The Namesake menee pienessä ja suppeassa kirjatuntemuksessani kategoriaan: ”englanninkieliselle yleisölle kirjoitettu Etelä-Aasian eksotismikirja”. Näissä teoksissa avataan länkkäreille vierasta sielunmaisemaa turvallisessa kontekstissa niin, että kulttuurienvälinen ymmärrys nätisti siinä vähän syvenee samalla. Kivasti syvenee.
Samaan pienen mieleni kategoriaan menee esimerkiksi Suomessa vähän vähemmän tunnettu Aravind Agidan The White Tiger ja Suomessa vähän enemmän tunnettu Khaleid Hosseinin The Kite Runner. Kyseessä on toki kolme sangen erilaista kirjaa, mutta niissä kaikissa on samoja toiseuden teemoja. Sanonpa nyt vähän ilkeästikin, mutta ne saavat kaikki vähän liikaa anteeksi, kun ne on kirjoitettu länkkäreille ja niissä on jännä ja eksoottinen Aasia enemmän tai vähemmän kontekstina.
Tosin, ollaanpa samaan hengenvetoon myös reiluja: siinä missä The White Tiger on aika heikko ja The Kite Runner vähän amatöörimäinen, ei The Namesake missään nimessä ansaitse haukkuja eksotiikalla ratsastamisesta. Lahiri kirjoittaa oikeasti todella luettavaa ja soljuvaa tekstiä siitä kokemuksesta, joka syntyy kun elää kahden kulttuurin ristipaineessa.
Sepä sitten onkin juuri The Namesaken ongelma – tai siis minun ongelmani The Namesaken kanssa – nimittäin se kokemus. Kirja kertoo ihan tosi lässytystarinan kokemuksen ainutlaatuisuudesta ja kaikista niistä tunteista joita joko kerrotaan tai ei kerrota. Joskus tunteista näkee vain pieniä välillisiä merkkejä: sellaisia Shrödingenin kissan tunteita, joita ei voi mitata, ennen kuin selvitetään onko kissa edes hengissä.
En paljasta kirjan juonta, vaikkei siinä paljoa paljastamista olisikaan. Kirja kertoo ihan tavallisista ihmisistä, elämässä tavallisia elämiään. Siinä herätään, nukutaan, syödään ja juhlitaan vuosittain joulua. Joskus katsotaan televisiota ja hankitaan töitä. Joku menee välillä naimisiin ja toinen eroaa. Joskus joku kuolee, joskus joku syntyy. Suuri ratas pyörii, mikään ei muutu.
Juonihan ei toki nyt ollutkaan tämän kirjan pääpointti, vaan ne iänikuiset tunteet. Siksi vaikka tiedostan Jhumpa Lahirin The Namesaken olevan huomattavasti parempi kirja kuin aiemmin mainitsemain Kahleid Hosseinin The Kite Runner, menee The Namesake silti minun englanninkieliselle yleisölle kirjoitetun Etelä-Aasian eksotismikirjojen listallani vasta kakkossijalle. Hosseinin kirjassa oli räjähdyksiä ja kaksintaisteluja. Ei tosin vampyyrejä – ei sekään sentään täydellinen kirja ollut.
Jhumpa Lahiri: The Namesake ***
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti