Prologi: Tulen tässä kirjoituksessa kehumaan Buffy
Vampyyrintappaja TV-sarjaa. Jos mielestäsi kyseinen sarja on typerä
lastenohjelma, niin suosittelen joskus katsomaan sitä kunnolla. Mikäli tämäkään
ei auta, niin voit puolestani painua helvettiin. Beelsebubilla on infernossa
aivan oma kerroksensa varattuna syntisille, jotka eivät pidä sushista, antavat
turhaan huonoja arvioita Tripadvisorissa tai tuomitsevat älykkäitä
televisiosarjoja omien ennakkoluulojensa perusteella. Mutta sitten asiaan:
Pääsiäispyhät ovat hyvä aika sairastaa ja tehdä asioita
joita muuten ei tulisi tehtyä. Siksi tuli katseltua sellainen Hollywoodin
suurtuotanto kuin Kapteeni Amerikka. Kyllähän tuon katsoi flunssahoureissa:
kliseitä, paatosta, kliseitä, arvattavuutta, kliseitä, valoja, värejä ja
räjähdyksiä. Eipä siitä elokuvasta sen enempää.
Kyseinen pätkä oli viimeinen esi-osa (jos niin saa
itsenäisistä elokuvista sanoa) ensi kesän Kostajille. En yleensä tykkää
hehkuttaa mitään mistä en tiedä tuon taivaallista, mutta nyt on pakko
syyllistyä tähän syntiin. Kostajilla on nimittäin aivan pökerryttävä
potentiaali suoriuttaa supersankarielokuvagenressä ennen näkemättömän
onnistunut temppu: olla loistava. Okei, kuulen päässäni nalkuttavan äänen joka
muistuttaa omista ajatuksistani vuosituhannen vaihteesta: ”Episode One The
Phantom Menace, Episode One The Phantom Menace…” Mutta ei se että elokuva on
odotettu tarkoita välttämättä sitä että elokuva on epäonnistunut. Vaikkakin
George Lucasin Tähtien sodaksi kutsuma oksennus (mistä muuten löytyy aivan fantastinen
elokuva-arvio täältä) oli kammottava pettymys, ei esimerkiksi Chritopher
Nolanin Batmanin kakkososa Heath Ledgereineen pettänyt katsojien odotuksia. Ennakko-odotukset
on siis mahdollista jopa ylittää.
Ja voi pojat että allekirjoittanut odottaa Kostajia.
Miksikö? Esi-osat ovat ensinnäkin olleet pääosin kelvollisia. Hulkista on tehty
kaksi elokuvaa: ensimmäinen kehno ja toinen merkityksetön. Rautamiehestä on
myös tehty kaksi: ensimmäinen loistava ja toinen kelvollinen. Kapteeni Amerikka
piti katsoa kun olin nähnyt jo muut. Thorin oma elokuva olisi varmaan jäänyt
väliin, ellen olisi katsonut sitä lentokoneessa.
Yllätyin jopa vähän kuinka paljon Thorista pidin.
Erityisesti sarjakuvamaailman naurettavan sankaripaatos-asgard-thorin tuominen
ihmisten maailmaan tuntui hyvin todelliselta. Ensin hahmo käyttäytyi kuin
sarjakuvissa ”We must destroy the frost giants” jne. Maapallolle jouduttuaan,
pysyi hahmon ulosanti samana, mutta kun kaikki muut käyttäytyivät ”normaalisti”
näyttäytyi sarjakuvamainen Thor huvittavana kontrastina sarjakuvien
typeryydelle. Tämä ironinen puoli on puuttunut kaikista aikaisemmista
sarjakuvafilmatisoinneista: sankaria ei olla koskaan esitetty typeränä ja
maailmaan kuulumattomana elementtinä yhtä selkeästi. Esim. Hulk olisi
parantunut elokuvana eksponentiaalisesti jos siihen olisi istutettu ironian
siemen. Aika jännää muuten että ensimmäisen Hulkin ohjaajana epäonnistui
kammottavasti itse Ang Lee, toisen teki kelvollisesti nobody Louis Leterrier ja
Thorissa mahtivedon suoritti vanha Shakespeare-britti Kenneth Branagh.
Anyway, takaisin aiheeseen. Miksi odottaa Kostajia?
Ensinnäkin esi-osat ovat olleet katsottavia, joten odotettavissa on että
Kostajat ei ole ainakaan huonompi – pitäen vahvasti mielessä Phantom Menace –
The Dark Knight dilemman. Toisekseen,
huhut kertovat Kostajien olevan vahvasti painottunut Rautamiehen hahmoon, joka
on luonnollista koska Robert Downey JR. on melko näyttävän näyttelijäryhmän
suurin nimi, sekä siksi koska Rautamies on hahmoista moniulotteisin.
Kolmanneksi… Noh, kolmas syy onkin se suurin.
Koko Kostajat elokuva ei saisi minussa aikaan minkään laisia
tunteita, ellei projektin ohjaisi ja käsikirjoittaisi itse Joss Whedon.
Kultasormi Joss on tunnetuin tietty Buffy Vampyyrintappajasta, mutta on hänen muutkin
projektinsa olleet hyviä. Dollhouse parani loppua kohti ja Firefly oli aivan
eeppisen hyvä. Ja kyllä, hänen mediansa
on ollut televisio, eikä hyppy elokuvan puolelle voisi saada haastavampia
lähtökohtia. Mutta siis oikeasti: televisio-ohjaajalle annetaan Marvelin (jonka
omistaa muuten nykyään Disney btw) yksi suurimmista produktioista itsevaltaiseen
hallintaan käytännössä pelkillä tv:n näytöillä. Tyypissä täytyy siis olla
jotain erityistä.
Se mikä erityisesti jännittää kostajissa on naisroolit.
Whedon on tunnettu voimakkaista naishahmoista ja samalla Marvelin universumi on
tunnettu yhdentekevistä pin-up naisistaan. Kumpi antaa myöden? Veikkaisin että
Whedon on kirjoittanut Gwyneth Paltrowin esittämästä Pepper Pottsista ja
Scarlett Johanssonin Natasha Romanoffista hyvin paljon mielekkäämmät hahmot
kuin mitä ne Rautamiehessä olivat. Jännä nähä. Supersankarielokuvien
keskiarvoon verrattuna odotan kuitenkin selkeästi parempaa ja moniulotteisempaa
pätkää. Pitkälti siksi että kyseessä on harvinaisen hyvä tekijä.
Otetaanpa pari esimerkkiä. Quentin Tarantino ohjasi jakson
CSI nimistä amerikkalaista rikospaikkatutkimukseen keskittyvää sarjaa. Sarja on
sinällään ihan kuraa, mutta tekijämies sai kyseisestä jaksosta aikaiseksi yhden
parhaista minkään TV-sarjan jaksoista ikinä. Huono materiaali, hyvä tekijä.
Kenneth Branaghin Thoria jo käsittelinkin, mutta siihen pätee sama ajatus:
huono materiaali, hyvä tekijä. The Social Network on elokuvan ideana melko
typerän TV-elokuvamainen ”näin Mark Zuckerbergista tuli kuuluisa”, mutta
isketäänpä ohjaajaksi David Fincher ja lopputulos oli yksi vuoden 2010
parhaista filmeistä. Lopulta otetaan idea teinistä, joka tasapainottelee
elämässään normaalin high school nuoren ongelmien ja vampyyrien tappamisen
välillä, mutta kun tekijänä on Joss Whedon, saadaan aikaan yksi 1990-luvun
lopun – 2000-luvun alun älykkäimmistä ja mielenkiintoisimmista TV-sarjoista.
Hyvä tekijä, hyvät näyttelijät, hyvä painotus. Projektin potentiaali
on siis aivan suunnaton. Kunhan vaan Joss et tee mitään niin kuin Ang Lee teki,
niin eiköhän siitä sentään hyvä tule.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti