21.5.2018

23/50 Pohjois-Korea – yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä

Varmaankin melko lailla kaikki tätä blogia lukevat ihmiset tietävät, että olin käymässä isäni kanssa Pohjois-Koreassa syksyllä 2014. Jos tämä oli uutta tietoa, niin blogipostaus aiheesta löytyy tämän linkin takaa.

Kohta nelisen vuotta mulla on hyllyssä pölyttynyt Pohjois-Koreasta kertovat kirjat Leiri 14 ja tämä nyt lukemani Pohjois-Korea – yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä. Ensimmäinen on kuuluisampi kuvaus vankileiriltä paenneesta ihmisestä, mutta valitsin tämän jälkimmäisen, koska sen kertoo kirjailija itse (kai ainakin periaatteessa) ja koska hän on nainen. Kirjaprojekti antoi hyvän syyn napata pitkään välttelemäni aiheen takaisin käsittelyyn.

Olen hyvin kaukana puolueettomasta, mitä tulee Pohjois-Koreaan. Länsimaisessa mediassa maasta annetaan kuva nälänhätää kärsivänä vitsivaltiona, jonka johtaja on ydinasehullaantunut meemi. Jonkinlainen Somalian ja Mämmilän sekoite, jota johtaa aasialainen pikku-Saddam. Minua uutiset Pohjois-Koreasta aina lähinnä surettavat.

On kyse sitten ohjuskokeista, kuviossa juoksevista turvamiehistä, paraateista, toimittajien kuvareportaaseista ”tällaista täällä oikeasti on” tai mistä vaan, en voi miettiä kuin vain yhtä asiaa: ”tämänkin näytöksen teille on kustantanut 25 miljoonainen kansa ihmisoikeuksiensa kustannuksella.”

Pari vuotta sitten Koreoiden välisen demilitarisoidun alueen läpi loikkasi Pohjois-Korean sotilas. Tämä uutinen oli pitkästä aikaa mielenkiintoisin aiheesta, sillä sitä ei värittänyt propaganda. Se oli oikea tapahtuma raja-alueella, eikä kenenkään näytöstä.

Sotilaan mahasta oli hätäleikkauksessa löytynyt raakaa maissia ja matoja. Kuinka nälkä pitää kansalla olla, jos jopa maan ylpeydenaiheella, eli sotavoimilla ei ole mahdollisuutta ruokkia ihmisiään? Muistan jonkun sanoneen Kim Jong Unin olevan rationaalinen hallitsija, joka pyrkii pysymään vallassa mahdollisimman pitkään. Niin pitkään kun häntä pidetään lähinnä vitsinä ja Pohjois-Koreasta uutisoidaan vain maan uutistoimiston hupiuutisia, voi maailma jatkaa hymistelyään ja kääntää katseensa muualle ajankohtaisempiin ongelmiin.

Eunsun Kimin kirja on siinä mielessä hyvä, koska se ottaa keskiöön ihmiskokemuksen. Teos kertoo kuitenkin varsin tyypillisen pohjoiskorealaisen loikkaritarinan. Perspektiivi on kapea ja tarina on vahvan omakohtainen, sillä ei maasta ole olemassa mitään kattavaa tietoa jaettavaksi. Varmasti joskus loikkaa ihmisiä, jotka tietävät tarkkoja lukuja nälänhädästä ja Kimien diktatuurista, mutta suurimmalla osalla kansaa ei ole näköaloja. Kokemusympäristö rajoittuu omaan lähipiiriin ja kaikkea julkista elämää kontrolloidaan.

Me tiedämme Natsi-Saksan kauheuksista paljon lähinnä vain siksi, koska maa hävisi sodan. DDR:stä tiedetään, koska maa tiedusteli omiaan ja lakkasi yhtäkkiä olemasta. Stalinin ajan Venäjän rikoksista voidaan esittää lähinnä todella hyviä arvioita, mutta Pohjois-Korean hirmuteot pitää toistaiseksi päätellä pitkälti vain metatiedosta.

Mutta kaipa tästä kirjastakin pitää jotain sanoa. Noh, se on huonosti kirjoitettu, sangen mielikuvituksettomasti käännetty ja kustantajan toimesta venytetty. Kirjassa on lukujen välillä aina tyhjä lehti, tarina alkaa sivulta yhdeksän, teksti on löyhää ja isofonttista, eikä kirjalla silti ole mittaa kuin vain 194 sivua.

Kirjoittajan omakohtaista kokemusta lainkaan vähättelemättä, tämä on huono kirja niin monella mittarilla. Monet Goodreadsin käyttäjät ovat antaneet tälle teokselle neljä tähteä, viisi aiheesta ja rokottaneet yhden kirjan huonoudesta. Minä teen toisinpäin, sillä tämä on parhaimmillaankin vain yhden tähden kirja.

Eunsun Kim: Pohjois-Korea – yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä **
Lue lisää

20.5.2018

22/50 Fingersmith

Lukuprojektini on junnannut jo toista kuukautta loppumattomalta tuntuvassa suossa, jossa kirjat olivat joko raskaita, huonoja tai vaihtelevien mittasuhteiden sekoituksia näistä kahdesta. Tästä ankeuden erämaan linnantornista minut lopulta tuli pelastamaan Sarah Waters, teoksellaan Fingersmith.

Fingersmith sijoittuu viktoriaaniseen Englantiin ja se kertoo tarinan eräästä rikoksesta. Pitkään pohdittuani, tulin siihen tulokseen, etten oikeastaan juurikaan pysty kirjasta muuta kertomaan paljastamatta siitä jotain. En usko yleensä pilaavani kenenkään lukukokemusta kertomalla kirjan teemoista, mutta tällä kertaa se on vähän normaalia vaikeampaa. Googlatkaa jos kiinnostaa, sillä tällä kirjalla riittää erilaisia aihetunnisteita.

Fingersmith on tosi fiksu kirja. Se vetää lukijan mukaan tarinaansa alusta lähtien, mutta vasta noin ensimmäisen kolmanneksen jälkeen kirjan luonne alkaa avautumaan. Waters on nähnyt vaivaa rakentaakseen eheän ja kasvavan tarinan, joka ei pienestä tiiliskivimäisyydestään huolimatta ole mitään Orhan Pamukia.

Kun Orhan Pamukin juoni alkoi muuttua jännittäväksi, hän alkoi kuvailemaan jonkin piirustuksen ääriviivoja, mutta Waters ottaa jalan kaasulta aina vain laittaakseen isompaa vaihdetta silmään. Ehkä jos jotain huonoa teoksesta pitää hakea, niin Waters voisi painaa sitä kaasuaan aavistuksen nopeammin. Hän on selvästi yrittänyt välttää kiirehtimistä, mutta samaan lopputulokseen olisi kyllä voinut päästä pikkuisen nopeamminkin.

Kiirehtiminen olisi kylläkin näkynyt kirjan tunnelmassa. Ja ai että tämä on tunnelmallinen teos. Luen päivittäin raitiovaunussa työmatkoilla ja yleensä suurin este keskittymiselle on se, jos vaunuun sattuu toisensa tuntevia juttelijoita. Fingersmithin aikana huomasin olevani niin täysillä mukana, etten rekisteröinyt muuta maailmaa lainkaan. Helsingin rautatieaseman ja Kallion kaupunginosan läpi kulkevassa raitiovaunussa tämä on melkoinen meriitti.

Sananen vielä näin loppuun Watersin henkilöhahmoista, sillä tämä kirja on erityisesti tarina ihmisistä. Mietin jonkin aikaa, että mitä mieltä olen Watersin tavasta kuvata päähenkilöitään. Ensin ajattelin heidän olevan pikkasen liian uhreja makuuni. Heille tapahtuu paljon kurjaa. Sitten taas pohdin, että jos tarinan hahmot olisivat kiiltokuvamaisia supersankareita, ei kertomus olisi yhtään niin uskottava. Joten lopulta on kai sanottava heidän olevan vain(?) hyvin inhimillisiä ihmisiä, joilla on vahvuutensa ja heikkoutensa.

Tässä onkin sellainen vahvuus, jota ei kirjaprojektissani ole vielä tullut vastaan. Jopa tähän asti parhaassa lukemassani romaanissa Middlesexissä oli epäuskottavia karikatyyrihahmoja, joiden motivaation pystyi redusoimaan muutamaan tekijään. Fingersmithin hahmot ovat niin oikeita, että heidät pystyy melkein maistamaan.

Vielä kun Sarah Waters olisi laittanut nämä uskottavat hahmonsa toimimaan pikkuisen nopeammin ja antanut heille vähän vähemmän kärsittävää, olisi tämä ollut melko lailla täydellinen kirja.

Sarah Waters: Fingersmith ****
Lue lisää

6.5.2018

21/50 Brief Interviews with hideous men

Enpäs muista, koska olisin edellisen kerran saanut kirjan lukemisesta yhtä vähän nautintoa, kuin mitä tästä David Foster Wallacen novellikokoelmasta silmieni kautta aivoihini välittyi.

Kirja koostuu 24 novellista, joista osa on kokoelma fiktiivisiä haastatteluja, osa keskustelee keskenään ja osa on temaattisesti toistensa jatko-osia. Noin puolessa novelleista käsitellään seksiä, itsetyydytystä tai naisia tuotteina. Suurin piirtein kolmasosa novelleista on kuin jonkun mustiinpukeutuvan taiteilijakollektiivin novellipajasta, jossa pyritään rikkomaan kerronnan kaavoja ja herättelemään lukijaa. It's art, man!

Viimeinen kolmannes taas voisi olla jotenkin mielenkiintoista, ellei kirjailija olisi päättänyt tehdä niihinkin jotenkin kerronnallisesti puuduttavan raskaita elementtejä kuten jäätäviä alaviitteitä, toistoa toiston perään tai avoimia alkuja ja loppuja. Mulla meni tässä kirjassa melkein kaksi viikkoa, pitkälti sen takia, koska tämä oli niin puuduttava. Jokaisen novellin jälkeen olin tyytyväinen, että sitä ei tarvinnut lukea enää uudelleen.

Kykenen silti näkemään, miksi joku pitäisi Foster Wallacen tekstistä. Kirjassa on vallan paljon elementtejä, joista proosaa tutkiva tai puolitosissaan harrastava taiteilijasielu saattaisi ammentaa itselleen herätteitä. Maailmassa on myös ihmisiä, jotka pitävät Toolin erikoisempia kappaleita jotenkin ilmeikkäänä musiikkina, sekä heitä, joita ei lainkaan ärsytä istua elokuvissa katsomassa uusinta Lars von Trieriä.

Joitain mielipiteitä ei pitäisi kai kirjoittaa, mutta kirjoitan silti. Sain nimittäin tästä kirjasta useamman kerran sellaisen fiiliksen, kuin että kaikki ei ole nyt ihan kunnossa. Ikään kuin kirjailija olisi käyttänyt paljon aikaa ja vaivaa kirjoittaakseen novelleja, joissa pyritään luomaan ihmisistä inhottava kuva, siten, että lopulta inhottavuutta pyritään normalisoimaan. Kuinka monta kertaa voi kirjoittaa vastenmielisistä miehistä, ennen kuin lopulta inhottavuudesta tulee normi ja päätyykin kirjoittamaan vain miehistä?

Mitä tässä siis yritän ilman minkään näköistä kirjallisuuden tutkimuksen taitoa, kokemusta tai metodologiaa sanoa, on: David Foster Wallace on kirjoittanut novelleja vastenmielissitä tyypeistä niin, että kirjan lopuksi lukijalle on päähän istutettuna jyvä, että ehkä hirvittävät miehet ovatkin vain hirvittäviä kunnes heidät oppii tuntemaan.

En väitä DFW:n olevan porttihuume Alt-Rightiin, mutta jotain Jordan Petersonilta tuoksuvaa tässä kirjassa on. Tai sitten ei. Kuulemma tämän kirjan pitäisi olla hauska. Minulla ei ole ikinä ollut vähemmän hauskaa kirjan parissa, vaikka olen lukenut kannesta kanteen sellaisia kuoliaaksinaurattajia kuten Sosiaalitutkimuksen kvantitatiiviset menetelmät, Nykysuomen Opas ja Suomen Historia jääkaudesta Euroopan Unioniin. Ehkä en vain näe vastenmielisten tyyppien huumoriarvoa ja siksi se tuoksuu minusta miesasiakirjalta.

David Foster Wallace: Brief Interviews With Hideous Men *
Lue lisää

23.4.2018

20/50 Neuromancer

Mä en jotenkin päässyt tähän kirjaan sisälle. Ei tämä nyt huono teos ollut mutta vähän sellainen kimppu kliseitä. Toki, voihan sitä väittää, että vuonna 1984 kirjoitettu Cyberpunk-genren luonut kirja ei voi olla kliseinen, koska muut apinoi sitä.

Mutta sitten taas. Kirjan henkilöt oli otettu jostain hahmogeneraattorista, ilman että kukaan oli jaksanut kauheasti liimailla niiden päälle ominaisuuksia. Kirjassa oli sankarimies, jolla on synkkä puolensa. Siitä löytyi mysteerinen nainen, joka ei anna kenenkään komennella häntä. Paikalla oli myös vanha mestari, joka puhuu haudan takaa. Sitten siellä oli pettureita, rastafareja, patriarkkoja ja kärsiviä tyttöystäviä. En viitsi kuvailla hahmoja sen enempää, sillä kaikki ominaisuudet voi arvata oikein noilla kuvailuilla.

Kaikki nämä hahmot olivat kirjoitettu puhumaan uskottavaa nuorten katukieltä 34 vuoden takaa, joka sai minut lukijana lähinnä miettimään, miten typerältä kaikki kuulostaisi ääneen sanottuna.

Jotain positiivista pitäisi keksiä… Jestas. Noh, olihan tässä vetävä ja nopeatempoinen juoni. Välillä juoni oli jopa niin nopeatempoinen, että minä putosin kärryiltä. Tässä kirjaprojektin edetessä olen oppinut katsomaan sanoja tahdissa lukematta niitä, jos jään miettimään jotain mitä kirja minussa herättää. Annan esimerkin. Kuvittele, että jokainen repliikki vastaa yhtä kirjan riviä:

”Jahas, taas ne puhuu siten, että joka toinen sana on ’man’”

”Missä leffassa kanssa kaikki puhui näin?”

”Ainiin se taisi olla Robocop!”

”Vitsi siinä kyl ne pahikset otti itsensä ihan liian tosissaan”

”Hei mitäs tässä kirjassa tapahtuu?”

”Kukas hitto toi nyt on ja mistä se tähän tuli?”

”Näähän on jossain ihan eri paikassakin kuin tossa sivun puolivälissä?”

”No jos mä jatkan vähän eteenpäin, niin varmaan pääsen taas kärryille”

”You killed those cops, man! –hitto taas toi man”

“Hetkonen, mitkä poliisit? Missä välissä täs oli jotain poliiseja?”

“No kyl mä pääsen kärryille, kun keskityn vaan”

”Flip it, man – AARRGGHH!!!”


Tämä kirja kannattaisi takuulla lukea joko ärsykkeettömässä tilassa parilla kertaa kokonaan tai sitten suomennoksena. Neuromancer on kirja ajalta, jolloin tietoverkko ei ollut sitä mitä se on nyt, joten on ymmärrettävää, että osa veikkauksista meni vähän pieleen. Uskon, että tästä on sais tai on tehty hyviä versioita, esim sarjakuvina tai elokuvina Mun mielestä kuitenkin tässä kirjassa parasta on nimi.

William Gibson: Neuromancer **
Lue lisää

15.4.2018

19/50 The Righteous Mind

Tämä kirja on listani ainoa tiedekirja. En alun perin ajatellut ottaa mukaan yhtään, mutta kerta lukusuosituksia kysellessäni sain kehuja The Righteous Mindista, niin päätin lisätä sen listalleni.

On siis vähän epäreilua lähteä antamaan tälle pisteitä samoilla kriteereillä, kuin mitä olen tähän asti tehnyt. Jonathan Haidt on moraalipsykologian tutkija ja kirjan nimi voisi ihan hyvin olla What is Moral Psychology? tai How Liberals and Conservatives differ according to moral psychology.

Tiedekirjana tämä on varsin pätevä teos. Se käsittelee aihetta monipuolisesti ja perusteellisesti. Erityisesti teoksen alkupuoli on kirjoitettu hyvinkin lukijaystävällisellä tavalla kirjoittajan itsensä tutkimusmatkaksi moraalipsykologiaan. Tutkimuksen pointit rakentuvat hiljalleen lukijan ja tutkijan syventyessä paremmin aiheeseen. Vähän jopa tuli sellainen tunne, että psykologi käyttää kaikki ihmismielen huijaamisen kikat saadakseen pidettyä lukijan mielenkiinnon mahdollisimman suurena.

Eikä siinä mitään. Mielenkiintoinen teoshan tämä on ja hyvin perusteellinen. Noin 200-250 sivun kohdalla aloin jo vähän kaipaamaan yhteenvetoa ja loppulukua. Tämä on kuitenkin tutkimus, joten perustelujen piti olla valmiita, vaikka jaksamiseni alkoikin olla lopussa.

Kritiikkinä sanottakoon, että vaikka teos on perusteellinen ja hyvä, on siinä vahva amerikkalaisen mielenlaadun maku taustalla. Kirjoittaja puhuu liberaaleista ja konservatiiveista kyllä myös globaalissa kontekstissa, mutta etenkin johtopäätöksissään hän päätyy kyllä usein käsittelemään amerikkalaisen politiikan liberaaleja ja konservatiiveja. Joten joo, voihan tästä eväitä mukaansa ottaa, etenkin me arvoliberaalit, mutta poliittinen spektri monipuoluejärjestelmissä jäi kyllä tyystin käsittelemättä.

Eli mielenkiintoinen teos, joka on etenkin alkupuolellaan hyvin luettava opus. Nautittavuus olisi vaatinut noin 100 sivun verran karsimista, mutta tutkimus saapuu satamaan vasta kun vesistö on kokonaan ylitetty. Vielä kun politiikan selitys olisi ollut samalla tasolla kuin moraalipsykologian selitys, niin kyseessä olisi oikea ohittamaton kirja kenelle tahansa politiikasta kiinnostuneelle. Nyt tämä oli ”vain” hyvä ja mielenkiintoinen teos.

Jonathan Haidt: The Righteous Mind ***
Lue lisää

4.4.2018

18/50 Nimeni on Punainen

Huhhuh. Kingin ja Saramagon jälkeen ei olisi ehkä kannattanut lukea Orhan Pamukin kuusisataasivuista romaania 1500-luvun Istanbulista. Armas kirjastolaitoksemme kuitenkin sanelee kirjoilleen vain tietyn laina-ajan, joten tuli sitten luettua puolivahingossa kolme tiiliskiveä putkeen. En voi suositella. En niin ollenkaan.

Pamuk voitti vuonna 2006 Nobelin kirjallisuudenpalkinnon, mutta se palkinto tuntuu minun kirjalistallani olevan pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Ainakin mitä Nobel-voittajiin tulee, tämä oli ehdottomasti inhokkini.

Jaa miksi? Noh ensinnäkin, olen lopen kyllästynyt lukemaan mieskirjailijoiden misogynistisiä romaaneja, joiden naiset ovat kaikki ”ihan vaan tarinan vuoksi” jotenkin sorrettuja, juonittelevia pettureita tai kokoelmia äitikliseitä. Joo, kirjasi yhdeksästä päähenkilöstä vain kaksi oli naisia, joiden molempien tehtävä on lähinnä tehdä miesten elämästä hankalaa. Hienosti kuvattu Orhan, ihan osui kohdalleen /sarcasm.

Toisekseen, jos Nimeni on Punaisesta ottaisi pois kaikki kuvien kuvailut, lähtisi sisällöstä kaksi kolmannesta. Pahimmillaan Pamuk käyttää parikymmentä sivua peräjälkeen siihen, kun yksi tärkeä mies selaa vanhoja kuvia ja ihastelee niiden mestarillisia viivoja. Kaipa siinä jotain vertauskuvia haettiin tai yhteyttä historiaan. Tai jotain.

Kolmanneksi, kun kirjasta poistaa vielä tämän lisäksi ensimmäiset 300 sivua minua viihdyttänyt Istanbulin kuvailu, jää jäljelle epäuskottava rakkaustarina, johon yhdistyy erikoinen murhamysteeri. Molemmat toimivat lähinnä motivaationa päähahmoille pölistä loppumattomasti kuvista, piirtämisestä ja Heratin mestareista.

Kai sitä pitäisi hampurilaispalautteen nimissä myös kertoa kirjan hyvistä puolista? Okei, onhan tämä hyvin kirjoitettu. Pamukin tyyli käyttää minä-kertojia luomaan mysteeriä ja kääntämään lukijan katseen kirjailijan haluamaan suuntaan on oikeasti todella näppärää tarinankerrontaa. Välillä se ehkä lipsahtaa vähän kikkailun puolelle, mutta kykenen näkemään miten jonkun mielestä tämä on ihan todella hyvä kirja. Noniin, siinä oli kehut.

Sanonko ilkeästi? Sanon silti: Nimeni on Punainen on viihdyttävä pitkälti siksi, koska se vetoaa länkkärilukijan haluun lukea eksoottisesta idästä. Syntyjään istanbulilaisen Pamukin ei voi moittia Saidilaisittain kantavan vetensä orientalismin kaivosta, sillä tällä kertaa orientalismi oli katsojan (eli minun) sokaisemattomissa silmissäni. Ilkeän kuitenkin epäillä, että ehkä se orientalismin pikku piru saattaa asustella myös siellä Ruotsin akatemian lahjomattomien ja ei-yhtään-poliittisten kirjallisuudentuntijavesseleiden mielissä.

Orhan Pamuk: Nimeni on Punainen **
Lue lisää

25.3.2018

17/50 Jeesuksen Kristuksen Evankeliumi

Listani seitsemästoista romaani oli kirjavuoden 1991 kohutuin teos. Jeesuksen Kristuksen Evankeliumi on juuri sitä, mitä nimi lupaa: Jeesuksen näkökulmasta kirjoitettu kertomus noin 33 vuoden ajanjaksosta roomalaisten hallitsemassa Palestiinassa. Ei siis ollut järin yllättävää, että kirjasta pahastuivat ilmestymisvuonna vanhoillisemmat kirkon edustajat, uskonnolla ratsastavat poliitikot ja muut ammattipahastujat.

Eikä kohu syntynyt ihan täysin syyttä. José Saramago kirjoittaa ihmisestä – kaikkine vikoine ja haluineen. Ja vaikka se jokseenkin uskomattomalta kuulostaakin, onnistuu Saramago ujuttamaan Uuden testamentin juoneen piirteitä, jotka eivät tule esiin muissa evankeliumeissa. Joten kirja kannattaa kyllä lukea juonenkin puolesta, vaikka tuntisikin Raamattunsa.

Mutta mitäs mieltä minä tästä olin? Noh, aika ristiriitaisia fiiliksiä jäi.

Aluksi kirja tuntui ihan Waltarin Sinuhelta, vaikka se johtui ehkä siitä, kun olen lukenut sangen vähän kirjoja, joissa tarvotaan sandaaleilla hiekassa. Siinä vaiheessa kun kirjan päähenkilö alkaa olemaan riittävän vanha, että hänellä on jotain tekemistä juonen kanssa, kirja tuntuu muuttuvan. Tai, ainakin siis aloin lukea sitä erilailla.

Joka kerta kun luin Jeesuksen nimen tekstistä, oli se sitten missä yhteydessä tahansa, minulle tuli kovin surrealistinen olo. Ikään kuin lukisin Jeesus-fanfictionia, jonka vain on kirjoittanut Nobelin kirjallisuudenpalkinnon voittanut kirjailija. Jos Jeesuksen Kristuksen Evankeliumi olisi kirjoitettu 300-luvulla, sitä kutsuttaisiin apokryfikirjaksi, mutta nyt se on romaani. Kirjan fiilis muuttuu loppua kohden, mutta toisaalta, niin muuttuu alkuperäislähteenkin.

Enkä siis halua jättää epäilyksen varjoa: Jeesuksen Kristuksen Evankeliumi on todella hyvä romaani. Se on kirjoitettu perin merkillisellä ladonnalla, jossa kaikki keskustelut ovat yhtä virkettä ja kappaleet ovat 1-5 sivun mittaisia. Tämä Saramagon erikoinen tyyli, yhdistettynä aihepiirin raamatulliseen hehkuun, tekee kirjasta varsin ainutlaatuisen kokemuksen. Jeesuksen Kristuksen Evankeliumi on todellakin erilainen kirja.

En siis oikein päässyt yli siitä, että päähenkilönä hääräsi Jeesus - siis Jeesus-Jeesus. Mutta eihän tällaista kirjaa voi kirjoittaa muusta kuin itsestään Jeesuksesta-Jeesuksesta. Lisäksi minua häiritsivät ikuiset virkkeet. Mutta taas, eeppinen kertomus Jeesuksesta-Jeesuksesta ansaitsee eeppisen kerronnan. Haluaisin antaa tälle teokselle viisi tähteä, enkä pysty perustelemaan miksen antaisi.

José Saramago: Jeesuksen Kristuksen Evankeliumi ****
Lue lisää

20.3.2018

16/50 'Salem's Lot


Lukulistalleni päätyi edellisen muusikkoelämänkerran lisäksi muitakin ”en ole koskaan” -kirjoja. Joten ajattelin, että miksi odottaa sen kauempaa? Vedänpä bucket listiltä seuraavaksi yli kauhun mestarin Stephen Kingin.

Muusikkoelämänkerroista tiesin, että ihmiset lukevat niitä, mutta lukeeko kukaan Stephen Kingiä? Hänen kirjoistaan tehdyt elokuvat on suosittuja, mutta minulle King on aina edustanut jotenkin yhtä askelta kioskikirjallisuudesta. Perhe hankkii koiran, mutta se onkin paholaiskoira! Lapset kiusaavat nörttiä, mutta se onkin paholaisnörtti! Perhe muuttaa vuoristoon hoitamaan hotellia, mutta se onkin paholaishotelli!

Varmaankin tuo on epäreilu arvio. Kauhu on kirjallisuudenlajina suurin piirtein scifin tasolla arvostuksessaan. Teos saa olla poikkeuksellisen onnistunut, jotta se noteerataan jotenkin hyväksi kirjaksi, eikä vain hyväksi kirjaksi genressään. Todellinen genrekirjan mittari ei kuitenkaan saisi olla se, että miten hyvin kirja miellyttää heitä, joita genre ei yleensä kiinnosta. Kehtaako joku vielä myöntää välttelevänsä Sormusten Herraa, kun siinä on kaiken maailman menninkäisiä?

No, kaiken tämän jälkeen pitää sanoa, että ’Salem’s Lot ei ole mitenkään erityisen hyvä kirja. Se kasvattelee tarinaansa aika kauan, enkä oikein missään vaiheessa tuntenut erityistä imua lukea. Viimeisen 50 sivua kirja veti mukanaan, mutta ensimmäisen 600 aikana lähinnä varmistin jokaisen kappaleen aluksi, etten varmasti sitoutuisi lukemaan yli kahden sivun mittaista tekstipätkää kerrallaan. 


’Salem’s Lot on mainittu monissa yhteyksissä yhtenä Kingin parhaista kirjoista ja kyllä minä nyt jotenkin ymmärrän mistä tällainen mielikuva saattaa syntyä. Kyseessä on pikkukaupunkikirja, jonka keskiössä on kauhuelementin tuleminen pieneen yhteisöön. En nyt ihan täysin suoralla naamalla väitä, että pitää samaistua amerikkalaisen pikkukaupungin elämään nauttiakseen kirjasta, mutta epäilen, että väittääkseen tätä Kingin parhaaksi teokseksi, se on pakollista.

Olen jossain välissä tätä kirjaprojektia sen jo sanonutkin, mutta olen valmiina antamaan kirjalle viisi tähteä, jos siinä on vampyyreja ja räjähdyksiä. Projektini ainoa kirja, jossa tiesin tämän etukäteen olevan mahdollista, ei tarjonnut yhtään räjähdyksiä.

Stephen King: ’Salem’s Lot **
Lue lisää

11.3.2018

15/50 The Prime of Miss Jean Brodie

Tämä kirja ei ollut alkuperäisellä listallani, mutta olin käymässä Edinburghissa ja halusin lukea jonkin sinne sijoittuvan kirjan. Kevyeksi matkakirjaksi valikoitui Muriel Sparkin 1930-luvun edinburghilaiseen tyttökouluun sijoittuva, vain hitusen päälle satasivuinen The Prime of Miss Jean Brodie.

Kirja kertoo alakoulunopettajan neiti Jean Brodien parhaista vuosista, hänen oppilaistaan ja ihmissuhteista. Mukana on myös vähän toivomaani kuvausta 1930-luvun Edinburghista, mutta lopulta kyseessä oli enemmän kirja paikassa kuin kirja paikasta. Ei se kuitenkaan haitannut.

Teos on kerronnaltaan varsin näppärä ja mielenkiintoinen. Oppilaiden äänet kuuluvat välillä tulevaisuudesta, peilaten menneitä tapahtumia ja paljastaen pieniä tiisereitä juonesta. Minulla meni kuitenkin hyvä hetki, ennen kuin tajusin mikä kirjan juttu oikeastaan on. Luulin lukevani kuvausta tyttökoulun arjesta sotien välillä, enkä tajunnut minne tarina oli pikkuhiljaa lipumassa.

The Prime of Miss Jean Brodie muistuttaa vähän To Kill a Mockingbirdiä siinä mielessä, että molemmissa rakennetaan juonta kertojilta jokseenkin piilossa. Se, mikä kertojahahmolle on tärkeää, ei olekaan välttämättä sitä, mikä on tarinan porkkana.

Tämä nyt kuulostaa siltä, että The Prime of Miss Jean Brodie olisi nerokas ja monikerroksellinen kirjallisuuden mestariteos. Ei se ihan niin hyvä ole, muttei se myöskään ole mikään arkinen kuvaus koululuokasta.

Onkohan se muuten oikein sanoa, että kirja oli positiivinen yllätys? Meinaan jos niin sanoo, niin eikös siinä silloin vähennä todennäköisyyksiä sille, että joku muu yllättyy kirjasta positiivisesti? Talvi ei voi ikuisesti yllättää autoilijoita, eivätkä kirjatkaan voi loputtomasti luoda positiivisia yllätyksiä lukijoille. Noh, meta-analyysista huolimatta, The Prime of Miss Jean Brodie oli positiivinen yllätys.

Muriel Spark: The Prime of Miss Jean Brodie ***
Lue lisää

14/50 Chronicles, Volume One


Musiikkikirjat ja muusikkoelämänkerrat ovat sellainen kirjatyyppi, joita mä tiedän ihmisten lukevan, mutta mulle ei ole ikinä tullut pieneen mieleenikään sellaista aloittaa. Tämä kirjaprojekti avasi kuitenkin nyt hyvän ikkunan lukea yksi muusikkoelämänkerta. En tiedä kuin yhden kirjallisuuden Nobelin voittaneen muusikon, joten aika luontevasti kirjaksi valikoitui Bob Dylanin omaelämänkerta.

Okei, myönnetään. Kyllä mä vähän googlailin, että mikä olisi noin niin kuin kirjamielessä paras ja Dylanin vuonna 2004 ilmestynyttä teosta on kehuttu sangen laajalti muuallakin kuin musiikkipiireissä.

Mutta en mä oikein koskaan päässyt tähän teokseen sisälle. Kirjan alkupuoli on pyhitetty sille, että Dylan yrittää ilmeisesti nimetä kaikki 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa tuntemansa ihmiset ja ne muusikot, joilta hän sai vaikutteita. Välillä teoksessa on vähän selittelevä maku, mutta annettakoon se omaelämänkerralle anteeksi.

Minun suurin ongelmani tämän kirjan kanssa ei oikeastaan liity edes tähän kirjaan. Tässä viime vuosina tulleet uutiset Dylanista ovat antaneet herrasta vähän höperön kuvan. Aina välillä on vaikea arvioida, että mikä on lokakampanjaa häntä vastaan ja missä jutuissa on totuutta mukana. Se, että laulaja itse välttelee julkisuutta, ei tietenkään auta yhtään.

Kirjassa on yksi kerronnallinen kikka, joka on oikeastaan aika kiva. Jos teos olisi fiktiota, niin se olisi tietty paremmin oikeutettu, mutta omaelämänkerroissa vastaavia tuskin usein näkee. Toisaalta, jos tämä kirja olisi ollut fiktiota, niin olisin tuskin koskaan jaksanut lukea sitä loppuun. Ja koska takaraivossani kummitteli mielikuva dementoituvasta taiteilijasta, mietin koko ajan, että johtuuko kirjan erikoiset valinnat kirjoittajan taidoista vai jostain muusta.

Mitä siis jäi käteen? Lopulta aika vähän. Dylan kertoo paljon yksityiskohtaisista pikkuasioista, muttei juurikaan suurista tapahtumista. Elämänkertana se siis on intiimi ja hyvin henkilökohtainen, mutta minulle ainakin jäi kirjasta sellainen olo, että tämän jälkeen olisi kiva lukea myös vähän siitä, mitä Bob Dylan on tehnyt. Nyt oli mukana vähän sellainen oletus, että lukija tietää jo ennen kirjaa Dylanin elämäntarinan.

Bob Dylan: Chronicles, Volume One **
Lue lisää

4.3.2018

13/50 Hytti nro 6

Tarkkaavainen blogilukija sen ehkä jo huomaakin, mutta nämä mun listani suomalaiset kirjat ovat aika usein Finlandia-voittajia. Toisaalta, kuinka monta oikeasti erinomaista kirjaa Suomessa kirjoitetaan vuodessa? Noh, en osaa tuohon vastata sen tarkemmin, kuin että vuonna 2011 ilmestynyt Rosa Liksomin Hytti nro 6 ei kyllä ole mikään oikeasti erinomainen teos.

Ehdin referoimaan ja haukkumaan kirjaa kotona jonkun kertaa jääkaapinjakajalle. Sain kuulla, että en varmaan ole kohdeyleisöä ja kirja voi olla hyvä, vaikken siitä pitäisikään. Totta molemmat argumentit.

Romaanin takakannessa on jonkin Venäjän kirjallisuuden proffan ylistys Liksomin Tsehovilaisesta tyylistä, joka kuulemma on mestarillista. Totta varmasti tämäkin argumentti.

Finlandian jakanut teatteriohjaaja Pekka Milonoff sanoi teosta tiiviiksi, runolliseksi ja monikerrokselliseksi. Enkä minä tämänkään argumentin kanssa lähde riitelemään.

Hytti nro 6 ei ole huono kirja, mutta se on vähän typerä. Päähenkilö on kuin suomettunut ajopuu, jonka ääntä ei juuri kuulla ja jolle asioita tapahtuu hänestä huolimatta. Pahinta on se, että Liksom varmasti täysin tietoisena tehokeinona jättää päähenkilön tyhjäksi aihioksi, jotta lukija voi kuvitella omat piirteensä ja ajatuksena hänen tilalleen. Sanon nyt ilkeästi: Hytti nro 6 päähenkilö on kuin Twiligh-sarjan Bella.

En pitänyt myöskään pitänyt teoksen mieshahmoista, jotka olivat aika pääsääntöisesti korostetun rivoja sottasuita. Sillä ihan oikeesti, kuka isä referoi lapsilleen käyttämiensä prostituoitujen genitaalien ulottuvuuksia?

Hytti nro 6 muistutti minua välillä Paulo Coelhon Alkemistista. Molemmissa kirjoissa on vähän samaa poljentoa, mutta Liksom kirjoittaa toki paljon mielenkiintoisemmin ja paremmin kuin Coelho. Sekä Hytti Nro.6:ssa että Alkemistissa matkustetaan pitkään ja pohditaan maailmaa samalla. Coelho täyttää matkan Iltalehden horoskooppien tasoisella filosofisella pohdinnalla, mutta Liksomin hiljaisessa erämaassa ajatukset täyttää visva, viina ja vittu.

Joten joo, en varmasti kuulu kohdeyleisöön, kirja voi olla hyvä vaikken siitä pitäisi ja sen tyyli voi olla liki Tsehovin tasoista. Kertomus voi olla tiivis, runollinen ja monikerronnallinen. Hytti nro 6 voi jopa olla jonkun lempikirja ja hän saa vapaasti omassa kirjablogissaan antaa Liksomille just niin monta tähteä kuin haluaa.

Rosa Liksom: Hytti Nro. 6 **
Lue lisää

3.3.2018

12/50 Middlesex


Okei, sanottakoon se heti kättelyssä: Jeffrey Eugenidesin Middlesex on ihan helkkarin pitkä kirja. Lukemassani pokkariversiossa oli noin 10-14 sanaa jokaisella rivillä, rivejä sivuilla oli noin 38 ja sivujakin riitti juhlalliset 529 kappaletta. Esimerkiksi vuoden ensimmäinen kirjani Slaughterhouse-Five (8-12 sanaa, 31 riviä, 215 sivua) olisi mahtunut Middlesexiin sellaiset vajaat neljä kertaa.

Tarinakin lähtee liikkeelle todella kaukaa. Eugenides ei pelkää kierrellä ja kaarrella sivupoluilla, jos harharetkillä on jotain olennaista löydettävää. Ja mistäs niitä hairahtumisen hetkiä nyt löytyisikään, kerta tarina kattaa suurin piirtein ajanjakson vuodesta 1922 vuoteen 1975.

Sarkasmi sikseen. Middlesex on pitkä ja rönsyilevä romaani, mutta ai että se on hyvä. Teoksen alkupuoli on ehkä jopa vielä parempi kuin loppu, mutta selittääkseni tätä, joudun vähän tapojeni vastaisesti referoimaan juonta.

Middlesex kertoo tarinan eräästä kreikkalaisesta perheestä, tai tarkemmin, perheen lapsesta ja siitä, miten hänestä tuli juuri hän. Kantavina teemoina on sukupuoli-identiteetti, minäkuva ja amerikkalaisen unelman etsiminen. Itse tarinan päähenkilö ja kertoja ei ilmesty kuvioihin ennen kuin vasta puolenvälin tienoilla.

Mietin pitkään, että mitä sanoisin tästä ratkaisusta. Ajattelin ensin, että tarina muuttui tavallisemmaksi ja ennalta-arvattavammaksi sen jälkeen, kun päähenkilö ilmestyi näyttämölle, mutta kirjan loppuun mennessä mieleni oli muuttunut. Middlesex kertoo selkeästi yhden ihmisen tarinan, mutta samalla se on niin paljon enemmän.

Itkin loppupuolella teosta pariinkin otteeseen, eikä se johtunut siitä, että Eugenides olisi kirjoittanut kohtauksia jotenkin pohjattoman koskettavasti. Itkin, koska olin ollut mukana niillä pitkillä ja kiemurtelevilla sivupoluilla. Olin ollut mukana keräämässä tuulta tarinan purjeisiin parin sukupolven takaa ja ehtinyt elää mukana ne jännitteet, joiden olemassaolosta kirjoissa yleensä vain kerrotaan.

Juuri tästä syystä Jeffrey Eugenidesin Middlesex on ihan helkkarin hyvä kirja: se ei kerro tunteiden olemassaolosta, vaan siinä nähdään vaivaa tunteiden kasvattamisen kanssa. Teoksen alkupuoli oli mielestäni aluksi parempi, koska siinä oli seikkailukirjan henki. Loppupuoli kirjasta taas kääntyi enemmän katomaan yksilöä ja analysoimaan tunteita. Loppu oli koskettava alun takia ja alku oli merkityksellinen juuri lopun vuoksi.

Noniin, sitten kritiikkiä. Middlesexissä on kaksi juttua jotka pitää huomioida. Ensinnäkin, kirjassa käsitellään rotujännitteitä mustien ja valkoisten amerikkalaisten välillä, mutta katse on hyvin valkoinen. Eriarvoistumisen syitä ei käsitellä, vaikkakin kirjassa vähän niin kuin vihjataan, että valkoisilla päähenkilöillä ei oikein ole parempaa tietoa. Rotu ei kuitenkaan ole se kirjan ”juttu”.

Toisekseen, Middlesex käsittelee interseksuaalisuuta, sukupuolirooleja ja sukupuoli-identiteetin muodostumista, jotka sitten taas ovat se ”juttu”. Minulla ei nousseet karvat pystyyn kertaakaan kirjan aikana, mutta näin cis-heteromiehenä en ehkä ole paras auktoriteetti. En tiedä kuinka yleistä on ollut löytää ja hyväksyä itsensä 1970-luvun San Fransiscossa, mutta ainakin näin populaarikulttuurin kuluttajana, tämä osio kirjasta vaikutti juustoiselta kliseemöykyltä.

Pitkään kirjaan mahtuu kuitenkin niin hyvä kuin huonojakin kohtia. Eivät ne vähennä kirjan vaikuttavuutta lainkaan. Tarina oli lopulta kuin suuri suppilo, jonka läpi kuljettuaan kaikki harhailut ja pohtimiset tuntuivat merkityksellisiltä. Luulen, että kritiikkini kirjan loppua kohtaan johtui pitkälti siitä, etten olisi halunnut sen loppuvan.

Jeffrey Eugenides: Middlesex *****
Lue lisää

25.2.2018

11/50 Oneiron

Alkuvuonna 2016 kaveripiirini luki aika ahkerasti tuoretta kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittanutta Laura Lindstedtin Oneironia. Tämä ei mennyt minulta ohi, sillä muutaman viikon ajan sosiaalinen media ja blogosfääri täyttyi toisen kulttuurin omimisen muhkeasta riidasta.

Mua ei oikeastaan ihan kauheasti huvita avata tätä matopurkkia kulttuurisesta omimisesta, mutta referoin lyhyesti. Ideana on siis se, että valkoinen kulttuuri käyttää toisia kulttuureja viihteenä. Otetaan jokin osa vieraasta kulttuurista, pyöritetään sitä estradilla toisten valkoisten ihmeteltävänä ja nautitaan. Kyseessä on siis eräänlaista viihderasismia. Jos aihe kiinnostaa, mene kirjastoon.

Lueskellessani Oneironia muistin kyllä parin vuoden takaisen kohun ja tiesin odottaa jotain sitä oikeuttavaa. En siis tiedä, että olisinko lainkaan itse kokenut kirjassa valkoista valtakatsetta, ellen olisi tiennyt sitä tietoisesti odottaa. Mutta joo, sain minäkin välillä vähän sellaisen fiiliksen, että eihän tämä nyt ihan kosher ole.

Katsotaan nyt lähteekö keväällä 2018 valmistunut Oneironin englannin käännös valloittamaan maailmaa. Jos lähtee, niin tässä teoksessa on kyllä hyvin potentiaalia englanninkieliselle maailmalle riidellä siitä, mistä saa kirjoittaa ja mistä ei. Hyvä niin – maailma kaipaa lisää keskustelua kirjoista.

Suositeltava kirja tämä silti oli. Lindstedt kirjoittaa seikkaperäisesti ja tarkasti. Tarina vei mukanaan ja asetelma kantoi alusta loppuun asti. Tai no, on ehkä väärin sanoa, että asetelma kantoi. Oneiron on kirja asetelman mysteeristä. Lukija ei alussa yhtään tiedä mitä tapahtuu, eikä ymmärrä lainkaan asetelmaa. Kirja kuitenkin aukenee pikkuhiljaa ja vie lukijan mukanaan matkalle kuuden naisen elämään.

Pieni sananen pitää sanoa Finlandia-voittajista. Juha Hurmeen Niemessä ja Laura Lindstedtin Oneironissa on jotain vähän samaa. Molemmissa teoksissa jaetaan paljon tietoa kerronnan kustannuksella. Erona on ehkä se, että siinä missä Hurmeen horinat eivät johda mihinkään, Lindtedtillä faktoilla ei pyritä brassailuun vaan lihottamaan tarinaa. Toki erona on myös se, että Niemi on huono kirja ja Oneiron on hyvä.

Minulla on lukulistallani myös Oneironin ja Niemen välissä kaunokirjallisuuden Finlandian voittanut Jukka Viikkilän Akvarelleja Engelin kaupungista, joten palaan ehkä aiheeseen vielä uudelleenkin. Sitä odotellessa.

Laura Lindstedt: Oneiron ****
Lue lisää

17.2.2018

10/50 Alkemisti


Taottuani päätäni kaksi päivää Tristram Shandyyn, päätin napata seuraavaksi kirjakseni jotain helppolukuista. En minä kuitenkaan ihan näin helppolukuista odottanut.

Paulo Coelhoa näkee aina siellä täällä ihmisten kirjahyllyissä ja kirjakauppojen tyrkkyhyllyjen eturivissä. Hänen kirjojaan siis eittämättä luetaan paljon, tai ainakin niitä ostetaan paljon lahjaksi. Kun nappasin Alkemistin käteen, sain kuitenkin kuulla puolisoltani epäilevän huvittuneita kommentteja: ”Itsepähän oot listasi tehnyt.” Ymmärsin aika pian miksi.

Lukemassani Alkemistin painoksessa on yksi jännä juttu. Sen kannessa lukee Madonnan ylistys kirjasta. takakannessa on lyhyt, yhden kappaleen kuvaus tarinasta, neljä eri lehden ylistävää arviota teoksesta ja pieni kappale, jossa kerrotaan kuinka Alkemisti on niitä harvoja kirjoja, jotka saattavat muuttaa ihmisen elämän suunnan täysin. Kirjan loppuun on vielä työnnetty kuusi sivua lisää positiivisia arvioita.

Vähempikin haiskahtaa itsetunto-ongelmalta. Ikään kuin kustantajalla olisi ollut pakonomainen tarve mainostaa lukijalle, että tämä tässä on nyt hieno kirja, että se olet kuule sinä joka olet tyhmä, jos et tämän kirjan hienoutta tajua.

Ja ehkä juuri siinä tajuamisessa onkin kirjan suurin ongelma. Olin päässyt puoliväliin teosta, kun jouduin palaamaan julkaisutietosivulle. Minun oli pakko katsoa, että luenko vahingossa selkosuomeksi käännettyä versiota Alkemistista. Selkokielessä ei ole mitään väärin, olen töissäni päivittäin tekemisissä kielen selkeyttämisen kanssa, mutta en minä kaunokirjallisuutta ajatellut lähtökohtaisesti selkosuomeksi lukea.

Alkemisti on ajatteleva ja syvästi hengellinen kirja. Se on tavattoman helppo ja yksiselitteinen, että lukijalta ei varmasti menisi ohi kirjan ajattelu ja hengellisyys. Coelho laskee riman niin alas, että sen yli pääsee vaikka ryömien. Ja huomaa, että tämä on nyt kiltti arvio Alkemistista. Ilkeämpänä päivänä kutsuisin kirjaa mukafilosofiseksi kokoelmaksi päivänselviä latteuksia, joka luetaan esikoulun satutuokiolla lasten Raamatun jälkeen kevennykseksi. Kirja, jota voit lukea koomassa.

Tämä arvio alkaa jo lähenemään Alkemistin sanamäärää, vaikkakin olen käyttänyt Coelhoa enemmän adjektiiveja, joten ehkä on syytä lopettaa.

Paulo Coelho: Alkemisti *
Lue lisää

14.2.2018

The Life and Opinions of Tristram Shandy, Gentleman, Volume I

Tarkkaavainen blogilukija bongasikin sen jo, mutta tämän postauksen otsikossa ei lue 10/50. Tämä siksi, koska vakaa aikomukseni oli lukea koko 539 sivua Laurence Sternen klassikkoa, mutta ensimmäisen osan lopussa, sivulla 63, usko loppui.

Sternin 1760-luvun kieli on melko puuduttavaa, etenkin kun englanti ei ole äidinkieli. Sterne on aivan järkyttävän poukkoileva kirjoittaja. Aiheet vaihtuvat kesken lauseen ja välillä ne jäävät---

Sternin kieli on silti sanastollisesti jokseenkin luettavaa englantia – olettaen että englantia osaa lukea – mitä siis ei tietenkään sovi odottaa automaattisesti – toisin kuin liukuhihnoja, jotka toimivat automaattisesti – tämän blogin lukijan on siis ymmärrettävä jonkin verran mekaniikan peruslakeja, vaikkei ikiliikkujaa ole keksittykään, on automaatio mahdollista – ettei rakas lukija jossain vaiheessa löydä itseään huudahtamasta ”MITÄ TÄMÄ TÄLLAINEN ON” – tout à coup tout est écrit en Français – joten pointti saattaa välillä vähän kadota, vaikka kieltä ymmärtäisikin.

En kuitenkaan halua puuduttaa epäonnistumisillani lukijaa pidempään, vaan toivon että ymmärrät miksi olen jättänyt kirjan – kesken ja jatkuvat puolitoista kappaletta myöhemmin ihan eri virkkeen osana. Yritä siinä sitten pysyä perässä!

Vinkkejä tätä kirjaa harkitseville.

1. Lue jotain muuta

2. Jos et lue jotain muuta, valitse jonkun ammattikääntäjän suomennos (en itse jaksa odottaa kirjastosta vapautuvaa suomennosta, vaan tyydyn palauttamaan teoksen hyllyyn)

Laurence Sterne: The Life and Opinions of Tristram Shandy, Gentleman, Volume I *KESKEN*
Lue lisää

12.2.2018

9/50 Häräntappoase

Anna-Leena Härkösen Häräntappoase on ilmestynyt samana vuonna kuin minäkin. Sen ajankohtainen sukupolvikokemuksen kuvaus ja piirtävän tarkka nuorisokieli puhaltaa siis tänä herran vuonna 2018 jo 34 kynttilää kakustaan. Sitähän voisi vaikka kuvitella, että kirja on hieman ehkä vanhentunut?

Häräntappoase on tässä lukulistallani oikeastaan vain yhdestä syystä: se paikkaa aukon sivistyksessäni. Kirja olisi ehkä iskenyt paremmin yläasteikäiseen Eeliin, kuin mitä se teki tässä vaiheessa elämää Babylonin oravanpyörässä. Toisaalta, sitä kun koko lapsuutensa Hyvinkäällä aina sai kuulla Häräntappoaseen olevan jonkinlainen pakollinen kirja täydelliseen nuorisokokemukseen, jätin sen toistuvasti ihan piruuttani lukematta.

Häräntappoase on parhaimmillaankin ihan kiva kirja. Sen henkilöhahmot ovat ihan öylätinohuita kliseenippuja, joiden funktio on ainoastaan tarjota päähenkilön kertojaäänelle mahdollisuuksia referoida angstiaan. Mutta ei siinä mitään, kirja sukeltaa syvälle 1980-luvun nuoren (mielestäni sangen epäuskottavaan) mieleen ja siitä sitä on kiitelty. Kirja on ollut pidetty ja rakastettu, joten en viitsi sitä tässä nyt alkaa aikuisin silmin haukkumaan sen enempää.

Eli jos mielesi tekee lukea Paperi-T:n 300 sivuun venytetty lukioaine, niin ei muuta kuin Häräntappoase kouraan.

Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase **
Lue lisää

10.2.2018

8/50 To Kill A Mockingbird

Voi että. Kirjavuoden kahdeksas teos, Harper Leen klassikko To Kill A Mockingbird, ei olekaan mikään helppo teos arvioida.

Kirja on ilmestynyt vuonna 1960 ja se kertoo pikkukaupungista Yhdysvalloissa 1930-luvun laman aikana. Tai no, se kertoo tarinan, joka sijoittuu syvälle Alabaman sisämaahan, mutta teoksen teemat ovat varsin ajattomia. Keskiössä on ihmisluonto ja se, miten maailma muuttuu kun ihmiset joutuvat kohtaamaan omia asenteitaan.

Heti näin kättelyssä päästäänkin kirjan ongelmaan, joka varmaan ei ole mikään ylläri, jos miettii kontekstia: 1930-luku, syvä etelä, asenteet. To Kill A Mockingbird on kirja rasismista, joka kiikkuu vähän sillä rajalla, että onko se itse asiassa rasistinen kirja itsessäänkin.

Jos olisin kunnon social justice warrior, leimaisin kirjan kanteen tekstin ”rasistinen kirja” sen suuremmin sitä pohtimatta. Teoksen kertojaäänenä toimii valkoinen 8-vuotias lakimiehen tytär, kaikki päähenkilöt ovat järjestäen valkoisia ja mustat hahmot ovat lähinnä objekteja, joille asioita tapahtuu. Kirjassa on yksi musta henkilö, jonka ääntä kuullaan useampaan otteeseen, mutta rotua käsittelevässä kirjassa se on aika vähän se. N-sanaa käytetään kaikissa sen variaatioissaan läpi kirjan.

Harper Lee on kirjoittanut romaanin varsin erilaisessa asenneympäristössä. 1960-luvun alussa Yhdysvalloissa oli monissa osavaltiossa vielä ihan täysi rotuerottelumeno päällä: Martin Luther Kingin alkuperäinen Minulla on unelma -puhe oli tulossa vuonna 1963, rotuerottelun lopettava laki tulisi voimaan vasta 1964, Selma-Montgomery -marssi tapahtuisi Alabamassa vuonna 1965.

Tähän maailmaan Harper Lee onnistui kirjoittamaan bestsellerin, joka käsittelee rotusortoa ja epäoikeudenmukaisuutta. Eikä siinä vielä kaikki, se on periaatteessa lasten tai ainakin nuorten kirja, jolloin suurin asennevaikutus on juurikin nuorisoon.

To Kill A Mockingbird on rasistinen kirja, jossa on jatkuvasti läsnä valkoinen rasistinen katse, mutta se onkin kirjoitettu rasisteille tai rasistien lapsille! Teos kiinnittää keskiöönsä sen räikeän epätasa-arvon, joka Yhdysvalloissa oli tuolloin ja on osittain edelleenkin olemassa. Tarina antaa samaistumiskohdan ihmiselle, jonka asenteet ovat kulttuurillisesti rasistisia, mutta joka ymmärtää kyllä oikeudenmukaisuuden, kun hän sitä tajuaa kerrankin ajatella. Eli, tolkun ihmisille(?).

Joten kyllä, minä puolustan tätä teosta. Yritäpä itse kirjoittaa maailmankuvaa muokkaava pamfletti, jonka ihmiset käyvät ostamassa itse kaupasta yli 40 miljoonaa kertaa sen takia kun se on niin hyvä kirja! Karl Marxin teosten myyntilukuja on vaikea arvioida muutaman historiallisen keskusjohtoisen valtion kirjapolitiikan vuoksi, mutta epäilen niidenkään saavuttavan Harper Leen vastaavia. Leen kerronta on mukaansatempaavaa ja kiinnostavaa, kun Marx vetoaa kielellään lähinnä yhteiskuntafilosofeihin.

Päädyn siis vähän kaksijakoiseen lopputulokseen teoksesta. Se on hyvin luettava, se on ollut tärkeä ja se ei ole menettänyt vaikuttavuudestaan mitään vuosien saatossa. Toisaalta, ihmisoikeusliikkeen juna on lähtenyt siltä laiturilta, jossa Harper Lee oli kirjan ilmestyessä. Henkilöhahmot ja kieli eivät ole tämän päivän tasoa, ainakaan mitä tulee kaunokirjalliseen ilmaisuun teoksissa, jotka eivät kyllä oikeasti saisi olla rasistisia kohdeyleisönsä vuoksi.

On ihan turha tulla väittämään, että jos kirja kertoo rasismista, niin kirjan hahmojenkin pitää olla ajanmukaisia. Ei pidä. Kirjat kertovat aina kirjoittajan ajasta tai ainakin kirjoittajan ajan katseella, vaikka kuinka sitä yritettäisiin pukea historialliseen nuttuun. Jos kirjoittaja kirjoittaisi vaikkapa Muhammedin avioliitoista, yrittäen maalata häntä pedofiiliksi, niin itseasiassa siinä kirjoittajan motiivi ei ole altruistinen historiallinen tiedonjano vaan hän puhuttelee tämän päivän yleisöä tämän päivän motiiveilla. Asennevalinnat koskevat siis myös sitä, mistä kirjailija päättää kirjoittaa.

Kaikesta tästä huolimatta,

Harper Lee: To Kill A Mockingbird *****
Lue lisää

5.2.2018

7/50 Revelation Space


Avaruusooppera on scifin alaluokka. Avaruusoopperat kertovat yleensä avaruusmatkailusta ja pääsääntöisesti niiden laadun voi päätellä saippuaoopperaan viittaavasta nimestä.

Alastair Reynoldsin vuonna 2000 ilmestynyt Revelation Space ei ole avaruussoopperoiden ensimmäisen aallon teoksia, ei lajityypin uuden kultakauden merkkiteoksia, saatikka edes lähellä parasta mitä genrellä on tarjota. Se on kuitenkin sangen hyvä ja viihdyttävä scifikirja – eli juuri sellainen, jonka koin ansaitsevani lukuprojektissani heti Naomi Kleinin jälkeen.

Scifi genrenä tarjoaa aika ennalta-arvattavaa luettavaa. Erästä viisiosaista trilogiaa lukuunottamatta, lähes kaikki lukemani scifi heilastelee aina kauhun rajamailla. Tulevaisuus on ihmeellinen ja erikoinen mutta samaan aikaan tuntematon ja pelottava.

Reynoldsin Revelation Space ei keksi pyörää tai ruutia uudelleen. Kirjassa ei ole juuri mitään genreä uudistavaa, vaan se pikemminkin kumartaa klassikoiden suuntaan. Mikä tuntuu oudolta asialta sanoa scifiteoksesta, sillä scifin klassikot ovat pitkälti aina kehittäneet jotain uudistavaa genreen. Esimerkiksi Frank Herbertin Dyyni, Ursula Le Guinin The Left Hand of Darkness ja Dan Simmonsin Hyperion ovat scifin merkkipaaluja juuri siksi, koska ne ovat niin ainutlaatuisia.

Revelation Spacessa on kuitenkin yksi hyvä puoli, jonka vuoksi kirja saa paljon anteeksi: se on uskottava. Enkä siis viittaa tässä juoneen, hahmojen motiiveihin tai suuriin avaruusihmetyksiin. Revelation Space on uskottava, siksi, koska se kertoo maailmankaikkeudesta, jossa on voimassa tunnistettavat luonnonlait. Painovoima, valtavat etäisyydet, kitka, inertia, korroosio ja erityisesti aika ovat tekijöitä, jotka eivät vain ole mausteina mukana, vaan ne määrittävät Reynoldsin universumia.

Planeetalta toiselle liikkuminen kestää kauan ja ihmiset vanhenevat siinä välissä. Avaruusalukset eivät voi kiihdyttää avaruudessa suoraan huippunopeuksiinsa, sillä muuten matkustajat muuttuisivat sisällä lihahilloksi. Taivaalta putoamista täytyy hidastaa jotenkin, tai muuten laskualustalle ei ilmesty tarinan päähenkilöitä vaan kraateri.

Reynolds, entinen ESA:lla työskennellyt astrofyysikko, on sanonut kirjoittavansa tulevaisuudesta, jossa on vain tekniikkaa, jonka hän kuvittelee joskus olevan mahdollista. Ellei juoni aivan ehdottomasti vaadi tästä säännöstä poikkeamista.

En viitsi lähteä kertomaan tästäkään kirjasta sen enempää juonesta, vaikka kiusaus olisi tällä kertaa vähän suurempi. Scifi on juonivetoinen genre, joten scifikirjasta kertominen ilman juonta on parhaimmillaankin vähän kuin maalaisi maisemia ilman sinistä.

Tämä kirja saa nyt vähän lisäpisteitä scifistä, mutta jos jollakulla on ongelma sen kanssa, niin ei muuta kun pitämään omaa kirjablogia.

Alastair Reynolds: Revelation Space ****
Lue lisää

28.1.2018

6/50 No Is Not Enough

Vuoden kuudentena kirjana päätin lukea ensimmäisen tietokirjani. Katselin projektiani varten kasaamaani kirjapinoa ja Naomi Kleinin No Is Not Enough – Resisting Trump’s Shock Politics and Winning the World We Need näytti siltä, että se mätänee hyllyyn. Tällaisten teosten ajankohtaisarvo laskee rajusti päivä päivältä, joten päätin napata sen niin aikaisin kuin vain suinkin pystyin.

Mitä pystymistä siinä sitten muka on? Niille, jotka eivät ole Kleinia ikinä lukeneet kerrottakoon, että kirjailija on tunnettu hyvin pitkistä, seikkaperäisistä ja raskaista teoksista. Hän kirjoittaa toimittajan varmuudella hyvin ja mielenkiintoisesti, mutta aiheet vain tuppaavat olemaan vähän raskaita. Kleinin juttu on globaalin neoliberalismin kritiikki.

Luin hänen tunnetuimman teoksensa No Logon joskus lukion jälkeen, ennen kuin aloitin yliopistolla. Muistan kuinka se silloin tuntui raskaalta, mutta kyllä se silmäni avasi tarkastelemaan brändejä erilailla. The Shock Doctrinen luin tuoreeltaan sen ilmestyttyä vuonna 2007, mutta sen jälkeen on ollut hiljaisempaa. En ole seurannut Kleinin uraa (muutoin kuin sosiaalisen median kautta), enkä ole kokenut tarvetta häntä lukea.

The Shock Doctrine on kuin raamattu. Se maalaa hyvin tarkan ja perustellun kuvan shokkikapitalismista. Miten me ihmisinä annamme maailmamme kaikkein häikäilemättömämpien hyväksikäyttäjien leikkikentäksi, jos meille ensin annetaan riittävä sähköisku. Ja ai että se on raskas kirja.

No is not enough on eräänlainen jatko-osa The Shock Doctrinelle. Klein käy läpi Trumpin valtannousua, ilmiöitä sen taustalla, mitä on odotettavissa ja mitä me ihmisinä voisimme tehdä maailman pelastamiseksi. Okei, Klein ei puhu maailman pelastamisesta, mutta hän kyllä varsin selväsanaisesti kertoo miksi meillä ei oikeasti ole aikaa odottaa neljää tai kahdeksaa vuotta Trumpin aikakauden päättymistä. Ekokatastrofi ei ole tuloillaan vaan me elämme siinä jo.

No Is Not Enough on oikeastaan aika hyvä kirja, jos haluaa lukea suhteellisen helpon eri syitä ja seurauksia kokoavan vasemmistolaisen kirjan Trumpista ja maailmantilanteesta nyt. Se kokoaa yhteen maailmantalouden käänteet, globalisaation, sosiaaliset liikkeet kuten Black Lives Matterin ja valkoisen neofasismin nousun sekä hiilipäästöhelvetin. Kirjasta antaa hyvin voimakkaan kiireen tunnun: asioita pitäisi tehdä nyt! NYT! Ei pidä kirjoittaa mitään blogia vaan mennä tekemään maailmasta parempaa paikkaa!

Onko No Is Not Enough hyvä kirja? No jaa. Kaksi kolmasosaa teoksesta on varsin oivaltavaa tarkastelua kaikesta siitä, miksi elämme maailmassa, jossa Yhdysvaltojen presidentiksi saattoi nousta Donald Trump. Viimeinen kolmannes, eli se osuus jossa kerrotaan miten maailmaa voi lähteä muuttamaan, on sitten vähän heikompi. Kleinillä on ihan hyviä pointteja, mutta joskus olisi ihan hyvä myös pystyä myöntämään itselleen ja lukijoilleen, että jollain muulla saattaakin olla vähän parempi tiekartta parempaan maailmaan.

Klein kertoo kyllä sujuvasti ja kieli on lennokastakin. Teos on vain 271 sivua pitkä ja se silti käsittelee ilmiöitä laajalti. Vähän olisin itse toivonut enemmän käsittelyä median roolista Trumpin nousussa, mutta toimittajilla tuntuu olevan DNA:han kirjoitettuna se valheellinen mantra, että media raportoi ilmiöistä eikä luo niitä.

Annan tälle kirjalle vähän paremmat tähdet kuin se ansaitsisi, mutta liitän tähän mukaan myös pari vinkkiä teoksen lukemista harkitseville. Ensinnäkin, jos tämä on ensimmäinen Kleinisi, niin muista että tämän kirjailijan teoksia saa jättää kesken. Sinua fiksummat ihmiset eivät jaksa lukea hänen teoksiaan loppuun. Toiseksi, lue ainakin ensimmäinen luku. Tässä teoksessa on vähän käynnistymisvaikeuksia, ehkä juuri siksi, kun sitä ei ole tehty tavanomaisen kymmenen vuoden tutkimustyön pohjalta.

Kolmantena ohjeena, tai oikeastaan varoituksena sanon, että vaikka Naomi Klein ei oikeastaan sitä koskaan teoksessa mainitse, niin mikäli eräs 1800-luvun lopussa kehitetty poliittinen suuntaus, joka perustuu pääoman uudelleen jakamiselle, aiheuttaa sinussa näppylöitä, niin on ehkä parempi jättää Naomi Kleinit hyllyyn. Joskus selitykset ilmiöiden taustalla vain ovat ristiriidassa vallitsevien mantrojen kanssa.

Naomi Klein: No Is Not Enough – Resisting Trump’s Shock Politics and Winning the World We Need ***
Lue lisää

23.1.2018

5/50 The Namesake

Jhumpa Lahirin vuonna 2003 ilmestynyt esikoisromaani The Namesake ei ole edes lähellä sellaista kirjatyyppiä josta minä pidän. Siinä ei ole yhtään vampyyriä, ei räjähdyksiä eikä kaksintaisteluja kuolemaan asti. Kaunis kirja se on, jos nyt jostain syystä pitää lukea kirjoja ilman kaksintaisteluja.

The Namesake menee pienessä ja suppeassa kirjatuntemuksessani kategoriaan: ”englanninkieliselle yleisölle kirjoitettu Etelä-Aasian eksotismikirja”. Näissä teoksissa avataan länkkäreille vierasta sielunmaisemaa turvallisessa kontekstissa niin, että kulttuurienvälinen ymmärrys nätisti siinä vähän syvenee samalla. Kivasti syvenee.

Samaan pienen mieleni kategoriaan menee esimerkiksi Suomessa vähän vähemmän tunnettu Aravind Agidan The White Tiger ja Suomessa vähän enemmän tunnettu Khaleid Hosseinin The Kite Runner. Kyseessä on toki kolme sangen erilaista kirjaa, mutta niissä kaikissa on samoja toiseuden teemoja. Sanonpa nyt vähän ilkeästikin, mutta ne saavat kaikki vähän liikaa anteeksi, kun ne on kirjoitettu länkkäreille ja niissä on jännä ja eksoottinen Aasia enemmän tai vähemmän kontekstina.

Tosin, ollaanpa samaan hengenvetoon myös reiluja: siinä missä The White Tiger on aika heikko ja The Kite Runner vähän amatöörimäinen, ei The Namesake missään nimessä ansaitse haukkuja eksotiikalla ratsastamisesta. Lahiri kirjoittaa oikeasti todella luettavaa ja soljuvaa tekstiä siitä kokemuksesta, joka syntyy kun elää kahden kulttuurin ristipaineessa.

Sepä sitten onkin juuri The Namesaken ongelma – tai siis minun ongelmani The Namesaken kanssa – nimittäin se kokemus. Kirja kertoo ihan tosi lässytystarinan kokemuksen ainutlaatuisuudesta ja kaikista niistä tunteista joita joko kerrotaan tai ei kerrota. Joskus tunteista näkee vain pieniä välillisiä merkkejä: sellaisia Shrödingenin kissan tunteita, joita ei voi mitata, ennen kuin selvitetään onko kissa edes hengissä.

En paljasta kirjan juonta, vaikkei siinä paljoa paljastamista olisikaan. Kirja kertoo ihan tavallisista ihmisistä, elämässä tavallisia elämiään. Siinä herätään, nukutaan, syödään ja juhlitaan vuosittain joulua. Joskus katsotaan televisiota ja hankitaan töitä. Joku menee välillä naimisiin ja toinen eroaa. Joskus joku kuolee, joskus joku syntyy. Suuri ratas pyörii, mikään ei muutu.
 

Juonihan ei toki nyt ollutkaan tämän kirjan pääpointti, vaan ne iänikuiset tunteet. Siksi vaikka tiedostan Jhumpa Lahirin The Namesaken olevan huomattavasti parempi kirja kuin aiemmin mainitsemain Kahleid Hosseinin The Kite Runner, menee The Namesake silti minun englanninkieliselle yleisölle kirjoitetun Etelä-Aasian eksotismikirjojen listallani vasta kakkossijalle. Hosseinin kirjassa oli räjähdyksiä ja kaksintaisteluja. Ei tosin vampyyrejä – ei sekään sentään täydellinen kirja ollut.

Jhumpa Lahiri: The Namesake ***
Lue lisää

17.1.2018

4/50 Dear Life

Kanadalaisen novellikirjailija Alice Munron viimeisin – ehkä jopa viimeinen – kirja Dear Life on kaunis, rauhallinen ja tasapainoinen teos. Se on äärimmäisen helppolukuinen kesäkirja, jonka pystyi lukemaan varsin hyvin keskellä hyisintä Helsingin tammikuuta.

Noin puolivälissä kirjaa minulla oli jo mielessä, mitä aion siitä sanoa. Tällainen etukäteen kirjoista sanottavansa päättäminen on tietenkin ihan helkkarin vaarallista, sillä saattaahan kirja muuttua loppua kohti vaikka millaiseksi. Dear Life ei muuttunut.

Parin novellin jälkeen sain päähäni nimittäin mielikuvan kirjan täydellisestä lukijasta. Seuraa vähän kliseinen kuvaus, jota värittää vähän tietoni kirjailijasta, mutta kerronpa sen silti.

Eli lukija on vanhempi vaalea nainen, jolla on lyhyet harmaat hiukset ja ilmavat harmaat pellavaiset ulkovaatteet, jotka ovat yksinkertaiset mutta tyylikkäät. Hän istuu ulkona terassilla lukemassa kirjaa. Valkoinen valokate siivilöi kesäistä auringonvaloa, mutta hänellä on häikäisyä estämään myös lyhytreunainen kesäpäähine. Tummanpunaiset istutukset levittävät kukkaistuoksua. Naisella on jalkojensa päällä ohut shaali – tavan vuoksi tai tuulen varalta.

Hän lukee kirjaa rauhassa. Viereisellä pöydällä on lasinen teekuppi jossa on metallisanka. Sitä suojaa lämpöhukalta ja roskilta ohut metallinen kansi. Aina novellien välillä nainen laskee kirjan hetkeksi alas. Hän katsoo eteenpäin horisontissa näkyvää vuoristomaisemaa ja hymähtää itsekseen mietteliäästi.

Dear Life kertoo tarinoita, jotka eivät nosta liikaa pulssia, mutta ovat silti kiinnostavia. Munron tyyliin tuntuu kuuluvan se, että hän hakee ensin muodon maailmalleen, tekee siihen pienen särön ja antaa sen jälkeen maailman hitaasti korjata itsensä. Eli niin kuin tyyni järvi, jonka pinta lähtee väreilemään pienen kiven lennettyä veteen, vain palatakseen hitaasti takaisin tyyneksi.

Elämä korjaa lopulta itsensä. Kaikelle on paikkansa, vaikka sen etsimiseen kuluisikin hetki.

Alice Munro: Dear Life ***
Lue lisää

14.1.2018

3/50 Beloved

Päästyäni edellisen kirjan Niemen horinoista irti, päätin valita seuraavaksi kirjakseni jonkin ylistetyn vanhemman kirjan. Päädyin valitsemaan Toni Morrisonin vuonna 1987 ilmestyneen romaanin Beloved. Sitä näkee usein mainittavan yhtenä mustan Amerikan kirjallisuuden mestariteoksista ja se kertoo äiti–tytärsuhteista 1800-luvun loppupuolen Yhdysvalloissa.

Teos voitti aikanaan Pulitzerin, sen on arvioinut New York Times Book Reviewiin itse Margaret Atwood ja Morrison voittikin ilmestymistä seuranneena vuonna Nobelin kirjallisuudenpalkinnon. Joten kyllä pränikkää löytyy.

Luin joskus opiskeluaikoina Alex Hayleyn Juuret iltalukemisena ja huomasin jotenkin odottavani tältä samankaltaista epookkimaisuutta. Tietenkin, kun kyseessä on orjuutta käsittelevä kirja, niin pakkohan sen on olla jossain määrin epookki, mutta muuten Juurista ja Belovedista en puhuisi samaan hengenvetoon.

Juuria lukiessa nousee lukijalla pintaan pyhää raivoa orjuutta vastaan. Tekee mieli perustaa kapinoivia kansanliikkeitä, jotka väkivaltaisesti käyvät palauttamassa kaiken sen satojen vuosien sorron aikana ryöstetyn omaisuuden takaisin niille ihmisille, jotka sen vapaudellaan maksoivat. Beloved ei jätä tätä tunnelmaa.

Beloved on ihan helkkarin kauniisti kirjoitettu teos. Se on kuin sinfonia, johon kunnolla keskittymällä pääsee uppoamaan syvälle siihen minän kokemukseen, joka orjilla saattoi hyvinkin olla aikakauden Yhdysvalloissa. Pohjoismaalainen valkoinen mies ei koskaan voi sanoa samaistuvansa kirjan hahmojen kokemuksiin, mutta pienen ikkunan se avaa katsoa sitä tunnemaailmaa, joka orjuudesta syntyi.

En oikein osaa selittää tätä hyvin, mutta en ihan täysin ymmärtänyt mitä kirjassa tapahtui. Se kertoi tarinaa vahvasti henkilöhahmojen kokemusten kautta. Orjakokemuksista kertominen kaikkitietävän kertojan kautta olisikin ehkä ollut vähän epäreilua, kun koko ajanjakson ihmiskokemusta kuvaa epätietoisuus ystävien ja sukulaisten kohtaloista. Henkilökohtaisuus on kuitenkin paljon, paljon syvemmällä tässä teoksessa kuin vain kertojaäänenä.

Lueskelin vähän muita arvioita Belovedista, kun en oikein tiennyt mistä aloittaa. Kävi ilmi, että kaikki muutkaan eivät suinkaan tienneet mitä kirjassa tapahtui. Mikä oli totta ja mikä ei? Olivatko ilmiselvät symboliset asiat kuitenkaan lopulta lainkaan symbolisia? Miksi hahmot toimivat kuten he toimivat?

Sallitteko kliseen? Sanon sen silti: Beloved ei kerro tarinaa vain mielentilan. Sitä voi kutsua psykohistorialliseksi teokseksi, sitä voi kutsua kulttuurihistorialliseksi tai sitä voi kutsua jopa kauhukirjaksi. Se on silti samalla rakkaustarina, selvitymistarina ja ehkä jopa sankaritarina. Kaikki elementit lopulta kuitenkin palvelevat samaa tarkoitusta: ne luovat oikean mielentilan.

Voin hyvin kuvitella tämän olevan sellainen kirja, että siihen voi palata uudelleen ja uudelleen, löytäen aina uusia elementtejä, jotka edellisellä lukemiskerralla ovat menneet ohi. Tai siis, joku muu voi palata.

Tämä on varmasti paras kirja, jota en aio lukea enää ikinä eläessäni uudelleen.

Toni Morrison: Beloved ****
Lue lisää

8.1.2018

2/50 Niemi


Vuoden 2017 lopussa kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaneen Juha Hurmeen Niemessä parasta ovat kirjaan liittyvät ei-kirjalliset seikat.

On ihan mahtavaa, että Hurme voittopuheessaan synkkänä marraskuisena keskiviikkona Kansallisteatterissa onnistui tölväisemään jostain Jeesuksen syystä kulttuuriministeriksi päätyneen Sampo Terhon tunteita, puhumalla pitkät pätkät niinkin eksoottista kulttuurikieltä, kuin ruotsia.

Toki jälkeenpäin harmistumisen syyksi väitettiin puheen lopettanutta tokaisua: ”För er, som inte förstod vad jag nyss sa, har jag ett enkelt råd: opetelkaa ruotsia, juntit. Maailmankuvanne avautuu kummasti.” joka muka satutti pakollisen toisen kotimaisen kielen opetusta vastustavan ministerin sielua.

Terho toivoi anteeksipyyntöä, johon Hurme taas tokaisi Ylen aamu-tv:ssä: ” Keneltä pitäisi anteeksi pyytää, pyydetään reiluna ihmisenä nyt Sampolta, anteeksi, että puheeni lempeä huumori, jota et yhtään ymmärtänyt, sai sinut tuollaiseen hätäiseen ulostuloon henkisestä kaapistasi, toivotan siunauksellista adventin aikaa ja että pukki toisi kaksi numeroa isomman pipon. Nyt on anteeksi pyydetty joten kaikki hyvin.”

Ja siihen loppuvatkin sitten minun kehuni Hurmeniemestä. Aion nimittäin seuraavaksi kertoa millainen kirja on kyseessä. Päätin viime viikolla ensimmäistä arviota hahmotellessani, että pyrin olemaan spoilaamatta kirjoja. Itse inhoan kun joku paljastelee juonesta mehut ennen lukukokemusta, jolloin lukijalle tulee hienoissa kohdissa vain sellainen ”ai nyt tää kohta tuli” -fiilis. Joten yritän paljastaa sen fiiliksen, kertomatta sitä juonta!

Kuvittele olevasi istumassa iltaa muutaman hyvän kaverin kanssa baarissa. Olette juoneet 2-4 olutta ja juttu luistaa hyvin. Noin 10-11 aikaan illalla pöytään istahtaa jonkun kaveri(*), joka on tulossa jostain paikasta äx ja on vailla seuraa. Sellainen kaverinkaveri, jonka hyvää hyvyyttänne päätätte adoptoida. Te yritätte jatkaa juttuanne ja ottaa hänet mukaan, mutta tyyppi alkaakin pitää monologeja aiheesta kuin aiheesta.

Käy ilmi, että tämä keskustelukäki on tullut pesäänne kahmimaan kaiken ilon, ravinnon ja tilan teiltä. Hän osoittautuu oman elämänsä renessanssin yleisneroksi, joka luennoi innoissaan keskiajan tutkijoille siitä, millaista keskiajalla OIKEASTI oli tai lehtorille siitä, miten lapsia OIKEASTI pitäisi opettaa. Mielipiteitä on monia, mutta vain hänen kommenteissaan on jumalaisen inspiraation kaiku.

Ja ennen kuin huomaattekaan, niin kukaan teistä ei enää halua antaa tälle ahtojäälle enempää lebensraumia, vaan pidätte nokkanne sujuvasti säpessä. Ehkä se sitten tajuaisi olla hiljaa - mietitte. Vaan eipä se tietenkään tajua. Siinä se horisee pilkkuun asti, löytäen aina jonkun muun asian joka kätevästi tulikin mieleen edellisestä asiasta, jonka kautta kerrotaankin kolmannesta asiasta, ennen kuin palataan johonkin aiempaan anekdoottiin. Mölö, mölö, mölö.

Iltanne on pilalla. Ainoa tapa pelastua on pako, mutta porukkana ette voi lähteä ja jättää uusinta tyyppiä pölisemään keskenään.

Siinä on lyhykäisyydessään kokemus Juha Hurmeen Niemen lukemisesta. Suosittelen Niemen sijasta suurin piirtein samasta aiheesta kertovaa Jouko Vahtolan Suomen historiaa jääkaudesta Euroopan unioniin. Vahtola kertoo Suomen historian ”jännittävästi” hautakiviröykkiöiden ja vuotuisten kananmunantuotantomäärien kautta, mutta hänen kantavana voimanaan ei sentään ole loputon horina.

Juha Hurme: Niemi *

(*)ps. jos et tunne kuvailemaani ihmistä, todennäköisyydet ovat suuret, että olet hän.
Lue lisää

2.1.2018

1/50 Slaughterhouse-Five


Eli, kaappaan nyt sitten blogista vuoden 2018 ajan tilaa kirjaprojektilleni. Tarkoitus olisi lukea 50 kirjaa vuoden sisään ja kirjoittaa kustakin pieni arvio.

Vuoden korkkasi Kurt Vonnegutin vuonna 1969 julkaisema sodanvastainen absurdi romaani Slaughterhouse-Five, jonka hivenen päälle 200 sivua pystyi lukemaan varsin rivakasti uuden vuoden kahden ensimmäisen päivän aikana.

Vaan mitäs sanoa kirjasta, jonka vanhempieni sukupolvi osti loppuun kirjakaupoista? Se on koskettava ja ajatuksella kirjoitettu romaani. Sota on aiheena hankala, sillä se suorastaan kerjää kirjoittamaan sankaritarinoita. Vaikka sotilas ei olisi koko sodan aikana nähnyt ampunut laukaustakaan, saatetaan hänet nostaa jalustalle suurimpana Mannerh… eikun sotasankarina.

Vonnegutin Slaughterhouse-Five ei kerro sankaritarinaa. Päähenkilö Billy Pilgrim on sympaattinen ja hänen tarinaansa lukee kyllä mielellään. Sankaria hänestä ei kuitenkaan saa millään. Pilgrimille sattuu asioita, ilman että hän juurikaan voi niihin itse vaikuttaa.

Jäin jälkeenpäin miettimään Art Spiegelmanin Mausissa kertomaa isänsä Vladekin tarinaa ja sen vertailukohtia Vonnegutin Pilgrimiin. Siinä missä Vladek oli reipas ja ratkaisukeskeinen hahmo, Billy Pilgrim oli pikemminkin juonensa ajopuu. Vladek teki siinä missä Pilgrim koki. Mausin yksi hienoimpia kohtia on se, kun itsekin holokausista selvinnyt psykiatri selittää Artille isänsä selviytymisen olleen sattumaa, eikä riippuvaista Vladekin neuvokkuudestaan. Jotkut selvisivät ja toiset eivät.

Slaughterhouse-Five ei kerro selviytyjän tarinaa, vaan pikemminkin intiimin ja vahvasti iholle menevän tarinan sodan kokemuksesta. Sen suurin vahvuus on juuri teoksen tulkinnallisuus. Lukijana huomaan miettiväni koko ajan, että koenko minä nyt tämän tarinan oikein? Luenko tätä niin kuin tätä pitää lukea?

En etukäteen odottanut kirjan olevan lopulta näin tulkinnallinen. Kurt Vonnegut on päässäni aina ollut varsin helposti luettava kirjailija. Hänen kirjoissaan autot ovat autoja, sikarit sikareita ja aurinko tuottaa vain valoa ja lämpöä.

Kirja kertoo tarinan lopulta melko kauniisti. Se on teoksena varsin lyhyt, mutta ainakin minulle sen 215 sivua olivat juuri oikea mitta.

Sen lähes 50 vuoden ikä alkaa kuitenkin jo vähän näkyä. Kerronnassa käytetty tapa kulkea ajassa on hieno tehokeino. Sitä voisi oikeastaan jopa kutsua koko teoksen pointiksi. Nykylukijalle se kuitenkin näyttää vähän tarpeettomalta kikkailulta. Jäin nimittäin hieman miettimään, että olisiko sama tarina ollut kuitenkin tehokkaampi, jos sitä kertoakseen kirjailijan ei olisi tarvinnut pitää 200 sivun ajan yllä jännää kikkaa?

Näiden seikkojen vuoksi ja ansiosta, kolme tähteä:
***
Lue lisää