Suomalainen kävelylenkki

Olin ehtinyt Eiranrantaan ennen kuin lumisade alkoi. Muutaman päivän kestänyt pakkaskausi antoi tietä talven toiselle lumipyrylle. Kylmä Itämereltä puhaltava tuuli piiskasi suuria hiutaleita kasvoilleni, samalla kun timmit etelä-helsinkiläiset juoksivat ohitseni kalliissa urheiluliikkeistä ostetuissa juoksuhaalareissaan. Milloin lenkkeilystä tuli välineurheilua?  

Kävelyretkeni oli alkanut Kalliosta sen nelisenkymmentä minuuttia aikaisemmin, ja vaikka koko matkan olin tarponut satunnaisesti auratuilla, paakkuuntuneen lumen tuhoamilla jalkakäytävillä, en ollut miettinyt Suomea ennen Eiranrannassa saamaani yhtäkkistä muistutusta sijainnistani 60^o pohjoista leveyttä. ”Olenkin talvisessa Suomessa! Kuinka hyvää mammutin lihan täytyi olla, jos esi-isämme sen motivoimina olivat valmiita sietämään tällaista ilmastoa?”

Olen edellisen kirjoitukseni jälkeen tehnyt kahta asiaa: kuntoillut ja hoitanut työelämävalmennukseni aloittamisesta johtuvia käytännön järjestelyjä. Ja koska työelämävalmennuspaikka sijaitsee Kaakkois-Aasiassa, vähän päiväntasaajan eteläpuolella, ovat ajatuksenikin velloneet siellä. Käytännön järjestelyt, asuminen, rahatilanne – huolia riittää tässä projektissa ja yöunet pystyy takaamaan joko väsyttämällä itsensä puolikuoliaaksi nukkumaanmenoaikaan mennessä tai muutamalla oluella. Olen tähän asti valinnut ensimmäisen vaihtoehdon.

Eiranrannassa se kuitenkin iski: muistutus Suomesta. Taustalla saattoi myös olla edellispäivänä nähty Kansallisteatterin Patriarkka, jossa puhuttiin identiteetistä, mutta siinä hetkessä aloin miettimään omaa suomalaisuuttani. Kuinka minä olen suomalainen ja mitä suomalaisuus minulle on?

Suurissa kansallisissa tarinoissa on yksi suuri vika: ne ovat keinotekoisia. Suomalaisuutta rakennettiin 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa mystisestä luontosuhteesta ja kielestä juontuvaksi tarinaksi metsien kansasta, jota yhdistää rakkaus isänmaahan. Kansalliseepoksena Kalevala on hieno kirja, mutta suomalaisuutta se ei edusta enää kovinkaan monille. En haluaisi nähdä Itsenäisyyspäivänä muisteltavan suomalaisuuden suurmiehiä, kuten Snellmania, Runebergia, Agricolaa, Porthania, Yrjö-Koskista tai Lönnrotia, mutta vielä vähemmän haluan suomalaisuuden kuvaston rakennettavan Mannerheimin, Ehrnroothin, Rydin ja Heinrichsin ympärille. Miksi suomalaisia pitäisi yhdistää jokin tarina? Miksi meidän pitää itsenäisyyspäivänämme kertoa sotiemme veteraanien uhrauksista, jotta kokisimme olevamme suomalaisia? Onko identiteettimme niin heikolla pohjalla, että joudumme mainostamaan viime vuosituhannella käytyä sotaa kansamme yhdistävänä piirteenä? Sitäkö me olemme: sotaa muisteleva kansa?

Tuisku yltyi lähestyessäni Kaivopuistoa. Päätin luovuttaa alkuperäisestä suunnitelmastani kiertää rantaa myöden koko matka. Hyytävä lumi oli matkustanut jostain Siperiasta asti vaakasuoraan, kohdatakseen vain kylmettyneet kasvoni helsinginniemellä. Käännyin Pohjoiseen hammasta purren – en olisi halunnut antaa periksi säälle. Venäjän Federaation suurlähetystö jäin takavasemmalle kiivetessäni Tähtitorninmäkeä. Se toi mieleeni taas oman tulevan elämänmuutokseni ja aloin pohtimaan suomalaisuuden kertomista ulkomaalaisille. Miten selittäisin suomalaisuuden ihmiselle joka ei ennestään tiedä mitään suomalaisista?

Ainoa selkeästi tätä kansaa yhdistävä seikka on maantieteestä syntynyt kokemus. Monet liittävät siihen geopoliittisia piirteitä myös, eli siis ne sodat. Niin paljon kuin Jukka Kuoppamäen pateettista Sinistä ja Valkoista inhoankin, on siihen istutettu totuuden siemen. Järvet, mökkeily, talvi, yötön yö ja kaikki muut itse tähän maahan liittyvät seikat ovat muovanneet suomalaisuutta enemmän kuin mitkään sodat tai Gallen-Kallelat. Yhteinen kokemus suomalaisuudesta syntyy pitkälti siitä, millaista Suomessa on asua.

Itse haluan aina kaikissa kansallista identiteettiä korostavissa keskusteluissa mainostaa olevani ensisijaisesti ihminen, sitten nuori, sitten humanisti, sitten kaupunkilainen ja jossain sijalla 500 000. löytyy vasta se suomalainen. Se on sellaista henkilökohtaista identiteetin rakentamista, johtuen pitkälti suomalaisuuden muuttumisesta korostamaan juuri sotatraumaa ja militarismia.

Unioninkadulta tultaessa Senaatintorille tajusin kuitenkin oman suomalaisuuteni uudelleen. Olin vain kymmenisen minuuttia aikaisemmin tehnyt lumisateen vuoksi itseäni harmittaneen käännöksen reitilläni. En olisi halunnut antaa pienen pyryn haitata matkaani. Ne kymmenet rannassa lenkkeilleet kilpavarustelijat olivat myös lähteneet tällä koiranilmalla ulos. Senaatintorilla nainen viittilöi itselleen taksin ja nelosen ratikka otti ihmisiä kyytiin pysäkiltään. Yliopiston suunnalta käveli pukumiehiä ja vartiointiliikkeen miehet juttelivat niitä näitä keskenään vartioidessaan joulutorin koppeja. Ketään ei näennäisesti haitannut lumisade. Siinähän se katseli minua kasvoihin, se suomalaisuus. Siinä me olimme yhdessä kaikki Ehrenströmin ja Engelin suunnittelemassa miljöössä toteuttamassa suomalaisuuttamme – elämässä arkeamme välittämättä sen suuremmin säästä.

Kaikkine päällekkäisine identiteetteineni, olen silti ensisijaisesti suomalainen. En tunnusta sellaisen lumimäärän olemassaoloa, joka oikeuttaisi junavuorojen peruuttamisen. En edes tiedä, oliko kouluaikoinani olemassa jotain pakkasrajaa, jolloin kouluun ei olisi tarvinnut mennä? Nautin aina kun metsämaiseman jälkeen näkyy ohikiitävän hetken ajan junan ikkunassa järviä. Mitä siis on suomalaisuus? Minulle ainakin se on normaalin elämän ylläpitoa ympäristön asettamista haasteista huolimatta.

Ja kyllä, tiedän että tämä on menossa vähän kansallisen ”suuren tarinan” luomisen puolelle, mutta haluan silti perustella tätä vähän. Sotaihannoinnissa on usein mukana talvisodan ihmeen muisteleminen, jossa siis toistellaan suomalaisten sotilaiden kykyä kestää yksi ankarimmista talvista miesmuistiin. Minä ja kaltaiseni olimme lenkillä, vaikka lähtiessä oli karmivan kylmä ja lenkin aikana tuli hillitön myräkkä. Parikymppiset klubittajat seisovat yökerhojen jonoissa pitkiäkin aikoja, hyvin niukoissa bileasuissa vaikka ulkona olisi millainen taifuuni. Suomalaisella jos on Nokian kumisaappaat, huopapohjalliset, kuumaa mustaherukkamehua termarissa ja lämmintä päällä, niin tämä kansa istuu vaikka millaisessa myrskyssä jos syytä on.

Kiipesin kolmatta linjaa ylöspäin jalat melko väsyksissä. Katselin kun vanhempi herrasmies parkkeerasi Audiaan tottuneesti tienvarren kohtaan, jonka tunnisti helposti parkkipaikaksi edellisen auton lumeen jättämän aukon perusteella. Tiellä oli pari koiranulkoiluttajaa ja muutama ihminen baarien ulkopuolella tupakalla. Kaikkia meitä haittasi keli, mutta me emme antaneet sen määrätä meitä. Meillä kaikilla on taatusti erilainen arki, mutta kukaan meistä ei ollut valmis muuttamaan juuri sillä hetkellä tekemistämme vain sen vuoksi, että se sattui olemaan normaalia haastavampaa. Se jos mikä minulle on suomalaista.

Hyvää Itsenäisyyspäivää kaikille.