Polittisen kielen muutoksista

Luin junassa jännän Tuomas Saloniemen blogitekstin Perussuomalaisten kansanedustajan James Hirvisaaren eduskunta-avustajan Helena Erosen blogitekstistä (Kansanedustaja Hirvisaaren blogista kirjoitus no.181). Eli siis tyyppi kommentoi toisen tyypin blogia. En sinällään halua tai aio osallistua keskusteluun Perussuomalaisten kytköksistä Suomen Sisuun tai muihinkaan ääriliikkeisiin, eikä minua kiinnosta harjoitettu politiikka tai sen oikeutus sinänsä, mutta politiikan kieli kiinnostaa hyvinkin paljon.

Saloniemellä oli hyvä pointti Eduskunnassa käytettävän kielen tyylistä ja tavoista mitä kielenkäyttöön liittyy. Sanottu asia ei muutu merkitykseltään toiseksi eduskunnassa, vaikka sanomaan olisi piilotettu hyvinkin suoria piikkejä. Esimerkkinä sanottakoon melko tyypillinen ministerien vastaamismantra opposition (joskus tyhmiinkin) kysymyksiin: ”Kuten kansanedustaja XX hyvin ymmärtää…” Viesti kantoi sisällään oletuksen siitä että tämä pitää ymmärtää näin, ja mikäli kansanedustaja XX ei ymmärrä sitä, on kansanedustaja XX tyhmä. Viesti kuitenkin ymmärretään kontekstissaan ainoastaan eduskuntakielenä. Painoarvoa se ei saa mediassa, mutta kyllä kansanedustajat itse sen vivahteet hyvin ymmärtävät.

Noniin, mutta mites tämä Erosen teksti sitten muuttaa asetelmia? Ironia, sarkasmi, huumori ja muut kiertomenetelmät ovat edustustehtävissä vaikeita. Erityisesti kirjoitetusta kielestä niitä on vaikea lukea. Karkeana yleistyksenä sanottakoon kirjoittajan olevan joko kokematon tai todella kokenut mikäli uskaltaa ironiaa viljellä tekstissään. Etenkin Jari Tervo on satunnaisesti vastaani tulleissa kolumneissaan ollut tyylissä jäätävän hyvä, mutta moni muu ei. Mikäs sen audityypin nimi oli, joka siis vertasi Audin tiedotteessa naista autoon? Hänen tekstinsä olisi mennyt puhuttuna stand-up komediana läpi vaikka vähän suuremmallekin yleisölle, mutta kirjoitettuna se oli halventavaa. Suutari, lesti jne.

Olen kuitenkin vähän eri linjoilla Salosen kanssa tästä ironiasta Perussuomalaisten linjassa. Eronen, Halla-aho, Hirvisaari, Soini ja monet muutkin ovat nimittäin käyttäneet ironiaa aseenaan silloin kun on pitänyt puhua aiheista joista ei saa puhua. Yleensähän nämä aiheet ovat liittyneet maahanmuuttajiin, mutta esimerkiksi edellisten eduskuntavaalien alla oli myös niin sanottu modernin taiteen kohu jossa vaadittiin valtiota lopettamaan modernin taiteen tukeminen tjms., jonka Soini myöhemmin itsekin tunnusti pelkäksi vaalikikaksi. Se, mikä on kiellettyä sanoa keskustelukulttuurissa, on helpompi tuoda esiin siten, ettei itse esitä olevansa tosissaan. Salonen itse puhuu tästä ilmiöstä dekoodauksena, jolloin siis lukijalle sysätään vastuu ymmärtää viesti miten haluaa.

Se, mitä Salonen ilmeisesti ei ymmärtänyt (tai ymmärsi muttei kommentoinut), on viestien tarkoituksellisuus. Ei Perussuomalainen puolue opettele talon tavoille vaan muut opettelevat ymmärtämään heitä. Ei tässä tulkinnan ongelmassa ole kyse heidän ongelmastaan, vaan meidän ongelmastamme (jestas, positioin itseni juuri täysin tahattomasti). Perussuomalaiset tekevät omaa politiikkaansa valitsemiensa metodien kautta ja nämä metodit ovat usein rajojen rikkomista ja tahallista provosointia. Voiko joku rehellisesti väittää ettei kyseessä olisi puolue jolla on vankka arvopohja ja selkeä paikka poliittisella kentällä? Perussuomalaiset elävät ja hengittävät viestien monitulkinnallisuuden voimasta ja meidän muiden pitää oppia elämään sen kanssa..

Tässä itsereflektiota harrastaessani (kuulostipa se likaiselta) pohdin, että yritänkö sanoa Perussuomalaisten tarkoittavan aina kaikkea mitä he sanovat? Oliko Eronen mielestäni salaa tosissaan? Enhän minä sitä tietenkään voi tietää. Enkä oikeastaan väitä mitään sinnepäinkään enkä edes välitä. Väitän kuitenkin tekstin olleen tarkoituksellinen ja hyvin linjassa rajoja rikkovan luonteen kanssa. Väitän myös Perussuomalaisen politiikan kielen tulleen jäädäkseen keskustelukulttuuriimme.

Otan yhden esimerkin ristiriidasta joka itselläni on ollut puoluetta kohtaan, ja positioin itseni samalla tahallisesti ja vähän kärjistetystikin. Olin pitkään sitä mieltä, että Perussuomalaiset ansaitsivat kunniaa rohkeudestaan puhua maahanmuuttajista ylipäätänsä poliittisella areenalla. Ajattelin asian olevan hyvä ottaa esiin, sillä kyseessä on seikka joka koskettaa monia suomalaisia ja kerta eduskunnan pitäisi olla kansanedustuslaitos, on siellä hyvä puhua asioista joista myös kansa puhuu. Myöhemmin ajattelin puolueen kuuluvan saada sapiskaa madaltaessaan rasismin kynnystä. Maahanmuuttokriittinen oli jonkin aikaa muotisana politiikassa, ennen kuin se vakiintui tarkoittamaan pitkälti rasistia. Koin että Perussuomalaiset olivat pohjimmiltaan rasisteja, mutta muuttivat kieltä jotta oli mahdollista olla poliittisesti uskottava rasisti. Pidin maahanmuuttokriittisyyttä eräänlaisena naamiona jolla oikeutettiin puhdas rasismi – ja moni muukin taisi tuolloin olla kanssani samaa mieltä.

Nykyään en enää tiedä mitä mieltä olla. Olen edelleen vähän kummallakin kannalla: puolue (tai voi ehkä jopa sanoa että ilmiö) ansaitsee kunniaa ja samalla se on madaltanut kynnystä vihata toisia ihmisiä. Joudun kai hyväksymään perussuomalaiset sellaisena kuin he ovat: ristiriitaisena ja monitulkintaisena toimijana, jolla ei ole selkeästi määriteltävää viestiä meille muille. Tiedän että tämä kuulostaa tosi ituhippi-punavihervassari perusuomalaisvastaiselta jorinalta, muttei se ole lainkaan tässä taustalla. Oikeastaan ihailen Perussuomalaisten tapaa luoda kansaan vetoava politiikan kieli. On olemassa monia kyvykkäitä poliitikkoja jotka eivät vetoa kansaan. On siis hyvä huomata politiikan kielen kykenevän muuttumaan tarpeen vaatiessa.

Salonen sanoi blogitekstissään haluavansa ”yksiselitteisesti tietää missä mennään ja mitä ihmiset ajattelevat. Se on jo tarpeeksi vaikeaa ilman, että vastaajan viestiä täytyy alkaa erottelemaan ironian alta.” Valitettavasti Tuomas, tämä on luksusta josta tuskin pääset tulevaisuudessa paljoa nauttimaan. Ainakaan Perussuomalaisten kielessä.