Jahkailun anatomia

Yhtä asiaa pitää käsitellä.

Tämä on ehkä kolmas blogini jota pidän näin päiväkirja-mitä-tänään-olen-miettinyt-maisesti, mutta miksen ole aikaisemmin iskenyt nimeäni rohkeasti alle? Syitä on oikeastaan 4.

1.       Vastuu. Puskista on helppoa ampua, eikä satunnaisten horinoiden kirjaaminen ympäripyöreällä salanimellä vaadi kauheasti. Heti kun teksti kertoo kirjoittajansa, muuttuu sen luonne mielipiteeksi. Tämä on se pääasiallinen syy sille, miksei Hs.fi:n uutisten keskustelut ole oikeastaan mielipiteitä vaan niitä edellä mainittuja horinoita. Pelkään vastuuta, se on luonnollista.

2.       Ihmiset joille en välitä jakaa kaikkea. Tämä joukko on hyvin heterogeeninen lauma erilaisia tyyppejä. Siihen menee ensinnäkin

a.)    Peruskouluajalta moni henkistä väkivaltaa harjoittanut silloinen lapsi. En sano että he nykyään olisivat kurjia tyyppejä tai että edes heitä kiinnostaisi lukea kirjoittelujani, mutta silti. Tuntuu epämiellyttävältä.

b.)    Vanhemmat ja sukulaiset. Tämä lähinnä siksi, koska vanhemmat ihmiset ovat innokkaita googlaamaan omaa sukunimeään ja silloinhan sitä väkisinkin löytää omaa nimeään käyttävät sukulaiset (moi, äiti). Tosin tämä johtuu omalta kannaltani pitkälti lapsellisesta tarpeesta salailla menojaan ja tulojaan. Ehkä se on joku itsenäistymisriitti, joka täytyy Y-sukupolven nuoren käydä läpi: hyväksyä vanhemmat facebook -kavereiksi ja julkaista blogia omalla nimellä.

c.)     Exä ja tyypit jotka jostain syystä eivät minusta pidä. Tämä on hankala ryhmä, sillä vaikka minulla ei heitä vastaan (useimpia) ole mitään, tuntuu avoimesti omien ajatustensa jakaminen potentiaalisesti myös heille, jotka saavat iloa minun tuskailuistani ja huonosta onnestani, ideana epämiellyttävältä. Uskokaa täi älkää, en oikeastaan ole mielestäni kovinkaan monen ihmisen kanssa riidoissa. Exä varmaan luulee että olen hänen kanssaan, kerta hän minut FB-kavereistaan poisti. Noh, se oli hänen valintansa. Sanoin ehkä kurjasti, kun en enää jaksanut osallistua eräänlaiseen pitkittyneeseen kissa ja hiiri -leikkiin.

3.       Relevanssi. Onko mitään järkeä kirjoittaa omalla nimellä jos ei ole mitään sanottavaa? Kyseessä on siis itsetunto-ongelma, joka limittyy myös kohtaan 4.

4.       Ajankohta. Aina tuntuu siltä että olen myöhäisherännäinen, on kyseessä sitten mikä asia tahansa. Päässäni on olemassa fiktiivinen ihmisryhmä, joka on aina kaikessa minua parempi ja erinomaisempi. He aloittivat bloginsa 1980-luvulla ja kirjoittelevat sinne päivittäin Habermasin suhteesta Euroopan velkakriisiin.  He juovat itsepoimituista kahvipavuista, luomuveteen keittämäänsä lattea Pariisin kahviloissa ja juttelevat kasuaalisti Saarikosken runojen minäkuvasta.

Siinä se päällisin puolin on: itsereflektio nimenkäytöstä. Teinpä tässä samalla päätöksen, että kun tämä päivitys katoaa etusivulta, isken nimen alle. Miksi vasta sitten? Koska häpeän jo tätäkin postausta niin paljon, etten meinaa housuissani pysyä. On se helppoa, on.