Joulukuussa 23.12.2012 kello 16.05 lähden Suomesta
Finnairin liikennöimällä Cathay Pacificin lennolla kohti Pariisia. Pariisin
Charles De Gaullella hyppään Hong Kongin koneeseen, josta viimeinen yhteyteni
Jakartalle saapuu perille 24.12.2012 kello 22.45. Neljä päivää myöhemmin
aloitan työelämävalmennuksen Suomen Jakartan Suurlähetystössä.
Paperit on allekirjoitettu, tulo- ja menoliput
ostettu ja viisumi valmistuu keskiviikkona. Prosessi alkaa olla kokonaisuudessaan
valmis: odottelen Kelan päätöstä maksusta ja tiistaina menen käymään muutamassa
koulutuksessa, mutta muuten ei ole muuta tehtävää kuin panikoida. Tai no,
tekemistä kyllä keksin paljonkin, joka on oikeastaan hyvä, sillä ei jää niin
paljoa aikaa pohtia omassa pienessä päässä kaikkea mitä on edessä.
Eteläisin paikka jossa olen tähän mennessä käynyt,
on Kanariansaarten Playa Del Ingles. Itäisin taas on Viipuri. Lisäksi muutto
180 000 asukkaan Turusta 500 000 asukkaan Helsinkiin, tuskin tuntuu
enää miltään siirrolta suuren kaupunkiin, kun muuttaa 138 miljoonan hengen
Jaavan saarelle. Jakarta numeroina on käsittämätön: Kaupungissa 10 000 000
asukasta, metropolissa 28 000 000. Kaksi suurinta kaupunkia, joissa
olen tähän mennessä käynyt, ovat Pariisi ja New York ja vasta ne yhteenlaskettuna
saavuttaisivat Jakartan asukasmäärän. Huh, huh.
Puhumattakaan sitten siitä tosiasiasta, että olen
siirtymässä turvallisesta akateemisesta illuusiosta tosimaailmaan, jossa edessä
on vaatimuksia, realiteetteja, opitun soveltamista ja aikatauluja. Paikka on
aivan unelma monessakin mielessä: se tarjoaa oikeasti luontevan jatkumon
opintotaustalleni, se tulee heti valmistumisen jälkeen ja saan siitä monissa
paikoissa arvostettua, todistettua kansainvälistä kokemusta. Tietenkin tässä
vaiheessa mielessä painaa lukuisia epäilyjä omista kyvyistä ja aina niin
rautainen luottamus omaan erinomaisuuteen rapisee kuin Finlandiatalon marmori.
Lyhyesti sanottuna: jännittää. Ja jännittäminen on
aina kiskonut tästä uskonnottomasta yksilöstä esiin ihmeellisiä taikauskoja.
Olen pelännyt puhua ja kirjoittaa tästä, jotten manaisi harjoittelua jotenkin. Pelkäänkö
edelleen manaavani tapahtumia kirjoittamalla niistä tänne? Vähän.
Eilen kuitenkin muistin erään lohduttavan seikan. Heinäkuun 16. 1911 RMS Cedric
saapui New Yorkin Ellis Islandille, lastinaan muun muassa eräs Martti Wördman. Vaarini
matka oli kulkenut Kustavista Liverpoolin kautta New Yorkiin ja hän oli perille
päästyään 20 vuotta vanha. Ennen toista maailmansotaa, ennen Suomen
itsenäistymistä, ennen Venäjän suurta vallankumousta, Saksan ja Kiinan vielä
ollessa keisarikuntia ja ennen Titanicin uppoamista oli vaarini muuttanut
Varsinais-Suomen kuivimmasta kalastajakylästä maailmaan suurimpaan kaupunkiin,
hänen vielä ollessa liian nuori juomaan alkoholia saatika sitten äänestämään. Ja
minä kehtaan stressata jotain puolen vuoden harjoittelua.
Kokemukset ovat tietty subjektiivisia ja voihan se
olla, että 1900-luvun alun futurismi oli ladannut vaarini niin täyteen uskoa ja
luottoa tulevaan, ettei tuo tajunnut pelätä suurta loikkaa… Vaikka eipä se
kyllä kuulosta järin todennäköiseltä.
Oli miten oli, tammikuusta lähtien viimeistään
varmaan tämän blogin luonne muuttuu hyvin paljon. Olen tähän mennessä
kirjoitellut vähän siitä ja tästä, fiiliksen mukaan. Nyt kuitenkin
elämänmuutoksen myötä siirryn enemmän matkaraportointiin. Ja joo, tiedän että
trendikästä olisi luoda tätä tarkoitusta varten oma blogi, mutta kun en viitsi.
Tämä on minun tilani internetissä ja käytän sitä niin kuin parhaaksi näen.
Tuskinpa maltan edelleenkään pysyä vain yhdessä aiheessa, joten mikäli NHL
joskus alkaa taas (jota epäilen) tai mikäli suomalaisessa poliittisessa
keskustelussa puhutaan kummia, niin tuskinpa maltan olla kommentoimatta.
Anyway, sen näkee sitten. Kuvia ainakin ajattelin käyttää enemmän.
Vaarini muuten palasi Suomeen, elätti itsensä
yrittäjänä ja perusti perheen. Hän kuoli Hyvinkäällä 92-vuotiaana alkuvuodesta
1984, vain muutamaa kuukautta ennen minun syntymääni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti