Tarinakin lähtee liikkeelle todella kaukaa. Eugenides ei pelkää kierrellä ja kaarrella sivupoluilla, jos harharetkillä on jotain olennaista löydettävää. Ja mistäs niitä hairahtumisen hetkiä nyt löytyisikään, kerta tarina kattaa suurin piirtein ajanjakson vuodesta 1922 vuoteen 1975.
Sarkasmi sikseen. Middlesex on pitkä ja rönsyilevä romaani, mutta ai että se on hyvä. Teoksen alkupuoli on ehkä jopa vielä parempi kuin loppu, mutta selittääkseni tätä, joudun vähän tapojeni vastaisesti referoimaan juonta.
Middlesex kertoo tarinan eräästä kreikkalaisesta perheestä, tai tarkemmin, perheen lapsesta ja siitä, miten hänestä tuli juuri hän. Kantavina teemoina on sukupuoli-identiteetti, minäkuva ja amerikkalaisen unelman etsiminen. Itse tarinan päähenkilö ja kertoja ei ilmesty kuvioihin ennen kuin vasta puolenvälin tienoilla.
Mietin pitkään, että mitä sanoisin tästä ratkaisusta. Ajattelin ensin, että tarina muuttui tavallisemmaksi ja ennalta-arvattavammaksi sen jälkeen, kun päähenkilö ilmestyi näyttämölle, mutta kirjan loppuun mennessä mieleni oli muuttunut. Middlesex kertoo selkeästi yhden ihmisen tarinan, mutta samalla se on niin paljon enemmän.
Itkin loppupuolella teosta pariinkin otteeseen, eikä se johtunut siitä, että Eugenides olisi kirjoittanut kohtauksia jotenkin pohjattoman koskettavasti. Itkin, koska olin ollut mukana niillä pitkillä ja kiemurtelevilla sivupoluilla. Olin ollut mukana keräämässä tuulta tarinan purjeisiin parin sukupolven takaa ja ehtinyt elää mukana ne jännitteet, joiden olemassaolosta kirjoissa yleensä vain kerrotaan.
Juuri tästä syystä Jeffrey Eugenidesin Middlesex on ihan helkkarin hyvä kirja: se ei kerro tunteiden olemassaolosta, vaan siinä nähdään vaivaa tunteiden kasvattamisen kanssa. Teoksen alkupuoli oli mielestäni aluksi parempi, koska siinä oli seikkailukirjan henki. Loppupuoli kirjasta taas kääntyi enemmän katomaan yksilöä ja analysoimaan tunteita. Loppu oli koskettava alun takia ja alku oli merkityksellinen juuri lopun vuoksi.
Noniin, sitten kritiikkiä. Middlesexissä on kaksi juttua jotka pitää huomioida. Ensinnäkin, kirjassa käsitellään rotujännitteitä mustien ja valkoisten amerikkalaisten välillä, mutta katse on hyvin valkoinen. Eriarvoistumisen syitä ei käsitellä, vaikkakin kirjassa vähän niin kuin vihjataan, että valkoisilla päähenkilöillä ei oikein ole parempaa tietoa. Rotu ei kuitenkaan ole se kirjan ”juttu”.
Toisekseen, Middlesex käsittelee interseksuaalisuuta, sukupuolirooleja ja sukupuoli-identiteetin muodostumista, jotka sitten taas ovat se ”juttu”. Minulla ei nousseet karvat pystyyn kertaakaan kirjan aikana, mutta näin cis-heteromiehenä en ehkä ole paras auktoriteetti. En tiedä kuinka yleistä on ollut löytää ja hyväksyä itsensä 1970-luvun San Fransiscossa, mutta ainakin näin populaarikulttuurin kuluttajana, tämä osio kirjasta vaikutti juustoiselta kliseemöykyltä.
Pitkään kirjaan mahtuu kuitenkin niin hyvä kuin huonojakin kohtia. Eivät ne vähennä kirjan vaikuttavuutta lainkaan. Tarina oli lopulta kuin suuri suppilo, jonka läpi kuljettuaan kaikki harhailut ja pohtimiset tuntuivat merkityksellisiltä. Luulen, että kritiikkini kirjan loppua kohtaan johtui pitkälti siitä, etten olisi halunnut sen loppuvan.
Jeffrey Eugenides: Middlesex *****
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti