Uskonnollinen retoriikka politiikassa

Viime viikolla uutisissa pyöri juttu Tampere Areenan johtajan Harri Wiherkosken ja PMMP yhtyeen erimielisyyksistä Hämeenkadun Appron tilaisuudessa.  Ilmeisesti Wiherkoski oli pyytänyt PMMP:tä olemaan esittämättä kappalettaan Jeesus ei tule, oletko valmis, mikä tietenkin johti siihen että yhtye esitti kyseisen rallin.Vähän typerä kohu, mutta se kiinnitti huomioni.

Olin ulkomailla ja minulla oli aikaa, joten päätin googlailla Wiherkoskea. Mies on Perussuomalaisten kunnallisvaaliehdokkaana Tampereella ja hänen ehdokassivunsa ovat melko nopeasti kokoonkyhätyt. Kirjoitusvirheitä on jonkin verran (vaikka mikä auktoriteetti minä muka aiheesta olen?), linkit kuolleita tai olemattomia ja koko sivujen sisältö on lähinnä etusivulla. Eikä siinä mitään, kaikkien media internet ei ole. Sivut ovat takuulla nopeasti heitetty pystyyn ja uskon vakaasti, että Wiherkoskella on kuulijat aivan muualla. En kritisoi, vaan totean.

Eräs asia nettisivuista kuitenkin jäi painamaan mieltäni, eikä se niinkään liity Wiherkoskeen – tai liittyy, mutta ilmiö on laajempi kuin yksittäinen ihminen: nimittäin uskonnon sekoittuminen parlamentarismiin. Ilmiönä se tietenkään ei ole uusi, sillä länsimainen yhteiskunta ja demokratia ovat kehittyneet pitkälti maailmasta, jossa kaiken ymmärtäminen uskonnollisuuden kautta oli normitila. Keskiajalla politiikkaa ei voinut erottaa uskonnosta, kuten ei voinut lastenkasvatusta tai ohran viljelyä tai peseytymistä tai mitään muutakaan. Uskonto oli sama asia kuin maailmankuva (toivon että eräs asiaa paremmin tunteva ystäväni kirjoittaisi blogiinsa aiheesta, niin voisin linkata jutun tähän). Nykymaailman lähtökohdista kirjoitettu uskonnon ja politiikan sekoittaminen on aina vaarassa muuttua anakronistiseksi olemattoman menneen ihannoinniksi.

Evankelis-luterilaisen kirkkoa kritisoidaan usein uskonnottomaksi, mutta se on vähän hankala aihe, sillä koska kirkon sitten voi sanoa edustaneen Jumalan sanaa? Kirkko on muotoutunut ajan mukaan, eikä ”oikeaa” uskoa ole muualla kuin uskojalla itsellään hänen henkilökohtaisessa kokemuksessaan. Valtakirkoilla on aina ollut ongelmia moneen suuntaan, osa kokee liian maallistuneeksi, osa taas ei tarpeeksi dogmaattiseksi. Mielenkiintoiseksi asia muuttuu, kun poliittisessa retoriikassa vaaditaan Jumalan järjestystä ja lakeja käyttöön, sekä Jumalan miehiä yhteiskunnan johtajiksi.

Yksilö saa puolestani uskoa Jumalaan miten haluaa ja toteuttaa myös sitä uskontoaan miten tahtoo. Ongelmana on se, jos hän sekoittaa kaksi maailmaa keskenään: oman uskonnollisen vakaumuksensa ja edustuksellisen demokratian. Uskonnoissa on usein johtajia ja karismalla on merkitystä. Politiikassa taas toimitaan yhteisen hyvän nimissä niin, että ihmiset saavat yhdessä päättää itseään koskevista asioista. Demokratiassa ei valita johtajia vaan edustajia ja edunvalvojia. Kutsuin uskonnollista retoriikkaa politiikkaan vaativien yksilöiden ajattelua anakronistiseksi, sillä sitä se pohjimmiltaan on.

Ennen uskonpuhdistusta Paavi toimi kirkon päänä ja hallitsijat joutuivat tottelemaan tiettyyn pisteeseen asti häntä. Paavin ja hallitsijoiden suhde oli monimutkainen, johtuen ruhtinaiden alueellisesta voimasta ja kirkon yhteiskunnallisesta merkityksestä. Kuten aiemmin totesin, uskontoa ei voinut erottaa yhteiskunnasta, joten kirkon hallitessa uskontoa ja ruhtinaan yhteisöä, oli tasapaino erittäin monimutkainen. Uskonpuhdistuksien myötä hallitsijat ottivat uskonjohtajan roolin itselleen, vankistaen täten valtaansa ja selkeyttäen rooliaan. Eli siis alueellisen väkivaltamonopolin hallitsija otti itselleen tehtäväksi uskonjohtajan roolin. Kuninkaasta tuli kirkon pää. Aikojen saatossa maailma on monimutkaistunut ja mitään yhtä tiettyä mallia arvojohtajuuden, uskonnollisen maailmankuvan ja yhteiskunnan hoitamisen välillä ei enää ole. Kaikkialla toimitaan ja uskotaan vähän eri keinoin. Paluu voimakkaimpien uskonmiesten valtakaudelle on paluu tosi, tosi kauas historiaan.

Tai no, aina voi argumentoida että kaikki mitä uskonpuhdistuksien, renessanssin, valistuksen, nationalismin ja teollistumisen myötä maailmaan on jälkeenpäin tullut, on pahasta. Mikäs siinä. Ei muuta kuin hirssiä pellolle.

Vaatimus uskonmiehistä johtajiksi on kuitenkin nykypäivän vaatimus, eikä minkään entisen paremman ajan. Siinä ei suinkaan toivota yhteisen maailmankuvan edusmiestä johtamaan yhteiskuntaa, vaan voimakasta tietyn uskontulkinnan yksilöä. Varmasti jokainen liikkeen johtaja on toivonut elämänsä aikana johtavansa koko kansakuntaa, mutta rehellisesti sanottuna se on enemmän vallanhimoa kuin oman henkilökohtaisen uskon todistamista. Kyllä minäkin ateistina uskon maailman joskus olevan ateistinen, mutten silti vaadi ateisteja johtajiksi heidän uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi. Vaatimus uskonnollisten hahmojen nousemisesta yhteiskunnan johtajiksi kalskahtaa väistämättä pahalta tämän yhteiskuntatieteilijän korvassa. Siinä halutaan hyvin sirpaloituneen yhteiskunnan johtajiksi erittäin kapean yhteiskunnan osan edustajia – kokevat he sitten olevansa kuinka oikeassa hyvänsä. Eikä parlamentarismi toimi niin, meillä on niitä edustajia...

Jännittävää kyllä, en oikeastaan näe mitään protestoitavaa Wiherkosken sivujen sisällössä, paitsi tämän uskonnon ja yhteiskunnan suhteen. Hän haukkuu liberaalihumanismia (kategoria, johon itsekin varmaan uppoan kuin kuuma veitsi voihin), virkamiehiä, äänestysmetodeja ja yhteiskunnan tilaa noin yleensäkin. Kaikki tämä on ihan OK. demokratia on sitä, että yksilöt ovat eri mieltä keskenään ja yhdessä luovat maailmaa sellaiseksi kuin parhaaksi näkevät. Suon Harri Wiherkoskelle, Timo Soinille, Päivi Räsäselle ja kaikille muille maailman uskonnollista retoriikkaa käyttäville politiikoille täysin yhdenvertaisen mahdollisuuden osallistua yhteiskunnan rakentamiseen. Joku voisi jopa ajatella, että tällainen itseni käyttämä arvoliberaali retoriikka on myös uskonnollisesta vakaumuksesta kumpuavaa. Toivottavasti tämä joku suo minulle oikeuden olla eri mieltä.

Yhteen asiaan en malta kuitenkaan olla vastaamatta. Harri Wiherkosken sivuilta nimittäin löytyy varoitus:

Jumalan pilkkaajat teidän päivänne on luetut. Tulee päivä, jolloin te polvistutte Jeesuksen Kristuksen edessä ja tekonne ja puheenne punnitaan. Teidän liberaalihumanisminne tähden kodit, uskonto ja isänmaa on jo tuhottu. Miten Te kehtaatte verrata Luojaa kaiken maailman epäjumaliin. Hävetkää ja tehkää parannus, sillä Hänen valtakuntansa on jo täällä.

Ei. Meidän yhteiskuntamme ei ole Jumalan valtakunta vaan Tasavalta. Suomen perustuslain 1.Luvun 2§: 

Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta.

Kansanvaltaan sisältyy yksilön oikeus osallistua ja vaikuttaa yhteiskunnan ja elinympäristönsä kehittämiseen.

Julkisen vallan käytön tulee perustua lakiin. Kaikessa julkisessa toiminnassa on noudatettava tarkoin lakia.

Lainsäädäntötyöhön saa osallistua jos siltä tuntuu, ja niinkuin eräs ystäväni vuosia sitten jo totesi: "On tosi kurjaa jos tyyppi jolla on intoa tehdä juttuja, ei saa tehdä juttuja." Tätä mantraa muistellen, toivotan vilpittömästi vaalionnea sinne Tampereelle.