Löysin Helsingin kirjamessuilta sattumalta Albert Camus’n Sivullisen muutamalla eurolla. Olin jo vähän päättänyt jättää sen lukematta. Minulla on ollut pieniä ongelmia rakkaan kirjastolaitoksemme kanssa, joten suunnittelin vaihtavani lukuprojektini kaksi viimeistä kirjaston kirjaa (tämän Camus’n Sivullisen ja Charlotte Brontën Jane Eyren) joihinkin toisiin teoksiin. Kävi siis tuuri!
Asiaan. Olen monesti miettinyt, että kuinka pahasti Ranskassa populaarikulttuurin kenttä oli filosofiaan kallellaan 1900-luvulla? Roland Barthes opetti tutkimaan symboleita ja merkityksiä painista, teatterissa saattoi käydä katsomassa Jean-Paul Sartren näytelmiä ja elokuvan saralla uusi aalto rikkoi taiteen kaavaa. Jopa vanhan vitsiniekan, Michel Foucault’n tuotannosta löytyy yksi romaani.
Tiedän että Albert Camus’n Sivullisen sanotaan olevan ”eksistentialismin klassikko”. Sen filosofinen luonne on vaan helpompi ymmärtää, jos tajuaa peilata sitä 1900-luvun alkupuolen Ranskassa vallinneeseen kulttuuri-ilmapiiriin. Kirja itsessään vaikuttaa vähän, noh sanotaan nyt ilkeästi, Paulo Coelhomaisen simppeliltä kertomukselta, jonka päähenkilö on aikamoinen kusipää.
Sivullinen ei ole huono kirja, mutta sen aika on vähän jo ohi. Sen on sanottu kertovan yhteisöllisen ja individualistisen maailmankuvan ristiriidasta, ulkopuolisuudesta ja yhteiskunnan rakenteiden mielettömyydestä. Toisaalta, aikalaiset kun elivät vahvan pohtivassa kulttuurimaailmassa, niin kirjan on varmaan sanottu kertovan välimerkeilläänkin jonkin vahvasti politisoituneen sanoman, joka nykylukijalle ei enää suoraan aukene.
Camus’n kertomus herättää kyllä ajatuksia, mutta sen yhtymäkohdat tosimaailmaan ovat 2010-luvulla sangen erilaisia kuin kirjoitusaikanaan. Kirjan suurin ongelma minulle onkin juuri päähenkilössä ja hänen asenteissaan. Huomasin käyväni päässäni läpi kaikkia niitä mielenterveysongelmia, joita hänelle nykyaikana diagnosoitaisiin: ainakin epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö, ehkä masennus ja todennäköisesti jokin traumaperäinen stressihäiriö.
Sivullinen on tästä kaikesta huolimatta - tai ehkä juuri niiden takia – sangen viihdyttävä kirja. Siinä on lisäksi harva ladonta ja mittaakin vain 160 sivua. En nyt suoraan suosittelisi lukemaan sitä, mutta sellaisen suosituksen uskallan antaa, että jos joskus mielesi tekee lukea vähän Paulo Coelhoa, niin ota sen sijasta käteesi Albert Camus.
Albert Camus: Sivullinen **
8.11.2018
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
10/121 Neljäkymmentä vuotta
Huhtikuun yhdestoista 1984 Hyvinkään keskussairaalassa syntyi eräs Eeli Wördman, joka häviävän hetken ajan oli maailman nuorin ihminen. Nelj...
-
Hei Internet, Ei ollakaan juteltu vähään aikaan. Ei sillä etteikö olisi ollut sanottavaa - on ollut hyvin paljonkin, mutta blogi formaattina...
-
Toinen gradu lähti painoon ja lupasin tänne graduoppaan. Eli, olen tehnyt kaksi pro gradua: Turun yliopiston yleiseen historiaan ja valtio-...
-
Tällä tarinalla on opetus. Astuin armeijan harmaisiin tammikuussa 2004. Palveluspaikkana toimi Helsingin ilmatorjuntarykmentti Tuusulan Hyry...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti