Eli, kaappaan nyt sitten blogista vuoden 2018 ajan tilaa kirjaprojektilleni. Tarkoitus olisi lukea 50 kirjaa vuoden sisään ja kirjoittaa kustakin pieni arvio.
Vuoden korkkasi Kurt Vonnegutin vuonna 1969 julkaisema sodanvastainen absurdi romaani Slaughterhouse-Five, jonka hivenen päälle 200 sivua pystyi lukemaan varsin rivakasti uuden vuoden kahden ensimmäisen päivän aikana.
Vaan mitäs sanoa kirjasta, jonka vanhempieni sukupolvi osti loppuun kirjakaupoista? Se on koskettava ja ajatuksella kirjoitettu romaani. Sota on aiheena hankala, sillä se suorastaan kerjää kirjoittamaan sankaritarinoita. Vaikka sotilas ei olisi koko sodan aikana nähnyt ampunut laukaustakaan, saatetaan hänet nostaa jalustalle suurimpana Mannerh… eikun sotasankarina.
Vonnegutin Slaughterhouse-Five ei kerro sankaritarinaa. Päähenkilö Billy Pilgrim on sympaattinen ja hänen tarinaansa lukee kyllä mielellään. Sankaria hänestä ei kuitenkaan saa millään. Pilgrimille sattuu asioita, ilman että hän juurikaan voi niihin itse vaikuttaa.
Jäin jälkeenpäin miettimään Art Spiegelmanin Mausissa kertomaa isänsä Vladekin tarinaa ja sen vertailukohtia Vonnegutin Pilgrimiin. Siinä missä Vladek oli reipas ja ratkaisukeskeinen hahmo, Billy Pilgrim oli pikemminkin juonensa ajopuu. Vladek teki siinä missä Pilgrim koki. Mausin yksi hienoimpia kohtia on se, kun itsekin holokausista selvinnyt psykiatri selittää Artille isänsä selviytymisen olleen sattumaa, eikä riippuvaista Vladekin neuvokkuudestaan. Jotkut selvisivät ja toiset eivät.
Slaughterhouse-Five ei kerro selviytyjän tarinaa, vaan pikemminkin intiimin ja vahvasti iholle menevän tarinan sodan kokemuksesta. Sen suurin vahvuus on juuri teoksen tulkinnallisuus. Lukijana huomaan miettiväni koko ajan, että koenko minä nyt tämän tarinan oikein? Luenko tätä niin kuin tätä pitää lukea?
En etukäteen odottanut kirjan olevan lopulta näin tulkinnallinen. Kurt Vonnegut on päässäni aina ollut varsin helposti luettava kirjailija. Hänen kirjoissaan autot ovat autoja, sikarit sikareita ja aurinko tuottaa vain valoa ja lämpöä.
Kirja kertoo tarinan lopulta melko kauniisti. Se on teoksena varsin lyhyt, mutta ainakin minulle sen 215 sivua olivat juuri oikea mitta.
Sen lähes 50 vuoden ikä alkaa kuitenkin jo vähän näkyä. Kerronnassa käytetty tapa kulkea ajassa on hieno tehokeino. Sitä voisi oikeastaan jopa kutsua koko teoksen pointiksi. Nykylukijalle se kuitenkin näyttää vähän tarpeettomalta kikkailulta. Jäin nimittäin hieman miettimään, että olisiko sama tarina ollut kuitenkin tehokkaampi, jos sitä kertoakseen kirjailijan ei olisi tarvinnut pitää 200 sivun ajan yllä jännää kikkaa?
Näiden seikkojen vuoksi ja ansiosta, kolme tähteä:
***
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti