdu täydellisen keskustelukumppanin murskaamisen kautta.

Miten tämä sitten liittyy Laura Gustafssonin vuonna 2011 ilmestyneeseen esikoisromaaniin Huorasatu? No ihan tosi paljon, tietenkin.

Huorasatu on todella erikoinen kirja. Sen juoni on aivan päätöntä dadaa, jossa tapahtumien sattumanvaraisuus ja juonen mielipuolinen eteneminen palvelevat lähinnä tarkoitusta. En tiedä miksi kirja on kirjoitettu, mutta se tuntuu siltä, kuin kirjailija olisi ollut lopen kyllästynyt viihteen yksipuoliseen naiskuvaan ja pyrkinyt ajamaan kaikki normit ja muotit kerralla konkurssiin.

Gustafssonin kirjan naiset ovat patriarkaatin rooleissa, mutta ottamalla ne omikseen, he samalla muokkaavat naisen roolin uudelleen. Vai ottavatko? Onko tässä taas mies katsomassa naiskirjailijan teosta ja yrittämässä selittää mitä nainen voi ja ei voi tehdä? Miksi naisen pitäisi yleensäkään ottaa mitään roolia ja muokata niitä? Miksei nainen voi vain ”olla” niin kuin miehetkin ovat.

Jep. Kuten sanoin, olen huono SJW. Yritän miettiä vasta-argumentin ennen kuin ensireaktioni on muodostunut edes loppuun. Jonathan Haidtin termistöllä varmaankin ohjastajani yrittää vaikuttaa elefantin suuntaan, ennen kuin elefantti on edes päättänyt suuntaansa (jos tämä viittaus meni ohi, niin siinäpä sinulle hyvä syy lukea The Righteus Mind).

Huorasatu on jännä kirja. Yritin miettiä, että mitä se muistuttaa ja mieleeni tuli kaksi miesverrokkia: Chuck Palahniukin Fight Club ja Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirja. Kaikissa teoksissa on jotain rosoista ja alkukantaista, joka ei kumarra sääntöjä, eikä niiden kielellä ei ole yhtä paljon väliä kuin tarinalla. Huorasatu eroaa kolmikosta tietysti siinä, että se kertoo naisista ja koska sen sanomalla on merkitys.

Mitäs jos Laura Gustafsson olisi kirjoittanut Huorasadun sijasta Juoppohullun päiväkirjan, mutta juopon Juhan sijasta kirjassa olisikin seikkaillut juoppo Laura? Olisinko halunnut nähdä siinä silloinkin feministisen sanoman? Projisoinko minä tässä oletuksia kirjaan, jonka sanoma on, että oletuksien yläpuolelle voi ja pitää voida nousta?

Äh, en pääse tässä puusta pitkälle. Sanottakoon vielä loppuun, että juonivetoisen kerronnan ystävänä en saa nautintoa kirjoista, joiden juoni on ihan älytön. Sitä tuskin kukaan voi kieltää, vaikka kokemustani Huorasadusta muuten lähtisikin haastamaan. Annan yhden pisteen juonelle ja toisen sille, että tämän varmaan pitäisi saada enemmän pisteitä.

Laura Gustafsson: Huorasatu **
Lue lisää

28.8.2018

37/50 The God of Small Things

Sanotaan se heti alkuun: Arundhati Royn The God of Small Things on ihan kauhea kirja lukea. Rakas jääkaapinjakajani ei tahtonut saada sitä luettua lainkaan ja minäkin huomasin välillä ihmetteleväni, että miksi ihmeessä kukaan kirjoittaisi tällaista kirjaa? Teos on riipivä, surullinen ja siinä on jatkuva tulevan pelko.

Sitten heti toisena huomiona pitää sanoa, että kyseessä on yhdestä – viiteen tähteen -asteikolla noin seitsemän tähden kirja. The God of Small Things ei ole hyvä kirja, vaan aivan huikean hyvä kirja. Tämän jos luetuttaisi jokaisen työväenopiston kirjoittajakurssin alussa innokkaille kirjailijanaluille, niin 75 % jättäisi kurssin suoraan kesken. Huippu on jo saavutettu, eikä historia muista Mount Everestin toisena saavuttaneen nimeä. We’re done here.

Mikä siitä sitten tekee kamalan ja hyvän samaan aikaan? Teoksen juoni on todella surullinen, mutta jotenkin rehellisen surullinen. Roy liikkuu kerronnallaan eri aikajanoilla, eri näkökulmissa ja eri tyylilajeissa sujuvasti ääripäistä toisiin. Hänen tekstinsä referoi itseään mitä pidemmälle kirja etenee ja lukijalle tulee jatkuvasti sellainen tunne, kuin hän olisi jakamassa yhteisiä salaisuuksia kertojan kanssa, jotka vain he kaksi tuntevat.

Kuulostaako hankalalta? No sitä onkin vähän hankala selittää. Tämä teos on niin valtavan hyvä, että sen loputtua tekee mieli jakaa ihmiset kahteen ryhmään: heihin jotka ovat- ja heihin jotka eivät ole lukeneet The God of Small Thingsiä. Me lukijat tiedämme maailmasta jotain mitä te jotka ette ole lukeneet ette pysty edes kuvittelemaan. Meillä on yhteinen kokemus; jaettu salaisuus, johon te ette pääse muuten kuin lukemalla tämän kirjan.

Menee vähän ylistykseksi, mutta siltä tämän kirjan lukeminen oikeasti minusta tuntui: kaamean surullisen salaisuuden jakamiselta kirjan kanssa. Tämä teos on ilmestynyt vuonna 1997, jolloin se voitti myös Booker kirjallisuuspalkinnon. Meitä salaisuuden jakajia on siis useampia.

Suosittelenko tätä varauksetta? Luojan tähden, en! Erityisesti en kenellekään, jonka täytyy lukuhaasteen vuoksi lukea jokin kirja eteen tämän jälkeen. Mitä tämän jälkeen edes voi lukea? Sen sijaan, jos luet vain yhden kirjan vuodessa, tämä saattaa olla sinua varten.

Arundhati Roy: The God of Small Things *****
Lue lisää

20.8.2018

36/50 Akvarelleja Engelin kaupungista

Jukka Viikkilän esikoisteos sai vuoden 2016 kaunokirjallisuuden Finlandian. Teosta kuvaa varsin hyvin se, että sen Wikipedia-sivu on juuri ja juuri kolme riviä pitkä. Jouduin varmistamaan palkinnon jakaneen Baba Lybeckin koulutustaustan, ettei hän varmasti ole ekonomi. Niin pienellä romaanilla on meinaan Viikkilä palkintonsa pokannut.

Eikä siinä mitään: pienikin on kaunista. Akvarelleja Engelin kaupungista onkin kaunis, intiimi ja tunnelmallinen teos. Sain kuulla kirjan hyllystä ottaessani ennustuksen, että tuskin tulen siitä pitämään. Maineeni hitaan kerronnan vihaajana kulkee edelläni.

Olisi väärin väittää, että en pitänyt tästä. Olen tässä kirjaprojektin edetessä oppinut, että tiedän mielipiteeni kirjasta noin puolessa välissä. Esimerkiksi Sarah Watersin Fingersmith oli mielestäni varsin hidastempoinen, ihan OK kahden-kolmen tähden kirja sivulle 175 asti. Waters käytti aikaa tunnelman rakentamiseen ja sitten käytti hävyttömästi hyväkseen luodun maailman tunnelmaa nostaessaan kierroksia. Sivulla 175 Jukka Viikkilän teoksessa sai jo riipiä viimeisiä lehtysiä irti takakannesta.

Kirjan ei tarvitse olla pitkä ollakseen hyvä. Tove Janssonin Kesäkirja ei ollut pitkä, mutta se oli ihana pieni kirja. Suurin ero näiden kahden teoksen välillä on kuitenkin siinä, että Viikkilän teos on myös vähän kokeellisempi. Se on kirjoitettu minämuotoon ja formaattina on päiväkirja. En osaa sanoa toimivatko ratkaisut, kun kirja ehti loppumaan ennen kuin muodostin mielipiteeni.

Lyhyt kirja, jonka kappaleet ovat lyhimmillään muutaman rivin mittaisia päiväkirjamerkintöjä. Lyhyt, lyhyt, lyhyt. Näin viime vuoden lopulla tämän teoksen myynnissä Akateemisella vähän päälle kolmeenkymppiin, aika samaan hintaan kuin Juha Hurmeen Niemi. Se kustantaa saman kioskin verkkokaupassa nyt edelleen vuoden 2018 elokuussa 26,90€.

Tämä oli ihana pikku teos, mutta kaunokirjallisuuden Finlandia venytetylle novellille? Kamoon.

Jukka Viikkilä: Akvarelleja Engelin kaupungista **
Lue lisää

19.8.2018

35/50 White Teeth

Huh, huh kun mulla kesti tämän kirjan lukemisessa. Zadie Smithin ensiromaani ei ollut millään muotoa listani pisin, saati vaikealukuisin. Okei, tässä oli välissä yhdet festarit ja useampi ratikkamatka, jolla en päässyt lukemaan kirjaa, mutta ei tässä kuitenkaan olisi pitänyt 20 päivää mennä.

Sanotaanpa kirjan paras puoli heti alkuun: Smith kirjoittaa ihan järkyttävän hyvää ja lennokasta kieltä. Smithin kertomuksen lukeminen on kuin kuuntelisit uuden rakkauden kaikkein mielenkiintoisinta tarinaa lumoutuneena. Kirjailija on pumpannut arkisimmatkin tapahtumat ja pakolliset tapahtumankuljetukseen liittyvät maininnat toiseen potenssiin. Hän käyttää kaikki mahdollisuudet hyväkseen esitelläkseen huikean nokkelaa kerrontaansa. White Teethin kieli on kirjallisuuden vastine tuulihatuille.

Miksei sen lukemisessa sitten kesti niin kauan? Olin varannut kirjalle aikaa useampana iltana tunnin tai pari, mutta yleensä kymmenen sivua oli maksimini, ennen kuin oli ihan pakko tarkistaa Facebook. Miten jonkin näin herkullisen nauttiminen tökki niin pahasti? Minulla kesti monta sataa sivua hoksata mikä teoksessa häiritsi.

Zadie Smithin White Teethistä puuttuu predestinaatio. Tämä on takuulla tarkoituksellista ja se on kirjallisuustieteellisesti moderni, hieno ja raikas ratkaisu, mutta minulle se oli yhtä tuskaa. Juoni tuntui siltä, kuin olisi otettu pieni katkelma ihmisten arjesta, jossa asioita vain tapahtuu ilman mitään varsinaista kohdetta tai määränpäätä. Smith kyllä kertoo ja kuvailee kaiken fantastisella kielellään, mutta silti se on vain lapsiperheiden arjen kuvailua.

Sitten kun joskus teoksen puolivälin jälkeen alkaa tarinaan ilmestyä merkkejä tulevasta, ne tuntuvat ihan tosi päälleliimatuilta. Ikään kuin Smith olisi tajunnut, että kirja pitää lopettaakin jotenkin ja alkanut sitä varten rakentelemaan uutta asetelmaa jo kertaalleen luomaansa maailmaan. Kirjaan ilmestyy uusia hahmoja ja vanhojen keskinäistä dynamiikkaa täytyy vähän muuttaa, jotta palat loksahtaisivat lopussa yhteen.

Eli lyhyesti, kirjassa ei mielestäni ollut aluksi juonta ollenkaan ja sitten kun juonenrakennus alkoi, se ei sopinut sitten niin yhtään tähän romaaniin. Näin juonivetoiselle lukijalle tämä ei ollut mitään herkkua.

En usko että Zadie Smith lukee tätä suomeksi kirjoittamaani arviota hänen 18 vuotta sitten ilmestyneestä kirjastaan, mutta jos Zadie luet, niin annan hyvän vinkin: käy kirjastosta hakemassa Paulo Coelhon kirjoja ja kirjoita ne uudelleen. Se olisi täydellinen yhdistelmä: Coelho on kirjoittanut pelkkiä juoniaihioita, joista puuttuu kokonaan kerronta. Sinä voisit hyvin täyttää ne täydellisellä kerronnallasi.

Mutta joo. Eihän tämä huono kirja ole, mutta mahdollisuudet vain olisi ollut niin paljon parempaan. Henkilökohtaisemmalla tasolla sanottakoon, että olen nyt saavuttanut saturaatiopisteen kirjatyypille ”Olen kotoisin Etelä-Aasiasta ja pohdin identiteettiäni länsimaissa”. Ihan hyviä kirjoja, mutta ymmärrän jo yskän.

Zadie Smith: White Teeth ***
Lue lisää

30.7.2018

34/50 Hyvät, pahat ja hyvinkääläiset

Suomessa on yritetty vuosikymmeniä leikkiä sivistysvaltiota ilman kunnollista Hyvinkään seudun historiateosta. Olemme eläneet traagisia aikoja. Onneksi Helsingin yliopiston Suomen historian professori Anu Lahtinen on vihdoinkin korjannut tämän häpeällisen aukon kansakunnan kaanonissa. Satavuotinen Suomen valtio on ansainnut kattavan teoksen Hyvinkään historiasta.

Lahtinen on paneutunut kiitettävällä pieteetillä kaupungin syntyhistoriaan varhaisimmista alueelta löytyneistä asutuksista yltäen aina Hyvinkään omaan popin supertähteen Diandraan asti. Teos lähtee kuitenkin liikkeelle ensimmäisten kyläyhteisöjen synnystä, 1600-luvun alkupuolelta.

Kirjan alkupuolella onkin ainoa kunnollinen kritiikkini, jonka teoksesta löysin. Lahtinen nimittäin toistaa vanhan, ummehtuneen ja monta kertaa toistetun – vääräksikin useasti loogisesti päätellyn – harhaisen mielipiteen siitä, että Hyvinkää olisi alkujaan tunnettu Janakkalan pitäjän Hyvinkäänkylänä. Tämähän ei tietenkään voi pitää paikkaansa. Jo muinaisista egyptiläisistä hieroglyfeistä on löydetty mainintoja Hyvinkään moreenimaaston keisarikunnasta – niin sanotusta Hyvin kulttuurista. Jo arkijärkikin sanoo, ettei Hyvinkää voi olla ollut minkään osa, vaan pikemminkin kaiken lähtöpiste.

Tätä pientä lapsusta lukuun ottamatta kyseessä on ensiluokkainen historiateos. Siinä olisi ainesta korvaamaan ainakin peruskoulun ja lukion historian oppikirjat. Yliopistotasollakaan ei liene enää mitään lisättävää siihen, mitä Hyvät, pahat ja hyvinkääläiset kertoo. Jotkin erityisryhmiin keskittyvät historiateokset, kuten vaikkapas suomalaisiin kuninkaisiin keskittyvät opukset, saattavat tarvita alkuperäislähteikseen jonkin toisenkin teoksen, mutta muuten Lahtinen on kyllä käsitellyt kaiken edes jotenkin merkityksellisen.

Kirjan luettuani tunteet ovat haikeat, mutta samalla tunnen seisovani erityisen hetken äärellä. Jälkipolvet tulevat hahmottamaan aikaa ennen ja jälkeen Lahtisen teoksen. En uskonut näkeväni hetkeä, jolloin historia saadaan valmiiksi, mutta näin asiat nyt vain ovat. Francis Fukuyama sanoi historian päättyneet Neuvostoliiton hajoamiseen, mutta loppukaneettien kirjoittamisessa meni vielä näköjään lähes 30 vuotta.


Nykymaailmassa ei ole enää ollut tapana pakottaa kaikkia kansalaisia opettelemaan jotain kirjaa ulkoa, mutta kyllähän tämän teoksen pitää jokaisen tajuta itsekin lukea.

Anu Lahtinen: Hyvät, pahat ja hyvinkääläiset *****
Lue lisää

26.7.2018

33/50 Kesäkirja

Tove Janssonin Kesäkirja on ihana pikku kirjanen, jonka rauhallinen tahti ja suomalaisen saaristokesän kuvaus tekee siitä pohjattoman leppoista lukemista. Kirjassa ei seikkaile muumin muumia, mutta koko mielenmaisema on kuin jotain Nuuskamuikkus-uutetta.

Ja joo, enhän minä tästä juuri pitänyt. Syynä ei ole suinkaan se, etteikö tämä olisi kaunista luettavaa ja ihana kirja. Olen vain totaalisen väärää kohderyhmää kirjalle, jonka rauhallisuus saisi jopa terassilla pellavaisissa ulkovaatteissaan istuvan Alice Munron nostamaan katseensa kirjasta, laskemaan teoksen syliinsä shaalille, katsomaan horisontissa näkyvää vuoristomaisemaa ja hymähtämään itsekseen mietteliäästi.

Kesäkirja on rauhalisin ja turvallisin kirja mitä olen tässä projektissa päässyt lukemaan. Se ei ole alleviivaava tai halpoja pisteitä keräävä, laskelmoitu yritys vedota kadonneeseen nostalgiaan niin kuin, kröhöm, jotkut kirjat ovat. Kesäkirja on ihan aidosti nostalginen sellaiselle kesälle, jonka paatuneimmatkin lähiöissä kasvaneet humanistipojat tunnistavat. Kyseessä on kaunis pieni teos.

Ehkä minäkin jossain vaiheessa kasvan tähän kirjaan kiinni. Olen nyt jo ehtinyt unohtamaan lukulistani alkupuolen kirjoista monia, mutta toivon, että Kesäkirjan pariin voisin vielä joskus palata. Mielellään kesällä, saaressa, siten, että ei olisi kiire minnekään.

Tove Jansson: Kesäkirja ***
Lue lisää

24.7.2018

32/50 Missä kuljimme kerran

Vuonna 2006, kun Kjell Westö sai Finlandia-palkinnon Missä kuljimme kerran -kirjasta, toi joulupukki minulle, ei yhden, vaan kaksi kappaletta Westön uutukaista. Myöhemmin, muuttaessani yhteen jääkaapinjakajani kanssa, kirjojen lukumäärä hyllyssämme olikin jo kolme kappaletta. En silti tullut lukeneeksi sitä niihin aikoihin. Opinnot historian parissa söivät lukuaikaa, enkä muutenkaan ollut kova suomalaisen kirjan ystävä.

Pikakelausta jouluun 2017 kun saan idean ottaa lukuhaasteen vuodelle 2018. Voitte kuvitella sen ihmettelyn ja kirjoilun määrää, kun en löytänyt kirjahyllystämme yhtään kappaletta Westön Missä kuljimme kerran -kirjoja. Ostin romaanista pädiversion Elisa-kirja -palvelusta, vain huomatakseni kotimaisen kirjapalvelun olevan huomattavan paljon huonompi kuin Amazonin Kindle. Päädyin lunastamaan divari Kalevasta Helsingin Fleminginkadulta elämäni viidennen kappaleen Missä kuljimme kerran -kirjoja viidellä eurolla.

Ja hyvä että ostin. Pädiversiota lukiessa huomasin ihmetteleväni, että miksi ihmiset olivat pitäneet kirjasta niin paljon? Westön kieli tuntui poukkoilevalta, eikä hän syventynyt mihinkään muutamaa huomautusta pidemmäksi ajaksi. Ikään kuin kirjailijalla olisi ollut kiire päästä paikkaan, jonne hän ei malttanut tarinaa johdattaa sen omalla painollaan.

Vaihtamalla paperiversioon kirja heräsikin yhtäkkiä eloon. Lukukokemuksesta tuli rauhallisempi ja jo muutaman kappaleen jälkeen tajusin lukevani todella hyvää kirjaa. Toki teoksen alku on johdatusta päähenkilöihin ja täten vähän poukkoileva, mutta siinä sadan sivun paikkeilla olin jo ihan myyty.

Westö kirjoittaa Helsingistä häpeilemättömän nostalgisesti, niin että lukija voi samaistua paikkoihin, tunnelmiin ja tuntea vuosisadan alun kasvavan kaupungin sykkeen. Ja kun sanon häpeilemättömän nostalgisesti, niin todellakin tarkoitan sitä. Kirjan suurin vahvuus on juuri nostalgiassa. Tätä lähemmäs omien vanhempien, isovanhempien tai isovanhempien vanhempien kellertäneiden valokuvien katsomista ei kirjan muodossa pääse.

Kirja on myös vahvan helsinkiläinen. Ei ole väärin sanoa sen olevan ylistyslaulu pääkaupungille. Siinä missä Matti Kassila teki elokuvan puolella Helsingistä yhden pääosan esittäjistään, tekee Westö saman kirjallisuudessa sen 50 vuotta Kassilan jälkeen. Kirjalistallani on vielä tulossa Jukka Viikkilän Akvarelleja Engelin kaupungista, joten on hauska päästä vertaamaan näitä teoksia.

Ainoa kritiikki jota keksin, on kirjan vahvuudessa. Westö on niin häpeilemätön, että lukija kyllä huomaa kun kirjoittaja lainaa jonkun hahmonsa suuta puhutellakseen lukijaa suoraan. Westö ottaa lusikan, täyttää sen nostalgiakinuskilla, kurottaa sivujen läpi lukijaa kohti ja työntää siirappisen herkun väkisin kurkusta alas. ”Tajuathan. Sinä. Miten. Hienoa. Tämä. On?”

Olisin loppupuolella teosta itse Kjellin purkkareissa vähän himmannut nostalgisointia pari piirua kevyemmälle ja samalla lyhentänyt teoksen lähes 600 sivusta sellaiset 50 pois. Samaan aikaan pieni osa minusta on ihan tosi rikki siitä, että tarina päättyi siihen mihin se päättyi. Ihan hyvin Westö olisi voinut jatkaa valitsemallaan tiellä tarinaa vielä vuosikausia eteenpäin. Tosin ne ajat eivät ehkä enää olleet niin nostalgisia.

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran *****
Lue lisää

12.7.2018

31/50 Ancillary Justice

Kesäloman kolmas scifi-kirja tuli luettua melko nopeasti, kiitos puolison puolikkaan työpäivän, Charles De Gaullen lentokentän, kahden lennon ja myöhässä lähteneen vaihdon ansiosta. Vaikka oli tämä myös hyvin luettavaa proosaa, joten olisihan se saattanut mennä tavallista nopeammin muutenkin. 

Ann Leckien teos on modernia scifiä, eli se on hyvin kevyt, juonivetoinen, muutamaan Twilight Zone -tyyliseen kikkaan nojaava teos jonka inhimillisten tunteiden syvyys kulkee suurinpiirtein veden pintajännitteen tasolla. Eihän näitä superkevyitä, usein puhelinluettelopaperille painettuja viihdekimpaleita oikeasti voi edes verrata johonkin Toni Morrisonin The Belovediin. Vähän kun vertaisi uhanalaisen tiikerin näkemistä luonnossa, tiikeripiirretyn katsomiseen pädiltä. 

Tämä avautuminen juontaa nyt ehkä kolmen hyvin erilaisen scifi/fantasiakirjan lukemisesta. The Bone Clocks oli nykyproosaa, joka leikitteli fantastisilla elementeillä. The Dispossessed oli puhdasta scifiä, mutta sen tarina oli tarkoitettu puhuttelemaan laajempaa yleisöä. Ancillary Justice on henkeen ja vereen scifiä, joka ei yritä olla enempää kuin mitä se on. 

Kolme hyvin erilaista kirjaa, joista eniten pidin viimeisestä. Auts. Nimittäin samaan aikaan olen ihan vilpittömästi sitä mieltä, että Ann Leckien teos on myös kolmikosta se, jota vähiten suosittelisin kenellekään. Kyseessä on siis halvinta tusinataidetta tästä kolmikosta, mutta helkkarin viihdyttävää tusinataidetta. 

Kesälomalukemiston ajatuksena oli ottaa mahdollisimman viihdyttäviä teoksia, joten olen ehkä vähän pettynyt, että vasta tämä kolmas oli riittävän aivoton luettavaksi käytännössä yhdellä istumalla.

Tästä teoksesta on vaikeaa kertoa mitään kertomatta spoilereita. Yksi asia on kuitenkin mainittava: kyseessä on feminististä scifiä. Kirjassa on yksi ilmiselvä kikka, joka tämän leiman antaa, mutta se toimii sitäkin tehokkaammin. Juoni on peruskauraa, mutta kerronnan kikka vetää tehokkaasti perinteisiä scifiin juurtuneita sukupuoliasetelmia uusiksi. 

Sillä ollaanpa rehellisiä: tuiki tavallinen scifikirja ei voi enää kertoa mieshahmoista ja naishahmoista, ilman että mukana kulkee kliseet. Taustalla on aina kerronnan kaanon ja lukijan odotukset. Kärsivä sankarimies ja mysteerinainen, supernainen ja pihalla oleva päähenkilömies (jolla on piileviä kykyjä), jne. – ihan sama mitä kirjassa on, ellei kirjoittaja ota jotenkin etäisyyttä genreen, ovat henkilöt aina karikatyyrejä. 

Tämän sudenkuopan Ann Leckie on kiertänyt ja annan siitä kyllä pisteet kotiin. Kirja saakin minulta tähdet nimenomaan erinomaisuudesta vertaistensa joukossa. Eli en siis väitä tämän olevan parempi kuin paremmat kirjat, mutta scifinä tämä kannattaa kyllä lukea. Ajattelin itse lukea kirjaprojektin jälkeen trilogian loput osat. Eli kaipa se oli sitten kuitenkin pieni suositus.

Ann Leckie: Ancillary Justice ****
Lue lisää

9.7.2018

30/50 The Dispossessed

Luin viime kesänä Ursula K. Le Guinin Maameren tarinoita pitkällä kesälomamatkallani. Ne olivat pirteitä ja viihdyttäviä fantasiakirjoja, joiden tarinavetoisuus teki niistä melko loistavaa lomalukemista. Olin siis melko innoissani aloittamassa Le Guinin yhtä arvostetummista kirjoista, The Disposessedia osana tätä kirjaprojektiani. 

The Dispossessedin kanssa samaan kaanoniin kuuluva The Left Hand of Darkness on hyvä kirja, vaikkakin sen voi nähdä vähän julistavana aikansa tuotteena. Luin sen matkallani Etelämantereelle osana jääteemaani ja kaikkine vikoineen se oli minusta luettava kirja, jossa kiehtova tarina keri ympärilleen uskottavan maailman. Yhteistä näille Le Guinin scifi-kirjoille tuntuu olevan se, että ne ovat aikuisille kirjoitettuja hitaita kertomuksia, kun taas hänen fantasiansa ovat selkeämmin lasten ja nuorten kirjoja. 

Ja jos alkaa nyt tuntumaan siltä, että puhun Le Guinin muista kirjoista ja kiertelen ja kaartelen pääsemättä The Dispossessediin lainkaan, niin sehän johtuu tietenkin siitä, etten järin paljoa pitänyt tästä kirjasta. 

The Dispossessed on julkaistu vuonna 1975 ja se käsittelee suoraan sanottuna utopistista kommunismia. Kyseessä ei ole mikään Marxix-Leninismin ylistyslaulu, vaan kertomus maailmoista, joissa on vikoja, mutta joiden ideat voisivat parantaa ihmisten elämää, jos niille vaan annettaisiin mahdollisuus. Uskonpa, että ensimmäiset vuonna 1979 julkaistut teoksen suomennokset eivät ole päätyneet kaikkein keskusta-oikeistolaisimpien maakuntakirjastojen lastenosastoille. 

The Dispossessedissa juoni on vähän toisarvoinen juttu, vaan se kulkee ainoastaan mukana mahdollistamassa Odonialaisen yhteiskuntajärjestyksen seikkaperäistä kuvaamista. Näin valtio-opin maisterin silmin The Dispossessed muistutti enemmän huonoa tenttikirjaa, kuin romaania. 

Kaikesta tästä huolimatta, Ursula Le Guin kirjoittaa hyvin ja mielenkiintoisesti. Hänen hahmonsa ovat inhimillisiä ja uskottavia. Tarina kulkee sujuvasti ja ei niin motiivit kuin selityksetkään jätä lukijaa epäilemään henkilöhahmojen mielenterveyttä. 

Tiedän ihmisiä, jotka antaisivat tälle kirjalle viisi tähteä ja niitä, joilta tämä ei saisi kuin korkeintaan yhden. En jaksaisi väitellä kumpienkaan kanssa, joten annetaan jotain siltä väliltä. 

Ursula K. Le Guin: The Dispossessed ***
Lue lisää

28.6.2018

29/50 The Bone Clocks

Päätin ottaa viiden viikon kesälomalleni lomalukemisiksi pelkästään suhteellisen varmasti viihdyttäviä kirjoja. Minulla on kuitenkin kylmä ja sateinen syksy aikaa lukea kirjoja kurjuudesta ja kärsimyksestä. Ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui suositusten perusteella Pilvikartaston kirjoittajan David Mitchellin tuoreempi teos The Bone Clocks.

The Bone Clocks on kevyttä fantasiaa ihmisten maailmasta. Tai oikeastaan se on kunnon fantasiaa, jonka tekee kevyeksi kirjan rakenne. Tätä on vähän vaikea selittää paljastamatta juonta. The Bone Clocks on vähän niin kuin Neil Gaiman kirjoittaisi vähän himmaillen fantasiaelementtejään tai kuin Margaret Atwood vähän korostaisi omiaan. Aukeniko? Tuskin.
En ole lukenut Pilvikartastoa, mutta olen nähnyt siitä tehdyn sekavan Tom Hanks-elokuvan. The Bone Clocksin luettuani, voin kuvitella mikä Pilvikartastossa on hyvää ja miten hankala sitä on kääntää elokuvaksi. The Bone Clocks kertoo yhtenäisen tarinan, jossa kertojat vaihtuvat, aikajana venyy ja fantasian taso vaihtelee.

Kirja pääsee etenemään varsin pitkälle ennen kuin lukijalle annetaan selityksiä yliluonnollisten vilkaisujen taakse ja mytologian esirippua nostetaan niin paljon, että pikkuhiljaa kerääntyneet oletukset voi yhdistää suureen tarinaan. Tässä onkin Mitchellin suurin vahvuus – hän jaksaa rakentaa tarinaansa huolellisesti ja ajatuksella.

Kirjan fantasiaelementin juoni, tai sanotaan pikemminkin suuri mysteeri, ei mielestäni ollut lopulta kovinkaan kummoinen. Romaanin rakenne piilotteli juonta hartaasti, joten tuskin mikään paljastus olisi lopulta riittänyt täyttämään kaikkia odotuksia. Huomasin ajattelevani samalla, että esimerkiksi juuri Neil Gaiman ei näillä työkaluilla vielä saisi kokonaista kirjaa aikaiseksi. Tosin tämä on ehkä makuasia.

Juoni kuitenkin oli muuten hyvä. Ehkä ihan muutamaa pikkukohtaa lukuun ottamatta jopa todella hyvä. Ehkä muutaman sivupolun ja elementin Mitchell olisi jopa voinut jättää teoksestaan pois, jolloin siitä olisi tullut suoraviivaisempi ja – kröhöm – vähän lyhyempi. Taisin bongata teoksesta jopa yhden sisäisen logiikan virheen, jota ei selitetty joko rakenteen vuoksi tai epähuomiossa.

Olisin antanut tälle kirjalle neljä tähteä, mutta symmetrisen teoksen tekemisen innossa Mitchell oli paiskannut alkuun ja loppuun melko paljon täytettä. Alussa se loi ilmapiirin ja oli paikallaan, mutta lopussa olisin voinut jättää hölinät vähemmälle. Ja sitä kun kirjoittaa näitä arvioita kirjoista melko usein niiden loputtua, niin sehän se on päällimmäisenä mielessä.

David Mitchell: The Bone Clocks ***
Lue lisää

19.6.2018

28/50 Last Bus to Woodstock

Colin Dexterin ylikomisario Morse on monille tuttu puolitoistatuntisista tv-elokuvista, joita tehtiin vuodesta 1987 aina vuoteen 2000 asti. Last Bus to Woodstock on Dexterin ensimmäinen Morse-kirja ja se päätyi listalleni pitkälti siksi, jotta tietäisin mitä puolisoni on teininä lainannut Turengin kirjastosta.

Teos on vuodelta 1975 ja sen Morse eroaa kovin John Thaw’n sarjassa esittämästä rikoskomisariosta melkoisen paljon. Dexter kuvaa Morsen hinteläksi ja tummaksi naistenmieheksi. Selkeämpi yhtymäkohta television Morseen on hahmon kärttyisyys. Koko lukukokemuksen ajan päässäni seikkaili televisio-Morse, jonka toiminta oli jotenkin outoa. "Morse, miksi käyttäydyt noin? Lopeta!"

Kirjana Last Bust to Woodstock oli ihan näppärä dekkari, jossa murhaajan etsiminen vaatii hoksottimia ja epäilynalaiset valehtelevat kompulsiivisesti itseään suojellakseen. En arvannut murhaajaa etukäteen, vaikka olen tainnut nähdä kirjan filmatisoinnin joskus. Joten siitä plussaa.

Teoksen juoni on kuitenkin vähän homehtunut ajan myötä. En pitänyt Dexterin machomiehistä ja uhrinaisista ja välillä juonessa seikkailtiin selvästi liian kaukana misogynian rajan väärällä puolella. Dexter kirjoittaa vetävästi, mutta esimerkiksi päähenkilön pohdinta siitä, että voiko nuorta naista oikeasti raiskata, nostatti kyllä vähän kiukkumittaria ainakin tällä kotisohvalla.

Kaikkien kirjojen ei vain kuulu jäädä elämään. Jos vertaan tätä dekkaria esimerkiksi To Kill a Mockingbirdiin, joka käsittelee rotukysymystä, muttei kielensä puolesta enää puhuttele nykylukijaa oikein, niin olen valmis antamaan Last Bus to Woodstockille aika vähän anteeksi. Harper Lee sentään kertoi tarinan rotusorrosta, jossa puheenparsi oli sortava. Dexterin teos on parhaimmillaankin vain pikkunäppärä dekkari.

No joo, ehkä paasaan liikaa kirjasta jonain misogynian majakkana. Kyseessä on oman aikansa tuotos, jolloin James Bondit, Jack Carterit ja mikä ikinä olikaan Charles Bronsonin hahmon nimi Väkivallan vihollisessa, tihkuivat testosteronia populaarikulttuurin mieskuviin. Eikä tämä Dexterin kirja lopulta ole muuta kuin massaviihdettä 1970-luvun alkupuolelta.

Colin Dexter: Last Bus to Woodstock **
Lue lisää

11.6.2018

27/50 Kurja Belgia! Muistiinpanoja ja kirjeitä 1864 – 1866

Charles Baudelairen Kurja Belgia on pöljä pieni kirja. Teoksen ensimmäiset sata sivua on suunnitelma kirjasta, jossa Baudelaire haukkuu Belgiaa ja belgialaisia. Viimeiset 50 sivua taas on hänen käymäänsä kirjeenvaihtoa ajaltaan Brysselissä.

On harvinaisen hauska yhteensattuma, että satuin lukemaan tämän teoksen heti Oikeusjutun perään. Haukuin silloin (eilen) Kafkan teoksen keskeneräisyyttä ja sanoin lukevani mieluummin kirjoja, niin kuin kirjailijat ovat itse ne halunneet luettavan. Noh, Kurja Belgia! ei ole edes kunnolla kirja, vaan suunnitelma kirjasta, jota Baudelaire ei ikinä kirjoittanut.

Mikä sitten tekee kirjan? Onko sen suunnitelma tarpeeksi? Vastauksena kaiketi lienee, että kyllä kirja on kirja, jos sen joku julkaisee. Puhelinluettelo on kirja. Fontteja ja ladontaa esittelevä painotalon promojulkaisu on kirja. Jos joku suostuu julkaisemaan minun armeija-aikoina kirjoittamani muistiinpanot siitä, mitä 23 millisen ilmatorjuntatykkipatterin viestiupseerin tarvitsee tehtävässään osata, päätettäisiin julkaista, sekin olisi kirja.

Mistä tullaankin seuraavaan pointtiini: Charles Baudelairen Kurja Belgia on kirja, mutta se vaan ei ole Charles Baudelairen kirja. Baudelaire on tässä tapauksessa alkuperäislähde, vähän niin kuin karjalaiset runonlaulajat olivat Elias Lönnrotin Kalevalan lähteitä. Tämä vuoden 2003 suomennos on Antti Nylénin kääntämä ja toimittama kirja, johon on kyllä koottu suuri määrä Baudelairen kynästä tullutta Belgiaa koskevaa tekstiä. 


Kirjan rakenne on erikoinen, mutta entäs sisältö? Kurja Belgia! on ihan hiton viihdyttävä teos. Sen ensimmäiset sata sivua ovat kielellisesti lahjakkaan ihmisen toinen toistaan hauskempia muistiinpanoja, jotka hän on halunnut kirjata ylös tulevaa kirjaa varten. Se tekee rakenteesta omituisen ja itseääntoistavan, ollen samaan aikaan kuin stand-up koomikon puheenvuoro Belgian roast-illassa. Luin teoksen päivässä ja pitkälti ratikassa hihitellen.

Kyseessä on niin älytön teos, ettei mitään rajaa. Baudelaire haukkuu samalla kertaa naiset, lapset, taiteen, demokratian, vapaa-ajattelijat, ruoan, arkkitehtuurin, monumentit, tavan kävellä kadulla, kielen ja kulttuurin – näin pari asiaa mainitakseni. En malta olla ottamatta tähän lyhyttä lainausta suunnitelman loppupuolelta, joka kuvaa hyvin Baudelairen asennetta: 


"Mieleeni on joskus tullut, että ehkä Belgia on porrasteinen helvetti, jollaisia luomakunnan keskelle on sijoitettu, ja että belgialaiset ovat, kuten Kircher ajattelee tietyistä eläimistä, muinoin rikoksiin syyllistyneitä alhaisia sieluja, jotka on vangittu muodottomiin ruumiisiin.
  Belgialaiseksi tullaan tekemällä syntiä. – Belgialainen on itse oma helvettinsä."

Ahhahahahahaha! BURN! Naurattaa, vaikka tiedän, että kirja on todennäköisesti katkeroituneen ja hyvin sairaan miehen kirjoittamaa vuodatusta, joka kumpuaa pitkälti hänen kyvystään olla näkemättä murheittensa taustalla omia valintojaan. Vähän kuin bussipysäkillä ohikulkijoille loukkauksia huutelevan syrjäytyneen alkoholistin sanomisista koostettaisiin kirja ”Bussin odottajat”.

Mutta mitä tälle pitäisi antaa tähtiä?!? Kafka sai vain kolme keskeneräisyydestään, mutta tähän verrattuna Kafkalla oli kuitenkin ihan kirja olemassa. Dovlatoville annoin kolme ja se oli yhtä viihdyttävä kuin tämä ja paljon Kafkaa valmiimpi. Ei tämän kirjaprojektin kuulunut avartaa mun näkemystäni kirjoista. Miten tässä nyt pitäisi palata maailmaan, jossa annan tähtiä kirjoille, joiden juonista ja kerronnasta pidin eniten? APUA!

Charles Baudelaire: Kurja Belgia! Muistiinpanoja ja kirjeitä 1864 – 1866 ***
Lue lisää

10.6.2018

26/50 Oikeusjuttu

On joitain klassikoita, joiden sisältö ei enää merkitse kirjallisuudessa juuri mitään, vaan ne ovat siirtyneet idean tasolle. Ei tarvitse sanoa kuin ”kafkamainen” ja kaikki tietävät mistä puhutaan, vaikkei kukaan olisi lukenut koskaan kirjaakaan Kafkalta.

Ehkä juuri tästä syystä Oikeusjuttu on niin erikoinen Kafkan kirja. Olin aina kuvitellut Kafkan teosten lisäävän normaaliin maailmaan jonkin surrealistisen elementin luomaan jännitettä ja kuljettamaan juonta. Oikeusjutussa tämä surrealistinen elementti on nimessäkin mainittu päähenkilö Josef K:n oikeusjuttu, jonka byrokratia on aivan eeppisissä mittasuhteissa.

”Mutta Eeli, sinähän paljastit juuri juonesta vaikka kuinka ja paljon, vaikka olet ylpeillyt siitä ettet tätä tee!”


Franz Kafka kirjoitti teoksen lähteistä riippuen vuosien 1914-17 aikana, kirja on ilmestynyt postuumisti vuonna 1925 ja se on ollut painossa yli 90 vuotta. Joten jos tämä nyt pilasi jonkun tulevan lukuelämyksen, niin kovin yllättynyt olen että näinkin pitkään olet selvinnyt kuulematta Oikeusjutun lähtökohtaa.

Oikeusjutun kafkamainen piirre ei siis ole kovin kafkamainen, tai on, riippuu vähän siitä miten asiaa tarkastelee. Kafkan oikeusprosessi on täysin surrealistinen pientä ihmistä pompottelevan kasvottoman koneiston kuvaus, jossa sekä tuomioistuin että syytetty ovat autuaan tietämättömiä ja kykenemättömiä vaikuttamaan sen tuloksiin.

Toista maailmansotaa edeltäneessä Keski-Euroopassa byrokratian kuvaus oli ehkä kärjistetyn humoristista ja surrealistista, mutta 2010-luvun Pohjois-Euroopassa se kalskahtaa liiankin mahdolliselta. En voinut olla miettimättä Josef K:n tapausta ja kuinka paljon se kuulostaa niiltä oikeusprosesseilta, joille turvapaikanhakijat Suomessa alistetaan: kukaan ei tiedä mitään, kukaan ei ole vastuussa, et tiedä mistä sinua syytetään ja miten voit omaa asiaasi edistää. Prosessissa on ainoastaan varmaa se, että se kestää pitkään.

Kirjana Oikeusjuttu on silti ihan hauska – ajoittain jopa todella hauska. Sen kieli ei oikein lennä enää nykystandardeilla (ainakaan lukemassani vuoden 1975 käännöksessä) ja tahdituksessa olisi moderni kirjailija ehkä pystynyt hoputtamaan kuljetusta pari piirua ripeämmäksi.

Selkein miinus teoksessa on kuitenkin sen keskeneräisyys. Noin 180 sivun kohdalla Kafkalla on ilmeisesti kunto pettänyt ja lopuista luvuista on jäljellä vain osia, ehkä niihin liittyviä muistiinpanoja ja selvästi keskenjääneitä hahmotelmia. Joku voisi sanoa kirjan olevan täydellinen juuri siksi koska se on kesken, mutta kyllä minä ainakin mieluummin luen teoksia sellaisina kuin kirjailija on ne tarkoittanut.

Franz Kafka: Oikeusjuttu ***
Lue lisää

3.6.2018

25/50 Matkalaukku

Kesäkuun alku ja kirjaprojektini on ylittänyt puolivälin! Alkukiihdytyksen jälkeen tuli vähän tahmeampi kausi, mutta viime aikoina olen taas päässyt kuromaan kiinni lukemisiani. Tosin, tällaiset Matkalaukun kaltaiset lyhyet kirjat kyllä helpottavat kummasti kuromista.

Sergei Dovlatovin teos on hauska ja elämänmakuinen kertomus miehen matkalaukusta löytyneistä esineistä. Kyseessä on siis pieniä novelleja Neuvostoliitosta, joissa kaikissa seikkailee kirjailijanniminen ilkikurinen hulttio.

Ensimmäisen parin novellin jälkeen olin jo istuttanut Matkalaukulle päässäni viiden tähden arvion. Ehkä se johtuu siitä Pohjois-Korea -kirjasta, mutta valtioterrorille nauraminen ei jotenkin enää jaksanut naurattaa loppua kohti. Tiedän toki, että Neuvostoliitossa eli vahva huumorikulttuuri, jonka avulla arjen mielettömyyttä jaksettiin paremmin. Aikalaisille huumori oli tärkeää.

Dovlatov julkaisi teoksensa länsimaissa. Hän emigroitui ja hänen kirjansa eivät siis ole neuvostoliittolaisia, vaan ne kertovat Neuvostoliitosta. Siinä on vissi ero, sillä aikalaiskirjallisuus ei olisi voinut olla ihan näin suorasanaista, vaan huumoria olisi pitänyt peitellä enemmän.

Enkä siis edes halua sanoa tämän olevan kritiikkiä kirjaa kohtaan. Kirja on varsin näppärä ja hauskaa luettavaa. Minulla vaan ei itselläni nyt oikein ollut kykyä nauraa esimerkiksi novellille, jossa Dovlatov kertoi toimineensa armeija-aikana vankileirillä vartijana. Tarina oli vekkuli, mutta silti..

Joten Dovlatov saa nyt minulta huonommat pisteet kuin ansaitsisi.

Sergei Dovlatov: Matkalaukku ***
Lue lisää

31.5.2018

24/50 The New York Trilogy

Paul Austerin The New York Trilogy on melkoinen kirja. Sanotaanpas heti tähän alkuun, että tässä kirjassa on takuulla sellaisia elementtejä, joita en huomannut ensimmäisellä lukukerralla ja sellaisia syvyyksiä, joita en tajuaisi, vaikka lukisin teoksen tuhannesti.

Kirja on jaettu kolmeen osaan; kolmeen novelliin, jotka kertovat New Yorkista. Meinasin ensin kirjoittaa, että kirja jakaantuu kolmeen novelliin, jotka kertovat kolme eri tarinaa New Yorkista, mutta en ole ihan varma voiko noin sanoa. Oliko tuo juonipaljastus? Mielestäni ei.

Novellien juonet muistuttavat film noiria ja ranskalaista uuden aallon elokuvaa. Yleisö ei aina ehkä ihan täysin ymmärrä mitä tapahtuu, mutta kaikki tuntuu ihan tosi hienolta. Lukuun ottamatta muutamaa kohtaa, ei kirja kuitenkaan vaikuttanut mitenkään tekotaiteelliselta tai pröystäilevän nokkelalta. Make no mistake about it, kirja on ihan helkkarin taiteellinen ja nokkela, mutta sitä ei vaan tahdo helppolukuisuudelta aluksi hoksata.

Ehkä jos kirjan arvoa pitäisi jotenkin mitata, niin yksi hyvä mittari voisi olla se, kuinka paljon kirjasta haluaa puhua jälkeenpäin. Enkä siis tarkoita sitä, kun Juha Hurmeen Niemen luettuasi joudut aina kaikissa keskusteluissa painottamaan kirjan surkeutta. Vaan yritän hakea sitä tunnetta, kun kirja kaivautuu syvälle otsalohkoon, etkä vain yksinkertaisesti keksi mitään järkevää muuta puhuttavaa kuin kyseinen kirja.

Sellainen teos on Paul Austerin The New York Trilogy: kirja jonka luettuasi haluat kovasti puhua siitä jonkun kanssa. Se, että te rakkaat kahdeksan kirjablogini lukijaa ette ole täällä sohvalla tällä hetkellä kanssani, vaan ainoa seuralaiseni on valitettavan mykkä koira, särkee sydämeni. Koira ei ymmärrä kun puhun kirjasta ja teille en halua alkaa juonta pilaamaan tässä monologissani.

Sanotaan jotain negatiivistakin, kun pakko on. Auster käsittelee sellaisia teemoja, jotka tekevät kirjasta ajoittain raskaan lukea. Kolmen novellin temaattinen syklisyys tuo ajoittaista raskautta eteen mielestäni varsin reilusti yhteen kirjaan. Toisaalta ei pitäisi valittaa, verrattuna edelliseen lukemaani teokseen paosta Pohjois-Koreasta, oli Austerin tarinat kuitenkin vähemmän helvetillisiä.

Lopuksi mainittakoon, että kyseessä on tunnelmallinen ja hieno kirja. Kaupunkikuvauksena se on erinomainen ja ihmiskuvauksena ensiluokkainen. The New York Trilogy ei ole sisällöllisesti helppo kirja, mutta se on äärimmäisen luettava. Siinä ehkä piileekin kirjan suurin paradoksi: miten voi näin vaikea kirja olla näin helppo?

Paul Auster: The New York Trilogy ****
Lue lisää

21.5.2018

23/50 Pohjois-Korea – yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä

Varmaankin melko lailla kaikki tätä blogia lukevat ihmiset tietävät, että olin käymässä isäni kanssa Pohjois-Koreassa syksyllä 2014. Jos tämä oli uutta tietoa, niin blogipostaus aiheesta löytyy tämän linkin takaa.

Kohta nelisen vuotta mulla on hyllyssä pölyttynyt Pohjois-Koreasta kertovat kirjat Leiri 14 ja tämä nyt lukemani Pohjois-Korea – yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä. Ensimmäinen on kuuluisampi kuvaus vankileiriltä paenneesta ihmisestä, mutta valitsin tämän jälkimmäisen, koska sen kertoo kirjailija itse (kai ainakin periaatteessa) ja koska hän on nainen. Kirjaprojekti antoi hyvän syyn napata pitkään välttelemäni aiheen takaisin käsittelyyn.

Olen hyvin kaukana puolueettomasta, mitä tulee Pohjois-Koreaan. Länsimaisessa mediassa maasta annetaan kuva nälänhätää kärsivänä vitsivaltiona, jonka johtaja on ydinasehullaantunut meemi. Jonkinlainen Somalian ja Mämmilän sekoite, jota johtaa aasialainen pikku-Saddam. Minua uutiset Pohjois-Koreasta aina lähinnä surettavat.

On kyse sitten ohjuskokeista, kuviossa juoksevista turvamiehistä, paraateista, toimittajien kuvareportaaseista ”tällaista täällä oikeasti on” tai mistä vaan, en voi miettiä kuin vain yhtä asiaa: ”tämänkin näytöksen teille on kustantanut 25 miljoonainen kansa ihmisoikeuksiensa kustannuksella.”

Pari vuotta sitten Koreoiden välisen demilitarisoidun alueen läpi loikkasi Pohjois-Korean sotilas. Tämä uutinen oli pitkästä aikaa mielenkiintoisin aiheesta, sillä sitä ei värittänyt propaganda. Se oli oikea tapahtuma raja-alueella, eikä kenenkään näytöstä.

Sotilaan mahasta oli hätäleikkauksessa löytynyt raakaa maissia ja matoja. Kuinka nälkä pitää kansalla olla, jos jopa maan ylpeydenaiheella, eli sotavoimilla ei ole mahdollisuutta ruokkia ihmisiään? Muistan jonkun sanoneen Kim Jong Unin olevan rationaalinen hallitsija, joka pyrkii pysymään vallassa mahdollisimman pitkään. Niin pitkään kun häntä pidetään lähinnä vitsinä ja Pohjois-Koreasta uutisoidaan vain maan uutistoimiston hupiuutisia, voi maailma jatkaa hymistelyään ja kääntää katseensa muualle ajankohtaisempiin ongelmiin.

Eunsun Kimin kirja on siinä mielessä hyvä, koska se ottaa keskiöön ihmiskokemuksen. Teos kertoo kuitenkin varsin tyypillisen pohjoiskorealaisen loikkaritarinan. Perspektiivi on kapea ja tarina on vahvan omakohtainen, sillä ei maasta ole olemassa mitään kattavaa tietoa jaettavaksi. Varmasti joskus loikkaa ihmisiä, jotka tietävät tarkkoja lukuja nälänhädästä ja Kimien diktatuurista, mutta suurimmalla osalla kansaa ei ole näköaloja. Kokemusympäristö rajoittuu omaan lähipiiriin ja kaikkea julkista elämää kontrolloidaan.

Me tiedämme Natsi-Saksan kauheuksista paljon lähinnä vain siksi, koska maa hävisi sodan. DDR:stä tiedetään, koska maa tiedusteli omiaan ja lakkasi yhtäkkiä olemasta. Stalinin ajan Venäjän rikoksista voidaan esittää lähinnä todella hyviä arvioita, mutta Pohjois-Korean hirmuteot pitää toistaiseksi päätellä pitkälti vain metatiedosta.

Mutta kaipa tästä kirjastakin pitää jotain sanoa. Noh, se on huonosti kirjoitettu, sangen mielikuvituksettomasti käännetty ja kustantajan toimesta venytetty. Kirjassa on lukujen välillä aina tyhjä lehti, tarina alkaa sivulta yhdeksän, teksti on löyhää ja isofonttista, eikä kirjalla silti ole mittaa kuin vain 194 sivua.

Kirjoittajan omakohtaista kokemusta lainkaan vähättelemättä, tämä on huono kirja niin monella mittarilla. Monet Goodreadsin käyttäjät ovat antaneet tälle teokselle neljä tähteä, viisi aiheesta ja rokottaneet yhden kirjan huonoudesta. Minä teen toisinpäin, sillä tämä on parhaimmillaankin vain yhden tähden kirja.

Eunsun Kim: Pohjois-Korea – yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä **
Lue lisää

20.5.2018

22/50 Fingersmith

Lukuprojektini on junnannut jo toista kuukautta loppumattomalta tuntuvassa suossa, jossa kirjat olivat joko raskaita, huonoja tai vaihtelevien mittasuhteiden sekoituksia näistä kahdesta. Tästä ankeuden erämaan linnantornista minut lopulta tuli pelastamaan Sarah Waters, teoksellaan Fingersmith.

Fingersmith sijoittuu viktoriaaniseen Englantiin ja se kertoo tarinan eräästä rikoksesta. Pitkään pohdittuani, tulin siihen tulokseen, etten oikeastaan juurikaan pysty kirjasta muuta kertomaan paljastamatta siitä jotain. En usko yleensä pilaavani kenenkään lukukokemusta kertomalla kirjan teemoista, mutta tällä kertaa se on vähän normaalia vaikeampaa. Googlatkaa jos kiinnostaa, sillä tällä kirjalla riittää erilaisia aihetunnisteita.

Fingersmith on tosi fiksu kirja. Se vetää lukijan mukaan tarinaansa alusta lähtien, mutta vasta noin ensimmäisen kolmanneksen jälkeen kirjan luonne alkaa avautumaan. Waters on nähnyt vaivaa rakentaakseen eheän ja kasvavan tarinan, joka ei pienestä tiiliskivimäisyydestään huolimatta ole mitään Orhan Pamukia.

Kun Orhan Pamukin juoni alkoi muuttua jännittäväksi, hän alkoi kuvailemaan jonkin piirustuksen ääriviivoja, mutta Waters ottaa jalan kaasulta aina vain laittaakseen isompaa vaihdetta silmään. Ehkä jos jotain huonoa teoksesta pitää hakea, niin Waters voisi painaa sitä kaasuaan aavistuksen nopeammin. Hän on selvästi yrittänyt välttää kiirehtimistä, mutta samaan lopputulokseen olisi kyllä voinut päästä pikkuisen nopeamminkin.

Kiirehtiminen olisi kylläkin näkynyt kirjan tunnelmassa. Ja ai että tämä on tunnelmallinen teos. Luen päivittäin raitiovaunussa työmatkoilla ja yleensä suurin este keskittymiselle on se, jos vaunuun sattuu toisensa tuntevia juttelijoita. Fingersmithin aikana huomasin olevani niin täysillä mukana, etten rekisteröinyt muuta maailmaa lainkaan. Helsingin rautatieaseman ja Kallion kaupunginosan läpi kulkevassa raitiovaunussa tämä on melkoinen meriitti.

Sananen vielä näin loppuun Watersin henkilöhahmoista, sillä tämä kirja on erityisesti tarina ihmisistä. Mietin jonkin aikaa, että mitä mieltä olen Watersin tavasta kuvata päähenkilöitään. Ensin ajattelin heidän olevan pikkasen liian uhreja makuuni. Heille tapahtuu paljon kurjaa. Sitten taas pohdin, että jos tarinan hahmot olisivat kiiltokuvamaisia supersankareita, ei kertomus olisi yhtään niin uskottava. Joten lopulta on kai sanottava heidän olevan vain(?) hyvin inhimillisiä ihmisiä, joilla on vahvuutensa ja heikkoutensa.

Tässä onkin sellainen vahvuus, jota ei kirjaprojektissani ole vielä tullut vastaan. Jopa tähän asti parhaassa lukemassani romaanissa Middlesexissä oli epäuskottavia karikatyyrihahmoja, joiden motivaation pystyi redusoimaan muutamaan tekijään. Fingersmithin hahmot ovat niin oikeita, että heidät pystyy melkein maistamaan.

Vielä kun Sarah Waters olisi laittanut nämä uskottavat hahmonsa toimimaan pikkuisen nopeammin ja antanut heille vähän vähemmän kärsittävää, olisi tämä ollut melko lailla täydellinen kirja.

Sarah Waters: Fingersmith ****
Lue lisää

6.5.2018

21/50 Brief Interviews with hideous men

Enpäs muista, koska olisin edellisen kerran saanut kirjan lukemisesta yhtä vähän nautintoa, kuin mitä tästä David Foster Wallacen novellikokoelmasta silmieni kautta aivoihini välittyi.

Kirja koostuu 24 novellista, joista osa on kokoelma fiktiivisiä haastatteluja, osa keskustelee keskenään ja osa on temaattisesti toistensa jatko-osia. Noin puolessa novelleista käsitellään seksiä, itsetyydytystä tai naisia tuotteina. Suurin piirtein kolmasosa novelleista on kuin jonkun mustiinpukeutuvan taiteilijakollektiivin novellipajasta, jossa pyritään rikkomaan kerronnan kaavoja ja herättelemään lukijaa. It's art, man!

Viimeinen kolmannes taas voisi olla jotenkin mielenkiintoista, ellei kirjailija olisi päättänyt tehdä niihinkin jotenkin kerronnallisesti puuduttavan raskaita elementtejä kuten jäätäviä alaviitteitä, toistoa toiston perään tai avoimia alkuja ja loppuja. Mulla meni tässä kirjassa melkein kaksi viikkoa, pitkälti sen takia, koska tämä oli niin puuduttava. Jokaisen novellin jälkeen olin tyytyväinen, että sitä ei tarvinnut lukea enää uudelleen.

Kykenen silti näkemään, miksi joku pitäisi Foster Wallacen tekstistä. Kirjassa on vallan paljon elementtejä, joista proosaa tutkiva tai puolitosissaan harrastava taiteilijasielu saattaisi ammentaa itselleen herätteitä. Maailmassa on myös ihmisiä, jotka pitävät Toolin erikoisempia kappaleita jotenkin ilmeikkäänä musiikkina, sekä heitä, joita ei lainkaan ärsytä istua elokuvissa katsomassa uusinta Lars von Trieriä.

Joitain mielipiteitä ei pitäisi kai kirjoittaa, mutta kirjoitan silti. Sain nimittäin tästä kirjasta useamman kerran sellaisen fiiliksen, kuin että kaikki ei ole nyt ihan kunnossa. Ikään kuin kirjailija olisi käyttänyt paljon aikaa ja vaivaa kirjoittaakseen novelleja, joissa pyritään luomaan ihmisistä inhottava kuva, siten, että lopulta inhottavuutta pyritään normalisoimaan. Kuinka monta kertaa voi kirjoittaa vastenmielisistä miehistä, ennen kuin lopulta inhottavuudesta tulee normi ja päätyykin kirjoittamaan vain miehistä?

Mitä tässä siis yritän ilman minkään näköistä kirjallisuuden tutkimuksen taitoa, kokemusta tai metodologiaa sanoa, on: David Foster Wallace on kirjoittanut novelleja vastenmielissitä tyypeistä niin, että kirjan lopuksi lukijalle on päähän istutettuna jyvä, että ehkä hirvittävät miehet ovatkin vain hirvittäviä kunnes heidät oppii tuntemaan.

En väitä DFW:n olevan porttihuume Alt-Rightiin, mutta jotain Jordan Petersonilta tuoksuvaa tässä kirjassa on. Tai sitten ei. Kuulemma tämän kirjan pitäisi olla hauska. Minulla ei ole ikinä ollut vähemmän hauskaa kirjan parissa, vaikka olen lukenut kannesta kanteen sellaisia kuoliaaksinaurattajia kuten Sosiaalitutkimuksen kvantitatiiviset menetelmät, Nykysuomen Opas ja Suomen Historia jääkaudesta Euroopan Unioniin. Ehkä en vain näe vastenmielisten tyyppien huumoriarvoa ja siksi se tuoksuu minusta miesasiakirjalta.

David Foster Wallace: Brief Interviews With Hideous Men *
Lue lisää

23.4.2018

20/50 Neuromancer

Mä en jotenkin päässyt tähän kirjaan sisälle. Ei tämä nyt huono teos ollut mutta vähän sellainen kimppu kliseitä. Toki, voihan sitä väittää, että vuonna 1984 kirjoitettu Cyberpunk-genren luonut kirja ei voi olla kliseinen, koska muut apinoi sitä.

Mutta sitten taas. Kirjan henkilöt oli otettu jostain hahmogeneraattorista, ilman että kukaan oli jaksanut kauheasti liimailla niiden päälle ominaisuuksia. Kirjassa oli sankarimies, jolla on synkkä puolensa. Siitä löytyi mysteerinen nainen, joka ei anna kenenkään komennella häntä. Paikalla oli myös vanha mestari, joka puhuu haudan takaa. Sitten siellä oli pettureita, rastafareja, patriarkkoja ja kärsiviä tyttöystäviä. En viitsi kuvailla hahmoja sen enempää, sillä kaikki ominaisuudet voi arvata oikein noilla kuvailuilla.

Kaikki nämä hahmot olivat kirjoitettu puhumaan uskottavaa nuorten katukieltä 34 vuoden takaa, joka sai minut lukijana lähinnä miettimään, miten typerältä kaikki kuulostaisi ääneen sanottuna.

Jotain positiivista pitäisi keksiä… Jestas. Noh, olihan tässä vetävä ja nopeatempoinen juoni. Välillä juoni oli jopa niin nopeatempoinen, että minä putosin kärryiltä. Tässä kirjaprojektin edetessä olen oppinut katsomaan sanoja tahdissa lukematta niitä, jos jään miettimään jotain mitä kirja minussa herättää. Annan esimerkin. Kuvittele, että jokainen repliikki vastaa yhtä kirjan riviä:

”Jahas, taas ne puhuu siten, että joka toinen sana on ’man’”

”Missä leffassa kanssa kaikki puhui näin?”

”Ainiin se taisi olla Robocop!”

”Vitsi siinä kyl ne pahikset otti itsensä ihan liian tosissaan”

”Hei mitäs tässä kirjassa tapahtuu?”

”Kukas hitto toi nyt on ja mistä se tähän tuli?”

”Näähän on jossain ihan eri paikassakin kuin tossa sivun puolivälissä?”

”No jos mä jatkan vähän eteenpäin, niin varmaan pääsen taas kärryille”

”You killed those cops, man! –hitto taas toi man”

“Hetkonen, mitkä poliisit? Missä välissä täs oli jotain poliiseja?”

“No kyl mä pääsen kärryille, kun keskityn vaan”

”Flip it, man – AARRGGHH!!!”


Tämä kirja kannattaisi takuulla lukea joko ärsykkeettömässä tilassa parilla kertaa kokonaan tai sitten suomennoksena. Neuromancer on kirja ajalta, jolloin tietoverkko ei ollut sitä mitä se on nyt, joten on ymmärrettävää, että osa veikkauksista meni vähän pieleen. Uskon, että tästä on sais tai on tehty hyviä versioita, esim sarjakuvina tai elokuvina Mun mielestä kuitenkin tässä kirjassa parasta on nimi.

William Gibson: Neuromancer **
Lue lisää

15.4.2018

19/50 The Righteous Mind

Tämä kirja on listani ainoa tiedekirja. En alun perin ajatellut ottaa mukaan yhtään, mutta kerta lukusuosituksia kysellessäni sain kehuja The Righteous Mindista, niin päätin lisätä sen listalleni.

On siis vähän epäreilua lähteä antamaan tälle pisteitä samoilla kriteereillä, kuin mitä olen tähän asti tehnyt. Jonathan Haidt on moraalipsykologian tutkija ja kirjan nimi voisi ihan hyvin olla What is Moral Psychology? tai How Liberals and Conservatives differ according to moral psychology.

Tiedekirjana tämä on varsin pätevä teos. Se käsittelee aihetta monipuolisesti ja perusteellisesti. Erityisesti teoksen alkupuoli on kirjoitettu hyvinkin lukijaystävällisellä tavalla kirjoittajan itsensä tutkimusmatkaksi moraalipsykologiaan. Tutkimuksen pointit rakentuvat hiljalleen lukijan ja tutkijan syventyessä paremmin aiheeseen. Vähän jopa tuli sellainen tunne, että psykologi käyttää kaikki ihmismielen huijaamisen kikat saadakseen pidettyä lukijan mielenkiinnon mahdollisimman suurena.

Eikä siinä mitään. Mielenkiintoinen teoshan tämä on ja hyvin perusteellinen. Noin 200-250 sivun kohdalla aloin jo vähän kaipaamaan yhteenvetoa ja loppulukua. Tämä on kuitenkin tutkimus, joten perustelujen piti olla valmiita, vaikka jaksamiseni alkoikin olla lopussa.

Kritiikkinä sanottakoon, että vaikka teos on perusteellinen ja hyvä, on siinä vahva amerikkalaisen mielenlaadun maku taustalla. Kirjoittaja puhuu liberaaleista ja konservatiiveista kyllä myös globaalissa kontekstissa, mutta etenkin johtopäätöksissään hän päätyy kyllä usein käsittelemään amerikkalaisen politiikan liberaaleja ja konservatiiveja. Joten joo, voihan tästä eväitä mukaansa ottaa, etenkin me arvoliberaalit, mutta poliittinen spektri monipuoluejärjestelmissä jäi kyllä tyystin käsittelemättä.

Eli mielenkiintoinen teos, joka on etenkin alkupuolellaan hyvin luettava opus. Nautittavuus olisi vaatinut noin 100 sivun verran karsimista, mutta tutkimus saapuu satamaan vasta kun vesistö on kokonaan ylitetty. Vielä kun politiikan selitys olisi ollut samalla tasolla kuin moraalipsykologian selitys, niin kyseessä olisi oikea ohittamaton kirja kenelle tahansa politiikasta kiinnostuneelle. Nyt tämä oli ”vain” hyvä ja mielenkiintoinen teos.

Jonathan Haidt: The Righteous Mind ***
Lue lisää