On siis ehkä sopivaa palata aiheen äärelle. Mitä itsenäisyys mulle on?
Suomi on valtiona ja jopa yhteiskuntana monessa mielessä aika rikki. Meillä jaetaan ihmisiä oikeisiin suomalaisiin ja vähemmän oikeisiin. Enkä puhu pelkästään rasismista ja ihonväristä – oikeasuomalaisuuden pisteitä menettää aina kun eroaa joukosta. Yksilötasolla suomalaisuuden käsite on kaikkein kankein, sillä jotenkin tuntuu siltä, että suomalainen ei voi olla et vaikka kokisi itsensä suomalaiseksi. Jossain syvällä aarniometsien kätköissä on kai joku suomalaisuuden totuuskomissio, jossa Akseli Gallen-Kallela, CGE Mannerheim, Spede Pasanen ja Väinämöinen yhdessä tuomitsevat asioita niiden suomalaisuuden asteen mukaan.
”Kasvisruoka – ei suomalaista! Punaiset farkut – Suomalaista! Sukunimenä Wördman – ei suomalaista! Tsekkiläisen lagerin juominen – Suomalaista!”
Suomalainen ei voi olla, jollet saa lupaa ympäröiviltä ihmisiltä omalle suomalaisuudellesi. Vähän surullista, mutta vuosisatojen ajan metsien, jään ja veden eristämä, erittäin homogeeninen, ristiinnainut ja syrjäinen heimo on aika yhtenäinen sakki. Itsekin huomaan aina erikoisen sukunimen kohdatessani, kysyväni sen alkuperää. En mä keneltäkään Virtaselta tai Mäkikummulta sitä kysyisi.
Vaan eipä se mitään. Suomalaiset ovat kuitenkin rakentaneet tänne pohjolaan itselleen lintukodon, jonka puolustaminen kaikin keinoin on yhteinen onnemme. Vai onko näin? Suomessa on puhuttu viime aikoina paljon rakenneuudistuksesta. Hallitus yrittää saada rahat riittämään kaikkiin sovittuihin asioihin, mutta jaettava potti jatkuvasti pienenee. Elinkeinoelämä yrittää pitää diskurssissa mukana kilpailukyvyn käsitettä. Eli sitä, että tuotannon esteitä pitää leikata, jotta yritykset voisivat tehdä tarpeeksi voittoa. Mitä se tarpeeksi on – kukaan tuskin tietää?
Meidän yhteinen lintukotomme rakennettiin sotien jälkeen. Maalta muuttivat massat kaupunkeihin ja palvelut kehittyivät nykyisiksi pikkuhiljaa. Yhteiskuntana meillä on kultakalan muisti: muutaman vuoden tai vuosikymmenen olemassa olleet mallit näyttäytyvät meille ikiaikaisina totuuksina. Laajat palveluverkostot ja jatkuva talouskasvu ovat ihan tosi, tosi tuoreita ilmiöitä. Meillä on jotenkin romantisoitu kuva siitä, kuinka entisajan kyläyhteisöissä kaikki oli hyvin. Kuinka neljä sukupolvea eli sulassa sovussa ja maasta saatiin elanto. Elo oli puhdasta ja ihmiset onnellisia. Ja paskat. Elämä oli kurjaa, kylmää, kituuttamista ja herranpelkoa korkean lapsikuolleisuuden ja lyhyiden elinikien maassa.
Kahden ideaalin yhteensovittaminen, yhteisöllisen suomalaisuuden ja modernin kulutusyhteiskunnan, on aivan käsittämättömän mahdotonta. Johtuen jo siitä, että nämä kaksi mallia eivät ole sellaisia, kuin mitä me tänään valikoivasti historiaamme muistavat ihmiset haluaisimme niiden olevan. Ei, ihmisen hyvinvointi ei kumpua talouskasvusta ja ei, ihmisen hyvinvointi ei ole kiinni ihan tavallisista asioista.
Onko kaikki siis huonosti? Onko Suomessa, suomalaisuudessa ja suomalaisissa mitään, mitä olen patrioottisen paatoksen vallassa valmiina rajalla pistin kädessä puolustamaan kuviteltua vihollista, A2 keltaista vastaan (joka muuten aina hyökkää jostain ihmeen syystä idästä)?
Vastaus on oikeastaan helppo. Lainaten planeetta-avaruusalus ajatusta: lakatkaa likaamasta minun Suomeani, se on se paikka jossa säilytän kaikkia kamojani. Minä olen suomalainen identiteetiltäni ja ajatuksiltani ja niin ovat monet muutkin, jotka eivät hyväksy salaisen totuuskomission ”oikeaa” suomalaisuuden käsitettä. Meidän suomemme on monikulttuurinen, siellä on erilaisia arvoja ja sen päätehtävä ei ole tuottaa yritysjohtajille mahdollisimman suuria palkkioita. Suomeen mahtuu monenlaisia ajatuksia ja monenlaisia ajattelijoita – ja kaikki aivan yhtä suomalaisia.
Hyvää itsenäisyyspäivää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti